Part 28

Sinä iltana vallitsi merirosvojen keskuudessa sanomaton ilo sen johdosta, että M. de Rivarolin suunnaton ylpeys vihdoinkin oli lannistettu. Mutta kun seuraava päivä vaikeni, saivat he selityksen siihen. Ainoat laivat, mitä satamassa näkyi, olivat _Arabella_ ja _Elisabeth_, jotka keinuivat ankkurissa, sekä _Alropos_ ja _Lachesis_, jotka olivat vedetyt matalikolle pommituksessa saamiensa vaurioiden korjaamista varten. Ranskalaiset alukset olivat lähteneet. Ne olivat rauhallisesti ja salaa liukuneet yön pimeydessä satamasta, ja kolme pientä ja häipyvää purjetta läntisellä taivaanrannalla oli kaikki, mitä niistä enää oli näkyvissä. Velkojiaan pakoileva M. de Rivarol oli mennyt aarteineen ottaen mukaansa Ranskasta tuomansa sotilaat ja merimiehet. Hän oli jättänyt jälkeensä Kartagenaan sekä tyhjin käsin tuijottavat merirosvot, jotka hän oli pettänyt, että M. de Cussyn ja Hispaniolasta tulleet vapaaehtoiset ja neekerit, jotka hän oli pettänyt yhtä taitavasti.

Molemmat puolueet sulivat yhteisessä raivon tunnossa yhdeksi, ja sen edesottamuksia pelkäsivät onnettoman kaupungin asukkaat enemmän kuin olivat pelänneet mitään ennen tätä retkeä.

Kapteeni Blood yksin pysyi tyynenä hilliten syvän suuttumuksensa. Hän oli luvannut itselleen, että hän vielä ennen eroamistaan M. de Rivarolista maksaisi tälle takaisin kaikki ne loukkaukset ja hävyttömyydet, joihin tuo käsittämätön mies — joka nyt näyttäytyi roistoksi — oli alistanut hänet.

»Meidän täytyy ajaa heitä takaa», selitti hän. »Ajaa takaa ja rangaista.»

Ensin nousi yleinen hyväksymishuuto. Mutta sitten seurasi ajatus, että ainoastaan kaksi merirosvojen laivaa oli siinä kunnossa, että ne pystyivät lähtemään merille — eikä niihin mahtunut koko miehistö, varsinkin kun muonavaroja oli liian vähän niin pitkää matkaa varten. _Lachesiksen_ ja _Atropoksen_ miehistöt ja heidän kapteeninsa Wolverstone ja Yberville vastustivat aietta, Kartagenassa saattoi vielä olla kyllin paljon aarteita. He aikoivat jäädä sinne ja kiristää loput niistä samalla kun korjasivat laivojaan. Menkööt Blood ja ne, jotka tulivat hänen kanssaan, jos halusivat.

Silloin Blood huomasi, että hän oli hätiköinyt päätöksensä teossa, ja yrittäessään peräytyä siitä hän oli vähällä aikaansaada tappelun niiden kahden puolueen välillä, joihin hänen päätöksensä nyt oli jakanut merirosvot. Ja sillä aikaa pienenivät ranskalaisten purjeet pienenemistään taivaanrannalla. Blood oli vaipua epätoivoon. Jos hän nyt lähtisi, niin taivas tiesi mitä kaupungille tapahtuisi, sillä jäljelle jäävien mieliala oli vaarallinen. Jos hän taas jäisi, niin hänen ja Hagthorpen miehistöt yhtyisivät samaan hurjisteluun muiden kanssa lisäten vain siten niitä hirmutöitä, joita ei enää voitu välttää. Hänen epäröidessään puoleen ja toiseen ottivat hänen omansa ja Hagthorpen miehet ohjat käsiinsä, sillä heidän piti päästä ajamaan Rivarolia takaa. Heidän kostettavanaan ei ollut ainoastaan roistomaista petosta, vaan samalla oli anastettavissa suunnaton aarre käsittelemällä vihollisena tätä ranskalaista kenraalia, joka niin kurjasti oli pettänyt liittolaisensa.

Kun Blood ristiriitaisten mietteittensä kiusaamana yhä epäröi, veivät hänen miehensä hänet miltei väkipakolla laivaan. Tunnin kuluttua, kun vesitynnyrit vihdoin oli täytetty ja viety laivalle, lähtivät _Arabella_ ja _Elisabeth_ tuimalle takaa-ajolleen.

Kun oltiin selvällä merellä ja Arabellan suunta oli määrätty, meni Pitt etsimään kapteenia, koska tiesi, että hänen mielensä äskeisten tapahtumain johdosta oli kovin levoton. Hän tapasi hänet istumasta yksin hytissään, pää käsiin vaipuneena ja huolekas ilme silmissään, jotka tuijottivat suoraan eteenpäin näkemättä mitään.

»Mitä nyt, Peter», huudahti nuori somersetlainen merimies. »Hyvä Jumala, mies, mikä sinua vaivaa? Varmaankaan eivät Rivarolia koskevat ajatukset!»

»Ei», sanoi Blood käheällä äänellä.

Ja kerrankin Blood oli puhelias. Voi olla, että hänen täytyi saada puhutuksi, sillä muuten hän olisi tullut hulluksi. Ja Pitt oli yhtäkaikki hänen ystävänsä, joka rakasti häntä ja oli niin muodoin luotettavin mies. »Mutta jos hän saa tietää sen. Jos hän saa tietää sen! Hyvä Jumala. Luulin päässeeni ainaiseksi merirosvoudesta. Ja täällä olen nyt tuon roiston kanssa ottanut osaa pahimpaan rosvouteen, mitä ikänäni olen tehnyt. Ajattele Kartagenaa! Ajattele, miksikä helvetiksi nuo pirut sen nyt muuttavat! Ja minun, täytyy kantaa syy siitä.»

»Ei, Peter — se ei ole sinun syytäsi, vaan Rivarolin. Tuo saastainen varas on kaiken saanut aikaan. Mitäpä olisit voinut tehdä estääksesi sitä?»

»Minä olisin jäänyt sinne, jos se olisi auttanut jotakin.»

»Se ei olisi muuttanut asiaa, sen sinä tiedät. Miksi siis pahoitella sitä?»

»Siinä on muutakin lisäksi», huokaili Blood. »Mitä nyt tehdä? Mitä on jäljellä? Minulle tehtiin mahdottomaksi palvella uskollisesti Englantia. Uskollinen palvelus Ranskan hyväksi vei tähän ja se on yhtä mahdotonta tästedeskin. Mitä jää? Merirosvous? Olen luopunut siitä. Totisesti, jos tahdon elää puhdasta elämää, niin luulen, ettei minulla ole muuta mahdollisuutta jäljellä kuin mennä tarjoamaan miekkaani Espanjan kuninkaan palvelukseen.»

Mutta jotain oli sittenkin jäljellä — jotakin, jota kohti he tropiikin auringon paahteessa nopeasti purjehtivat. Kaikki se, mitä hän nyt niin katkerasti soimasi, oli vain välttämätön aste hänen merkillisen kohtalonsa muodostumisessa.

Määrättyään laivojensa suunnan Hispaniolaa kohti — koska he päättelivät, että Rivarolin täytyi mennä sinne korjaamaan laivansa ennen kuin lähti pyrkimään meren yli Ranskaan — kyntivät _Arabella_ ja _Elisabeth_ reippaasti merta kaksi päivää ja yötä ilman että vilahdustakaan heidän riitaveljistään näkyi. Kolmas päivä koitti ja toi mukanaan sumun, joka rajoitti heidän näköpiirinsä pariin kolmeen mailiin ja lisäsi heidän yhä kasvavaa harmiaan ja pelkoaan, että M. de Rivarol oli päässyt kokonaan livahtamaan heidän käsistään.

He olivat silloin — Pittin lokikirjan mukaan — noin 75° 30’ läntistä pituutta ja 77⁰ 45’ pohjoista leveyttä, niin että Jamaika oli alahangan puolella noin kolmenkymmenen mailin päässä länteen, ja luoteessa näkyi todellakin heikosti kuin pilven hattara Sinivuorten suuri harjanne, jonka huiput pistivät taivasta kohti korkealle alempana olevan sumuverhon yläpuolelle. He kulkivat suoraan sivutuulessa ja se toi lännestä päin heidän korviinsa jyskeen, joka tottumattomalle olisi käynyt rantahyrskyjen pauhinasta.

»Tykkejä», sanoi Pitt, joka seisoi Bloodin kanssa peräkannella. Blood kuunteli ja nyökkäsi.

»Kymmenen mailin päässä, ehkäpä viidentoista, jossakin Port Royalin tienoilla, mikäli arvaan», lisäsi Pitt. Sitten hän katsahti kapteeniinsa. »Koskeeko se meitä?» kysyi hän.

»Tykin pauketta Port Royalin tienoilla... se tietäisi sitä, että eversti Bishop on siellä työssä. Ja ketäpä vastaan hän toimisi, ellei meidän ystäviämme? Luulenpa, että se koskee meitäkin. Joka tapauksessa lähdemme kuulostamaan. Käske kääntää.»

He kääntyivät tiukasti ylätuuleen ja purjehtivat taistelun ääntä kohti, joka heidän lähestyessään kasvoi voimassa ja laajuudessa. Siten kului tunti. Sitten, kun Blood kiikari silmiensä edessä koetti katsoa sumun läpi odottaen joka hetki näkevänsä taistelevat laivat, taukosi tykkituli äkkiä.

He purjehtivat siitä huolimatta samaan suuntaan. Kaikki miehet seisoivat kannella innokkaasti tähyillen edessään olevaa merta. Äkkiä ilmestyi heidän eteensä esine, joka pian näyttäytyi palavaksi laivaksi. Kun _Arabella Elisabethin_ seuraamana purjehti lähemmäksi lounaaseen kääntyen, näkyivät loimuavan aluksen ääriviivat selvemmin. Äkkiä sen mastot pistivät mustina ja selvinä esille savusta, ja liekeistä erotti Blood kiikarillaan selvästi Pyhän Yrjön lipun kehuvan sen suunnastassa.

»Englantilainen laiva!» huudahti hän.

Hän etsi silmillään sen taistelun voittajaa, josta tämä synkkä näky oli todistajana, ja kun he tullessaan lähemmäksi turmioon tuomittua laivaa näkivät kolmen suuren aluksen hämärät ääriviivat noin kolmen neljän mailin päässä Port Royaliin päin, oli heidän ensimmäinen ja luonnollinen päätelmänsä se, että laivojen täytyi kuulua Jamaikan laivastoon ja että palava laiva oli jokin raajarikoksi ammuttu merirosvolaiva, ja sen vuoksi he kiiruhtivat ottamaan laivaansa sen kolmen veneen täyteisen miehistön, joka pysytteli jonkin matkan päässä palavasta hylystä. Mutta Pitt, joka kaukoputken avulla seurasi poistuvaa laivastoa, huomasi seikkoja, joita vain harjaantunut merimies saattoi erottaa, ja ilmoitti sen uskomattoman tiedon, että suurin näistä aluksista oli Rivarolin _Victorieuse_.

He vähensivät purjeita ja saapuivat ajelehtivien veneiden luo, jotka olivat viimeistä sijaa myöten täynnä henkiinjääneitä. Meressä ajelehti sitä paitsi muitakin mikä minkin laivan kappaleen turvin ja ne täytyi myös pelastaa.

Yhdeksäskolmatta luku

VILHELM-KUNINKAAN PALVELUKSESSA

Yksi veneistä jysähti _Arabellan_ kylkeen ja laivanportaita astui ensimmäisenä ylös pieni keikarimaisesti silkkisatiiniin ja kultareunuksiin pukeutunut herrasmies, jonka kuihtuneita, kellahtavia ja hieman ärtyisen näköisiä kasvoja ympäröi tuuhea musta tekotukka. Hänen muodinmukainen ja kallis pukunsa ei vähääkään ollut kärsinyt siinä seikkailussa, jonka hän juuri oli läpäissyt, ja hän käyttäytyi vapaan varmasti kuin ainakin ylhäinen henkilö. Hän ei selvästikään ollut mikään merirosvo. Aivan hänen jäljessään seurasi mies, joka kaikessa muussa paitsi iässä oli edellisen täydellinen vastakohta. Hän oli kookas ja jäntevälihaksinen, hänen kasvonsa olivat pulleat, pyöreät ja ahavoituneet, suupielessä oli ilmeinen veitikka, ja hänen siniset silmänsä räpyttelivät vilkkaasti. Hän oli hyvin, mutta koruttomasti puettu ja teki voimakkaan, käskevän vaikutuksen.

Kun pieni mies astui portailta keskilaivaan, jonne Blood oli mennyt ottamaan häntä vastaan, katseli hän pikimustilla silmillään Arabellan eriskummallista miehistöä, joka oli kokoontunut tarkastamaan tulijoita.

»Missä pirussa minä nyt olen?» kysyi hän ärtyisästi. »Oletteko englantilainen vai mikä juupeli te olette?»

»Omasta puolestani minulla on kunnia olla irlantilainen, sir. Nimeni on Blood, kapteeni Blood, ja tämä on minun laivani Arabella, kaikki teidän palveluksessanne.»

»Blood», kiljahti pieni mies. »Oh, perhana! Merirosvo!» Hän kääntyi jättiläisen puoleen, joka tuli hänen takanaan. »Kirottu merirosvo, van der Kuylen. Tuhat tulimmaista, me olemme joutuneet Skyllasta Kharybdikseen.»

»Soo!» sanoi toinen syvällä kurkussaan. »Soo!» Sitten tilanteen hullunkurisuus valtasi hänet ja hän nauroi.

»Piru vieköön! Mitä tässä on naurettavaa, senkin pyöriäinen», tiuskaisi silkkisatiininen mies. »Siitä tulee hieno juttu kotimaahan. Amiraali van der Kuylen eksyy ensin laivastostaan yöllä, sitten ampuu ranskalainen laivasto-osasto hänen lippulaivansa tuleen hänen allaan ja vihdoin hän joutuu merirosvojen vangiksi. Olen oikein iloinen, kun osaatte nauraa sille. Mutta vaikka syntieni vuoksi satunkin olemaan teidän mukananne, niin piru vieköön, minä en naura.»

»Tässä on pieni väärinkäsitys, jos rohkenen huomauttaa siitä», tokaisi Blood rauhallisesti väliin. »Teitä ei ole vangittu, hyvät herrat. Teidät on pelastettu. Kun tiedätte sen, ehkäpä suvaitsette ottaa vastaan sen kestiystävyyden, minkä voin tarjota teille. Se ei tosin ole paljon, mutta se on parasta, mitä käytettävissä on.»

Tuima pikku mies tuijotti häneen.

»Piru vie! Rohkenetteko olla pilkallinen?» hän sanoi moittivasti, ja ehkäpä estääkseen sellaiset aikeet hän ryhtyi esittelemään itseään. »Minä olen lordi Willoughby, Vilhelm-kuninkaan kenraalikuvernööri Länsi-Intiassa, ja tässä on amiraali van der Kuylen, hänen majesteettinsa Länsi-Intian laivaston komentaja, jonka laivasto tällä erää on joutunut harhaan jossakin tällä kirotulla Karibian merellä.»

»Kuningas Vilhelm?» kysyi Blood ja hän huomasi, että Pitt ja Dyke, jotka seisoivat hänen takanaan, olivat tulleet lähemmäksi ja olivat yhtä ihmeissään kuin hän itsekin. »Kuka on kuningas Vilhelm ja minkä maan kuningas hän on?»

»Mitä tämä merkitsee?» Lordi Willoughby tuijotti häneen vielä enemmän ihmeissään kuin Blood. Vihdoin hän sanoi: »Tarkoitan hänen majesteettiaan, kuningas Wilhelm Kolmatta — Wilhelm Oranialaista — joka yhdessä kuningatar Marian kanssa on hallinnut Englantia enemmän kuin kaksi kuukautta.»

Hetken vallitsi hiljaisuus, kunnes Blood tajusi, mitä hänelle kerrottiin.

»Tarkoitatteko, sir, että kotona ovat nousseet kapinaan ja potkineet maasta tuon roiston, Jaakon, ja hänen samanlaiset apurinsa?»

Amiraali van der Kuylen tuuppasi hänen ylhäisyyttään kylkeen ja hänen sinisissä silmissään välähti huumori.

»Hänen poliittiset mielipiteensä ovat sangen terveet», sanoi hän.

Hänen ylhäisyytensä hymy veti hänen ahavoituneet kasvonsa leveisiin vakoihin. »Saakeli, ettekö ole kuullut sitä? Missä pirussa olette ollut koko sen ajan?»

»Kolme kuukautta kaukana ihmisten ilmoilta», vastasi Blood.

»Tottavie, varmaankin. Noina kolmena kuukautena on maailma muuttunut melkoisesti.» Hän kertoi lyhyesti; Jaakko-kuningas oli paennut Ranskaan ja oli siellä Ludvig-kuninkaan suojeluksessa. Sen vuoksi ja muistakin syistä oli Englanti yhtynyt liittoon sitä vastaan ja oli nyt sodassa Ranskan kanssa. Siitä johtui, että M. de Rivarol oli hyökännyt hollantilaisen amiraalin lippulaivan kimppuun, ja siitä taas saattoi tehdä sen johtopäätöksen, että ranskalainen matkallaan Kartagenasta. oli tavannut jonkin laivan, jolta oli kuullut uutisen.

Sitten vei kapteeni Blood kenraalikuvernöörin ja amiraalin hyttiinsä uudistettuaan vielä kerran vakuutuksensa, että heitä kohdeltaisiin kunniallisesti, ja sillä välin jatkui muiden haaksirikkoisten pelastaminen. Uutiset, jotka hän oli kuullut, panivat Bloodin pään pyörälle. Jos kerran Jaakko-kuningas oli syösty valtaistuimeltaan ja karkotettu maasta, niin se tiesi loppua hänen omalle lainsuojattomuudelleen, johon hänet oli tuomittu muka osanotosta samaisen tyrannin aikaisempaan maastakarkottamisyritykseen. Hän saattoi taas palata kotiin ja jatkaa entistä elämäänsä, joka niin onnettomasti keskeytyi neljä vuotta sitten. Häntä häikäisi mahdollisuus, joka niin äkkiä oli hänelle auennut. Se täytti hänen mielensä ja liikutti häntä niin syvästi, että hänen täytyi saada se sanotuksi. Tehdessään sen hän ilmaisi ovelalle pienelle miehelle, joka tarkasti häntä kiinnostuneena, enemmän kuin oli aikonutkaan.

»Menkää vain kotiin, jos haluatte», sanoi hänen ylhäisyytensä, kun Blood vaikeni. »Voitte olla varma siitä, ettei teitä kukaan häiritse merirosvoutenne vuoksi, sillä he ottavat huomioon sen, mikä teidät siihen pakotti. Mutta miksi hätäillä? Me olemme kuulleet teistä, olkaa varma siitä, ja tiedämme mihin te merellä pystytte. Nyt tarjoutuu teille suuria mahdollisuuksia, koska kerran sanoitte kyllästyneenne merirosvouteen. Jos te astuisitte Vilhelm-kuninkaan palvelukseen täällä sodan ajaksi, niin teidän Länsi-Intian tuntemuksenne saattaisi olla erinomaisena apuna hänen majesteettinsa hallitukselle, joka ei suinkaan tulisi olemaan kiittämätön. Tuumikaapa sitä asiaa. Piru vie, sir, sanon sen vielä kerran, teille tarjoutuu suuret mahdollisuudet.»

»Jotka teidän ylhäisyytenne antaa minulle», korjasi Blood. »Olen hyvin kiitollinen, mutta tällä hetkellä, minun täytyy tunnustaa, en voi ajatella muuta kuin tuota suurta uutista. Se muuttaa kokonaan maailman. Minun täytyy ensin totuttaa itseni ajattelemaan sitä sellaisena kuin se nyt on, ennen kuin voin määrätä oman asemani siinä.»

Pitt tuli ilmoittamaan, että pelastustyö oli suoritettu loppuun ja miehet nostettu laivaan — neljäkymmentäviisi kappaletta. Hän kysyi määräystä. Blood nousi.

»Olen laiminlyönyt teidän ylhäisyytenne toivomukset omien asioitteni vuoksi. Te kai haluatte, että vien teidät maihin Port Royalissa?»

»Port Royalissa?» Pieni mies väänteli istuimellaan vihoissaan. Vihaisena ja pitkään hän selitti Bloodille, että he edellisenä iltana olivat poikenneet Port Royaliin havaitakseen, että sen varakuvernööri oli poissa sieltä. »Hän oli lähtenyt jollekin villihanhienmetsästykselle etsimään Tortugasta merirosvoja ja ottanut koko laivaston mukaansa.»

Blood katsoi häneen hetkisen hämmästyneenä ja alkoi sitten nauraa.

»Arvaan hänen lähteneen ennen kuin oli saanut kuulla, että kotona oli tapahtunut hallituksen vaihdos ja että oli julistettu sota Ranskaa vastaan.»

»Ei ensinkään», kivahti Willoughby. »Hänelle oli ilmoitettu kummastakin ja hän tiesi myös minun tulostani.»

»Oh, sehän on mahdotonta.»

»Niin minäkin olisin luullut. Mutta kuulin sen majuri Mallardilta, jonka tapasin Port Royalissa ja joka ilmeisestikin hoiti hallitusta tuon hölmön poissa ollessa.»

»Mutta onko hän hullu, kun jättää virkapaikkansa tällaisena aikana?» Blood oli hämmästynyt.

»Ja huomatkaa, että hän lisäksi otti koko laivaston mukaansa ja jätti paikan alttiiksi ranskalaisten hyökkäykselle. Hän näkyy olevan niitä varakuvernöörejä, joita äsken kukistettu hallitus katsoi sopivaksi nimittää. Sopiva muistokivi sen kurjalle hallinnolle, piru vieköön! Hän jättää Port Royalin suojattomaksi, paitsi kurjaa linnoitusrähjää, jonka ampuu mäsäksi yhdessä tunnissa. Saakeli! Se on uskomatonta.»

Hymy katosi Bloodin kasvoilta. »Tietääkö Rivarol sen?» huudahti hän äkkiä.

Hollantilainen amiraali vastasi tällä kertaa.

»Purjehtisiko hän sinne, ellei tietäisi sitä? M. de Rivarol otti muutamia meidän miehiämme vangiksi. Voihan olla, että he kertovat hänelle sen. Tai ehkä hän panee heidät kertomaan. Hänellä on siihen hyvä tilaisuus.»

Hänen ylhäisyytensä murisi kuin vuoristokissa. »Tuo Bishop roisto saa päällään vastata siitä, jos hänen poissaolonsa aikana tapahtuu jotakin vahinkoa. Entä jos hän on tahallaan lähtenyt? Jos hän onkin enemmän pelkuri kuin hölmö. Jospa hän tällä tavalla koettaa palvella Jaakko-kuningasta, jolta hän on virkansakin saanut?»

Kapteeni Blood oli jalomielinen.

»Tuskin sentään niin paljoa! Se oli vain hänen kostonhimonsa, joka sai hänet lähtemään. Hän lähti ahdistamaan minua Tortugaan, mylord. Mutta minä luulen, että sillä aikaa kun hän on niissä hommissa, meidän on parasta pitää huolta siitä, että Jamaika pysyy Vilhelm-kuninkaan hallussa.

Käännä Port Royalia kohti, Jeremias, ja koeta kiirehtiä. Me olemme vielä jotenkin tasoissa M. de Rivarolin kanssa ja samalla voimme sopia muistakin vanhoista veloista hänen kanssaan.»

Sekä lordi Willoughby että amiraali hypähtivät seisomaan.

»Mutta ettehän te ole yhtä voimakas kuin hän, piru vieköön!» huudahti hänen ylhäisyytensä. »Jokainen noista ranskalaisista laivoista on yhtä vahva kuin teidän molemmat laivanne yhteensä, mies.»

»Tykkien puolesta kyllä», sanoi Blood ja hymyili. »Mutta tässä hommassa tarvitaan muutakin kuin tykkejä. Jos teidän ylhäisyytenne haluaa nähdä tapeltavan merellä, kuten merellä tulee tapella, niin on teillä nyt tilaisuus siihen.»

Molemmat herrat tuijottivat häneen.

»Mutta voimien erilaisuus!» väitti hänen ylhäisyytensä.

»Se on mahdotonta», sanoi van der Kuylen pudistaen suurta päätään. »Merimiestaito on tärkeä, mutta tykit ovat tykkejä.»

»Ellen minä pysty heitä voittamaan, niin voin upottaa omat laivani salmeen ja sulkea hänet lahteen, kunnes Bishop palaa villihanhienmetsästykseltään laivoineen, tai kunnes teidän laivastonne saapuu.»

»Ja mitä hyvää siitä lähtee, jos suvaitsette?» kysyi Willoughby.

»Minäpä kerron teille. M. de Rivarol on täysi hölmö lähtiessään sinne, kun ottaa huomioon, mitä hänellä on lastinaan. Hänellä on mukanaan koko Kartagenasta ryöstetty saalis, joka nousee noin neljäänkymmeneen miljoonaan livreen.» He hypähtivät kuullessaan mainittavan niin suunnattoman summan. »Hän on mennyt Port Royaliin saaliinsa kanssa. Vaikka hän voittaisikin minut, ei hän enää tule takaisin sen kanssa Port Royalista, ja ennemmin tai myöhemmin aarteet löytävät tiensä Vilhelm-kuninkaan kirstuihin, kun — sanokaamme — kymmenes osa niistä on annettu minun merisisseilleni. Sellainen on sopimus, lordi Willoughby.»

Hänen ylhäisyytensä hypähti seisomaan ja heilauttaen syrjään hihansuissa pilvenä hulmuavan röyhelöjoukon hän ojensi Bloodille hienon valkean kätensä.

»Kapteeni Blood, minä huomaan, että te olette suurenmoinen», sanoi hän.

»Teidän ylhäisyydellänne on perin tarkka silmä, kun huomaatte sen», nauroi kapteeni.

»Aivan niin! Mutta miten aiotte suorittaa tehtävän?» huudahti van der Kuylen.

»Tulkaa kannelle, niin minä näytän sen teille ennen kuin päivä on nykyistään paljoakaan vanhempi.»

Kolmaskymmenes luku

ARABELLAN VIIMEINEN TAISTELU

»Miksi te odotatte?» kysyi van der Kuylen.

»Niin — Herran nimessä!» tiukkasi Willoughby.

Oli saman päivän iltapäivä ja molemmat merirosvolaivat keinuivat kevyesti ja lepattavin purjein pitkän niemen suojassa, joka varsinaisesti muodosti Port Royalin suuren, luonnollisen sataman. Oli kulunut jo kolmatta tuntia siitä, kun he olivat tulleet siihen hiipimällä, ilman että heitä oli huomattu kaupungista tai Rivarolin laivoista, ja koko ajan oli ilmaa vapisuttanut maalta ja mereltä tuleva tykkien jyske ilmoittaen, että taistelu oli käynnissä ranskalaisten ja Port Royalin puolustajien välillä. Pitkä, toimeton odotus jännitti ylen määrin sekä lordi Willoughbyn että van der Kuylenin hermoja.

»Tehän sanoitte, että näyttäisitte meille jotakin hienoa. Missä tämä hienous nyt on?» kysyi van der Kuylen.

Blood katsahti heihin hymyillen luottavasti. Hän oli pukeutunut taistelua varten mustaan teräksiseen rintahaarniskaan. »Minä en koettele kärsivällisyyttänne enää kauan. Huomaan todellakin, että ampuminen hiljenee. Mutta asia on nyt sellainen, että tässä ei kiireellä voiteta mitään, mutta viivyttelemällä voi saada aikaan yhtä ja toista, kuten toivon kohta voivani näyttää teille.»

Lordi Willoughby katsoi häneen epäilevin silmin.

»Ajattelette, että Bishopin tai amiraali van der Kuylenin laivasto saattaa sillä aikaa saapua?»

»Sellaista en ajattele ensinkään. Mutta minä ajattelen, että M. de Rivarol, jonka olen havainnut hölmöksi, saattaa saada linnoituksen kanssa otellessaan niin suuria vaurioita, että me siten tulemme hieman tasaväkisemmiksi. Kun linnoitus on ampunut ammuksensa loppuun, on meillä vielä kyllin aikaa lähteä eteenpäin.»

»Aivan niin, aivan niin.» Hyväksyminen tuli kuin yskänkohtaus pieneltä kenraalikuvernööriltä. »Käsitän tarkoituksenne ja uskon, että olette aivan oikeassa. Teillä on suuren päällikön ominaisuuksia, kapteeni Blood. Pyydän anteeksi, että käsitin teidät väärin.»

»Se on kovin kaunista teidän ylhäisyytenne puolelta. Nähkääs, minulla on hieman kokemusta tämänkaltaisissa asioissa, ja samalla kun panen alttiiksi kaiken mikä on välttämätöntä, en pane alttiiksi mitään mikä ei ole tarpeellista. Mutta...» Hän vaikeni kuunnellakseen. »Kas niin, olin oikeassa. Tuli heikkenee. Se tietää sitä, että Mallardin vastarinta linnoituksessa on murrettu. Hei siellä, Jeremias!»

Hän nojasi leikkauksin koristettua kaidetta vasten ja antoi määräyksiään tiukalla äänellä. Puosun pilli soi, ja silmänräpäyksessä alkoi laiva, joka näytti nukkuvan, elää, kuului askelten kopinaa kannella, väkipyörien natinaa ja purjeiden läiskinää. Peräsin kääntyi jyrkästi ja samassa he olivat liikkeellä perässään _Elisabeth_, joka aina noudatti merkinantoja Arabellasta, ja Ogle, jonka Blood oli kutsunut luokseen, sai häneltä viimeiset ohjeet ennen kuin sukelsi asemalleen tykkikannen alle.

Neljännestunnissa he olivat kiertäneet niemen ja ilmestyivät nyt äkkiä Rivarolin laivojen näkyville ja niiden tykkien ulottuville.

Siinä missä ennen oli ollut linnoitus, näkivät he nyt ainoastaan savuavan soraläjän, ja voitokas ranskalainen laivue liukui liljalippu liehuen mastojen huipussa eteenpäin anastaakseen kaupungin rikkaudet, joiden turvan se juuri oli ampunut maan tasalle.

Blood katseli ranskalaisia laivoja ja nauroi hiljaa itsekseen. _Victorieuse_ ja _Medusa_ eivät näyttäneet saaneen mainittavampia vaurioita, mutta kolmas laivan Baleine, joka kallisteli pahasti alahankaan pitääkseen ylähangan puolella ammottavaa aukkoa veden yläpuolella, oli niin vahingoittunut, että sen saattoi jättää laskuista pois.

»Siinä näette», huudahti hän van der Kuylenille, ja odottamatta hollantilaisen hyväksyvää vastausta hän huusi: »Kääntäkää vasempaan!»