Part 10

Kapteeni Blood istahti pitkän tammisen pöydän nurkalle. »Mutta minä en ole mikään hölmö», vastasi hän, »enkä salli että luonteenomainen irlantilainen hentomielisyyteni estää minua tekemästä sitä, mikä on välttämätöntä ja viisasta. Te ja teidän kymmenen eloonjäänyttä roistoanne olette alituisena uhkana tällä laivalla. Sitä paitsi vettä ja muonaa ei ole liian paljon laivalla. Tosin on meitä onneksi pieni joukko, mutta te ja teidän miehenne lisäävät sitä sangen sopimattomalla tavalla. Joten siis huomaatte, että järki kehoittaa meitä joka suhteessa kieltäytymään seuranne tarjoamasta hauskuudesta ja kovettaen hellät sydämemme pyytää mitä kohteliaimmin teitä astumaan laidan yli.»

»Ymmärrän», virkkoi espanjalainen miettiväisenä. Hän heilautti säärensä vuoteesta ja istui nyt sen reunalla nojaten kyynärpäitään polviin. Hän oli päässyt selville vastustajastaan ja kohteli häntä nyt yhtä pilkallisen kohteliaasti ja mairittelevan sydämellisesti kuin tämäkin häntä. »Myönnän, että puheessanne on paljonkin perää.»

»Vapautatte minut suunnattomasta taakasta», vastasi kapteeni Blood. »En tahtoisi esiintyä tarpeettoman ankarana, varsinkin kun minä ja toverini olemme niin erinomaisen paljosta suuressa kiitollisuuden velassa teille. Sillä mitä se lieneekin merkinnyt muille, teidän ryöstöretkenne Barbados-saarelle sattui meille erittäin otolliseen aikaan. Olen sen vuoksi iloinen havaitessani, että olette yhtä mieltä kanssani siinä, ettei muuta mahdollisuutta ole olemassa.»

»Mutta, ystäväni, niin paljoa en ole myöntänyt.»

»Jos teillä on jokin muu hyväksyttävä ehdotus, niin olen erittäin onnellinen saadessani kuulla sen.»

Don Diego siveli mustaa pujopartaansa.

»Voitteko antaa minulle miettimisaikaa huomiseen? Päätäni särkee niin kirotusti, että ajatteleminen on miltei mahdotonta. Ja myöntänette sen, että asia vaatii vakavaa harkintaa.»

Kapteeni Blood nousi seisomaan. Takanaan olevalta hyllyltä hän otti puolentunnin lasin, käänsi sen niin, että ruskeaa hiekkaa sisältävä puolikas oli ylöspäin, ja asetti sen pöydälle.

»Olen pahoillani, että minun täytyy kiirehtiä tässä asiassa, Don Diego, mutta tuo on kaikki mitä voin teille myöntää. Ellette sen jälkeen kun tuo hiekka on valunut loppuun, voi ehdottaa mitään hyväksyttävää tapaa, niin olen, vaikkakin äärimmäisen vastenmielisesti, velvollinen kehoittamaan teitä ystävinenne astumaan laidan yli.»

Kapteeni Blood kumarsi ja mentyään ulos lukitsi oven jälkeensä.

Polviinsa nojaten ja kädet poskilla istui Don Diego ja katseli, kuinka hiekka valui ylemmästä puolikkaasta alempaan. Ja mitä kauemmin hän sitä katseli, sitä syvemmäksi kävivät rypyt hänen ruskeilla kasvoillaan.

Täsmälleen silloin, kun viimeiset hiekkajyvät valahtivat reiästä, avautui ovi jälleen.

Espanjalainen huokasi syvään ja kohottautui antaakseen vastauksen, jota kapteeni Blood oli tullut kuulemaan.

»Olen miettinyt erästä keinoa, herra kapteeni, mutta se riippuu teidän ihmisystävällisyydestänne. Te jätätte meidät jollekin tämän ruton saastuttaman saariryhmän saarelle oman kohtalomme heiteltäviksi.»

Kapteeni Blood mutristi huuliaan.

»Asialla on vaikeutensa», sanoi hän hitaasti.

»Pelkäsin sitä.» Don Diego huokaisi taas ja nousi seisomaan. »Älkäämme sitten puhuko siitä sen enempää.»

Vaaleansiniset silmät tarkkasivat häntä kuin teräsvasamat.

»Eihän teitä pelottane kuolema, Don Diego?»

Espanjalainen nosti päätään ylpeästi ja hänen kulmansa vetäytyivät ryppyyn.

»Kysymyksenne on loukkaava, sir.»

»Asetan siinä tapauksessa kysymyksen toisin — ehkäpä hieman onnistuneemmassa muodossa. Tahdotte tietenkin mielellänne elää?»

»Ah, siihen voin vastata. Haluan elää ja vielä hartaammin haluan, että poikani eläisi. Mutta elämänhaluni ei ole tekevä minua pelkuriksi teidän iloksenne, herra mestari-ivaaja.» Se oli ensimmäinen kerta, jolloin hän osoitti merkkiäkään suuttumuksesta tai kiivastumisesta.

Kapteeni Blood ei vastannut heti. Kuten aikaisemminkin istuutui hän taas pöydän kulmalle.

»Olisitteko halukas ansaitsemaan elämän ja vapauden omasta, poikanne ja tovereittenne puolesta?»

»Ansaitsemaan?» sanoi Don Diego, eikä vaaleansinisiltä terässilmiltä jäänyt huomaamatta vavahdus, joka kulki espanjalaisen ruumiin läpi. »Ansaitsemaan, sanoitte? Miksipä ei, ellei ehdotus, jonka aiotte tehdä, käy kunnialleni.»

»Sellainen ei puoleltani saata tulla kysymykseenkään», vakuutti kapteeni Blood. »Ymmärrän, että merirosvollakin saattaa olla kunniantuntoa.» Ja sitten hän esitti ehdotuksensa. »Jos katsotte ikkunasta, Don Diego, niin näette jotakin, joka muistuttaa pilven hattaraa taivaan reunassa. Se on Barbados-saari, joka on suoraan takanamme. Koko päivän olemme purjehtineet itää kohti vain yhdestä syystä — päästäksemme Barbados-saaresta niin kauaksi kuin suinkin. Mutta nyt kun emme enää näe maata, alkavat vaikeudet. Ainoa mies joukossamme, joka on saanut koulutusta merenkulussa, on kuumeessa — niin, sen pahoinpitelyn johdosta, jonka alaiseksi hän oli joutunut juuri ennen kuin toimme hänet mukanamme laivaan. Osaan itse hoitaa kulussa olevaa alusta ja laivassa on pari kolme miestä, jotka pystyvät minua siinä auttamaan, mutta merimiestaidon korkeampia salaisuuksia ja taitoa löytää suunta tiettömällä ulapalla emme tunne ensinkään. Käsitätte helposti, että maihinmeno tai summittainen purjehtiminen tässä — kuten niin sattuvasti sanoitte — rutonsaastuttamassa saaristossa saattaisi käydä meille kohtalokkaaksi. Ja niinpä päädymme seuraavaan. Haluamme päästä Curacaoon, hollantilaiseen siirtomaahan niin suoraan kuin mahdollista. Annatteko kunniasananne siitä, että viette meidät sinne, jos annan teille vapautenne jälleen? Ja jos teette sen, olen laskeva teidät ja jäljelläolevan miehistönne vapauteen saavuttuamme sinne.»

Don Diegon pää vaipui rintaa vasten ja hän astui miettiväisenä perässä olevan ikkunan luo. Siinä hän seisoi katsellen auringonpaisteista ulappaa ja suuren aluksen tyyntä vanavettä — hänen oman aluksensa, jonka nämä englantilaiset koirat olivat häneltä ryöstäneet, hänen oman laivansa, jota häntä nyt vaadittiin kuljettamaan turvalliseen satamaan, jossa hän sen lopullisesti menettäisi ja josta se ehkä uudistettuna lähtisi taistelemaan hänen omia maanmiehiään vastaan.

Se oli vaa’an toisessa kupissa. Toisessa painoi kuudentoista miehen elämä. Neljäntoista elämä ei merkinnyt hänelle paljoakaan, mutta jäljellä olevien kahden kohtalo koski häntä itseään ja hänen poikaansa.

Hän kääntyi vihdoin, ja koska hänen selkänsä oli valoon päin, ei kapteeni Blood saattanut nähdä kuinka kalpeaksi hän oli käynyt.

»Hyväksyn», sanoi espanjalainen.

Yhdestoista luku

POJAN USKOLLISUUTTA

Kunniasanansa perusteella sai Don Diego de Espinosa nauttia täydellistä vapautta entisellä laivallaan, ja laivan ohjaus, jonka hän oli lupautunut suorittamaan, oli kokonaan hänen käsissään. Ja siitä syystä, että laivan miehistö oli kokonaan outo espanjalaisten valta-alueiden vesillä ja myös sen vuoksi, että Bridgetownin aikaiset tapahtumat eivät vielä olleet kylliksi opettaneet sitä pitämään jokaista espanjalaista petollisena, verenhimoisena koirana, joka tavattaessa oli lyötävä kuoliaaksi, se kohteli häntä samanlaisella ystävyydellä mitä hänen oma hieno maailmanmiehen käytöksensä oli omiaan herättämään. Hän söi ateriansa suurhytissä Bloodin ja kolmen hänen avukseen valitun upseerin, Hagthorpen, Wolverstonen ja Dyken seurassa.

He havaitsivat Don Diegon miellyttäväksi, jopa hupaiseksi toveriksi, ja hänen urhea käytöksensä ja mielenmalttinsa vastoinkäymisen hetkellä lisäsivät yhä sitä ystävällistä mielialaa, jota he häntä kohtaan tunsivat.

Oli mahdotonta epäillä Don Diegoa epärehellisestä pelistä. Sitä paitsi ei saattanut havaita mitään järjellistä syytä siihen. Hän oli ollut äärimmäisen suora heitä kohtaan. Hän oli ilmoittanut heille, että he olivat tehneet pahan erehdyksen purjehtiessaan suoraan myötätuuleen lähtiessään Barbados-saarelta. Heidän olisi tullut purjehtia saaresta alahankaan Karibian merelle ja pois saaristosta. Nyt oli heidän purjehdittava uudelleen saariston läpi päästäkseen Curacaoon, eikä reitti suinkaan ollut heille vaaraton. Missä tahansa saarien välissä saattoivat he tavata joko tasaväkisen tai voimakkaamman aluksen ja olipa se espanjalainen tai englantilainen, oli asia heille yhtä paha, sillä miehistön ollessa liian pieni ei heidän käynyt antautuminen taisteluun. Vähentääkseen vaaran mahdollisimman pieneksi hän ohjasi sen vuoksi laivan ensin etelään ja sitten länteen ja pääsi siten Tobago- ja Grenada-saarten välistä vaarallisen alueen ulkopuolelle ja tuli Karibian meren verraten turvallisille vesille.

»Jos tätä tuulta jatkuu», puhui hän heille sinä iltana illallispöydässä selitettyään heille sitä ennen laivan aseman, »niin pääsemme Curacaoon kolmessa päivässä.» Tuuli pysyi samana kolme päivää, vieläpä kiihtyikin toisena, mutta sittenkään ei kolmannen päivän ehtoona näkynyt merkkiäkään maasta. _Cinco Llagas_ kynti yhä merta, jota rajoitti vain taivaan sini. Kapteeni Blood huomautti siitä levottomana Don Diegolle.

»Huomisaamuna se tapahtuu», vastasi Don Diego rauhallisen varmasti.

»Taivaan pyhien nimessä, te espanjalaiset puhutte aina huomisaamusta, mutta huomisaamu ei koskaan koita, ystäväni.»

»Mutta tällä kerralla se tulee, olkaa huoleti siitä. Vaikka nousisitte kuinka aikaiseen hyvänsä katsomaan, niin olette näkevä maata, Don Pedro.»

Kapteeni Blood jatkoi tyytyväisenä matkaansa ja meni katsomaan Jerry Pittiä, potilastaan, jonka tilaa Don Diego sai kiittää pelastumisensa mahdollisuudesta. Hän oli nyt ollut neljäkolmatta tuntia vapaa kuumeesta ja Peter Bloodin taitavassa hoidossa alkoi hänen silvottu selkänsä vähitellen tyydyttävästi parantua. Hän oli jo siinä määrin parantunut, että valitti sitä, kun täytyi pysytellä kuumassa ja ahtaassa hytissä. Ollakseen hänelle mieliksi salli kapteeni Blood hänen hieman hengittää raitista ilmaa laivan kannella, ja niinpä kun viimeiset päivän säteet vetäytyivät taivaalta, tuli Jeremias Pitt kapteenin tukemana ulkoilmaan.

Istuen luukun reunuksella täytti somersetshireläinen nuori mies kiitollisena keuhkonsa raikkaalla yöilmalla ja tunsi virkistyvänsä siitä. Sitten hänen merimiesvaistonsa pakotti häntä katselemaan tummana kaartuvaa taivasta, jolla jo kiilui myriadeja kultaloisteisia tähtiä. Hetken hän katseli sitä ikään kuin sivumennen, välinpitämättömänä, mutta sitten hänen katseensa äkkiä kiintyi yhteen kohtaan. Hän katsahti ympärilleen ja sitten kapteeni Bloodiin, joka seisoi hänen vieressään.

»Tiedätkö mitään tähtitieteestä, Peter?» kysyi hän.

»Tähtitieteestä? Totisesti en osaisi erottaa Orionia Venuksesta.»

»Ah! Ja luulenpa, että jokainen tästä hölmömäisestä miehistöstä on yhtä tietämätön kuin sinäkin.»

»Olisi ystävällisempää sanoa, että he tietävät siitä vielä vähemmän.»

Jeremias osoitti erästä valoisaa paikkaa taivaalla ylähangan puolella. »Tuo on pohjantähti», sanoi hän.

»Niinkö? Kumma kun osaat löytää sen noiden muiden joukosta.»

»Ja pohjantähti miltei keulan kohdalla ylähangan puolella tietää sitä, että purjehdimme pohjoiseen, luoteeseen tai sillä välillä, sillä en usko, että olemme enempää kuin kymmenkunta astetta läntistä pituutta.»

»Kuinka niin?» ihmetteli Peter Blood.

»Sinähän kerroit, eikö niin, että tulimme saariston länsipuolta Tobago- ja Grenada-saarten lomitse Curacaota kohti. Jos me nytkin noudattaisimme samaa suuntaa, niin pohjantähden pitäisi olla tuolla takanamme.»

Silmänräpäyksessä Bloodista kaikkosi rauhallisuus. Hän oikein jäykistyi epäluulosta ja oli juuri sanomaisillaan jotakin, kun pimeässä heidän yläpuolellaan välähti valojuova, joka oli peräisin parhaillaan aukenevasta peräkajuutan ovesta. Ovi sulkeutui jälleen ja kohta kuului askeleita kajuutan portaista. Don Diego lähestyi. Kapteeni Blood puristi sormillaan merkitsevästi Jerryn olkapäätä. Sitten hän huusi Don Diegolle puhuen englannin kieltä, jonka hän oli ottanut tavakseen, kun toisia oli läsnä.

»Tahdotteko ratkaista pienen erimielisyyden, joka on syntynyt välillämme, Don Diego?» sanoi hän leikkisästi. »Me emme oikein ole yhtä mieltä siitä, mikä on pohjantähti.»

»Vai niin?» espanjalaisen ääni oli rauhallinen. Siinä oli ikään kuin rahtunen naurua, ja syy siihen selvisi hänen seuraavasta lauseestaan. »Mutta tehän kerroitte minulle, että herra Pitt oli teidän laivurinne?»

»Paremman puutteessa», nauroi kapteeni hyväntahtoisen ylenkatseellisesti. »Olen valmis lyömään vetoa hänen kanssaan siitä, että tuo on pohjantähti.» Ja hän osoitti kädellään taivasta kohti perään päin. Hän kertoi jälkeenpäin, että jos hän olisi saanut Don Diegolta myöntävän vastauksen, niin hän olisi heti lävistänyt hänet miekallaan. Mutta espanjalainen päinvastoin osoitti selvästi halveksumistaan.

»Te olette yhtä varma asiastanne kuin tietämätönkin, Don Petro, ja te hävisitte. Pohjantähti on tuolla.» Ja hän osoitti sitä kohden.

»Oletteko varma asiasta?»

»Mutta rakas Don Pedro!» Espanjalaisen äänessä kaikui iloisen vastalauseen tuntu. »Voiko olla mahdollista, että erehdyin? Onhan tuolla kompassi. Tulkaa kompassikoppiin, niin näette mihin suuntaan olemme menossa.»

Hänen äärimmäinen suoruutensa ja rauhallisuutensa, jolla ei ollut mitään salattavaa, poisti heti epäilyksen, joka niin äkkiä oli juolahtanut kapteeni Bloodin mieleen. Mutta Pitt ei ollut niin vähällä tyydytetty.

»Siinä tapauksessa, Don Diego, olisi hauska kuulla, miksi kuljemme siihen suuntaan, jos kerran olemme matkalla Curacaoon», sanoi hän.

Taaskaan ei Don Diego näyttänyt vähintäkään epäröivän.

»Teillä on täysi syy kysyä sitä», vastasi hän ja huokasi. »Olin toivonut, ettei sitä huomattaisi. Olen ollut huolimaton — ah, rangaistavan huolimaton. Laiminlöin huomioidenteon. Se on aina ollut tapani. Olen itsestäni liian varma. Luotan liian paljon lokikirjan mukaan tehtyihin laskelmiin, ja tänä päivänä, kun vihdoin otin esille kvadrantin, huomasin että olimmekin tulleet puoli astetta liiaksi etelään, jotenka Curacao on nyt suoraan pohjoiseen. Siinä syy viivytykseemme. Mutta me olemme siellä huomisaamuna.»

Selitys oli niin täydelleen tyydyttävä ja tuli niin rehellisesti ja valmiisti, että oli mahdotonta uskoa, että Don Diego olisi aikonut pettää sanansa. Ja kun Don Diego taas oli poistunut, tunnusti kapteeni Blood Pittille, että oli tyhmää epäillä häntä. Olkoon hänen entisyytensä millainen tahansa, niin hän oli näyttänyt mitä miehiä hän oli ilmoittaessaan, että hän ennemmin kuolisi kuin ryhtyisi mihinkään, mikä saattaisi vahingoittaa hänen kunniaansa tai isänmaataan.

Espanjan valtavedet ja niillä purjehtivien seikkailijain metkut olivat kapteeni Blondille outoja, joten hänellä vielä oli harhaluulonsa. Mutta seuraava aamunkoitto oli haihduttava ne rajusti ja ainiaksi.

Tullessaan kannelle jo ennen auringon nousua hän näki edessään maata, kuten Don Diego oli illalla luvannut. Se oli noin kymmenen mailin päässä heistä, pitkä idästä länteen kulkeva rannikko, ja siitä pisti kallioinen niemeke aivan heitä kohti. Nähdessään sen hän rypisti otsaansa. Hän ei ollut havainnut, että Curacao olisi niin laaja. Toden teolla näytti maa pikemminkin mantereita kuin saarelta.

Ylähangan puolella heistä hän huomasi maalta puhaltavan heikon tuulen tuomana suuren laivan, joka hänen arvionsa mukaan oli suunnilleen yhtä kookas kuin heidän omansakin. Hänen katsoessaan sitä se muutti äkkiä suuntaansa ja tuli nyt suoraan heitä kohti.

Tusinan verran hänen miehiään liikuskeli jo etukannella innokkaasti tähystäen tulokasta ja heidän äänensä ja naurunsa kuului selvästi uljaan _Cinco Llagsin_ perään saakka.

»Tuolla», virkkoi pehmeä ääni sulavalla espanjan kielellä hänen takanaan, »on luvattu maa, Don Pedro.»

Äänessä oli jonkinlaista salaperäistä voitonriemua, joka sai kapteeni Bloodin epäluulon uudelleen heräämään eloon. Hän kääntyi äkkiä Don Diegoon päin, niin äkkiä, että viekas hymy tämän huulilta ei kerinnyt kadota ennen kuin kapteeni Bloodin katse tutkivana osui hänen kasvoihinsa.

»Se näkyy tuottavan teille outoa tyydytystä olosuhteista huolimatta», sanoi kapteeni Blood.

»Luonnollisesti.» Espanjalainen hieroi kämmeniään yhteen, ja herra Blood huomasi, että liike oli hieman epävarma. »Tyydytystä, jota merimies tuntee.»

»Tai jota petturi tuntee — vai?» kysyi Blood tyynesti. Ja kun espanjalainen astui askelen taaksepäin ja hänen hahmonsa äkkiä muuttui, oli Blood varma siitä, että hänen epäluulonsa oli oikeutettu. Hän ojensi kätensä maata kohden ja kysyi ankarasti: »Mikä maa tuo on? Rohkenetteko väittää, että se on Curacaon rantaa?»

Hän astui Don Diegoa kohti ja askel askelelta väistyi tämä taaksepäin. »Sanonko teille, mikä maa se on? Sanonko?» Hänen varmuutensa näytti häikäisevän ja hämmästyttävän espanjalaista, sillä vastausta ei kuulunut. Silloin veti herra Blood uhkarohkean vedon — vaikkei aivan uhkarohkeaa kuitenkaan. Hän tiesi, että niin pitkää rantaviivaa ei voinut olla muualla kuin joko mantereita tai sitten Kuballa tai Hispaniolalla. Mannerta se ei voinut olla, sen hän myös tiesi. Koska hän tiesi, että Kuba oli kauempana pohjoisessa ja lännessä kuin Hispaniola, seurasi siitä, päätteli hän nopeasti itsekseen, että jos Don Diego aikoi pettää hänet, niin hän oli ohjannut laivan lähintä espanjalaista aluetta kohti. »Tuo maa, senkin petollinen, valapatto espanjalainen koira, on Hispaniolan saari.»

Sen sanottuaan hän piti tarkasti silmällä kalpenevaa espanjalaista nähdäkseen, oliko hän osannut oikeaan. Mutta nyt oli väistelevä Don Diego jo tullut keskiväliin peräkantta, jossa peräpurje esti heitä näkymästä sinne missä muut englantilaiset olivat. Hänen huulensa vääntyivät rumaan hymyyn.

»Ah, perro inglés! Sinä tiedät liian paljon», sanoi hän matalalla äänellä ja syöksyi kapteenin kurkkuun kiinni.

Kiinteästi toisiinsa kiertyneinä he huojuivat hetken puoleen ja toiseen, kunnes yhdessä kaatuivat kannelle, jolloin Don Diego kapteenin kamppaamana jäi alle. Espanjalainen oli luottanut tukeviin voimiinsa. Mutta ne osoittautuivat riittämättömiksi irlantilaisen teräksisessä otteessa, joka äskeisessä orjuudessa oli yhä vahvistunut. Espanjalainen oli luottanut siihen, että hän kuristamalla Bloodin voittaisi sen puolituntisen, minkä laivan ehtiminen heidän luokseen mahdollisesti vaatisi. Hän oli varma siitä, että alus oli espanjalainen, sillä mikään muu laiva ei olisi niin rohkeasti luovaillut Hispaniolan vesillä. Mutta kaikki hänen aikaansaannoksensa kääntyivät hänelle pettymykseksi ja päälle päätteeksi aivan hyödyttömiksi. Sen hän tajusi maatessaan selällään ja Bloodin painaessa polvellaan hänen rintaansa, samalla kun miehet kapteeninsa kutsumina riensivät kolistellen paikalle.

»Joko minä nyt tässä luen rukouksen likaisen sielusi puolesta?» pilkkasi Blood vankiaan raivoissaan.

Mutta vaikka espanjalainen olikin menettänyt kaikki pelastumisen toiveensa, pakotti hän huulensa hymyyn ja vastasi pilkalla pilkkaan:

»Onpa hauska nähdä, kuka sinun sielusi puolesta rukoilee, kun tuo sotalaiva on kupeellasi.»

»Tuo sotalaiva!» huudahti kapteeni Blood aavistaen, että oli jo liian myöhäistä välttää Don Diegon petoksen seurauksia.

»Tuo laiva», vastasi Don Diego yhä pilkallisemmin. »Tiedättekö, mikä se on? Minäpä sanon sen teille. Se on _Encarnacion_, Don Miguel de Espinosan, Kastilian pääamiraalin lippulaiva, ja Don Miguel on minun veljeni. Tapaamisemme on erinomaisen onnellinen asia. Se osoittaa, että kaikkivaltias johtaa katolisen Espanjan kohtaloita.»

Kapteeni Bloodissa ei näkynyt jälkeäkään leikinlaskusta eikä kohteliaisuudesta. Hänen vaaleat silmänsä leimahtivat ja hänen kasvonsa jäykistyivät.

Hän nousi ja jätti espanjalaisen miestensä haltuun. »Sitokaa hänet», käski hän. »Sitokaa hänet nilkoista ja ranteista, mutta älkää vahingoittako häntä — ei hiuskarvaakaan hänen kallisarvoisesta päästään.»

Huomautus oli hyvinkin tarpeellinen. Sillä hurjistuneina siitä mahdollisuudesta, että he nyt joutuisivat vaihtamaan orjuutensa, josta juuri olivat päässeet, vielä pahempaan, olisivat miehet repineet espanjalaisen kappaleiksi siinä paikassa. Ja kun he nyt tottelivat kapteeniaan ja pidättäytyivät siitä, niin se tapahtui vain sen vuoksi, että he hänen muuttuneessa äänensävyssään havaitsivat lupauksen jostakin vielä paremmasta Don Diegolle kuin kuolema.

»Senkin kurjimus, saastainen merirosvo! Kunnian mies!» puhutteli kapteeni Blood vankiaan.

Mutta Don Diego katsahti häneen ja nauroi.

»Te arvioitte minut liian mitättömäksi.» Hän puhui englantia, jotta kaikki ymmärtäisivät mitä hän sanoi. »Sanoin teille, että en pelkää kuolemaa ja olen sen nyt näyttänyt toteen. Ettekö käsitä, englantilainen koira?»

»Irlantilainen, jos suvaitsette», korjasi kapteeni Blood. »Entäs teidän kunniasananne, espanjalainen roisto!»

»Luulitteko minun antavan teille kunniasanaani, jotta tämä komea, kaunis espanjalainen laiva jäisi teidän roistojen käsiin, ehkäpä vielä käydäkseen sotaa toisia espanjalaisia vastaan. Ha, ha», Don Diego nauroi syvää kurkkunauruaan. »Te hölmöt! Voitte tappaa minut. Pyh! Mitäpä siitä. Kuolen täytettyäni tehtäväni hyvin. Vähemmän kuin tunnin kuluttua olette espanjalaisten vankeina ja _Cinco Llagas_ joutuu taas Espanjalle.»

Kapteeni Bloodin ruskettuneet kasvot kävivät kalpeiksi hänen katsellessaan espanjalaista tarkkaavasti. Vangin ympärillä tungeksivat entiset orjat meluten, raivoten ja suorastaan kirjaimellisesti »janoten verta».

»Odottakaa», komensi kapteeni Blood käskevästi, kääntyi kantapäillään ja meni reelingin ääreen. Hänen seisoessaan siellä syvissä mietteissä yhtyivät häneen Hagthorpe, Wolverstone ja Ogle, tykkimies. Ääneti he katselivat veden poikki vastaantulevaa laivaa. Se oli kääntynyt yhden viivan alatuuleen ja kulki nyt suuntaa, jossa sen lopulta täytyi yhtyä _Cinco Llagsiin_.

»Vähemmässä kuin puolessa tunnissa», virkkoi nyt kapteeni Blood, »on se kohdallamme ja pyyhkäisee kantemme puhtaaksi tykeillään.»

»Me tappelemme», sanoi toissilmäinen jättiläinen kiroten.

»Tapella!» ivasi Blood. »Meillähän on liian vähän miehistöä, ainoastaan parikymmentä, miten me voisimme tapella. Ei, ei ole muuta kuin yksi keino. Meidän täytyy saada tuo laiva vakuuttuneeksi siitä, että meidän aluksellamme on kaikki järjestyksessä ja että me olemme espanjalaisia, joten se antaa meidän rauhassa jatkaa matkaamme.»

»Ja miten se saadaan aikaan?», kysyi Hagthorpe.

»Se on mahdotonta», sanoi Blood. »Jos se olisi...» Sitten hän vaikeni äkkiä ja seisoi tuumien, silmät luotuina vihreään veteen. Ogle tokaisi silloin pilkallisesti:

»Mehän voimme lähettää Don Diego de Espinosan veneessä omien miestensä soutamana laivalle vakuuttamaan hänen veljelleen, että olemme kaikki hänen katolisen majesteettinsa uskollisia alamaisia.»

Kapteeni pyörähti ympäri ja katsoi hetken tykkimieheen aivan kuin olisi aikonut lyödä häntä. Sitten hänen muotonsa äkkiä muuttui. Hänen katseessaan välähti innostus.

»Totisesti, sinäpä sen sanoit. Hän ei pelkää kuolemaa, mutta hänen pojallaan saattaa ehkä olla toinen ajatus asiasta. Lapsen rakkaus vanhempiaan kohtaan on Espanjassa korkeassa kurssissa.» Hän kääntyi äkkiä ympäri ja meni vangin ympärillä seisovan miesjoukon luo. »Tuokaa vanki tänne», sanoi hän. Sitten hän meni edellä vaikeakulkuisia portaita alas keskikannen alle, missä ilma oli tympeä ja tervankatkua täynnä. Hän jatkoi matkaansa perään, aukaisi suuren varastosuojan oven ja meni siitä sisään seuranaan Don Diego ja hänen saattajansa. Joka mies laivalla yritti seurata hänen perässään, mutta hän käski heitä ankarasti menemään kannelle Hagthorpen komennossa.

Varastosuojassa oli kolme tykkiä asemissaan, valmiiksi ladattuina ja suut avonaisista luukuista ulkona sellaisina kuin ne espanjalaisilta tykkimiehiltä olivat jääneet.

»Tässä on, Ogle, sinulle työtä», sanoi Blood, ja kun hartiakas tykkimies oli puskenut tiensä suu auki seisovien miesten välistä, osoitti Blood keskimmäistä tykkiä hänelle.

»Vedätä tämä tykki taemmaksi», käski hän.

Kun se oli tehty, kutsui Blood luokseen ne miehet, jotka olivat tuoneet Don Diegon sinne.

»Sitokaa hänet poikkipuolin tykin suun eteen», käski hän, ja sillä aikaa kun he kahden muun avustamana tekivät käskyn mukaan, kääntyi Blood toisten puoleen.

»Tuokaa espanjalaiset vangit tänne. Ja sinä, Dyke, mene sanomaan, että nostavat Espanjan lipun mastoon.»