Part 2

»Olen kapteeni Hobart, eversti Kirken rakuunoista. Keitä kapinallisia on talossanne?»

Talonisäntä: säikähti upseerin raakaa äänensävyä. Se ilmeni hänen vapisevassa äänessään, kun hän vastasi.

»Minä... minä en pidä talossani mitään kapinallisia, sir. Tämä herrasmies...»

»Voinhan itsekin ottaa siitä selvän.» Kapteeni astui kolisten vuoteen luo ja loi karskin katseen kalpeakasvoiseen sairaaseen.

»Ei näy olevan tarpeellista tutkia, miten hän on tähän tilaan joutunut ja mistä hän on haavansa saanut. Kirottu kapinoitsija. Se on selvä.» Hän antoi käskyn rakuunoilleen. »Viekää hänet ulos täältä, pojat!»

Herra Blood astui vuoteen ja rakuunain väliin.

»Ihmisyyden nimessä, sir», sanoi hän hieman suuttuneella äänellä. »Me olemme Englannissa emmekä Tangerissa. Tämän herrasmiehen tila on vakava. Jos häntä käytte liikuttamaan, saattaa olla henki kysymyksessä.»

Kapteeni Hobart näytti huvittuneelta.

»Oh, pitäisikö minun olla huolissani kapinoitsijain hengestä! Piru vieköön! Luuletteko, että viemme hänet pois hänen tervehtymisensä vuoksi? Westonin ja Bridgewaterin välinen tienvarsi on istutettu täyteen hirsipuita ja hän saa paikan yhdessä niistä yhtä hyvin kuin joku muukin. Eversti Kirke aikoo opettaa näille nonkonformistisille hölmöille sellaisen läksyn, etteivät he sitä unohda miespolviin.»

»Aiotteko hirttää ilman edelläkäypää tuomiota? Siinä tapauksessa olen sittenkin erehtynyt. Olemme kuin olemmekin Tangerissa, josta teidän rykmenttinnekin on.»

Kapteeni katsoi lääkäriä kiiluvin silmin. Hän tarkasti häntä kiireestä kantapäähän ja pani merkille hänen hoikan, vilkkaan olemuksensa, ylpeän pään asennon ja sen arvonantoa vaativan ilmeen, joka oli herra Bloodille ominainen, ja sotilas tunsi sotilaan. Kapteenin silmät kapenivat. Jälleentunteminen tuli täydelliseksi.

»Kuka piru te olette?» puhkesi hän sanomaan.

»Nimeni on Blood, sir — Peter Blood. Suosittelen itseäni.»

»Aivan niin, Jumaliste! Siinäpä se. Tehän olitte ranskalaisten palveluksessa kerran, eikö niin?»

Jos herra Blood hämmästyi, niin ei hän ainakaan sitä ilmaissut.

»Niin olin.»

»Minäpä muistan teidät — viisi vuotta sitten tai ehkäpä enemmänkin. Te olitte silloin Tangerissa.»

»Se pitää paikkansa. Tunsin teidät, kapteeni.»

»Tottavie, nyt joudutte uudistamaan tuttavuutenne kanssani.» Kapteeni nauroi epämiellyttävästi. »Mikä teidät on tänne tuonut?»

»Tämä haavoittunut herrasmies. Minut noudettiin hoitamaan häntä. Olen lääkäri.»

»Te — lääkäri?» Iva soi hänen kerskuvassa äänessään hänen kuullessaan sellaisen valheen, kuten hän luuli.

»Medicinae baccalaureus», sanoi herra Blood.

»Älkää tyrkyttäkökään minulle ranskaanne, mies», säväytti Hobart.

»Puhukaa englantia!»

Herra Bloodin hymy harmitti häntä.

»Olen lääkäri ja harjoitan ammattiani Bridgewaterin kaupungissa.»

Kapteeni hymähti pilkallisesti.

»Jonne te jouduitte matkallanne Lyme Registä seuratessanne äpärä-herttuaanne.»

Nyt oli herra Bloodin vuoro hymähtää pilkallisesti.

»Jos teidän järkenne olisi yhtä vahva kuin teidän äänenne, niin te varmaan olisittekin niin suuri herra kuin luulottelette olevanne.»

Hetkeksi jäi rakuuna sanattomaksi. Hänen kasvonsa kävivät tummanpunaisiksi.

»Saatte vielä nähdä, että olen kyllin suuri hirttääkseni teidät.» »Miksipä ei. Tapanne ja ulkonäkönne muistuttavat vahvasti pyöveliä. Mutta jos aiotte sovittaa ammattianne potilaaseeni nähden, niin voi käydä niin, että saatte hamppuköyden omaan kaulaanne. Hän on sitä lajia, jota te ette pysty hirttämään ilman että siitä kysytään. Hänellä on oikeus vaatia tutkimusta ja vieläpä omien pääriensä puolelta.»

»Pääriensä?»

Kapteeni hämmästyi kolmea viimeistä sanaa, joita herra Blood oli korostanut.

»Varmastikin olisi kuka hyvänsä, paitsi hölmö tai raakalainen, ensin kysynyt hänen nimeään ennen kuin määräsi hänet hirtettäväksi. Tämän herran nimi on lordi Gildoy.»

Sitten puhui lordi itsekin puolestaan heikolla äänellä.

»En tahdo salata yhteistoimintaani Monmouthin herttuan kanssa. Vastaan seurauksista. Mutta jos suvaitsette, teen sen vasta laillisen tuomion perusteella — jonka päärini langettavat, kuten tohtori sanoi.»

Heikko ääni vaikeni ja seurasi hetken hiljaisuus. Kuten tavallisesti kerskailevissa miehissä, oli Hobartissakin syvemmällä hyvä annos arkuutta. Hänen ylhäisyytensä säädyn kuultuaan se vaikutti häneen voimakkaasti. Orjamaisena nousukkaana hän tunsi pelonsekaista kunnioitusta arvonimiä kohtaan. Sitä paitsi hän pelkäsi everstiään, sillä Percy Kirke ei ollut hellävarainen erehdyksen tehneitä kohtaan.

Viittauksella keskeytti hän miestensä aikomuksen. Hänen täytyi saada miettiä. Huomattuaan sen lisäsi herra Blood hänelle miettimisen aihetta.

»Muistakaa myös, kapteeni, että lordi Gildoylla saattaa olla tory-puolueenkin keskuudessa sukulaisia ja ystäviä, joilla ehkä olisi yhtä ja toista sanottavaa eversti Kirkelle, jos häntä käsiteltäisiin kuten tavallista pahantekijää. Olkaa siis varovainen, kapteeni, taikka punotte, kuten jo sanoin, köyttä oman kaulanne varalle tänä aamuhetkenä.»

Kapteeni kohautti ylimielisesti olkapäitään varoitukselle, mutta toimi yhtäkaikki sen mukaisesti.

»Nostakaa vuode hartioillenne ja kantakaa hänet Bridgewateriin», hän sanoi miehilleen. »Sijoittakaa hänet vankilaan, kunnes saan ohjeita, miten menetellä hänen kanssaan.»

»Hän ei ehkä kestä hengissä matkan päähän», vastusteli Blood. »Hän on kovin heikko.»

»Sen pahempi hänelle. Minun tehtävänäni on ottaa kiinni kapinoitsijat.» Hän varmensi käskyään viittauksella. Kaksi miestä tarttui vuoteeseen ja kääntyi lähtemään. Gildoy teki heikon yrityksen ojentaa kättään herra Bloodia kohti. »Sir», sanoi hän, »jään teille suureen velkaan. Jos elän, niin koetan maksaa sen.»

Herra Blood kumarsi vastaukseksi ja sanoi sitten kantajille:

»Kantakaa häntä varovasti. Hänen eloon jäämisensä riippuu siitä.»

Kun lordi oli kannettu pois, kävi kapteeni ripeästi asioihin käsiksi. Hän kääntyi talonpojan puoleen.

»Mitä muita kirottuja kapinallisia teillä on talossanne?»

»Ei ketään muita, sir. Hänen ylhäisyytensä...»

»Olen selvinnyt lordista toistaiseksi. Selvittelen välini teidän kanssanne heti kun olen tarkastanut talonne. Ja jumaliste, jos olette valehdellut minulle...» Hän keskeytti antaakseen vihaisen määräyksen sotilailleen. Neljä rakuunaa meni ulos. Heti sen jälkeen kuului heidän meluava liikehtimisensä viereisestä huoneesta. Sillä välin etsiskeli kapteeni hallissa koputellen pistoolinsa perällä seinälaudoitusta.

Herra Blood arveli, ettei viivytteleminen häntä enää hyödyttänyt.

»Luvallanne toivotan teille hyvää huomenta», sanoi hän.

»Luvallani jäätte paikallenne hetkiseksi», käski kapteeni.

Herra Blood kohautteli hartioitaan ja istuutui. »Te olette ikävystyttävä», virkkoi hän. »Ihmettelen, ettei everstinne vielä ole huomannut sitä.»

Mutta kapteeni ei kuunnellut häntä. Hän oli kumartunut lattiaan ja otti siitä tahraantuneen ja tomuisen lakin, johon oli pistetty tammenlehvä. Se oli jäänyt lähelle sitä vaatekomeroa, jonne onneton Pitt oli piiloutunut. Kapteeni hymyili häijyä hymyä. Hän kiersi katseellaan huonetta pysähtyen ensin isäntään, siirtyi sitten molempiin naisiin, jotka seisoivat taempana, ja pysähtyi vihdoin herra Bloodiin, joka istui toinen jalka toisen polven yli heitettynä niin huolettoman näköisenä, ettei kukaan olisi voinut arvata, mitä hänen mielessään liikkui.

Sitten kapteeni astui komeron luo ja aukaisi toisen raskaan, tammisen ovipuoliskon. Hän tarttui kyyryssään istuvaa piileskelijää takin kauluksesta ja veti hänet päivänvaloon.

»Mikäs piru tämä sitten on?» kysyi hän. »Varmaankin toinen jalosukuinen otus?»

Herra Blood näki hengessään kapteeni Hobartin mainitsemat hirsipuut ja onnettoman nuoren merikapteenin koristamassa yhtä niistä ilman edelläkäypää oikeuden päätöstä sen uhrin sijasta, joka oli päässyt livistämään hänen käsistään. Hän keksi heti sekä arvonimen että koko sukuluettelon nuorelle kapinalliselle.

»Aivan niin, tepä sen sanoitte. Hän on kreivi Pitt, Thomas Versonin serkku, joka on naimisissa tuon hempukan, Moll Kirken, teidän oman everstinne sisaren kanssa, joka aikanaan oli Jaakko-kuninkaan puolison hovinaisena.»

Sekä kapteeni että hänen vankinsa hätkähtivät hämmästyksestä. Mutta kun nuori Pitt piti suunsa visusti kiinni, kirosi kapteeni oikein nasevasti. Hän tarkasti vankiaan uudelleen.

»Hän valehtelee, eikö niin?» kysyi hän tarttuen nuorta miestä olkapäihin ja tuijottaen häntä kasvoihin. »Jumaliste, hän tekee pilaa minusta.»

»Jos olette sitä mieltä, niin hirttäkää hänet ja odottakaa, mitä siitä teille seuraa.»

Rakuunaupseeri tuijotti ensin tohtoriin ja sitten taas vankiin. »Eikö mitä!» huudahti hän ja lennätti nuoren miehen sotamiestensä käsiin. »Viekää hänet Bridgewateriin ja vangitkaa tuo mies myös», jatkoi hän osoittaen Baynesia. »Kyllä me näytämme hänelle, mitä kapinallisten majoittaminen ja hoitaminen tietää.»

Syntyi hetken hämminki. Baynes tappeli sotamiesten käsissä kuin vimmattu ja teki ankaraa vastarintaa. Kauhistuneet naiset huusivat, mutta vaikenivat pian vielä suuremman kauhun edessä. Kapteeni astui huoneen poikki heidän luokseen. Hän otti tyttöä hartioista. Tyttö, sievä kultakutrinen olento, katsoi kapteeniin säälittävän rukoilevasti. Kapteeni katsoi häneen himokkaasti, silmät kiiluvina, otti häntä leuasta ja suuteli häntä raa’asti, niin että tyttö värisi kauhusta.

»Minä tarkoitan totta», sanoi raakimus hymyillen julmasti. »Toivottavasti tämä rauhoittaa teitä siksi kunnes olen päässyt selväksi noista roistoista.»

Ja hän kääntyi poispäin jättäen tytön puoleksi tainnoksissa ja vapisevana hätääntyneen äidin syliin. Hänen miehensä, jotka olivat sitoneet molemmat vangit, seisoivat odottaen käskyä ja virnistelivät.

»Viekää heidät pois, kornetti Drake ottakoon heidät huostaansa.» Hänen kiiluvat silmänsä etsivät taas piilottelevaa tyttöä. »Jään tänne vähäksi aikaa», sanoi hän, »tutkiakseni tarkemmin tämän paikan. Täällä saattaa olla vielä muitakin kapinallisia piiloutuneina.» Ja ikään kuin jälkimietteenä lisäsi hän: »Viekää tämä mies mukananne.» Hän osoitti herra Bloodia. »Mars!»

Herra Blood heräsi mietteistään. Hän oli tuuminut, että hänellä oli kojelaatikossaan pitkä leikkaus veitsi, jolla saattaisi suorittaa kapteeni Hobartiin nähden erittäin hyväätekevän leikkauksen. Hyväätekevän nimittäin ihmiskunnalle. Joka tapauksessa sairasti rakuuna liikaverevyyttä, joten pieni suoneniskentä olisi ollut hänelle sangen sopiva. Vaikeus oli vain tilaisuuden saannissa. Hän oli alkanut ajatella, eikö kapteenia olisi voinut saada viekoitelluksi hieman syrjään vaikkapa jonkin kätketyn aarteen tapaamisen toivossa, kun tämä liian aikainen keskeytys teki lopun hänen mieltäkiinnittävästä mietiskelystään.

Hän koetti voittaa aikaa.

»No, se sopii minulle erinomaisesti», sanoi hän, »sillä Bridgewateriin olen lähdössä, ja ellette te olisi minua viivyttänyt, niin olisin sinnepäin jo hyvässä matkassa.»

»Teidän määränpäänne siellä on vankila.»

»Eihän toki! Te laskette leikkiä!»

»Teidän varallenne on myös hirsipuu, jos pidätte sitä parempana. Kysymys on vain siitä, tapahtuuko se nyt heti vaiko hieman myöhemmin.»

Raa’at kädet tarttuivat herra Bloodiin, ja tuo arvokas leikkausveitsi oli laatikossa pöydällä, kaukana käden ulottuvilta. Hän riuhtaisi itsensä irti rakuunain käsistä, sillä hän oli voimakas ja rivakkaliikkeinen mies, mutta he ympäröivät hänet heti uudelleen ja veivät ulos. Painaen häntä maata vasten he sitoivat hänen kätensä selän taakse ja kiskaisivat vankinsa raakamaisesti taas jaloilleen.

»Viekää hänet pois», sanoi Hobart lyhyesti ja kääntyi antamaan määräyksiään toisille odottaville rakuunoille. »Menkää ja etsikää koko talo ullakolta kellariin saakka ja tulkaa sitten ilmoittamaan minulle tänne.»

Sotilaat menivät ovesta sisähuoneisiin. Herra Bloodin veivät hänen vartijansa miespihaan, jossa Pitt ja Baynes jo odottivat. Hallin kynnyksellä hän katsahti vielä kapteeni Hobartiin ja hänen tummat silmänsä salamoivat. Hänen huulillaan oli jo uhkaus siitä, mitä hän Hobartille aikoi tehdä, jos elävänä pääsisi tästä pälkähästä. Ajoissa hän kuitenkin havaitsi, että jos hän sen lausuisi, hän varmaan menettäisi viimeisenkin eloonjäämisen mahdollisuuden suorittaakseen tekonsa. Sillä tänä päivänä olivat kuninkaan miehet herroja Länsi-Englannissa ja sitä pidettiin vihollismaana, jonka oli nöyrästi alistuttava kaikkiin sodan aiheuttamiin kauhuihin voittajan puolelta. Täällä oli tällä hetkellä rakuunakapteeni elämän ja kuoleman valtiaana.

Puutarhan omenapuiden alla sitoivat rakuunat herra Bloodin ja hänen onnettomuustoverinsa kunkin eri hevosen jalustinhihnaan. Sitten lähti pieni joukko kornetin komentamana Bridgewateria kohti. Heidän lähtiessään sai herra Bloodin arvelu, että rakuunat pitivät seutua voitettuna vihollismaana, mitä kamalimman vahvistuksen. Talosta kuului hajoavien väliseinien rätinä, särjettyjen ja kumoon nakattujen huonekalujen räiske sekä sotamiesten raakoja huudahduksia ja naurua, jotka kaikki ilmaisivat, että kapinallisten etsiskely oli vain tekosyy, jonka varjolla he saivat mellastaa ja hävittää. Vihdoin kuului ylinnä kaiken äärimmäisessä tuskassa olevan naisen läpitunkeva avunhuuto.

Baynes pysähtyi ja kääntyi ympäri tuskissaan ja hänen kasvonsa muuttuivat tuhkanharmaiksi. Seurauksena hänen pysähtymisestään oli, että jalustimeen sidottu nuora veti hänet kumoon ja hän laahautui avuttomana jonkin matkaa ennen kuin rakuuna pysähdytti hevosensa ja karkeasti kiroten löi häntä miekan lappeella selkään. Raahautuessaan tuona ihanana, tuoksuvana heinäkuun aamuna kypsyyttään nuokkuvien omenapuiden alla johtui herra Bloodin mieleen, että — kuten hän jo kauan oli epäillyt — ihminen oli inhottavin olento Luojan luomista ja että oli houkkamaista antautua sellaisten parantajaksi, jotka mieluummin olisi hävitettävä sukupuuttoon maan päältä.

Kolmas luku

YLITUOMARI

Vasta kaksi kuukautta myöhemmin, yhdeksäntenätoista päivänä syyskuuta — Peter Blood joutui oikeuteen valtiopetoksesta syytettynä. Tiedämme, että hän ei ollut syyllinen siihen. Mutta meidän ei tarvitse epäilläkään, ettei hän sen ajan kuluttua olisi ollut valmis siihen. Kaksi kuukautta epäinhimillistä, sanoinkuvaamatonta vankeutta oli kasvattanut hänen mieleensä kylmän ja kuolettavan vihan Jaakko-kuningasta ja hänen edustajiaan kohtaan. Se seikka, että hänellä niissä oloissa oli ensinkään järkeä jäljellä, on erinomainen todistus hänen sitkeydestään, ja vaikka tämän täysin viattoman miehen asema oli kauhea, oli hänellä siitä huolimatta aihetta kiitollisuuteen kahdestakin syystä. Ensimmäinen niistä oli se, että hän yleensä pääsi oikeuden eteen. Toinen taas oli siinä, että oikeudenistunto oli sinä päivänä eikä päivää aikaisemmin. Juuri tuossa viivytyksessä, joka häntä äärimmilleen katkeroitti, oli — vaikka hän ei sitä tiennyt — hänen ainoa mahdollisuutensa pelastua hirsipuusta.

Jollei onni olisi häntä erityisesti suosinut, olisi hän taisteluaamuna sangen helposti joutunut hirtettyjen joukkoon, yhtenä niistä sadoista, jotka verenhimoinen eversti Kirke toi torille Bridgewaterin täpötäydestä vankilasta aivan summamutikassa hirteen vedettäviksi. Tangerin rykmentin everstillä oli kiire ja hän olisi varmaankin menetellyt samalla tavalla kaikkiin lukuisiin vankeihin nähden, jollei tarmokas piispa Mews olisi joutunut väliin ja tehnyt loppua hänen mielivaltaisesta kenttäoikeudestaan.

Sittenkin onnistui Kirken ja Fevershamin saada hengiltä satoja ihmisiä niin summittaisten tuomioiden perusteella, ettei niitä sillä nimellä voi mainitakaan. He tarvitsivat ihmispainoja niihin vipuihin, joita he olivat pystyttäneet pitkin maaseutua tuhkatiheään, ja he välittivät vähät siitä, millä keinoilla he niitä saivat ja kuinka viattomia heidän uhrinsa olivat. Mitäpä heidän mielestään moukan elämä merkitsi? Pyövelit käyttelivät köyttä, kirvestä ja kuumia kattiloita. Mutta minä säästän lukijani mieltäjärkyttävistä yksityisseikoista. Olemmehan lopultakin tekemisissä vain Peter Bloodin kohtalon kanssa emmekä Monmouthin kapinallisten.

Hän jäi elämään joutuakseen siihen surulliseen vankikarjaan, joka parittain kytkettynä marssitettiin Bridgewaterista Tauntoniin. Ne, jotka olivat liian vaikeasti haavoittuneita kyetäkseen kävelemään, sullottiin raaisti ajoneuvoihin, joissa he sitomattomine ja märkivine haavoilleen saivat virua. Moni sai onnen kuolla matkalla. Kun Blood vaati ammattinsa perusteella oikeutta koettaa huojentaa heidän vaivojaan, pidettiin häntä hävyttömänä ja uhattiin raipoilla. Jos hän nyt katui jotakin, niin oli se sitä, ettei hän ollut lähtenyt Monmouthin mukaan. Se oli tietenkin epäjohdonmukaista, mutta hänen asemassaan olevalta mieheltä voinee tuskin enää odottaa johdonmukaisuutta.

Hänen kahletoverinaan tuolla hirvittävällä matkalla oli sama Jeremias Pitt, joka alun perin oli hänen nykyisen onnettoman tilansa aiheuttanut. Nuori merikapteeni oli jäänyt hänen läheiseksi kumppanikseen yhteisesti kärsityn vankilassaolon aikana. Siitä ehkä johtui, että heidät oli kahlehdittu yhteen täyteen ahdetussa vankilassa, jossa he alituiseen olivat olleet vaarassa tukehtua löyhkään ja kuumuuteen heinä-, elo- ja syyskuun kuluessa.

Ulkomaailmasta tunkeutui silloin tällöin tietoja vankilaan. Muutamat olivat ehkä tahallisesti sinne levitettyjä. Sellainen oli muun muassa juttu Monmouthin mestauksesta. Se synnytti syvää surua niissä onnettomissa, jotka parhaillaan kärsivät herttuan vuoksi, varsinkin kun hän oli luvannut puolustaa heidän uskontoaan. Moni kieltäytyi uskomasta sitä. Alkoipa hurja huhu kertoella, että joku Monmouthia muistuttava mies olisi uhrautunut herttuan puolesta mestattavaksi ja että Monmouth eli ja tulisi kohta kunniassaan ja vapauttaisi Siionin ja julistaisi uuden sodan Babylonia vastaan.

Herra Blood kuunteli juttua yhtä välinpitämättömänä kuin hän oli ottanut vastaan uutisen Monmouthin kuolemastakin. Mutta yhden asian hän tämän yhteydessä kuuli, joka ei jättänyt häntä niinkään välinpitämättömäksi vaan joka yhä lisäsi sitä halveksuntaa, jota hän jo tunsi Jaakko-kuningasta kohtaan. Hänen majesteettinsa oli suvainnut ottaa Monmouthin puheilleen. Sellainen teko, ellei hänellä ollut tarkoitus armahtaa herttuaa, oli uskomattoman halpamainen ja katala. Sillä puheille pääsyn syynä ei voinut olla muu kuin alhainen tyydytys saadessaan nauttia onnettoman veljenpoikansa nöyrästä katumuksesta.

Myöhemmin he kuulivat, että lordi Grey, joka herttuan jälkeen — niin, ehkäpä ennenkin häntä — oli ollut kapinan pääjohtajana, oli ostanut itsensä rangaistuksesta vapaaksi neljänkymmenentuhannen punnan hinnalla. Peter Blood arveli, että se oli kaiken muun komennon mukaista. Hänen halveksuntansa kuohahti vihdoin yli laitain.

»Valtaistuimellahan istuu täydellisen kurja roisto. Jos olisin aikaisemmin tiennyt hänestä yhtä paljon kuin nyt tiedän, niin en luule, että olisin antanut aihetta nykyiseen olotilaani.» Ja sitten hänen mieleensä juolahti äkkiä eräs ajatus. »Ja missä luulette lordi Gildoyn nyt olevan?» kysyi hän.

Nuori Pitt, jota hän oli puhutellut, käänsi kasvonsa tohtoriin. Hänen merielämän parkitsema ihonsa oli menettänyt miltei kokonaan punakkuutensa pitkällisen vankeuden aikana. Hänen silmänsä olivat pyöreinä kysymysmerkkeinä. Blood vastasi itse kysymykseensä.

»Emmehän ole nähneet hänen ylhäisyyttään sitten Oglethorpen päivien, ja missä ovat muut vangitut jalosukuiset herra — varsinaiset kapinan johtajat? Luulen, että Greyn juttu selittää täydelleen heidän poissaolonsa. He ovat varakkaita ihmisiä ja voivat ostaa, itsensä vapaiksi. Täällä odottavat hirsipuuta vain ne onnettomat, jotka liittyivät heihin, kun taas ne, joilla oli kunnia johtaa heitä, kulkevat vapaina. Se on soma ja opettava esimerkki asiain nurinkurisuudesta. Totisesti elämme epävakaisessa maailmassa.»

Hän nauroi, ja sama pilkallinen hymy huulillaan astui hän sitten Tauntonin linnan suureen saliin tuomioistuimen eteen kuulusteltavaksi. Hänen kanssaan astuivat Pitt ja Baynes, maanviljelijä. Heidät piti tutkittaman kolmisin ja heidän asiansa aloitti tuon synkän päivän.

Sali, joka parvekkeita myöten oli täynnä uteliaita katsojia — enimmäkseen naisia — oli verhottu punaiseen. Se oli yli tuomarin miellyttävä päähänpisto, joka varsin luontevasti ilmaisi, mikä väri hänen verenhimoista mieltään parhaiten viihdytti.

Salin toisessa päässä varta vasten tehdyllä korokkeella istuivat neuvoskunnan muodostavat viisi tuomaria punaisissa viitoissa ja mustissa suurissa tekotukissaan ja ylinnä heidän keskellään ylituomari, lordi Jeffreys, Wernin herra.

Vangit marssivat sisään vartijainsa saattamina. Oikeudenpalvelija vaati hiljaisuutta vankeusrangaistuksen uhalla, ja kun puheensorina vähitellen oli vaiennut, katseli herra Blood kiinnostuneena jurya, jonka muodosti kaksitoista paikkakuntalaista isäntämiestä. Eivät he juuri miehiltä näyttäneet. He olivat yhtä säikähtyneitä, levottomia ja masentuneita kuin varas, joka on tavattu pistämästä kättään lähimmäisensä taskuun. Juryn muodosti kaksitoista pelotettua miestä, jotka äskettäin olivat saaneet vapauttavan tuomion mutta jotka yhä olivat täydelleen herra ylituomarin mielivallan armoilla. Heistä vaelsi herra Bloodin rauhallinen katse tuomareihin ja varsinkin ylituomarina istuvaan lordi Jeffreysiin, jonka hirvittävä maine oli kulkeutunut hänen edellään Dorchesteristä.

Lordi Jeffreys oli pitkä, hoikka, neljänkymmenen korvissa oleva mies, jolla oli erinomaisen kauniit soikeahkot kasvot. Hänen pitkäripsisten silmiensä ympärillä oli kärsimysten tai unettomuuden aiheuttamia tummia täpliä, jotka korostivat niiden loistetta ja hiljaista surumielisyyttä. Hänen kasvonsa olivat hyvin kalpeat, paitsi täyteläisiä huulia, joilla väreili eloisa puna, sekä jonkin verran korkeita, joskaan ei varsin esiinpistäviä poskipäitä, joilla helotti kuumeinen hehku. Hänen huulissaan oli jotakin, joka häiritsi hänen kasvojensa täydellisyyttä, jotakin pahaa, tuskin tuntuvaa, mikä kuitenkin oli havaittavissa ja oli omituisessa ristiriidassa hänen hienon nenänsä, tummien, kosteitten silmiensä ja kalpean otsansa ylvään rauhallisuuden kanssa.

Lääkäri herra Bloodissa katseli miestä erityisen kiinnostuneena, sillä hän tunsi sen kalvavan taudin, joka hänen ylhäisyyttään vaivasi, ja hän tiesi myös kuinka hämmästyttävän epäsäännöllistä ja juopottelevaa elämää tämä vietti siitä huolimatta — tai ehkäpä juuri sen vuoksi.

»Peter Blood, nostakaa kätenne!»

Yleisen syyttäjän karkea ääni herätti hänet äkkiä todellisuuteen. Hän noudatti käskyä koneellisesti ja syyttäjä luki yksitoikkoisella äänellä syytekirjelmän, jossa sanottiin, että Peter Blood oli tehnyt itsensä syypääksi kaikkein armollisimman ja korkeimman ruhtinaan Jaakko Toisen, Jumalan armosta Englannin, Skotlannin ja Irlannin kuninkaan, hänen luonnollisen ja ylimmän herransa, kavaltamiseen. Siinä julistettiin vielä, että samainen Peter Blood, pelkäämättä Jumalaa, oli antanut perkeleen vietellä itsensä unohtamaan sanotulle herralle ja kuninkaalle tulevan rakkautensa, uskollisuutensa ja luonnollisen kuuliaisuutensa ja että hän, Peter Blood, oli ryhtynyt häiritsemään kuningaskunnan rauhaa ja levollisuutta nostattamalla kapinaa ja sotaa anastaakseen sanotun herransa ja kuninkaansa arvon, kunnian ja hänen korkean kruununsa kuninkaallisen nimen — ja paljon muuta samanlaista, jonka loputtua häntä kehoitettiin sanomaan tunnustiko hän syyllisyytensä vai ei.

Hän vastasi useammalla sanalla kuin mitä häntä oli kehoitettu käyttämään.

»Olen täydelleen viaton.»

Pieni, terävänaamainen mies, joka istui pöydän ääressä vasemmalla, ponnahti pystyyn. Hän oli herra Pollexfen, ylisyyttäjä.

»Oletteko syyllinen vaiko syytön?» kivahti ärtyisä herrasmies. »Teidän tulee käyttää niitä sanoja.»

»Vai niitä sanoja?» sanoi Peter Blood. »Noo — syytön.» Ja sitten hän jatkoi kääntyen tuomareitten puoleen. »Jos suvaitsette, arvoisat herrat, niin en ole syyllinen ainoaankaan niistä asioista, joista äsken kuulin itseäni syytettävän. Korkeintaan voidaan viakseni lukea kärsimättömyys, jota olen tuntenut ollessani kaksi kuukautta suljettuna inhottavaan vankilaan, jossa sekä terveyteni että elämäni olivat vaarassa.»