Part 11

Don Diego, joka käsistään ja jaloistaan oli sidottu kaareksi tykin suun eteen, pyöritteli kuin mielipuoli silmiään katsoessaan kapteeni Bloodia. Mies saattaa kyllä halveksia kuolemaa, mutta häntä odottava kuolemantapa voi häntä kuitenkin kammottaa.

Vaahtosuin hän syyti kirouksia ja herjauksia kiusaajalleen.

»Hirviö raakalaiseksi! Epäinhimillinen villi! Kirottu kerettiläinen! Etkö voi tyytyä tappamaan minua jollakin kristillisellä tavalla?»

Kapteeni Blood suvaitsi vastata hänelle hymyilemällä ilkeämielisesti ennen kuin hän kääntyi ottamaan vastaan kuuttatoista käsiraudoissa olevaa vankia, jotka nyt saapuivat vartijainsa saattamina.

Tullessaan he olivat jo kuulleet Don Diegon huudahdukset. Nyt he saivat kauhukseen nähdä läheltä, missä tilassa hän oli. Kaunis ruskeahipiäinen nuorukainen, joka selvästi ryhtinsä ja vaatetuksensa puolesta erosi muista, syöksyi esiin ja huudahti tuskaisesti: »Isä!»

Kiemurrellen ja väännellen niiden käsissä, jotka tuota pikaa ottivat hänet kiinni, hän kutsui taivaan ja helvetin avukseen estämään tätä kauhuntyötä ja kääntyi vihdoin kapteeni Bloodin puoleen pyytäen armoa isänsä puolesta. Hänen kiivautensa oli säälittävä näky. Katsellessaan häntä kapteeni Blood arveli, että pojassa ilmeni tarpeellinen määrä rakkautta isäänsä.

Hän tunnusti myöhemmin, että hän jo hetken oli vaarassa heltyä ja että hän sisimmässään taisteli säälimätöntä aikomustaan vastaan. Mutta päästäkseen heikkoutensa herraksi hän muistutteli mielessään, mitä espanjalaiset olivat tehneet Bridgetownissa. Hän näki taas Mary Traillin kalvenneet lapsenkasvot, kun tyttö kauhuissaan pakeni ilkamoivaa roistoa, jonka Blood oli sitten pistänyt kuoliaaksi, ja hänen sielunsa silmien eteen nousi muita sanoin kuvaamattomia kauhunkuvia vahvistamaan hänen päätöksessään horjahtelevaa mieltään. Espanjalaiset olivat näyttäytyneet kaikin puolin sydämettömiksi ja armottomiksi. Vaikka olivatkin uskonnollisuutta täyteen sullotut, ei heissä ollut hitustakaan sitä kristillisyyttä, jonka tunnuskuva oli nytkin kohotettu lähestyvän sotalaivan pisimpään mastoon. Hetki sitten oli julma ja jumalaton Don Diego pilkannut kaikkivaltiasta olettamalla, että Hän piti erityistä huolta katolisen Espanjan kohtaloista. Nyt saisi Don Diego huomata erehdyksensä.

Päästyään taas samaan kyynilliseen mielentilaansa, jossa hän oli tekoonsa ryhtynyt — mielentila, joka oli välttämätön asian loppuunsuorittamiseksi — käski Blood Oglea panemaan sytyttimen kuntoon ja poistamaan nahkaisen suojuksen sankkireiältä. Kun nuorempi Espinosa silloin puhkesi uusiin esirukouksiin ja uhkauksiin, kääntyi kapteeni Blood tuimasti ympäri ja säväytti:

»Ääneti! Hiljaa ja kuunnelkaa! Tarkoitukseni ei ole ensinkään ampua isäänne helvettiin, kuten hän ansaitsisi, eikä edes ottaa häntä hengiltä.»

Hämmästytettyään pojan aivan sanattomaksi lupauksellaan — olosuhteisiin nähdenhän se oli sangen hämmästyttävä — hän rupesi selittämään aikomustaan sulavalla ja virheettömällä kastilian murteella, jota hän onneksi täydellisesti hallitsi — onneksi sekä Don Diegolle että itselleen.

»Yksinomaan teidän isänne petollisuus on saattanut meidät tähän asiaintilaan, hän on tahallaan johtanut meidät vaaraan joutua vangeiksi ja kuoleman omiksi tuolla espanjalaisella laivalla. Samoin kuin isänne tunsi tuon laivan, on hänen veljensä myös tuntenut _Cinco Llagasin_. Siinä ei ole mitään outoa. Mutta aivan heti tulee _Encarnacion_ niin lähelle meitä, että sen täytyy huomata, että täällä eivät ole asiat niinkuin niiden tulisi olla. Ennemmin tai myöhemmin on se havaitseva, missä suhteessa asiat ovat hullusti laivallamme, ja silloin se avaa tulen meitä kohti tai astuu laivaamme. Missään tapauksessa emme pysty tappelemaan, sen isänne tiesi viedessään meidät tähän ansaan. Mutta me aiomme tapella siitä huolimatta, jos meidät siihen pakotetaan. Me emme suinkaan vähällä alistu espanjalaisten petomaisuuteen.»

Hän asetti kätensä tykille, johon Don Diego oli sidottu.

»Käsittänette siis, mistä on kysymys: ensimmäiseen laukaukseen _Encarnacionista_ vastaa tämä tykki heti. Toivon, että ymmärrätte.»

Kalpeana ja vavisten tuijotti nuori Espinosa säälimättömiin sinisilmiin, jotka katsoivat häneen lujasti.

»Josko ymmärrän!» sammalsi hän keskeyttäen äärimmäisen hiljaisuuden. »Mutta Jumalan nimessä, miten minun on ymmärrettävä se? Miten voin ymmärtää sen? Voitteko välttää taistelun? Jos tiedätte jonkin keinon, tai jos minä tai nuo tuossa voivat olla välikappaleina siinä — jos se on teidän tarkoituksenne — niin sanokaa se taivaan nimessä.»

»Taistelun voisimme välttää, jos Don Diego de Espinosa menisi veljensä laivalle ja läsnäolollaan ja vakuutuksillaan ilmoittaisi amiraalille, että _Cinco Llagasilla_ on kaikki järjestyksessä ja että se yhä on espanjalainen alus, kuten sen lippu nyt näyttää. Mutta tietenkään ei Don Diego henkilökohtaisesti voi lähteä, koska hänellä on... toisenlaisia tehtäviä. Hänellä on... sanokaamme hieman kuumetta, joka pidättää häntä vuoteessa. Mutta te, hänen poikansa, voitte toimittaa kaiken tämän ja samalla viedä isänne terveiset hänen veljelleen. Te lähdette veneellä, jota kuusi espanjalaistanne soutaa ja minä — ylhäisenä espanjalaisena, jonka te viimeisellä ryöstöretkellänne vapautitte Barbados-saarelta, tulen mukaan pitämään teitä oikealla tolalla. Jos minä palaan elävänä takaisin ja jos sitten saamme häiriintymättä purjehtia pois näiltä vesiltä, saa Don Diego samoin kuin te kaikki muutkin pitää henkensä. Mutta jos petoksen tai onnettomuuden vuoksi — samantekevää mistä syystä — sattuu pienintäkään häiriötä, niin, kuten minulla on ollut kunnia selittää, alkaa taistelun meidän puoleltamme tämä tykki, ja teidän isänne on oleva yhteenoton ensimmäinen uhri.»

Hän pysähtyi hetkeksi. Hänen tovereittensa puolelta kuului hyväksymisen hyminää, ja espanjalaiset vangit liikahtivat levottomasti. Nuori Espinosa seisoi hänen edessään vuoroin punastuen ja vuoroin kalveten. Hän odotti jotakin osviittaa isältään, mutta mitään ei tullut. Näytti siltä kuin Don Diegon rohkeus olisi kokonaan lamaantunut näin kovan koetuksen edessä. Hän riippui velttona pelottavissa köytöksissään ja oli ääneti. Ilmeisesti hän ei uskaltanut kehoittaa poikaansa vastarintaan eikä toiselta puolen kehdannut taivutella häntä myöntymäänkään. Täten hän jätti päätösvallan kokonaan nuorukaiselle.

»Kas niin», sanoi Blood. »Arvaan, että olen ollut kyllin selvä sanoissani. Mitä arvelette asiasta?»

Don Esteban kostutteli kuivia huuliaan ja pyyhki kämmenensä selkäpuolella tuskan hien otsaltaan. Hänen silmänsä tuijottivat hetken hurjina isänsä hartioita ikään kuin sieltä etsien ohjausta. Mutta isä vaikeni. Pojalta pääsi ikään kuin nyyhkytys.

»Minä — minä suostun», sai hän vihdoin sanotuksi ja kääntyi espanjalaisten puoleen. »Ja te, tehän suostutte myös?» pyysi hän intohimoisesti. »Don Diegon ja itsenne vuoksi, meidän kaikkien vuoksi. Ellette tee sitä, niin tämä mies teurastaa meidät kaikki armotta.»

Koska hän itse myöntyi, eikä heidän johtajansakaan kehoittanut vastarintaan, niin miksipä hekään olisivat saattaneet itseään turmioon näyttelemällä turhan päiten sankaruutta? He vastasivat vitkastelematta, että olivat valmiit tekemään sen mitä heiltä vaadittiin.

Blood kääntyi ja meni Don Diegon luo.

»Olen pahoillani siitä, että minun täytyy tällä tavoin tuottaa teille epämukavuutta, mutta...» Hän pysähtyi hetkeksi ja rypisti silmäkulmiaan tarkastaessaan tutkivasti vankiaan. Sitten hän jatkoi: »Mutta en luule, että teidän tarvitsee olla peloissanne siitä, että sitä jatkuisi, ja voitte luottaa minuun kun sanon, että koetan vointini mukaan tehdä sen niin lyhyeksi kuin mahdollista.»

Don Diego ei vastannut. Peter Blood odotti hetkisen tarkaten häntä. Sitten hän kumarsi ja astui takaisin.

Kahdestoista luku

DON PEDRO SANGRE

Asianmukaiset merkit vaihdettuaan nousivat _Cinco Llagas_ ja _Encarnacion_ tuuleen noin neljännesmailin päässä toisistaan ja niiden väliin jäänyttä auringon hopeoimaa ja hiljaa keinuvaa ulappaa kiiti edellisestä lähtenyt vene, jota kuusi espanjalaista merimiestä souti ja jonka perätuhdolla istui Don Esteban de Espinosa ja kapteeni Peter Blood.

Veneessä oli myös kaksi raha-arkkua, joissa oli viisikymmentätuhatta kultakolikkoa. Kultaa on kautta aikojen pidetty parhaana vilpittömyyden todistajana, ja Blood oli päättänyt, että ainakin ulkonaiset seikat kaikissa suhteissa olisivat hänen puolellaan. Hänen seuralaisensa olivat olleet sitä mieltä, että se oli turhaa, mutta Blood oli pitänyt päänsä. Hänellä oli sitä paitsi mukanaan eräälle espanjalaiselle ylimykselle osoitettu suurikokoinen lähetys, joka oli raskaasti sinetöity Espinosan vaakunalla — toinen todistus, joka äkkiä oli tekaistu _Cinco Llagasin_ hytissä, ja hän käytti paraikaa viimeisiä hetkiä täydentääkseen ohjeitaan nuorelle seuralaiselleen.

Don Esteban lausui vielä viimeisen epäilyksensä.

»Entä jos paljastaisitte itsenne jollakin tavalla!» huudahti hän.

»Se olisi kohtalokasta — meille kaikille. Kehoitin isäänne rukoilemaan menestyksemme puolesta. Teiltä odotan apua varsinaisessa toiminnassa.»

»Teen parhaani, Jumala tietää, että koetan parhaani», vakuutti poika. Blood nyökkäsi miettiväisenä ja enempää ei puhuttu ennen kuin he törmäsivät _Encarnacionin_ korkeaan kylkeen. Don Esteban kiipesi ylös ja aivan hänen kintereillään seurasi kapteeni Blood.

Keskilaivassa seisoi amiraali itse heitä vastassa. Hän oli kaunis, ylpeä mies, pitkä ja jäykkä ja hieman harmaampi ja vanhemman näköinen kuin Don Diego, jota hän paljon muistutti. Hänen seuranaan oli neljä upseeria ja dominikaanikunnan mustavalkoiseen pukuun puettu munkki.

Amiraali levitti käsivartensa syleilläkseen veljenpoikaansa, jonka jäykistävän pelon hän erehtyi luulemaan mielihyvän aiheuttamaksi kiihtymykseksi, ja puserrettuaan häntä rintaansa vasten kääntyi tervehtimään Don Estebanin seuralaista.

Peter Blood kumarsi soreasti, täysin levollisena, ainakin ulkonäöstä päättäen.

»Olen», ilmoitti hän kääntäen nimensä espanjankieliseksi, »Don Pedro Sangre, huono-onninen herrasmies Leonista, jonka Don Estebanin mainio isä vastikään pelasti sotavankeudesta.» Ja muutamin sanoin hän tekaisi jutun niistä olosuhteista, joissa hän oli joutunut vangiksi ja joissa hän taas oli pelastunut Barbados-saaren kirottujen kerettiläisomistajien kynsistä.

»Benedicamus Dominus», sanoi munkki puheen lomaan.

»Ex hoc nunc et usque in seculum», vastasi Blood, teko-paavinuskoinen, ja loi silmänsä alas.

Amiraali ja hänen neljä seuralaistaan kuuntelivat häntä osaaottavasti ja toivottivat hänet sydämellisesti tervetulleeksi. Sitten seurasi pelätty kysymys.

»Mutta missä on veljeni? Miksi hän ei itse tullut tervehtimään minua?»

Nyt oli nuoren Espinosan vuoro vastata.

»Isäni on pahoillaan, kun hänen täytyi kieltäytyä siitä kunniasta ja ilosta. Mutta valitettavasti hän on hieman pahoinvoipa. — Oh, ei mitään vakavampaa, mutta kuitenkin sen verran, että hänen täytyi jäädä hyttiinsä. Se on vain pientä kuumetta, seuraus mitättömästä haavasta, jonka hän sai siinä taistelussa Barbados-saarella, joka päättyi tämän herran onnelliseen pelastumiseen.»

»Ei, ei veljenpoikani», vastusti Don Miguel teeskennellyn vastenmielisesti. »Minun ei tarvitse tietää niistä asioista mitään. Minulla on kunnia edustaa merillä hänen katolista majesteettiaan, joka elää hyvässä sovussa Englannin kuninkaan kanssa. Olet jo kertonut minulle enemmän kuin minun olisi tarpeellista tietääkään. Koetan unohtaa sen ja pyydän teitäkin tekemään samoin», hän lisäsi kääntyen seuralaisinaan olevien upseerien puoleen. Hän iski hymyilevälle kapteeni Bloodille silmää, mutta lisäsi samassa jotakin, joka sai hymyn niistä äkkiä katoamaan. »Mutta koska Diego ei voi tulla minun luokseni, niin lähden minä hänen luokseen.»

Tuokion kuvastui Don Estebanin kasvoilla kauhea pelko. Sitten puuttui kapteeni Blood puheeseen matalalla äänellä ikään kuin kohdistaen ovelat sanansa yksityisesti Don Miguelille.

»Jos suvaitsette, Don Miguel, niin se on asia, jota ei teidän suinkaan pidä tehdä — asia, jota ei Don Diego ensinkään toivoisi. Hän tahtoi nimenomaan, ettette näkisi häntä, ennen kuin hänen haavansa olisi parantunut. Siinä perimmäinen syy siihen, ettei hän nyt ole täällä. Sillä totuus on se, että hänen haavansa ei ole niin vaarallinen, että se estäisi häntä tulemasta, mutta hän ajatteli sitä tukalaa asemaa, johon hän itse ja te joutuisitte, jos teidän hänen omasta suustaan täytyisi kuulla, mitä on tapahtunut. Kuten teidän ylhäisyytenne mainitsi, vallitsee hänen katolisen majesteettinsa ja Englannin kuninkaan välillä rauha ja teidän veljenne Don Diego...»

Hän vaikeni tuokion.

»Minun ei tarvinne sanoa enempää. Sen, mitä meiltä kuulette, ei tarvitse olla muuta kuin huhua. Teidän ylhäisyytenne kai käsittää?»

Hänen ylhäisyytensä rypisti kulmiaan miettiväisenä. »Minä käsitän... ainakin osaksi», hän sanoi.

Kapteeni Bloodilla oli levoton olo. Epäilikö espanjalainen hänen sanojaan? Mutta olihan hänen pukunsa moitteettomasti espanjalainen ja olihan siinä Don Esteban vahvistamassa hänen sanansa tosiksi. Hän kiiruhti lisäämään vakuutteluaan, ennen kuin amiraali ennätti sanoa sanaakaan.

»Ja meillä on tuolla veneessä arkku, joka sisältää viisikymmentätuhatta kultakolikkoa, jotka meidän tuli jättää teidän ylhäisyydellenne.»

Hänen ylhäisyytensä hypähti korkealle ja hänen upseerinsa liikehtivät eloisasti.

»Ne ovat niitä lunnaita, jotka Don Diego otti Barbados-saaren kuver...»

»Taivaan nimessä, ei sanaakaan enää», huudahti amiraali levottomana. »Veljeni toivoo, että otan haltuuni rahat viedäkseni ne hänen puolestaan Espanjaan? No niin, se on veljeni ja minun välinen perheasia, joten voin sen tehdä. Mutta minä en saa tietää...» Hän keskeytti äkkiä. »Hm! Ehkäpä suvaitsette juoda lasin madeiraa kajuutassani», pyysi hän, »sillä aikaa kun nostavat arkun laivaan.»

Hän antoi määräyksen arkun nostamisesta ja meni edellä kuninkaallisen komeaan kajuuttaansa, jonne hänen erityisestä kutsustaan hänen upseerinsa ja munkkikin tulivat.

Istuuduttuaan pöytään, ja kun palvelija, joka oli kaatanut heille kullankeltaisen juoman laseihin, oli poistunut, Don Miguel naurahti ja siveli harmahtavaa pujopartaansa.

»Pyhä neitsyt! Veljelläni on järjenjuoksu, joka ottaa kaikki huomioon. Jos olisin omin päin joutunut toimimaan, niin olisinpa tehnyt aika tyhmyyden menemällä näin sopimattomaan aikaan hänen laivalleen. Olisin ehkä saanut nähdä asioita, joita espanjalaisena amiraalina olisi sangen vaikea jättää huomioon ottamatta.»

Sekä Estebanille että Bloodille tuli kiire olla yhtä mieltä hänen kanssaan, ja sitten Blood kohotti lasinsa ja joi maljan Espanjan kunniaksi ja Englannin valtaistuimella kyyköttävän turtuneen Jaakon päänmenoksi.

Jälkimmäinen osa hänen maljapuheestaan oli ainakin tarkoitettu todeksi.

Amiraali nauroi.

»Sir, sir, veljeni pitäisi olla täällä hillitsemässä epäviisasta puhetapaanne. Teidän pitäisi muistaa, että hänen katolinen majesteettinsa ja Englannin kuningas ovat parhaita ystäviä. Sellaisia maljoja ei sovi juoda tässä majassa. Mutta koska se kerran on ehdotettu juotavaksi ja lisäksi taholta, jolla on täysi syy vihata noita englantilaisia koiria, niin yhdymme siihen — mutta epävirallisesti.»

He nauroivat ja joivat Jaakko-kuninkaan päänmenoksi— aivan epävirallisesti, mutta sen vuoksi myös sitä hartaammin. Sitten muisti Don Esteban levottomana isäänsä ja sitä tuskaa, minkä jokainen tarpeettomasti venytetty minuutti hänelle tukalassa asemassaan aiheutti. Hän nousi ja ilmoitti, että heidän täytyi lähteä paluumatkalle laivalleen.

»Isäni», selitti hän, »pyrkii kiireesti San Domingoon. Hän toivoi, etten viipyisi täällä kauempaa kuin mitä oli tarpeellista syleilläkseni teitä. Jos sallitte, niin lähdemme, setä.»

Asiain näin ollen ei setä vastustanut lähtöä.

Kun he tulivat ulos, katseli Blood levottomana merimiehiä, jotka pitkänä rivinä kurkottelivat laidan yli ja keskustelivat veneen miehistön kanssa, joka odotteli laivan portaiden alapäässä. Mutta heidän asenteestaan hän saattoi päättää, ettei ollut syytä levottomuuteen. Veneen miehistö oli visusti pitänyt suunsa kiinni.

Amiraali hyvästeli heitä — Estebania sydämellisesti ja Bloodia juhlallisesti.

»Valitan, että minun täytyy erota teistä niin pian, Don Pedro. Olisin toivonut, että olisitte voinut viipyä kauemmin vierailullanne _Encarnacionilla_.»

»Olen todella pahoillani», vastasi kapteeni Blood kohteliaasti.

»Mutta minä toivon, että tapaamme toiste.»

»Se on toki enemmän kuin ansaitsen.»

He pääsivät veneeseen ja se erkani suuren aluksen kupeesta. Soutaessaan pois amiraalin huiskuttaessa heille onnellista matkaa reelingiltä he kuulivat pursimiehen kimeän pillin kutsuvan miehistöä paikoilleen, ja ennen kuin he olivat ehtineet _Cinco Llagasiin_, näkivät he _Encarnacionin_ ohjaavan ulapalle täysin purjein. Se teki heille kunniaa lipullaan ja laivan perätykki ampui tervehdyslaukauksen.

_Cinco Llagasilla_ huomasi joku — jäljestäpäin selvisi, että se oli Hagthorpe, vastata samalla tavalla. Ilveily oli lopussa. Yhtäkaikki odotti heitä jälkinäytös, joka antoi koko jutulle synkän ironisen tunnun.

Kun he nousivat keskilaivaan, tuli Hagthorpe heitä vastaan. Blood huomasi, että hänellä oli vakava, miltei pelästynyt ilme kasvoillaan.

»Näen, että olet huomannut sen», sanoi Blood rauhallisesti.

Hagthorpe katsoi häneen kysyvästi, mutta ei osannut arvata, mitä hän tarkoitti.

»Don Diego... aloitti hän, lopetti sitten ja katsoi kummasti. Bloodiin.

Huomatessaan Hagthorpen äkillisen vaikenemisen ja omituisen katseen ryntäsi Don Esteban edelle kasvot kalpeina.

»Oletteko syöneet sananne, senkin roistot? Onko hänelle tapahtunut jotakin?» hän huudahti, ja kuusi espanjalaista hänen takanaan kävivät äänekkäiksi.

»Me emme syö sanaamme», sanoi Hagthorpe varmasti, niin varmasti, että he rauhoittuivat. »Ja tässä tapauksessa se ei olisi ollut tarpeenkaan. Don Diego kuoli köysissään jo ennen kuin te ehditte _Encarnacioniin_.»

Peter Blood ei sanonut sanaakaan.

»Kuollut?» huusi Esteban. »Tarkoitatteko, että murhasitte hänet. Miten hän kuoli?»

Hagthorpe katsoi nuorukaiseen.

»Mikäli ymmärrän», sanoi hän, »niin Don Diego kuoli pelosta.»

Silloin löi Don Esteban Hagthorpea vasten kasvoja, ja Hagthorpe olisi lyönyt takaisin, ellei Blood olisi astunut väliin ja hänen miehensä olisi käyneet nuorukaiseen käsiksi.

»Anna olla», sanoi Blood. »Sinä aiheutit sen itse loukkaamalla hänen isäänsä.»

»Tarkoitukseni ei ollut loukata», vastasi Hagthorpe pidellen poskeaan. »Asia on kuten sanoin, tule katsomaan.»

»Olen nähnyt sen», vastasi Blood. »Hän kuoli jo ennen kuin lähdimme _Cinco Llagasista_. Hän riippui kuolleena köysissään, kun puhuttelin häntä ennen lähtöämme.»

»Mitä te sanotte?» huudahti Don Esteban.

Blood katsoi häneen vakavana. Vakavuudestaan huolimatta hän näytti nauravan, vaikkakin ilottomasti.

»Mitähän, jos olisitte tiennyt sen ennen kuin lähdimme, nuori mies?» kysyi hän vihdoin.

Don Esteban tuijotti häneen silmät selällään, voimatta uskoa hänen puhettaan.

»En usko teitä», sanoi hän sitten.

»Mutta teidän täytyy. Olen lääkäri ja tunnen kuoleman, kun näen sen tulleen.»

Syntyi äänettömyys, ja sen aikana tuli nuorukainen vakuuttuneeksi asian todenperäisyydestä.

»Jos olisin tiennyt sen», sanoi hän vihdoin ääni käheänä, »niin te riippuisitte tällä hetkellä _Encarnacionin_ raakapuussa.»

»Minä tiedän sen», sanoi Blood. »Olenkin tässä juuri miettinyt, kuinka ihmisten tietämättömyyttä on tarpeen tullen soma käyttää hyväkseen.»

»Mutta te roikutte vieläkin raakapuussa», raivosi nuorukainen.

Kapteeni Blood kohautti olkapäitään ja kääntyi ympäri. Silti hän ei jättänyt uhkausta huomioonottamatta, eikä sitä tehnyt liioin Hagthorpe eivätkä muutkaan, jotka sen kuulivat. Sen huomasi selvästi siinä neuvottelussa, joka samana iltana pidettiin kapteenin hytissä.

Neuvottelu koski sitä, mitä espanjalaisille vangeille tehtäisiin. Ottaen huomioon, että Curacaoon ei nyt ollut yrittämistäkään, koska heidän vesi- ja muonavarastonsa olivat sangen vähissä, ja että Pitt oli niin heikossa tilassa, ettei hän vielä pystynyt ohjaamaan laivaa, päätettiin purjehtia Hispaniolan itäpuolitse sen pohjoista rannikkoa pitkin Tortugaan, merirosvojen tuttuun, laittomaan satamaan, jossa heidän ei tarvinnut pelätä joutuvansa ahdistettaviksi.

Nyt nousi kysymys siitä, viedäkö vangit laivan mukana Tortugaan vaiko panna heidät veneeseen ja antaa heidän itsensä yrittää Hispaniolaan, joka oli vain kymmenkunnan mailin päässä. Jälkimmäistä vaihtoehtoa puolusti Blood itse.

»Muu ei voi tulla kysymykseen», väitti hän. »Tortugassa he joutuisivat elävältä nyljettäviksi.»

»Joka on lievempää kuin mitä he oikeastaan ansaitsisivatkaan», murahti Wolverstone.

»Ja muistapa pojan tämänpäiväistä uhkausta, Peter», tokaisi Hagthorpe väliin. »Jos hän pelastaa henkensä ja vie sanan sedälleen amiraalille, niin saattaa hänen uhkauksensa hyvinkin muuttua todellisuudeksi.»

Peter Bloodiin nähden merkitsee sangen paljon se, ettei hän antanut miesten todistelujen vähääkään vaikuttaa päätökseensä. Oikeastaan se on pieni asia, mutta kertomuksessa, jossa niin moni seikka puhuu häntä vastaan, en voi — koska kertomukseni on luonteeltaan eräänlainen puolustuskirjoitus — jättää mainitsematta asianhaaraa, joka voimakkaasti puhuu hänen edukseen, asianhaaraa, joka ilmaisee, että se tunteettomuus, josta häntä on syytetty, ei kuulunut hänen varsinaiseen luonteeseensa, vaan oli vääryyttä kärsineen miehen järkeilemisen tuotetta.

»En välitä vähääkään hänen uhkauksistaan.»

»Mutta sinun pitäisi kuitenkin», sanoi Wolverstone. »Viisainta olisi hirttää hänet ja koko muu joukko samaten.»

»Viisaus ei aina ole inhimillistä», sanoi Blood. »Paljon enemmän inhimillistä on erehtyä, vaikkakin saattaa olla poikkeuksellista erehtyä olemaan lempeä. Mutta olkaamme nyt poikkeuksellisia. Äh, minua ei ensinkään miellytä harkittu murhaaminen. Aamunkoitossa panemme koko joukon veneeseen, varustamme siihen hieman vettä ja laivakorppuja ja annamme heidän mennä helvettiin.»

Se oli hänen viimeinen sanansa asiassa ja se pysyi, sillä hän piti lujin ottein kiinni siitä arvonannosta, jonka hän miestensä keskuudessa oli hankkinut itselleen. Päivän nousussa lähetettiin Don Esteban miehineen menemään.

Kaksi päivää myöhemmin purjehti _Cinco Llagas_ Cayonan kallioiden ympäröimään lahteen, jonka luonto näytti muodostaneen varmaksi turvapaikaksi niille, jotka sen olivat itselleen omaksuneet.

Kolmastoista luku

TORTUGA

On jo aika avoimesti ilmoittaa se tosiasia, että kertomus kapteeni Bloodin seikkailuista kiittää säilymisestään aikakirjoissa kokonaan Jeremias Pittin, somersetshireläisen laivankapteenin ahkeruutta. Paitsi sitä, että tämä miellyttävä nuori mies oli taitava purjehtija, hän näkyy olleen myös väsymätön kynäniekka, ja hänen kynänsä sujuvuus näyttää olleen läheisissä tekemisissä sen kiintymyksen kanssa, jota hän ilmeisesti tunsi kapteeni Bloodia kohtaan.

Hän piti _Arabellan_, nelikymmentykkisen fregatin, lokikirjaa ja hoiti laivurin tai kuten nykyään sanoisimme, purjehdusupseerin tointa laivalla. Ja lokikirjaansa hän piti tavalla, jota en koskaan ole kenenkään nähnyt pitävän. Se käsittää parikymmentä samankokoista osaa, joista toisia on kokonaan kadonnut, toisista taas puuttuu niin paljon lehtiä, että niistä on sangen vähän hyötyä. Ja jos niitä työläästi tutkiessani — niitä säilytetään muuten herra James Speken kirjastossa Comertonissa — olen usein katkerasti valittanut niiden hukkaanjoutumista, niin olen toiselta puolen ollut syvästi tuskastunut säilyneiden osien suunnattomaan monisanaisuuteen ja pitkäveteisyyteen ja minun on ollut äärimmäisen vaikea saada sekasortoisesta kokonaisuudesta seulotuksi todella tärkeimmät asiat.

Ensimmäisessä lokikirjassaan Pitt kertoo miltei yksinomaan niistä Bloodin vaiheista, jotka sattuivat ennen hänen ensimmäistä Tortugaan tuloaan. Tätä osaa sekä Tannattin kokoamaa »Valtiollisia oikeudenkäyntejä» olen pääasiassa — vaikkakaan en ainoina — lähteinäni käyttänyt tähän mennessä.