Part 12

Pitt panee suuren painon sille tosiasialle, että ne olivat juuri ne seikat, joista minä nimenomaan olen puhunut, ja yksinomaan ne, jotka saivat Bloodin hakemaan ankkuroimispaikan Tortugasta. Hän väittää monisanaisesti ja kiivaasti, joka puolestaan todistaa, että vastakkaisiakin mielipiteitä on ilmaantunut eräillä tahoilla, ettei Bloodilla eikä myöskään hänen onnettomuustovereillaan ollut vähintäkään aikomusta yhtyä merirosvoihin, jotka Ranskan puolivirallisen suojeluksen alla olivat Tortugasta tehneet itselleen pesäpaikan, josta käsin he saattoivat mielin määrin tehdä säälimättömiä rosvoretkiään pääasiassa Espanjan kustannuksella.

Hänen alkuperäinen tarkoituksensa, kertoo Pitt, oli matkustaa Ranskaan tai Hollantiin. Mutta odotellessaan pitkät viikot laivaa, joka olisi vienyt hänet jompaankumpaan maahan, pienenivät hänen mahdollisuutensa pienenemistään, kunnes ne vihdoin kokonaan häipyivät. Hänen kronikoitsijansa luulee myös huomanneensa ystävässään jonkinlaista salaista murhetta, ja hän arvelee, että syynä siihen oli väkevä länsi-intialainen paloviina, jonka väärinkäyttöön Blood nyt toimettomuuden päivinään oli tehnyt itsensä syypääksi, vaipuen siten niiden hurjien seikkailijain tasolle, joiden kanssa hän maalla ollessaan seurusteli.

En usko, että Pitt tässä asiassa olisi syyllinen siihen, että hän erityisestä pyynnöstä koettaisi puolustella sankariaan. Luulen puolestani, että Peter Bloodilla näihin aikoihin oli enemmänkin mieltämasentavaa mietittävää. Ennen kaikkea Arabella Bishop — eikä meillä ole oikeutta tehdä epäilyksen alaiseksi sitä, että tämä ajatus häntä askarrutti mitä suurimmassa määrin. Hän oli suunniltaan sen kiduttavan tunteen johdosta, jonka saavuttamattoman halajaminen aiheuttaa. Hän kaipasi Arabellaa, mutta tiesi hänen olevan saavuttamattomissa, peruuttamattomasti ja ainaisesti. Myöskään ei hänellä pyrkiessään Ranskaan tai Hollantiin ollut minkäänlaista selvää ja toteutettavaa suunnitelmaa päästyään jompaankumpaan maahan. Hän oli kerta kaikkiaan karannut orja, henkipatto omassa maassaan ja koditon hylkiö muissa maissa. Hänelle jäi vain meri, joka on vapaa kaikille ja erityisen viekoitteleva niille, jotka tuntevat olevansa sotakannalla ihmiskunnan kanssa. Kun siis otamme huomioon hänen seikkailijaverensä, joka jo aikaisemmin oli ajanut hänet harhailuihin pelkän seikkailunhalun vuoksi, ja kun ajattelemme, että tätä halua nyt oli suuressa määrin lisännyt henkipattona elämisestä aiheutuva häikäilemättömyys sekä että hänen harjaantuneisuutensa ja taitavuutensa merisota-asioissa äänekkäästi tehosti viettelystä, saatammeko silloin ihmetellä tai rohkenemmeko ehkä moittia häntä siitä, että hän vihdoin sortui kiusaukseen? Ja muistakaamme, etteivät viettelijöinä esiintyneet ainoastaan rohkeat merirosvot, joiden tuttavuuteen hän joutui Tortugan pahamaineisen sataman kapakoissa, vaan myös M. d’Ogeron, saaren kuvernööri, joka kantoi satamaveronaan kymmenykset kaikesta saaliista, mikä tuli lahteen, ja joka sitä paitsi ansaitsi suunnattomasti toimittamalla pyydettäessä rahansijoituksia Ranskaan. Ammatti, joka saattoi tuntua vastenmieliseltä, kun siihen kehoittivat kaikenkarvaiset likaiset, puolihumalaiset seikkailijat, metsästäjät, metsätyöntekijät ja helmenpyytäjät — englantilaisia, ranskalaisia ja hollantilaisia — muuttui kunnioitettavaksi, miltei viralliseksi rosvoustoimeksi, kun sitä suositteli kohtelias, keski-ikäinen gentlemanni, joka edustaessaan ranskalaista Länsi-Intian kauppakomppaniaa näytti edustavan itse Ranskanmaata.

Sitä paitsi olivat kaikki ne miehet — niistä ei tehnyt poikkeusta edes Jeremias Pitt, jonka veri taukoamatta ja pakottavasti kutsui merille — jotka Peter Bloodin kanssa olivat pelastuneet Barbados-saaren orjuudesta ja jotka tietysti eivät kuten hänkään tienneet minne kääntyä, päättäneet järjestään liittyä suureen Rannikon veljeskuntaan, kuten rosvot itseään nimittivät. Ja he yhtyivät kehoittelemaan Bloodia toisten neuvojien kanssa ja pyysivät häntä jäämään johtajakseen, kuten tähänkin saakka, Barbados-saarelta lähdettyä, vannoen seuraavansa häntä uskollisesti veipä hän heidät minne tahansa.

Ja niin, kootakseni muutamaan sanaan kaiken sen, mitä Jeremias on asiasta kertonut, Blood antautui vihdoin sekä ulkonaisen että sisäisen pakon ahdistamana ja heittäytyi kohtalon tuuditeltavaksi. »Fata viam invenerunt», lausui hän itse siitä.

Luulen, että hänen pitkälliseen vastustelemiseensa oli syynä Arabella Bishopin muisto. Se seikka, etteivät he enää koskaan tapaisi toisiaan, ei paljoakaan painanut vaa’assa silloin eikä myöhemminkään. Hän tajusi elävästi, miten tyttö ylenkatsoisi häntä, kun saisi kuulla, että Blood oli ruvennut merirosvoksi, ja vaikka se vasta oli kuviteltua, kärsi hän siitä jo nyt kuin olisi se ollut tapahtunut tosiasia. Vaikka hän koetti tukahduttaa tuota tunnettaan, ajatteli hän kuitenkin alituisesti tyttöä. Hän tinki omantuntonsa kanssa, jota tytön muisto piti niin arveluttavan toimeliaana. Hän vannoi itselleen, että tytön muisto aina tulisi pysymään elävänä auttamassa häntä pitämään kätensä niin puhtaina kuin suinkin oli mahdollista miehelle, joka ryhtyi niin hurjaan ammattiin kuin hän juuri oli antautumassa. Ja niin jäi tuo muisto katkeransuloisena mutta puhdistavana voimana asustamaan hänen sielussaan, vaikka hän ei voinutkaan toivoa koskaan saavansa tyttöä omakseen, eipä edes nähdäkseenkään häntä. Rakkaus, joka ei koskaan toteudu, pyrkii usein jäämään ihmiselle johtavaksi ihanteeksi.

Tehtyään kerran päätöksensä hän ryhtyi toimekkaasti työhön. d’Ogeron, kuvernööreistä avuliain, lainasi hänelle rahaa, jotta hän voisi varustaa laivansa asianmukaiseen kuntoon. Sen nimen hän oli vaihtanut _Arabellaan_. Se tapahtui kuitenkin joltisenkin arvelun perästä, sillä hän pelkäsi, että hän siten paljastaisi sydämensä salaisuuden. Mutta hänen barbadoslaiset ystävänsä pitivät sitä vain ilmauksena siitä aina-valmiista pilkanteosta, jota heidän päällikkönsä niin viljalti harrasti.

Niiden neljänkolmatta seuralaisen lisäksi, jotka hänellä jo oli, hän lisäsi vielä kolminkertaisen summan miehiä, jotka hän harkiten ja varoen — hän oli poikkeuksellisen tarkka ihmistuntija — valitsi Tortugan seikkailijain joukosta. Kaikkien kanssa hän teki Rannikon veljeskunnan kesken tavanmukaisen sopimuksen, jonka pykälien mukaan kunkin tuli saada osansa saadusta saaliista. Mutta muussa suhteessa se poikkesi tuntuvasti veljeskunnan säännöistä.

_Arabellalla_ ei tullut kysymykseenkään minkäänlainen tottelemattomuus tai epäjärjestys, jotka olivat niin tavallisia merirosvojen aluksilla. Niiden, jotka hän otti mukaansa, oli sitouduttava tinkimättä tottelemaan ja alistumaan hänen sekä vaalin perusteella asetettavien upseerien komentoon. Ne, joita ei sanottu pykälä miellyttänyt, saivat lähteä jonkun muun komentoon.

Joulukuun lopulla, kun pyörremyrskyt olivat puhaltaneet itsensä väsyksiin, hän lähti merille laivallaan, joka oli hyvin varustettu sekä aseistuksen että miehistön puolesta, ja ennen kuin hän seuraavassa toukokuussa palasi pitkältä ja vaiheikkaalta purjehdukseltaan, oli kapteeni Peter Bloodin maine kuin väreet tuulispään edellä levinnyt yli Karibian meren. Vähien Antillien luona oli aivan alussa syntynyt taistelu erään espanjalaisen kaljaasin kanssa ja se oli päättynyt espanjalaisen ryöstämiseen ja upottamiseen. Rio de la Hachan luona oli tarkoituksenmukaisesti sijoittamalla useampia rosvolaivoja suoritettu rohkea hyökkäys espanjalaisen helmiä kuljettavan laivaston kimppuun ja siltä oli saatu erinomaisen rikas helmisaalis. Manterelle oli tehty retki Sancta Marian kultakentille, mutta kertomus siitä on tuskin joka kohdaltaan uskottava, ja sitä paitsi oli tehty joukko pienempiä retkiä, joilta kaikilta _Arabellan_ miehistö palasi uljaana ja rikkaana, joskaan ei aivan vahingoittumattomana.

Ja niin tapahtui, että ennen kuin _Arabella_ ennätti seuraavassa toukokuussa kotiin varustelua ja korjauksia varten — sillä se ei ymmärrettävästi ollut vailla vaurioita — oli sen ja sen kapteenin, Peter Bloodin, maine levinnyt Bahama-saarilta Vähille Antilleille ja Uudesta Providencesta Trinidadiin.

Kaikuja maineesta oli levinnyt Eurooppaankin, ja Jaakko-kuninkaan hoviin oli Espanjan lähettiläs kiiruhtanut tuomaan vihaiset moitteensa, joihin oli vastattu, että kapteeni Bloodin edesottamuksia ei suinkaan tulisi katsoa Englannin kuninkaan käskystä toimitetuiksi vaan että tämä Blood oli todellakin tuomittu kapinallinen, karannut orja ja että jokainen toimenpide, johon hänen katolinen majesteettinsa hänen kiinnisaamisekseen ryhtyisi, saavuttaisi kuningas Jaakko Toisen sydämellisimmän hyväksymisen.

Don Miguel de Espinosalta, Espanjan Länsi-Intian vesien amiraalilta, ja Don Estebanilta, hänen veljenpojaltaan, joka purjehti amiraalin kanssa, ei suinkaan puuttunut hyvää tahtoa saada vedetyksi seikkailija raakapuun nenään roikkumaan. Heille oli Bloodin vangitseminen, josta nyt oli tullut kansainvälinen asia, myös perheasia.

Espanja ei säästänyt — Don Miguelin suun kautta nimittäin — uhkauksiaan. Ne tunkeutuivat Tortugaankin ja niiden mukana vakuutus siitä, että niiden takana ei ollut ainoastaan hänen oman maansa, vaan myös Englannin kuninkaan arvovalta.

Mutta nämä uhkaukset eivät pelottaneet kapteeni Bloodia. Eikä ollut todennäköistä, että hän niiden vuoksi aikoisi jäädä Tortugan suojiin happanemaan. Sillä kaikesta siitä, mitä hän ihmisten puolelta oli saanut kärsiä, oli hän valinnut Espanjan syntipukikseen. Siten hän arveli palvelevansa kahta tarkoitusta: hän sai hyvitystä ja palveli samalla ei tosin stuartilaista kuningasta, jota hän halveksi, vaan Englantia ja sen kautta koko sivistynyttä ihmiskuntaa, jolta julma, petollinen, ahnas ja tekopyhä Kastilia koetti estää kaiken yhteyden Uuden maailman kanssa.

Eräänä päivänä, kun hän Hagthorpen ja Wolverstonen kanssa istui piipun ja rommipullon ääressä eräässä rantapuolen ummehtuneessa ja tervankatkuisessa kapakassa, tervehti häntä upeapukuinen merirosvo, jolla oli yllään kullalla reunustettu musta satiinitakki ja uumillaan jalan levyinen punainen vyö.

»Teitäkö sanotaan Le Sangiksi?» hän kysyi ranskaksi.

Kapteeni Blood katsahti ylös nähdäkseen kysyjän ennen kuin vastasi. Mies oli pitkä ja näytti voimakkaalta ja hänellä oli tummat, kotkamaiset kasvot, jotka olivat eläimelliset mutta kauniit.

Kallisarvoinen timantti välkkyi hänen kädessään, joka ei ollut liian puhdas ja jota hän piti pitkän miekkansa kahvalla, ja hänen korvissaan, jotka kastanjanruskea rasvainen tukka puoleksi peitti, riippuivat kultaiset renkaat.

Kapteeni Blood otti piipun suustaan.

»Nimeni», sanoi hän, »on Peter Blood. Espanjalaiset tuntevat minut Don Pedro Sangren nimellä ja ranskalainen kutsukoon minua vaikka Le Sangiksi jos haluaa.»

»Hyvä», sanoi koreapukuinen seikkailija englannin kielellä, ja odottamatta muuta kehoitusta hän otti tuolin ja istuutui likaisen pöydän ääreen. »Minun nimeni», ilmoitti hän noille kolmelle miehelle, joista ainakin kaksi katsoi häneen hieman karsaasti, »on Levasseur. Ehkäpä olette kuulleet minusta.»

Kyllä he olivat, totisesti. Hän oli erään kaksikymmentä tykkiä käsittävän rosvolaivan päällikkö, joka viikko sitten oli saapunut lahteen ja jonka miehistö oli pääasiassa ranskalaisia helmenpyytäjiä pohjoisesta Hispaniolasta, miehiä, joilla oli syytä vihata espanjalaisia hartaammin kuin englantilaisilla. Levasseur oli tuonut heidät takaisin Tortugaan vähemmän onnistuneen purjehdusmatkan jälkeen. Mutta hänen suunnattoman turhamaisuutensa lannistamiseksi tarvittiin paljon enemmän kuin huono onni pystyi tekemään. Vaikka hän olikin karjahteleva, riitaisa, ylen juoppo ja hurja uhkapeluri, oli hänen maineensa merirosvona villin Rannikon veljeskunnan keskuudessa erittäin hyvä. Hän oli saavuttanut mainetta myös eräällä toisella alalla. Hänen hienostelevassa, kehuskelevassa renttumaisuudessaan oli jotakin, jota naisväki piti erinomaisen houkuttelevana. Se seikka, ettei hän kainostellut julkisesti kehuskella voittojaan, ei ihmetyttänyt kapteeni Bloodia, mutta häntä kummastutti ennen kaikkea se, että miehellä näkyi jossakin määrin olevan syytä kehuskeluihinsa.

Yleisenä juoruna kierteli juttu siitä, että myös mademoiselle d’Ogeron, kuvernöörin tytär, oli joutunut hänen villin vetovoimansa pauloihin ja että Levasseur oli röyhkeydessään mennyt niin pitkälle, että oli kuvernööriltä pyytänyt tytön kättä. d’Ogeron oli antanut hänelle ainoan sopivan vastauksen. Hän oli ajanut hänet ulos. Levasseur oli poistunut raivoissaan vannoen tekevänsä mademoisellen vaimokseen koko kristikunnan isien uhallakin ja että M. d’Ogeron saisi katkerasti katua loukkaustaan.

Tällainen oli se mies, joka nyt ehdotti kapteeni Bloodille yhteistoimintaa tarjoten hänen käytettäväkseen ei ainoastaan omaa miekkaansa, vaan laivansakin miehistöineen päivineen.

Kymmenkunta vuotta sitten oli Levasseur ainoastaan kaksikymmenvuotiaana nuorukaisena purjehtinut hirviömäisenä julmurina tunnetun L’Ollonais'n kanssa, ja hänen sen jälkeen tekemänsä roistontyöt olivat omiaan näyttämään, että hän oli käynyt koulunsa menestyksellisesti. Epäilen vahvasti, tokko noina päivinä oli suurempaa roistoa Rannikon veljeskunnan keskuudessa kuin tämä Levasseur.

Mutta sittenkään, miehen vastenmielisyydestä huolimatta, ei kapteeni Blood voinut kieltää, että hänen suunnitelmansa ilmaisi rohkeutta, mielikuvitusvoimaa ja oveluutta, ja hänen täytyi myöntää, että he yhdistynein voimin saattoivat ryhtyä suurempiin yrityksiin kuin kumpikaan yksin omalla tahollaan. Huippukohtana Levasseurin ehdotuksessa oli ryöstöretken teko manterella sijaitsevaan Maracaibon kaupunkiin, mutta sitä varten hän myönsi tarvittavan vähintään kuusisataa miestä, eikä kuuttasataa miestä voinut sijoittaa niihin kahteen alukseen, jotka heillä nyt oli käytettävinään. Sen vuoksi oli ensin tehtävä muutamia valmistavia retkiä, joiden pääasiallisena tarkoituksena oli saada lisää laivoja.

Koska kapteeni Blood ei pitänyt miehestä, ei hän suostunut asiaan heti. Mutta koska ehdotus häntä miellytti, lupasi hän miettiä sitä. Sitten alkoivat sekä Hagthorpe että Wolverstone kehoitella häntä innokkaasti, sillä he eivät tunteneet henkilökohtaista vastenmielisyyttä ranskalaista kohtaan kuten heidän kapteeninsa, ja seurauksena oli, että viikon päästä tehtiin Levasseurin ja Bloodin välillä sopimus, jonka he itse sekä — kuten tapa vaati — valitut edustajat heidän seuralaisistaan allekirjoittivat.

Sopimuksessa määrättiin kaiken varalta muun muassa, että jos laivat joutuisivat erilleen toisistaan, oli jälkeenpäin tehtävä tarkka selvitys siitä saaliista, minkä kukin laiva omalla tahollaan oli hankkinut, ja että se laiva, joka sen oli saanut, oli oikeutettu pitämään kolme viidettäosaa saaliista, kun taas kaksi viidettäosaa oli luovutettava toiselle osakkaalle. Nämä osat taas oli jaettava miehistön kesken niiden määräysten mukaan, joista kukin päällikkö oli miestensä kanssa sopinut. Muuten sisälsi sopimus kaikki tavanmukaiset pykälät, joista eräässä määrättiin, että se joka tavattiin salaamasta tai vähentämästä pienintäkään osaa saaliista, olkoon se vaikka yhden peson arvoinen, oli muitta mutkitta hirtettävä raakapuuhun.

Sovittuaan kaikesta he valmistautuivat merillelähtöön, ja aivan lähtöiltana oli Levasseur vähällä tulla ammutuksi romanttisessa yrityksessään kiivetä kuvernöörin puutarha-aidan yli ottaakseen hellät jäähyväiset rakastetultaan mademoiselle d’Ogeronilta. Hän perääntyi vasta kun häntä oli kahdesti ammuttu hyväntuoksuisen pimento-pensaan takaa, jossa vartiosto piilotteli, ja hän lähti luvaten palatessaan ryhtyä erikoisiin ja lopullisiin toimenpiteisiin asiassa.

Sinä yönä hän nukkui laivassaan, jonka hän ylimieliseen tapaansa oli ristinyt Ukkosen jylinäksi, ja siellä hän seuraavana päivänä otti vastaan kapteeni Bloodin, jota hän puoleksi piloillaan tervehti amiraalinaan. Irlantilainen tuli sopimaan erinäisistä yksityisseikoista, joista meidän ei tarvitse tietää muuta kuin se, että jos laivat joko vahingossa tai tarkoituksella joutuivat toisistaan eroon, niin niiden oli yhdyttävä Tortugassa niin pian kuin mahdollista.

Sen jälkeen tarjosi Levasseur amiraalilleen päivälliset ja yhdessä he joivat uuden yrityksen maljan toisensa jälkeen, sillä seurauksella, että Levasseur eron hetkellä oli niin humalassa kuin hänen yleensä saattoi otaksua pystyvän olemaan — menettämättä silti järjenjuoksuaan.

Kapteeni Blood lähti vihdoin iltapäivällä pois ja hänet soudettiin takaisin suurelle laivalleen, jonka ylälaidat olivat maalatut punaisiksi ja tykinaukkojen suut kullatut, joten ne laskevan auringon valossa loistivat kauniisti välkkyen.

Hän oli hieman raskasmielinen. Olen jo sanonut, että hän oli erinomainen ihmistuntija, ja hänen johtopäätöksensä Levasseuriin nähden täytti hänen sielunsa pahoilla aavistuksilla, jotka painoivat häntä sitä raskaammin mitä lähemmäksi lähtöhetki tuli.

Hän puhui siitä Wolverstonelle, joka tuli häntä vastaan hänen astuessaan _Arabellaan_.

»Te saitte minut tekemään tuon sopimuksen, mutta minä pelkään pahoin, ettei koko touhusta lähde paljoakaan hyvää.»

Jättiläinen pyöritteli ainoata verenhimoista silmäänsä ja nauroi pilkallisesti työntäen eteenpäin vankkaa leukaansa. »Me väännämme niskat nurin siltä koiralta, jos hän näyttäytyy petolliseksi.»

»Sen teemme — jos vain olemme elossa silloin kun asianhaarat sitä vaativat.» Jättäen asian silleen hän sitten jatkoi: »Lähdemme aamulla, ensi nousuveden aikaan.» Sitten hän meni hyttiinsä.

Neljästoista luku

LEVASSEURIN UROTEOT

Kello mahtoi olla siinä kymmenen tienoissa seuraavana aamuna, kokonainen tunti ennen sovittua lähtöaikaa, kun pieni kanootti laski _Ukkosen jylinän_ kupeeseen ja puoliveri-intiaani lähti astumaan laivan portaita kannelle. Hän oli pukeutunut karvaisiin parkitsemattomiin nahkahousuihin, ja punainen huopapeitto teki takin virkaa. Hän toi kokoonkäärityn paperilapun kapteeni Levasseurille.

Kapteeni aukaisi paperin, joka oli pahoin tahriintunut ja rutistunut joutuessaan puoliverisen käsiteltäväksi. Sen sisällön saamme ylimalkaisesti kääntää seuraavasti:

»Rakkaani — olen hollantilaisessa prikissä Jongurouw, joka on juuri lähdössä merille. Päätettyään erottaa meidät ainaiseksi lähettää julma isäni minut veljeni turvissa Eurooppaan. Rukoilen sinua, tule avukseni. Vapauta minut, rakastettu sankarini!

Lohduton Madelainesi, joka rakastaa sinua.»

Tulinen pyyntö liikutti rakastettua sankaria sydänjuuria myöten. Hänen synkkä katseensa lipui lahden yli etsien hollantilaista prikiä, jonka hän tiesi olevan matkalla Amsterdamiin tupakka- ja vuotalastissa.

Sitä ei näkynyt missään kapeassa lahdessa olevien laivojen joukossa. Hän karjaisi kysymyksen, joka hänen mielessään liikkui.

Vastaukseksi osoitti puoliverinen vaahtona hyrskyävää karia, joka muodosti yhden sataman parhaista puolustuskeinoista. Noin mailin päässä siitä näkyi merta vasten purje, joka oli menossa merille päin.

»Tuolla se menee», sanoi hän.

»Siellä!» Ranskalainen tuijotti ja hänen kasvonsa kalpenivat. Miehen paha sisu nousi ja hän kääntyi kirjeen tuojan puoleen. »Ja missä sinä olet viivytellyt, kun nyt vasta tulet kirjeinesi? Vastaa minulle!»

Puoliverinen säikähti melkein kuoliaaksi hänen raivoaan. Pelko mykisti hänet kokonaan, vaikka hänellä ehkä olisi ollutkin vastaus kysymykseen. Levasseur tarttui häntä kurkusta, pudisti häntä pari kertaa muristen raivosta ja paiskasi hänet sitten pyykattia vasten. Mies löi kaatuessaan päänsä laivanportaaseen ja jäi makaamaan aivan hiljaa veren virratessa suusta ja sieraimista.

Levasseur pyyhkäisi käsiään toisiaan vasten ikään kuin puhdistaakseen ne pölystä.

»Heittäkää tuo lihakasa laidan yli», käski hän paria miestä, jotka joutilaina kävelivät keskikannella. »Sitten ankkuri ylös ja hollantilaisen perään.»

»Hiljemmin toki, kapteeni! Mitä tämä merkitsee?» Hänen olkapäälleen laskeutui hillitsevänä raskas käsi ja hän näki edessään luutnanttinsa leveät kasvot. Cahusac, rehevä ja Tunteeton bretagnelainen roisto, katseli tylsästi häntä suoraan kasvoihin.

Levasseur selitti aikomuksensa sekoittaen siihen tarpeettoman määrän sadatuksia.

Cahusac pudisti päätään. »Hollantilaista prikiä!» sanoi hän. »Mahdotonta! Se ei ole luvallista.»

»Kuka piru meitä siitä kieltää?» kysyi Levasseur hämmästyksen sekaisella raivolla.

»Ensiksikään ei oma miehistömme mielellään siihen ryhdy. Toiseksi on kapteeni Blood otettava lukuun.»

»Minä en välitä kapteeni Bloodista vähääkään...»

»Mutta häntä ei voi jättää pois laskuista. Hänellä on voima puolellaan, sekä metallia että miehiä, ja jos tunnen hänet oikein, niin hän ennemmin upottaa meidät kuin sallii meidän käydä hollantilaisen kimppuun. Hänellä on omat tuumansa merirosvouksesta, tällä kapteeni Bloodilla, kuten varoitin teitä.»

»Ah», sanoi Levasseur näyttäen hampaitaan. Mutta hänen silmänsä, jotka yhä tähyilivät kaukaista purjetta, olivat synkän miettiväiset. Mutta ei kauan. Mielikuvitusvoima ja keinokkuus, jotka ominaisuudet kapteeni Blood oli miehessä huomannut, avasivat hänelle pian pääsyn pälkähästä.

Kiroten sielussaan koko sopimuksen yhteistyöstä jo ennen kuin ankkurikaan oli vielä nostettu hän alkoi miettiä keinoja sen määräysten kiertelemiseksi. Cahusac oli puhunut totta. Blood ei tulisi sallimaan, että hänen tietensä aiheutettaisiin vahinkoa hollantilaisille. Mutta se kävi ehkä päinsä hänen poissaollessaan. Ja kun teko kerran oli tehty, täytyisi Bloodin väkisinkin hyväksyä se, koska olisi myöhäistä ryhtyä vastalauseisiin.

Tunnin kuluessa olivat molemmat laivat menossa merelle. Käsittämättä syytä sovitun ajan muutokseen hyväksyi kapteeni Blood sen ja nosti ankkurinsa ennen määräaikaa nähdessään liittolaisensa tekevän niin.

Koko päivän oli hollantilainen priki näkyvissä, vaikkakin se iltaan mennessä oli häipynyt pieneksi pisteeksi pohjoisella taivaanrannalla.

Bloodin ja Levasseurin kesken sovittu matkasuunta kulki itään Hispaniolan pohjoista rantaa pitkin. _Arabella_ jatkoi sitä suuntaa koko yön yhtä mittaa sillä seurauksella, että kun aamu valkeni, oli se yksin. _Ukkosen jylinä_ oli yön pimeyden turvin kääntynyt koilliseen ja jatkoi matkaansa jokainen riepu purjetta levällään.

Cahusac oli vielä kerran koettanut panna vastaan.

»Piru sinut vieköön», oli Levasseur vastannut hänelle. »Laiva kun laiva, olkoon se sitten hollantilainen tai espanjalainen, ja laivoja me tällä hetkellä tarvitsemme. Se riittäköön miehistölle.»

Hänen luutnanttinsa ei sanonut enää mitään. Mutta kirjelapusta päättäen, jonka hän oli vilaukselta nähnyt, hän tiesi, että kyseessä oli joku nainen eikä mikään laiva, ja hän pudisti synkästi päätään taapertaessaan länkisäärillään antamaan tarpeellisia määräyksiään miehistölle. Aamunkoitossa oli hänen laivansa aivan hollantilaisen vanavedessä, tuskin mailin päässä siitä, ja sen näkeminen herätti selvästi levottomuutta _Jongvrouwilla_. Epäilemättä Madelainen veli sai aikaan levottomuuden tuntiessaan Levasseurin laivan. Merirosvot näkivät, kuinka hollantilainen lisäsi purjeita koettaen siten, joskin turhaan, päästä edelle, ja silloin he käänsivät alatuuleen purjehtien vinhaa vauhtia eteenpäin kunnes tulivat sellaiseen asemaan, että saattoivat ampua ensimmäisen varoittavan laukauksen hollantilaisen keulan editse. _Jongvrouw_ käänsi peränsä heitä kohti ja avasi tulen perätykeistään. Pieni ammus lensi vinkuen rosvojen laivan köysien läpi ja vahingoitti vain aivan vähän sen purjeita. Seurasi sitten lyhyt taistelu täydessä vauhdissa, jonka aikana hollantilainen lähetti koko laidallisensa rosvoja kohti.

Viisi minuuttia sen jälkeen olivat laivat kylki kyljessä, _Jongvrouw_ lujasti kiinnitettynä rosvolaivaan iskuhaoilla. Merirosvot syöksyivät kiljuen prikiin.

Hollantilaisen kapteeni astui suuttumuksesta punoittaen esiin uhmatakseen rosvoja, ja häntä seurasi hieno, kalpeakasvoinen nuori herrasmies, jonka Levasseur heti tunsi valitsemakseen lankomieheksi.

»Kapteeni Levasseur, tämä on väkivaltaa, josta te vielä joudutte vastaamaan. Mitä tekemistä teillä on minun laivallani?» kysyi hollantilainen kapteeni.