Part 29

Kultakeulaisen, suuren punakylkisen laivan näkeminen, kun se käänsi sivunsa avonaisine tykinluukkuineen häntä kohti, mahtoi hieman taltuttaa Rivarolin voitonriemua. Sillä ennen kuin hän ennätti liikahtaa antaakseen käskyjä ja ennen kuin hän edes ennätti päättää, minkä määräyksen hän antaisi, syöksyi kuin tulivuoresta tulta ja metallia hänen laivoihinsa ja hänen kantensa yli kulki kuin kuolon viikate levittäen surmaa ja vauriota. Arabella jatkoi kulkemaansa suuntaa antaen tilaa _Elisabethille_, joka tuli aivan perässä ja teki saman tempun kuin edeltäjänsä. Ja kun ranskalaiset yhä olivat ymmällä ja kauhuissaan hyökkäyksestä, joka oli tullut aivan aavistamatta, oli Arabella kääntynyt ympäri ja palasi jälkiään takaisin, näytti alahangan tykkejään ja tyhjensi ne samaa tietä kuin ylähangankin. Sitten seurasi Elisabethin toisen laidan yhteislaukaus, ja silloin Arabellan merkinantaja puhalsi merkin, jonka Hagthorpe hyvin ymmärsi.

»Nyt eteenpäin, Jeremias», huusi Blood. »Suoraan heihin käsiksi, ennen kuin he ennättävät tointua. Seisokaa siellä! Valmistautukaa kiinnittämään laiva! Haat esille! Ja viekää sana tykkimiehille perässä, että ampuvat niin nopeasti kuin vain voivat ladata.»

Hän heitti pois sulkatöyhtöisen hattunsa ja pani päähänsä teräskypärän, jonka eräs neekeri oli tuonut hänelle. Hän aikoi itse johtaa iskujoukkoaan. Reippaasti hän selitti tuumansa molemmille vierailleen. »Hyökkäys laivaan on meidän ainoa mahdollisuutemme tässä tapauksessa. Meillä on liian vähän tykkejä muunlaiseen taisteluun.»

Siitä he saivat kohta mitä selvimmän todistuksen. Ranskalaiset, jotka vihdoinkin olivat tointuneet hämmästyksestään, käänsivät molempien laivojensa sivut _Arabellaa_ kohti ja koska se oli lähinnä ja suurempi ja niin muodoin sen puolelta vaara uhkaavin, laukaisivat he molempien laivojensa sivutykit sitä kohti ja miltei samalla hetkellä.

Päinvastoin kuin merirosvot, jotka olivat suunnanneet tulensa vihollistensa kannelle, ampuivat ranskalaiset alemmaksi särkeäkseen ahdistajiensa aluksien rungot. Arabella keinui ja huojui pelottavan jysähdyksen alla, vaikka Pitt ohjasi sitä niin, että se tarjosi ranskalaisille mahdollisimman pienen maalitaulun. Hetkeksi se näytti pysähtyvän, mutta riensi taas eteenpäin kokka säpäleinä, keulakansi ruhjottuna ja ammottava aukko veden rajassa keulapuolella. Estääkseen veden tulon laivaan käski Blood heti heittää mereen keulatykit, ankkurit, vesitynnyrit ja mitä vain irti saatiin.

Sillä välin olivat ranskalaiset kääntyneet ympäri ja antaneet Elisabethille samanlaisen vastaanoton. Arabella, jota tuuli huonosti auttoi, koetti eteenpäin päästäkseen kiristää kiinni ranskalaiseen. Mutta ennen kuin se pääsi aikomuksensa perille, oli _Victoriense_ ladannut uudelleen ylähangan tykkinsä ja laukaissut ne aivan läheltä lähestyvää vihollistaan kohti. Tykkien jyskeessä, puuosien rusahtaessa säpäleiksi ja haavoitettujen miesten huutaessa horjui ja heilui Arabella puoleksi hylkynä savun keskellä, joten se kadotti vihollisensa näkyvistä. Silloin kuului Haytonin varoittava huuto, että laiva oli keula edellä uppoamassa.

Bloodin sydän oli pysähtyä. Silloin, aivan epätoivon hetkellä pilkisti _Victorieusen_ sinikeltainen kylki savun seasta. Mutta huomatessaan rohkaisevan pilkahduksen siitä hän havaitsi myös, miten hitaaksi heidän oma kulkunsa oli käynyt ja miten se joka hetki kävi yhä hitaammaksi. Heidän täytyi upota ennen kuin ennättäisivät ranskalaisen kimppuun.

Niin arveli hollantilainen amiraalikin ja kirosi, ja lordi Willoughbyn suusta kuului moitteen sana Bloodin merimiestaidosta, kun hän oli pannut kaikki yhden kortin varaan.

»Muuta mahdollisuutta ei ollut!» huusi Blood raivoissaan ja sydän murtumaisillaan. »Jos sanotte, että se oli uhkarohkeaa ja typerää, niin olkoon, mutta tässä tapauksessa ja niillä aseilla, mitä meillä oli käytettävinämme, ei voinut tehdä muuta. Minä häviän aivan voiton partaalla.»

Mutta he eivät olleet vielä kokonaan hävinneet. Hayton itse ja parikymmentä muuta rotevaa miestä, jotka hän pillillään oli kutsunut luokseen, lymyilivät keulahytin jäännösten suojassa kiinnityshaat valmiina kädessään. Kun heidän kulkunsa jo näytti pysähtyvän ja he vielä olivat noin seitsemän jalan päässä _Victorieusestä_, jonka miehistö irvistellen ja pilkaten osoitti Arabellan veden alle vaipuvaa keulakantta, hypähtivät miehet pystyyn, juoksivat eteenpäin ja heittivät kiinnityskoukkunsa laivaa kohti. Neljästä heidän heittämästään koukusta lensi kaksi ranskalaiseen laivaan ja takertui siihen kiinni. Sitten seurasi tottuneiden merirosvojen toiminta nopeana kuin salama. Häikäilemättä he kävivät kaikki toisen koukun ketjuihin käsiksi ja kiskoivat siitä kaikin voimin vetääkseen laivat yhteen. Blood, joka peräkannella seurasi heidän työtään, korotti äänensä ja huusi kuin sotatorvi.

»Muskettimiehet keulaan!»

Muskettimiehet, jotka seisoivat asemillaan keskilaivassa, noudattivat käskyä nopeudella, johon pystyvät vain miehet, jotka tietävät, että totteleminen on heidän ainoa toivonsa eloon jäämisestä. Viisikymmentä heistä juoksi heti eteenpäin ja keulahytin raunioiden takaa he niittivät Haytonin miesten päiden yli maahan ne ranskalaiset sotilaat, jotka koetettuaan turhaan irrottaa laivansa puuosiin pureutuneita kiinnityskoukkuja valmistautuivat ampumaan Haytonin miehiä.

Ylähanka ylähankaa vasten törmäsivät molemmat alukset rusahtaen toisiinsa. Silloin oli Blood jo keskilaivassa ja päätti toimia myrskytuulen nopeudella tilanteen vaatimusten mukaan. Purjeet oli pudotettu katkaisemalla ne köydet, jotka kannattivat raakapuita. Hyökkääjien iskujoukko, noin sata miestä, oli komennettu perään. Kiinnityskoukkumiehistö oli paikoillaan valmiina heti kun laivat joutuisivat laidakkain. Seurauksena oli, että uppoava Arabella pysyi sananmukaisesti veden pinnalla niiden puolen tusinan kiinnityskoukun avulla, jotka silmänräpäyksessä kiinnittivät sen lujasti _Victorieuseen_.

Willoughby ja van der Kuylen olivat peräkannella seisten seuranneet ja henkeään pidättäen ihmetelleet sitä nopeutta ja täsmällisyyttä, jolla Blood ja hänen miehensä olivat käyneet työhönsä. Ja nyt tuli Blood rientäen ylös hänen torvensa puhaltaessa hyökkäysmerkkiä ja merirosvojen pääjoukon seuratessa hänen kintereillään. Jälkijoukko, jota johti Ogle, tykkimies, ja jonka tykkikannelle syöksyvä vesi oli karkottanut asemistaan, juoksi karjuen _Victorieusen_ keulaan, jonka tasalle veden täyttämä Arabellan korkea perä oli vaipunut. Bloodin johtamina syöksyivät he nyt ranskalaisten kimppuun kuin koirat haavoitetun metsäkarjun päälle. Heidän perässään tuli muita, kunnes joka mies oli mennyt, jättäen vain Willoughbyn ja hollantilaisen seuraamaan taistelun kulkua hylätyn Arabellan peräkannelta.

Kokonaista puoli tuntia raivosi taistelu ranskalaisella laivalla. Alettuaan keulassa se siirtyi keulakannen yli keskilaivaan, jossa se nousi raivokkuudessa huippuunsa. Ranskalaiset tekivät itsepäistä vastarintaa ja heitä rohkaisi lisäksi suurempi mieslukunsa. Mutta huolimatta urheasta vastarinnastaan heidät tungettiin yhä eteenpäin laivan kantta pitkin, joka vedentäyteisen Arabellan painosta oli arveluttavasti kallistunut ylähangan puolelle. Merirosvot taistelivat raivokkaasti, sillä he tiesivät, ettei heillä ollut mitään alusta, mihin peräytyä ja että tässä heidän täytyi kestää ja tehdä _Victorieuse_ omakseen tai sitten kuolla.

Ja omakseen he sen vihdoin saivatkin, mutta olivat myös menettäneet lähes toisen puolen miehistöstään. Työnnettyinä peräkannelle pitivät ranskalaiset siellä mielipuolena raivoavan Rivarolin kiihottamina vähän aikaa puoliaan. Mutta vihdoin Rivarol kaatui saatuaan musketinkuulan päähänsä, ja silloin loput ranskalaiset, tuskin pari tusinaa, ilmoittivat antautuvansa.

Mutta Bloodin miesten työ ei vielä silloin loppunut. _Elisabeth_ ja _Medusa_ olivat tiukasti kiinni toisissaan ja Hagthorpe ja hänen miehensä olivat jo toistamiseen karkotetut omalle laivalleen takaisin. Kiireelliset toimenpiteet olivat nyt tarpeen. Pittin ja hänen merimiestensä suorittaessa työosuutensa purjeiden nostamisessa Ogle meni tykkimiehineen tykkikannelle ja Blood käski irrottaa kiinnityshaat heti. Lordi Willoughby ja amiraali olivat jo _Victorieusellä_. Kun he kääntyivät mennäkseen Hagthorpen avuksi, katseli Blood voitetun laivan peräkannelta viimeistä kertaa sitä laivaa, joka oli palvellut häntä niin erinomaisesti, laivaa, joka oli tullut miltei osaksi häntä itseään. Päästyään irti toisesta se huojui hetken aikaa ja painui sitten hitaasti ja vähitellen veden alle, kunnes meri nousi ja laski sen maston huippujen ääressä, ainoan näkyvän osan, joka osoitti paikkaa, missä se oli turmansa tavannut. Hänen seisoessaan _Victorieusen_ peräkannella, sen aavemaisten jäännösten yläpuolella, puhutteli häntä joku hänen takanaan. »Luulenpa, kapteeni Blood, että on tarpeen pyytää anteeksi teiltä toistamiseen. En koskaan aikaisemmin ole nähnyt mahdotonta tehtävän mahdolliseksi vain neuvokkuudella ja urhoollisuudella enkä häviötä muutettavan voitoksi.»

Hän kääntyi ja tarjosi lordi Willoughbylle hirvittävän nähtävyyden. Hänen päähineensä oli mennyt menojaan, hänen rintahaarniskansa oli kuhmuja täynnä ja hänen oikea hihansa riippui riekaleina paljaan käsivarren yllä. Hän oli päästä kantapäihin veressä, ja hänen päässään olevasta haavasta vuotanut veri oli tehnyt hänen tukkansa takkuiseksi ja sekoittunut hänen ihojauheensa kanssa velliksi, joka teki hänen kasvonsa tuntemattomiksi.

Mutta tuon hirvittävän naamion alta tuikki kaksi vilkasta silmää luonnottoman kirkkaina ja kaksi suurta kyyneltä oli uurtanut vakonsa hänen poskillaan olevan lian läpi.

Yhdesneljättä luku

HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ KUVERNÖÖRI

Kun voiton aiheuttamia kustannuksia tarkistettiin, niin havaittiin, että kolmestasadastakahdestakymmenestä merirosvosta, jotka olivat lähteneet Kartagenasta kapteeni Bloodin kanssa, oli jäljellä vain sata tervettä miestä. _Elisabeth_ oli saanut niin vaikeita vaurioita, että oli epätietoista, voitaisiinko siitä enää saada korjaamalla merikuntoista alusta, ja Hagthorpe, joka oli sitä viimeisessä taistelussa niin uljaasti komentanut, oli kaatunut. Tätä vastaan, tilin tulopuolella, oli se tosiasia, että Bloodin merisissit paljon pienemmillä voimilla ja pelkällä taitavuudella ja urhoollisuudella olivat pelastaneet Jamaikan pommitukselta ja ryöstöltä ja että he olivat anastaneet M. de Rivarolin laivaston ja tuoneet sen kuljettamat loistavat aarteet Vilhelm-kuninkaan kassakirstuihin.

Vasta seuraavan päivän iltana asettui van der Kuylenin hidas, yhdeksän alusta käsittävä laivasto ankkuriin Port Royalin satamaan, ja sen upseerit — sekä hollantilaiset että englantilaiset — saivat kuulla, mitä heidän amiraalinsa heistä todellisuudessa ajatteli.

Kuusi laivaa varustettiin heti merikuntoisiksi. Länsi-Intian muutkin saaret kaipasivat kenraalikuvernöörin pikaista tarkastusta, ja lordi Willoughbylla oli kiire Antilleille.

»Ja sillä aikaa», valitti hän amiraalille, »täytyy minun viipyä täällä tuon hölmömäisen varakuvernöörin poissaolon vuoksi.»

»Soo!» sanoi van der Kuylen. »Mutta miksi se pidättäisi teitä?»

»Jotta minä saisin kurittaa sitä koiraa ansionsa mukaan ja nimittää hänen tilalleen sellaisen miehen, joka tietää, mitä hänen velvollisuutensa vaatii ja jolla myös on taitoa tehdä se.»

»Ahaa! Mutta sen vuoksi teidän ei tarvitse viipyä. Ja sillä aikaa saattavat ranskalaiset kääntää huomionsa Barbados-saareen, joka on sangen heikosti varustettu. Teillähän on täällä juuri se mies jota tarvitsette. Hän ainakaan ei kaipaa mitään osviittoja. Hän tietää kyllä paremmin kuin te ja minä, miten Port Royal on varustettava.»

»Tarkoitatteko Bloodia?»

»Tietenkin. Kuka olisi sen sopivampi? Tehän olette nähnyt, mihin hän pystyy.»

»Tekin siis olette sitä mieltä. Peijakas! Olen ajatellut samaa. Ja piru vieköön, miksipäs ei. Hän on parempi mies kuin Morgan, ja hänestäkin tuli kuvernööri.»

Blood haettiin paikalle.

Hän tuli hienona ja hiljaisena kuten aikaisemminkin, tyhjennettyään kaikki Port Royalin keinovarat. Hän hämmästyi hieman siitä kunniasta, jota lordi Willoughby hänelle tarjosi. Hän ei ollut sellaista edes uneksinutkaan ja epäili, tokko hän pystyisi niin vastuunalaisen toimen haltijaksi.

»Piru vieköön!» tiuskahti Willoughby. »Luuletteko, että tarjoaisin sitä teille, ellen olisi tyytyväinen teidän 'kykyihinne'. Jos se on ainoa seikka, joka estää...»

»Ei olekaan, mylord. Olin ajatellut lähteä kotiin. Kaipaan Englannin vihreitä kenttiä», hän huokasi syvään. »Somersetin puutarhoissa kukkivat kohta omenapuut.»

»Omenapuut!» Hänen ylhäisyytensä ääni rätisi kuin raketti. »Mitä pirua...? Omenapuut!» Hän katsahti van der Kuyleniin.

Amiraali kohotti kulmakarvojaan ja mutristi huuliaan. Hänen silmänsä vilkuttivat leikkisästi.

»Soo!» virkkoi hän. »Sangen runollista!»

Lordi kääntyi vihaisesti kapteeni Bloodiin. »Teillä on sovitettavana vanhoja juttuja, mies!» muistutti hän. »Te olette jo tehnyt yhtä ja toista siihen suuntaan, sen myönnän, ja sitä tehdessänne olette myös osoittanut mihin pystytte. Ja sen vuoksi tarjoan minä kuninkaan nimessä teille Jamaikan kuvernöörin toimen — koska pidän teitä siihen toimeen sopivimpana miehenä, mitä ikänäni olen nähnyt.»

Blood kumarsi syvään. »Teidän ylhäisyytenne on kovin hyvä.

Mutta...»

»Jaa! Siinä ei ole mitään 'muttaa' tällä kertaa. Jos tahdotte, että teidän menneisyytenne unohtuu ja että teidän tulevaisuutenne on taattu, niin on teillä nyt siihen mahdollisuus. Ja te ette saa ottaa asiaa kevytmielisesti joidenkin omenapuiden tai muun kirotun tyhjänpäiväisen hellämielisyyden vuoksi. Teidän velvollisuutenne on jäädä tänne, ainakin niin kauaksi aikaa kuin sotaa kestää. Kun sota on ohi, saatte lähteä Somersetiin viinintekoon tai syntymäsijoillenne Irlantiin perunoita syömään. Mutta siihen mennessä sopii teille parhaiten Jamaika ja rommi.»

Van der Kuylen räjähti nauramaan. Mutta Bloodia ei hänen iloisuutensa saanut hymyilemään. Hän pysyi miltei synkän vakavana. Hänen ajatuksensa pyörivät neiti Bishopissa, joka oli jossakin tässä samassa talossa, jossa he nyt olivat, mutta jota hän ei ollut nähnyt tultuaan Port Royaliin. Jos tyttö olisi edes osoittanut jonkinlaista sääliä häntä kohtaan...

Sitten Willoughbyn rätisevä ääni keskeytti hänen ajatuksensa taas. Hän moitti Bloodia hänen epäröinnistään ja osoitti hänelle, kuinka uskomattoman tyhmä hän oli epäröidessään sellaisen kultaisen tilaisuuden tarjoutuessa. Blood jäykistyi ja kumarsi.

»Mylord, te olette oikeassa. Minä olen hölmö. Mutta älkää luulko, että olen silti kiittämätön. Jos olen epäröinyt, niin on se tapahtunut asianhaarojen vuoksi, joilla en tahdo vaivata teidän ylhäisyyttänne.»

»Kukkivat omenapuut, vai?» ivasi hänen ylhäisyytensä.

Tällä kertaa Blood nauroi, mutta hänen silmissään oli yhä vakava ilme.

»Teen kuten toivotte — olen hyvin kiitollinen, sallikaa minun vakuuttaa, teidän ylhäisyytenne. Olen tietävä, miten ansaitsen hänen majesteettinsa hyväksymisen. Voitte luottaa siihen, että tulen palvelemaan uskollisesti.»

»Ellen tekisi sitä, niin en tarjoaisikaan teille kuvernöörin virkaa.»

Asia oli siis päätetty. Bloodin valtakirja kirjoitettiin ja sinetöitiin Mallardin, linnanpäällikön ja muiden linnoituksen upseerien läsnäollessa. He katselivat menoa silmät hämmästyksestä pyöreinä, mutta pitivät ajatuksensa visusti takanaan.

»Nyt voimme lähteä asioillemme», sanoi van der Kuylen.

»Lähdemme huomisaamuna», ilmoitti hänen ylhäisyytensä.

Blood hätkähti.

»Entä eversti Bishop?» kysyi hän.

»Hänen asiansa jää teille. Te olette nyt kuvernööri. Te saatte menetellä häneen nähden niinkuin parhaaksi näette. Hirttäkää hänet hänen omaan raakapuuhunsa. Hän ansaitsee sen.»

»Eiköhän tehtävä ole hieman vastenmielinen?» tiedusteli Blood.

»No hyvä. Minä jätän hänelle kirjeen. Toivon, että hän pitää siitä.»

Kapteeni Blood kävi heti töihinsä käsiksi. Oli paljon touhua ennen kuin Port Royal oli asianmukaisessa puolustuskunnossa kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut. Hän tarkasti linnoituksen rauniot ja antoi ohjeita sen uudelleen kuntoonlaittamiseksi, johon oli viipymättä ryhdyttävä. Sitten hän määräsi kallistettaviksi kolme ranskalaista alusta, jotta ne taas saataisiin merikuntoisiksi. Ja vihdoin, Lordi Willoughbyn suostumuksella, hän järjesti merisissiensä asiat ja antoi heille kymmenennen osan saadusta sotasaaliista sekä jätti heidän valintansa varaan joko lähteä omille teilleen tai astua Vilhelm-kuninkaan palvelukseen.

Parikymmentä heitä jäi ja heidän joukossaan olivat Jeremias Pitt, Ogle ja Dyke, joiden lainsuojattomuus, kuten Bloodinkin, oli päättynyt Jaakko-kuninkaan suistuessa valtaistuimelta. He olivatkin — paitsi vanhaa Wolverstonea, joka oli jäänyt Kartagenaan — ainoat elossaolevat siitä valtiopetoksesta tuomittujen joukosta, joka oli lähtenyt Barbados-saarelta kolme vuotta sitten _Cinco Llagasilla_.

Seuraavana aamuna, kun van der Kuylen laivasto oli varustautumassa lopullista lähtöä varten, istui Blood suuressa valkoiseksi maalatussa huoneessa, joka oli kuvernöörin virkahuone. Silloin toi majuri Mallard hänelle sanan, että Bishopin kotiin palaava laivasto näkyi.

»Se on hyvä», sanoi Blood. »Olen hyvilläni siitä, että hän tulee ennen kuin lordi Willoughby ennättää lähteä. Käsky on, majuri, että hänet heti vangitaan, kun hän tulee maihin. Tuokaa hänet sitten minun luokseni. Hetkinen vielä.» Hän kirjoitti nopeasti pienen kirjelapun. »Tämä lordi Willoughbylle amiraali van der Kuylenin lippulaivalla.»

Majuri Mallard teki kunniaa ja lähti. Peter Blood painui takaisin tuoliinsa ja tuijotti kattoon kulmiaan rypistäen. Aika kului. Kuului koputus ovelta, ja vanhanpuoleinen neekeriorja astui sisään. »Suvaitseeko hänen ylhäisyytensä ottaa vastaan neiti Bishopin?»

Hänen ylhäisyytensä kasvojen väri muuttui. Hän istui aivan hiljaa tuijottaen hetken neekeriin tietoisena siitä, että hänen valtimonsa löivät niille vallan tavattomaan tapaan. Sitten hän vastasi rauhallisesti myöntävästi.

Hän nousi, kun tyttö astui sisään, ja ellei hän ollut yhtä kalpea kuin tyttökin, niin johtui se vain siitä, että hänen ruskettuneisuutensa esti sen näkymästä. Hetken vallitsi äänettömyys, kun he seisoivat ja katsoivat toisiinsa. Sitten tyttö astui eteenpäin ja alkoi vihdoin puhua epäröiden, epävarmalla äänellä, joka oli niin tavatonta hänen tyynelle ja vapaalle esiintymiselleen.

»Minä... minä... majuri Mallard kertoi minulle juuri...»

»Majuri Mallard on ylittänyt valtuutensa», sanoi Blood ja hänen koettaessaan puhua tyynesti kuulosti hänen äänensä karkealta ja tarpeettoman kovalta.

Hän näki tytön säikähtävän ja pysähtyvän ja koetti heti pyytää anteeksi.

»Te pelkäätte turhan vuoksi, neiti Bishop. Mitä minun ja setänne välillä lienee ollutkin, voitte olla vakuuttunut siitä, että minä en aio seurata hänen antamaansa esimerkkiä. En aio väärinkäyttää asemaani kostaakseni yksityisasioita. Päinvastoin aion väärinkäyttää sitä suojellakseni häntä. Lordi Willoughby käski minun käsitellä häntä ilman armoa. Oma aikomukseni on lähettää hänet takaisin istutuksilleen Barbados-saarelle.»

Tyttö tuli nyt hitaasti lähemmäksi.

»Minä... minä olen iloinen siitä, että teette sen. Ennen kaikkea iloinen teidän vuoksenne», tyttö ojensi kätensä hänelle.

Blood katseli sitä tarkkaavasti. Sitten hän kumartui sitä, kohti.

»En rohkene koskea siihen varkaan ja merirosvon kädellä», sanoi hän katkerasti.

»Ettehän te enää ole sellainen», sanoi tyttö ja koetti hymyillä.

»Siitä en ainakaan ole kiitollisuuden velassa teille», vastasi Blood. »Luulen ettei tässä olekaan sitten muuta sanomista kuin että voin lisätä sen vakuutuksen, ettei lordi Julian Wadellakaan ole minun puoleltani mitään pelkäämistä. Se on ehkä vakuutus, joka parhaiten keventää mieltänne.»

»Teidän vuoksenne kylläkin. Mutta vain teidän vuoksenne. En tahtoisi, että tekisitte mitään, mikä on alhaista tai kunniatonta.»

»Vaikka olenkin merirosvo ja varas?»

Tyttö puristi kätensä nyrkkiin ja teki pienen kärsimättömyyttä ja toivottomuutta ilmaisevan eleen.

»Ettekö koskaan aio antaa minulle anteeksi noita sanoja?»

»Minun täytyy myöntää, että se on vaikeaa. Mutta mitäpä sillä enää on väliä, kun kaikki on jo tullut sanotuksi.»

Tytön kirkkaat, pitkäripsiset silmät katsoivat häneen miettivinä. Sitten hän ojensi kätensä uudelleen.

»Minun täytyy lähteä, kapteeni Blood. Koska te olette niin jalomielinen setääni kohtaan, niin palaan hänen kanssaan Barbados-saarelle takaisin. Emme arvatenkaan tapaa toisiamme enää — koskaan. Emmekö voisi erota ystävinä? Kerran tein teille vääryyttä, tiedän sen... Ja minä olen sanonut, että olen pahoillani siitä... Ettekö... ettekö sano minulle hyvästiäkään?»

Blood näytti kokoavan tarmoaan yrittäen samalla heittää yltään tahallisen kovuutensa naamarin. Hän tarttui tytön ojennettuun käteen. Pitäen sitä omissaan hän puhui ja hänen silmänsä katsoivat tytön silmiin tutkivasti ja synkkinä.

»Te palaatte takaisin Barbados-saarelle», sanoi hän hitaasti. »Lähteekö lordi Julian teidän kanssanne?»

»Miksi sitä kysytte minulta?» vastasi tyttö rohkeasti.

»Eikö hän sitten tuonutkaan perille terveisiäni, laiminlöikö hän ne?»

»Ei. Ei hän niitä laiminlyönyt. Hän kertoi ne minulle teidän omilla sanoillanne. Se koski minuun kovasti. Se sai minut selvästi näkemään erehdykseni ja vääryyteni. Myönnän, että sanon sen teille pyytääkseni teiltä anteeksi. Tuomitsin teitä liian ankarasti, vaikka oli väärin tuomita teitä ensinkään.»

Blood piti yhä hänen kättään omissaan.

»Entä lordi Julian?» kysyi hän tarkaten tyttöä silmät kirkkaina kuin safiirit.

»Lordi Julian lähtee kai kotiinsa Englantiin. Hänellä ei ole enää mitään tekemistä täällä.»

»Mutta eikö hän pyytänyt teitä lähtemään kanssaan?»

»Pyysi kyllä. Annan anteeksi julkeutenne.»

Hurja toivo heräsi eloon Bloodissa.

»Entä te? Hyvä Jumala, ettehän sano, että kieltäydyitte tulemasta ladyksi, kun...»

»Oh, te olette sietämätön!» Hän vetäisi kätensä irti ja astui askelen kauemmaksi Bloodista. »En olisi tullut ensinkään tänne... Hyvästi!»

Tyttö kiiruhti ovea kohti. Blood juoksi hänen perässään ja otti hänet kiinni. Tytön kasvot punoittivat ja hänen silmänsä iskivät tulta.

»Nuo ovat merirosvon tapoja. Laskekaa minut irti!»

»Arabella!» huudahti Blood rukoilevalla äänellä. »Tarkoitatteko todellakin sitä? Täytyykö minun laskea teidät menemään, jotta en sitten enää koskaan saisi nähdä teitä? Ettekö tahdo jäädä tänne tekemään maanpakoani siedettäväksi, kunnes yhdessä pääsemme lähtemään kotiin jälleen? Oh, nyt te itkette. Mitä minä olen sanonut, joka saa teidät itkemään, rakkaani?»

»Minä... minä pelkäsin, että sinä et koskaan sanoisi sitä», laski tyttö leikkiä kyyneltensä läpi.

»Niin, mutta siinähän oli tuo hieno lordi Julian, joka...»

»Siinä ei ole koskaan, koskaan ollut ketään muuta kuin sinä, Peter.»

Heillä oli tietysti paljonkin sanomista toisilleen, niin paljon, että heidän oli sitä varten istuuduttava. Sillä välin kului aika eteenpäin ja kuvernööri Blood unohti virkavelvollisuutensa kokonaan. Hän oli vihdoin päässyt kotiin. Hänen odysseiansa oli päättynyt.

Sillä välin oli eversti Bishopin laivasto laskenut ankkurinsa ja eversti astunut maihin sillalle. Hän oli nolo, mutta oli tuleva vielä nolommaksi. Hänen seurassaan astui maihin myös lordi Julian Wade.

Korpraalin komentama vartio oli häntä vastaanottamassa, ja sen edessä seisoi majuri Mallard ja kaksi muuta, joita varakuvernööri ei tuntenut, toinen hintelä ja hieno, toinen suurikokoinen ja ruskettunut.

Majuri Mallard astui esiin. »Eversti Bishop, minulla on käsky vangita teidät. Miekkanne, sir!»

Bishop tuijotti häneen ja kävi tulipunaiseksi. »Mitä pirua!... Vangita minut, niinkö sanoitte? Vangita minut!»

»Jamaikan kuvernöörin käskystä», sanoi pieni, hieno mies majuri Mallardin takana. Bishop kääntyi häneen.

»Kuvernöörin? Te olette hullu!» Hän katsoi miehestä mieheen. »Minä olen kuvernööri.»