Part 1

KAPTEENI BLOODIN VAIHEET

Seikkailuromaani

Kirj.

Rafael Sabatini

Suomennos

Jyväskylä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1928.

SISÄLLYS:

1. Sanansaattaja 2. Kirken rakuunat 3. Ylituomari 4. Ihmiskauppaa 5. Arabella Bishop-pedon 6. 6. Pakosuunnitelmia 7. Merirosvoja 8. Espanjalaisia 9. Kapinavangit 10. Don Diego 11. Pojan uskollisuutta 12- Don Fernando Sangre 13. Tortuga 14. Levasseurin uroteot 15. Lunnaat 16. Ansa 17. Hölmöt 18. Milagrosa 19. Tapaaminen. 20. Merirosvo ja varas. 21. Jaakko-kuninkaan palveluksessa. 22. Vihollisuuksia. 23. Panttivanki. 24. Sota. 25. Ludvig-kuninkaan palveluksessa. 26. Monsieur de Rivarol 27. Kartagena. 28. Monsieur de Rivarolin kunnia. 29. Vilhelm-kuninkaan palveluksessa. 30. Arabellan viimeinen taistelu. 31. Hänen ylhäisyytensä kuvernööri.

Ensimmäinen luku

SANANSAATTAJA

Peter Blood, lääketieteen ynnä muun tohtori, hoiteli ikkunalaudallaan olevia päivänkakkaroita ja poltteli piippuaan asunnossaan Water Lanen varrella Bridgewaterin kaupungissa.

Vastapäisestä ikkunasta katseli häntä ankaran moittiva silmäpari, mutta sitä hän ei huomannut. Herra Bloodin huomio oli kokonaan kiintynyt hänen omaan askarteluunsa ja alhaalla, kapealla kadulla kulkevaan ihmisvirtaan. Viimeksimainittu vaelsi siitä jo toistamiseen sinä päivänä Castle Fieldiä kohti, missä Ferguson, herttuan kappalainen, aikaisemmin iltapäivällä oli pitänyt saarnapuheen, joka sisälsi paljon enemmän valtiopetokseen kehoittelua kuin jumalansanaa.

Järjestymätön ja kiihottunut joukko käsitti suurimmaksi osaksi miehiä, joilla oli vihreä oksa lakissaan ja naurettavan kehno aseistus käsissään. Tosin yhdellä ja toisella oli lintupyssy olallaan, ja muutamilla heilahteli miekka uljaasti vyöllä, mutta suurin osa oli varustettu vain nuijilla sekä jättiläismäisillä keihäillä, jotka he olivat muovailleet viikatteiksi ja jotka olivat yhtä kammottavia nähdä kuin ne olivat kömpelöitä käsitellä.

Tuossa tilapäisesti kokoonkyhätyssä sotajoukossa oli edustajia kaikista rauhallisen työn ammateista. Siinä oli kankuria, oluenpanijaa, kirvesmiestä, seppää, muuraria, tiilen tekijää, aina rajasuutariin asti. Bridgewater samoin kuin Tauntonkin oli niin anteliaasti luovuttanut miehensä äpärä-herttuan palvelukseen, että ainoastaan vanhukset ja muuten kykenemättömät saattoivat jäädä kotiin tulematta leimatuiksi pelkureiksi tai paavinuskolaisiksi.

Siitä huolimatta ja vaikka hän ei suinkaan ollut arkalasta kotoisin ja oli harjaantunut ja erittäin taitavakin aseitten käyttäjä, sekä paavinuskoinenkin jos tarve vaati, ei Peter Blood tuona lämpimänä heinäkuun iltana ollut tietääkseenkään metelistä, vaan hoiteli rauhallisesti kukkiaan ja poltteli piippuaan. Yhden teon hän kuitenkin teki. Hän sinkautti tuota sotakuumeessa riehakoivaa joukkoa kohti Horatiuksen säkeen, runoilijan, johon hän jo aikaisin oli tavattomasti kiintynyt.

»Qvo, qvo scelesti ruitis?» [Minne, minne onnettomat riennätte?]

Ja nyt saatamme arvata, miksi hänen peloton, äidin puolelta Somersetshiren herroilta perimänsä veri pysyi tyynenä kapinahankkeen mielettömässä ja fanaattisessa melussa ja miksi hänen levoton henkensä, joka kerran oli pakottanut hänet lähtemään yliopiston rauhallisista oloista, joihin hänen isänsä oli hänet määrännyt, nyt saattoi pysyä levollisena keskellä levottomuutta. Huomaatte, mitä hän ajatteli noista miehistä, jotka olivat kokoontuneet vapauden lipun ympärille, lipun, jonka Tauntonin neitoset, neiti Blaken ja rouva Musgroven koulujen tytöt olivat neuloneet — kuten balladissa lauletaan — repäisemällä halki silkkiset esiliinansa lahjoittaakseen värit kuningas Monmouthin armeijalle. Tuo latinalainen säe, jonka hän halveksivasti sinkautti heille heidän kolisten kulkiessaan mukulakivistä katua, ilmaisee hänen ajatuksensa. Hänen mielestään he olivat päättömiä hulluja, jotka mielettömässä kiihkossaan kulkivat turmiotaan kohti.

Hän tiesi nähkääs liian paljon mainitusta Monmouthista ja siitä naikkosesta, joka hänet oli synnyttänyt, antaakseen sadun hänen laillisista vaatimuksistaan, joiden nojalla tämä kapina oli nostatettu, pettää itseään. Hän oli lukenut ne tolkuttomat julistukset, joita oli naulattu Bridgewaterin kulmauksiin, samoin kuin niitä oli naulattu Tauntonissa ja muuallakin — ja joissa selitettiin, että »meidän korkean herramme Kaarle Toisen kuoltua kuuluu perintöoikeus Englannin, Skotlannin, Ranskan ja Irlannin kruunuineen ja siihen kuuluvine alusmaineen ja alueineen lain mukaan mainiolle ja korkeasyntyiselle prinssi Jaakolle, Monmouthin herttualle, sanotun kuninkaan, Kaarle Toisen, pojalle ja lailliselle perilliselle».

Se oli saanut hänet purskahtamaan nauruun, samoin kuin sen jatkokin, jossa julistettiin, että »Yorkin herttua Jaakko oli antanut myrkyttää sanotun kuningasvainajan ja oli heti anastanut ja omistanut hänen kruununsa».

Hän ei osannut oikein sanoa, kumpiko niistä oli suurempi valhe. Sillä herra Blood oli viettänyt kolmannen osan elämäänsä Alankomaissa, missä samainen Jaakko Scott — joka nyt julistautui Jaakko Toiseksi, Jumalan armosta kuninkaaksi ym. — oli ensi kerran noin kolmekymmentäkuusi vuotta sitten nähnyt päivänvalon, ja hän tunsi siellä kiertelevän jutun hänen todellisesta alkuperästään. Kaukana aviolapsesta — muka salaisesta avioliitosta Kaarle Stuartin ja Lucy Walterin kesken — oli hyvinkin mahdollista, että Monmouth, joka nyt julistautui Englannin kuninkaaksi, ei ollut edes kuningasvainajan aviotonkaan lapsi. Mitä saattoikaan olla seurauksena niin mahdottomasta vaatimuksesta muuta kuin onnettomuutta ja turmiota? Kuinka saattoi edes toivoa, että Englanti nielaisisi sellaisen jutun totena? Ja hänen vuokseen, tukeakseen hänen mielikuvituksellista vaatimustaan, oli Länsi-Englannin yksinkertainen maalaisrahvas antanut houkutella itsensä muutaman whig-puolueen asekuntoisen miehen johtamana nousemaan kapinaan.

»Qvo, qvo, scelesti ruitis?»

Hän nauroi ja huokasi samalla kertaa, mutta nauru oli voiton puolella, sillä herra Blood, kuten useimmat itsekylläiset ihmiset, ei ollut hempeämielinen. Ja hän oli itsekylläinen. Vastoinkäymiset olivat tehneet hänet siksi. Helläsydämisempi mies, jolla olisi ollut hänen kokemuksensa ja tietonsa, olisi vuodattanut kyyneliä nähdessään tuon innosta palavan nonkonformistisen lammaslauman kulkevan suoraa päätä hirteen vaimojensa, tyttäriensä ja morsiamiensa saattamana, siinä varmassa vakaumuksessa, että he olivat menossa taistelemaan vapauden, oikeuden ja uskonsa puolesta. Sillä he tiesivät, kuten koko Bridgewaterkin jo muutaman tunnin oli tiennyt, että Monmouth samana iltana aikoi ryhtyä taisteluun. Herttuan tarkoitus oli yllättää Fevershamin johtama rojalistien armeija, joka paraikaa oli leiriytyneenä Sedgemooren luona. Herra Blood arveli, että lordi Feversham tunsi herttuan suunnitelman varsin hyvin, ja jos hän otaksumassaan pettyi, niin oli se vallan anteeksiannettavaa. Sillä hän ei pitänyt rojalistien ylipäällikköä niinkään ehdottomasti etevänä sillä alalla, jolle hän oli antautunut.

Herra Blood karisti tuhkan piipustaan ja aikoi vetää ikkunan kiinni. Katsahtaessaan silloin kadun toiselle puolelle hän huomasi häntä tarkkaavat vihamieliset silmät. Oikeastaan niitä oli kaksikin paria ja ne kuuluivat neidoille Pitt, kahdelle ystävälliselle ja tunteelliselle vanhallepiialle, jotka voittivat koko Bridgewaterin sievän Monmouthin ihailussa.

Herra Blood hymyili ja kumarsi, sillä hän oli varsin ystävällisissä väleissä heidän kanssaan ja olipa toinen neideistä ollut jonkin aikaa hänen potilaanaankin. Mutta tervehdykseensä hän ei saanut minkäänlaista vastausta. Sen sijaan loisti silmäpareista yltyvän kylmä ylenkatse. Hymy herra Bloodin huulilla leveni, mutta ei varsin miellyttävästi. Hän käsitti syyn heidän vihamielisyyteensä, joka päivä päivältä viime viikon ajan oli yltynyt sen jälkeen kun Monmouth oli saapunut panemaan kaikenikäisen naisväen päät pyörälle.

Hän päätteli, että neidit Pitt halveksivat häntä sen vuoksi, että hän, huolimatta nuoresta iästään ja reippaudestaan sekä sotilasopinnoistaan, jotka nyt olisivat olleet asialle suuren arvoiset, pysytteli syrjässä ja poltteli vain rauhallisena piippuaan ja hoiteli kukkiaan tällaisena iltojen iltana, jona kaikki kunnon miehet kerääntyivät protestanttien puolesta taistelemaan sankarin ympärille, uhraten verensä kohottaakseen hänet sille valtaistuimelle, jolle hän kuului.

Jos herra Blood olisi alentunut väittelemään asiasta neitien kanssa, olisi hän arvatenkin korostanut sitä seikkaa, että hän oli saanut tarpeekseen vaeltelemisesta ja seikkailuista ja että hän nyt oli asettunut harjoittamaan sitä ammattia, johon hänet alun perin oli määrätty ja johon hänen opintonsa hänet oikeuttivat, että hän oli lääkäri eikä sotilas, parantaja eikä tuhooja. Mutta hän tiesi, että he olisivat vastanneet hänelle, että tällaisessa asiassa täytyi joka miehen, joka piti itseään miehenä, tarttua aseisiin. He olisivat huomauttaneet, että heidän oma veljenpoikansa, Jeremias, joka oli merimies, laivan kapteeni — ja joka onnettomuudekseen oli laskenut ankkurinsa juuri tähän aikaan Bridgewaterin lahdessa — oli jättänyt ruorinsa ja tarttunut muskettiin puolustaakseen oikeutta. Mutta herra Blood ei ollut niitä miehiä, jotka riitelevät. Kuten jo sanoin, hän oli itsekylläinen mies.

Hän sulki ikkunansa, veti uutimet eteen ja kääntyi hauskaan, kynttiläin valaisemaan huoneeseen, jossa rouva Barlow, hänen taloudenhoitajattarensa, parhaillaan kattoi illallispöytää.

»Olen kokonaan menettänyt noiden happamien neitokaisten suosion», hän puhui ajatuksiaan taloudenhoitajattarelle.

Hänen äänensä värähteli miellyttävästi ja sen metallimaista sointia lievensi ja pehmitti soma irlantilainen tuntu, jota hän ei harhaillessaankaan ollut menettänyt. Se oli ääni, joka yhtä hyvin pystyi mitä viekoittelevimmin ja hyväilevimmin suostuttelemaan toista, kuin vaatimaan ehdotonta kuuliaisuutta. Koko miehen luonne oli hänen äänessään. Muuten hän oli pitkä ja hoikka, tummaverinen kuin mustalainen, ja hänen tummien kulmakarvojensa alla loisti hämmästyttävän sininen silmäpari. Niissä oli merkillisen läpitunkeva ja nasevan ylpeä katse, joka hyvin sopi yhteen hänen tiukkailmeisen suunsa kanssa. Rohkeana kaartui komea nenä, ilmaisten jotenkin samaa kuin silmätkin. Vaikka hän oli puettu mustaan kuten hänen ammattinsa vaati, näkyi vaatteitten loisteliaasta tekotavasta, että hän kaikkien seikkailijat tavoin rakasti komeutta, eikä häntä puvusta päättäen olisi vakavaksi lääkäriksi tuntenutkaan. Hänen takkinsa oli hienonhienoa kamlottikangasta ja se oli hopealla reunustettu. Siinä oli Mechlin-pitsiset hihansuut ja hänen rintaansa peitti samaa laatua oleva röyhelö. Hänen valtava tekotukkansa oli yhtä huolellisesti käherretty kuin konsanaan jonkun Whitehallin asukkaan.

Kun näki hänet tuollaisena ja oivalsi hänen todellisen luonteensa, joka hänen ulkomuodostaan niin elävästi kuvastui, ei voinut olla arvailematta, kuinka kauan hänen kaltaisensa mies saattoi tyytyväisenä jäädä siihen syrjäiseen maankolkkaan, jonne sattuma oli hänet paiskannut kuusi kuukautta sitten.

Kuinka kauan mahtoikaan hän jaksaa jatkaa sitä ammattia, johon hänet oli määrätty jo ennen kuin hän toden teolla oli alkanut elää. Vaikka onkin sangen vaikea uskoa sitä tutustuttuamme hänen sekä tämän edellisiin että tämän jälkeisiin elämänvaiheisiinsa, on kuitenkin mahdollista,» että hän olisi jatkanut rauhallista elämäänsä Somersetshiressä ja antautunut kokonaan kutsumukselleen lääkärinä, ellei kohtalo oikkuineen olisi tullut väliin. Se on mahdollista, mutta tuskin luultavaa.

Hän oli irlantilaisen lääkärin poika, jonka eräs somersetshireläinen nainen, jonka veressä virtasi Frobisherin kulkuriverta, oli hänelle lahjoittanut. Frobisherien veriheimolaisuus selittää ainakin jossain määrin pojan luonteessa jo aikaisin ilmenneen viileyden. Isässä, joka ollakseen irlantilainen oli harvinaisen rauhaarakastava, oli pojan viileys herättänyt syvää huolestumista. Hän oli jo aikaisin päättänyt, että pojan tuli jatkaa isänsä kunniallista ammattia, ja Peter Blood, joka oli hyväpäinen ja erittäin tiedonhaluinen, oli omaistensa tyydytykseksi kahdenkymmenen ikäisenä saanut lääketieteen tohtorin arvonimen Kolminaisuuden yliopistossa Dublinissa. Hänen isänsä ummisti tyytyväisenä silmänsä kolme kuukautta myöhemmin. Hänen äitinsä oli kuollut jo muutama vuosi sitten. Niinpä Peter Blood joutui perimään muutaman sata puntaa, joiden turvin hän lähti katselemaan maailmaa ja joksikin aikaa antamaan levottomalle hengelleen täyden riehuntavapauden. Sarja omituisia sattumia saattoi hänet alankomaalaisten palvelukseen. He olivat siihen aikaan sodassa ranskalaisten kanssa, ja koska oli erityisesti mieltynyt merielämään, hän valitsi laivaston koekentäkseen. Hänellä oli onni saada suorittaa erinäisiä tehtäviä kuuluisan Ruyterin johdon alaisena ja hän taisteli mukana siinä taistelussa Välimerellä, jossa tämä mainio alankomaalainen amiraali menetti henkensä.

Nimeguenin rauhanteon jälkeen ovat hänen edesottamisensa hämärän peitossa, mutta me tiedämme, että hän vietti kaksi vuotta espanjalaisten vankeudessa, vaikkakaan emme tunne syytä hänen sinne joutumiseensa. Voi olla mahdollista, että hän juuri tämän vuoksi vapaaksi päästyään lähti Ranskaan ja otti osaa ranskalaisten taisteluun espanjalaisia vastaan. Täytettyään vihdoin toisenneljättä ikävuotensa hän kyllästyi seikkailuelämään, etenkin kun hänen terveytensä huolimattomasti hoidetun haavan vuoksi alkoi heikentyä. Tällöin valtasi hänet vastustamaton koti-ikävä. Hän astui laivaan Nantesissa matkan päämääränä Irlanti, mutta kun laiva rajuilman johdosta ajautui Bridgewaterin lahteen ja kun hänen terveydellinen tilansa matkan rasituksista oli yhä huonontunut, hän päätti jäädä sinne, varsinkin kun paikka, oli hänen äitinsä synnyinseutua.

Täten hän oli vuonna 1685 joutunut Bridgewateriin, jotenkin yhtä suuren omaisuuden omistajana kuin lähtiessään yksitoista vuotta sitten Dublinista.

Koska hän piti paikasta, jossa hänen terveytensä nopeasti palautui, ja koska hän arveli saaneensa yhdelle miehelle riittävän annoksen seikkailuja, hän päätti asettua sinne asumaankin ryhtyäkseen vihdoin harjoittamaan lääkärinammattiaan.

Siinä koko hänen elämän juoksunsa tai tarkemmin sanoen siihen päivään saakka kun Sedgemooren tappelu suoritettiin kuusi kuukautta hänen tänne tulonsa jälkeen.

Arvellen, etteivät tulossa olevat tapahtumat liikuttaneet häntä, ja piittaamatta vähääkään siitä touhusta, joka Bridgewateria kiinnosti sinä iltana, hän sulki korvansa koko melulta ja meni aikaisin levolle. Hän nukkui rauhallisesti jo ennen yhtätoista, jolla kellon lyömällä, kuten tiedätte, Monmouth kapinoitsijoineen ratsasti Bristol Streetiä kaupungista ulos välttääkseen kiertämällä ne suomaat, jotka olivat hänen ja kuninkaallisen armeijan välissä. Tiedätte myös, että hän erehdyksen ja huonon johdon vuoksi menetti ne edut, jotka suurempi miesluku — jota kuitenkin jossain määrin vastasi säännöllisen sotaväen tiukempi kuri vastapuolella — sekä tilaisuus yölliseen hyökkäykseen miltei nukkuvan armeijan kimppuun tarjosivat hänelle.

Armeijat joutuivat taisteluun keskenään kello kahden aikaan aamulla. Herra Blood nukkui rauhallisesti antamatta kaukaisen kanuunain jyminän häiritä itseään. Vasta neljän tienoissa, kun nouseva aurinko alkoi hajoittaa poljetun taistelukentän yli nousevia sumupilviä, hän heräsi.

Hän nousi istualleen vuoteessaan, hieroi unen silmistään ja koetti selvitellä ajatuksiaan. Hänen oveltaan kuului yhtämittaista kolkutusta ja ääntä. Se oli saanut hänet hereille. Arvellen, että häntä tarvittiin johonkin synnytykseen, hän puki kiireesti ylleen aamupukunsa ja pani tohvelit jalkaansa mennäkseen alakertaan. Portaissa hän oli vähällä törmätä yhteen rouva Barlowin kanssa, joka juuri heränneenä hänkin oli liikkeellä puoleksi pukeutuneena ja kauhuni valtaamana. Herra Blood koetti rauhoittaa häntä muutamalla, sanalla ja meni itse avaamaan.

Vastanousseen auringon vinojen säteitten kultaisessa loisteessa seisoi oven edessä hengästynyt ja silmiään muljautteleva mies sekä höyryävä ratsuhevonen. Nuori mies, joka oli kauttaaltaan tomun ja lian peittämä ja jonka vaatteet olivat epäjärjestyksessä ja vasen hiha kokonaan riekaleina, yritti puhua, mutta ei vähään aikaan saanut sanaakaan suustaan.

Samassa herra Blood tunsi hänet. Mies oli Jeremias Pitt, merikapteeni, vastapäätä asuvien neitien veljenpoika, jonka yleinen innostus oli saanut viekoitelluksi kapinan pyörteisiin. Koko katu alkoi herätä nuoren miehen aikaansaamasta melusta, ja siellä täällä aukeni ovi tai ikkuna, josta hätääntyneen utelias silmäpari tähyili syytä meteliin.

»Malttakaahan mielenne», sanoi herra Blood. »Liika kiireellä ei tietääkseni päästä mihinkään.»

Mutta silmiään pyörittelevä nuori mies ei huolinut kehotuksista. Hän alkoi heti läähättäen ja tukehtumaisillaan puhua.

»Se koskee lordi Gildoyta», hän ähki. »Hän on pahasti haavoittunut... Oglethorpissa... joen rannalla... olevassa maalaistalossa... kannoin hänet sinne... hän lähetti hakemaan teitä... Tulkaa, tulkaa!»

Hän aikoi tarttua lääkäriin viedäkseen hänet semmoisenaan, kotipukimissa ja tohveleissa, mutta tohtori sai vältetyksi hänen otteensa.

»Olkaa huoletta, kyllä minä tulen», sanoi hän. Hän oli tullut levottomaksi. Gildoy oli ollut hänen ystävällinen suojelijansa aina siitä asti kun hän oli paikkakunnalle asettunut. Herran Blood oli hyvinkin valmis tekemään voitavansa maksaakseen velkansa lordille ja oli pahoillaan, että siihen tarjoutui tilaisuus tällä tavalla, sillä hän tiesi vallan hyvin, että tulinen nuori ylimys oli ollut herttuan toimeliaimpia apureita.

»Tulen varmasti, olkaa huoletta», vakuutteli »tohtori. »Mutta antakaa minun toki ensin pukeutua ja ottaa mukaani sellaista, jota mahdollisesti tarvitsen perillä.»

»Joka hetki on nyt kallis.»

»Rauhoittukaa toki. Minä en tuhlaa aikaa. Mutta vakuutan teille uudelleen, että parhaiten pääsemme perille kiiruhtamalla hitaasti. Tulkaa sisään — istumaan.» Hän työnsi vastaanottohuoneen oven selälleen. Mutta nuori Pitt ei huolinut pyynnöistä. Hän vastasi kutsuun käden heilautuksella.

»Odotan tässä. Kiiruhtakaa Jumalan nimessä.»

Herra Blood meni pukeutumaan ja hakemaan lääkärinkojeensa. Tiedustelut lordi Gildoyn haavojen laadusta saivat jäädä matkan varrelle. Vetäessään saappaita jalkaansa hän jatkoi määräyksiään rouva Barlowille päivän varalta, ja niihin sisältyi myös päivällinen, jota hän kohtalon määräyksestä ei joutunut syömään.

Kun hän vihdoin pääsi lähtemään rouva Barlowin kaakattaessa hänen jäljessään kuin hätääntynyt lintu, tapasi hän nuoren Pittin puoleksi pukeutuneiden ja pelokkaiden kaupunkilaisten — parhaastaan naisten — keskeltä, jotka olivat kiiruhtaneet tiedustamaan, miten taistelun oli käynyt. Hänen antamansa uutiset olivat selvästi luettavissa kaupunkilaisten surumielisiltä kasvoilta ja niistä valituksista, jotka täyttivät aamuautereisen ilman.

Nähdessään tohtorin pukeutuneena ja kojelaatikko kainalossa sanantuoja ryntäsi ahdistajiensa käsistä, pudisteli pois väsymyksensä ja molemmat kyynelsilmäiset tätinsä, jotka riippuivat hänessä kuin takiaiset, tarttui hevostaan ohjaksista ja hyppäsi satulaan.

»Tulkaa, sir», hän huusi. »Nouskaa taakseni satulaan.»

Sanoja tuhlaamatta herra Blood noudatti pyyntöä. Pitt painoi kannuksensa hevosen kylkiin. Pieni väkijoukko väistyi syrjään ja niin lähti Peter Blood Odysseuksen retkilleen, istuen kaksin verroin kuormatun hevosen lautasilla ja pidellen toveriaan vyöstä. Sillä samainen Pitt, jota hän piti vain tavallisena haavoittuneen herrasmiehen lähettinä, olikin todellisuudessa kohtalon sanansaattaja.

Toinen luku

KIRKEN RAKUUNAT

Oglethorpen maatalo sijaitsi noin kahden mailin päässä etelään Bridgewaterista, joen oikealla rannalla. Se oli laaja, Tudorin aikainen talo, joka näytti harmaalta sitä joka taholta peittävän murattiköynnöksen vuoksi. Herra Bloodin nyt lähestyessä sitä tuoksuvan hedelmäpuutarhan läpi näytti se aamuauringon säteilyssä idylliseltä rauhan tyyssijalta, ja hänestä tuntui uskomattomalta, että se saattoi olla osana siitä maailmasta, jossa sota ja verenvuodatus paraikaa riehui.

Ratsastaessaan Bridgewaterista he olivat tavanneet sillalla taistelusta paenneitten etujoukkojen väsyneitä, murtuneita miehiä, joista moni oli haavoittunut ja kaikki kauhun vallassa, kiiruhtamassa horjuvin askelin ja viimeiset voimansa ponnistaen luulottelemaansa kaupungin tarjoamaa turvaa kohti. Väsymyksestä raukein silmin ja pelko riutuneilla kasvoillaan he katselivat herra Bloodia, joka tovereineen tuli heitä vastaan, ja kähein äänin huusivat hänelle varoittavan sanan aivan kintereillään seuraavista armottomista takaa-ajajista. Häiriintymättä ajoi nuori Pitt kuitenkin tomuista maantietä eteenpäin ja heitä vastaan tuli yhä suurempia miesjoukkoja, jotka pakenivat Sedgemooren lyhyestä taistelusta. Pian hän jätti maantien ja kääntyi polulle, joka kulki läpi kasteisten niittymaiden. Täälläkin he tapasivat hajanaisina ryhminä noita onnettomia ihmisparkoja, jotka pelokkain katsein silmäilivät taakseen kulkiessaan pitkässä heinikossa, odottaen joka hetki näkevänsä rakuunain punaisia takkeja.

Mutta kun Pittin matka kulki etelään vieden heidät yhä lähemmä Fevershamin leiriä, selvisivät he pian tuosta inhimillisestä hylkytavarasta ja ratsastivat rauhallisen, kypsyyttään nuokkuvan hedelmätarhan läpi, joka kohta oli antava vuotuisen satonsa viinin valmistusta varten.

Vihdoin he laskeutuivat satulasta mukulakiviselle pihamaalle, ja Baynes, talon isäntä, lausui vakavana ja kiihtynein elein heidät tervetulleiksi.

Avarassa laattakivipermantoisessa hallissa tapasi tohtori lordi Gildoyn — pitkän, tumman nuorukaisen, jonka kasvoissa nenä ja leuka olivat eniten silmiinpistävät — pajunvitsoista tehdyllä lepovuoteella pitkänään korkean ikkunan kohdalla rouva Baynesin ja hänen komean tyttärensä hoivissa.

Herra Blood seisoi hetken äänettömänä katsellen potilastaan. Hän oli pahoillaan siitä, että niin loistavilla edellytyksillä varustettu nuori mies kuin lordi Gildoy oli pannut alttiiksi kaiken, ehkäpä elämänsäkin, auttaakseen arvotonta seikkailijaa hänen kunnianhimoisissa aikeissaan. Koska tohtori rakasti ja kunnioitti rohkeata nuorukaista, ilmoitti hän tunteensa tätä kohtaan syvällä huokauksella. Sitten hän laskeutui polvilleen ryhtyäkseen tehtäväänsä. Hän riisui häneltä asetakin ja alusvaatteet paljastaakseen lordin haavoitetun kyljen ja pyysi vettä ja pyyhkeitä sekä muuta mitä hän siinä tarvitsi.

Puoli tuntia myöhemmin hän oli yhä hartaasti työssään, kun rakuunat saapuivat taloon. Hevosten kavioitten kopse ja käheät huudahdukset, jotka ilmoittivat heidän tulostaan, eivät vähimmässäkään määrässä häirinneet häntä työssään. Sillä ensiksikin oli sangen vaikeaa saada tohtoria tasapainostaan ja toiseksi hän oli kokonaan työhönsä kiintynyt. Mutta hänen ylhäisyytensä, joka nyt oli tullut tajuihinsa, osoitti suurta levottomuutta, ja Jeremias Pitt piiloutui erään vaatekomeron suojaan. Baynes oli levoton ja hänen vaimonsa ja tyttärensä vapisivat. Herra Blood koetti rauhoittaa heitä.

»Mitäpä tässä olisi pelättävää?» sanoi hän. »Mehän olemme kristityssä maassa, ja kristityt ihmiset eivät käy sotaa haavoittuneiden eikä heidän hoivaajiensa kanssa.» Näette, että hän vielä uskoi jonkin verran hyvää kristityistä. Hän piti omien määräystensä mukaisesti valmistettua vahvistuslääkettä lordin huulilla. »Rauhoittukaa, mylord, pahin on jo kestetty.»

Silloin kuului kilinää ja kalinaa kivipermantoisesta hallista. Siellä tuli kokonainen tusina saapasjalkaisia ja punatakkisia ratsumiehiä eräästä tangerilaisesta rykmentistä ja heitä johti vahvannäköinen, mustakulmainen mies, jolla oli sangen paljon kultanauhaa takkinsa rintamuksessa.

Baynes pysyi puoleksi uhmaavana paikallaan, mutta hänen emäntänsä ja tyttärensä väistyivät pelokkaina taaksepäin. Herra Blood, joka seisoi vuoteen pääpuolessa, katseli olkansa yli nähdäkseen, keitä tulijat olivat.

Upseeri jyrähdytti komennon ja se sai hänen miehensä odottavina pysähtymään. Sitten hän astui rehentelevästi eteenpäin, käsi hansikkaassa miekankahvalla ja kannukset komeasti kilisevinä hänen käydessään. Hän ilmaisi arvonsa talonpojalle: