Part 27

Wolverstone murahti hyväksyvästi ja Hagthorpe nyökäytti päätään. Yberville, jota yhtä suuressa määrin kuin muitakin suututti jalosukuisen maanmiehen ylimielisyys, ei koskaan horjahtanut uskollisuudessaan kapteeni Bloodia kohtaan. Ranskalaiset upseerit — heitä oli kuusi kappaletta läsnä — tuijottivat ylpeän hämmästyneinä merirosvopäällikköön, ja paroni sinkautti hänelle ankaran kysymyksen.

»Mitä? Te kieltäydytte, sir? Kieltäydytte noudattamasta käskyäni, niinkö sanoitte?»

»Käsitin, herra paroni, että olitte kutsunut meidät neuvottelemaan menettelytavoista.»

»Siinä tapauksessa olette käsittänyt asian väärin, herra kapteeni. Te olette täällä ottamassa vastaan käskyni. Minä olen jo neuvotellut ja minä olen myös päättänyt. Toivon, että ymmärrätte.»

»Oh, erinomaisesti», nauroi Blood. »Mutta minun täytyy kysyä, ymmärrättekö te?» Ja antamatta paronille aikaa lausua vihaista kysymystään, joka oli jo valmiina tämän huulilla, hän jatkoi: »Te olette neuvotellut ja päättänyt, sanoitte. Mutta ellei teidän päätöksenne pohjaudu haluun jouduttaa minun miehiäni surman suuhun, niin te muutatte sen, kun olen kertonut teille jotakin, mistä minulla on tarkat tiedot. Tämä Kartagenan kaupunki näyttää sangen helposti valloitettavalta pohjoisesta käsin, koska se näyttää niin suojattomalta meren puolelta. Ajatelkaahan, herra paroni, miksi olisivat espanjalaiset, kun he kaupungin rakensivat tähän, missä se nyt on, nähneet niin paljon vaivaa turvatakseen sen etelänpuolelta, jos se kerran pohjoisesta oli niin altis hyökkäyksille?»

Tämä pani M. de Rivarolin miettimään.

»Espanjalaiset eivät», jatkoi Blood, »ole niin hölmöjä kuin te luulette. Sallikaa minun kertoa teille, herra, että minä kaksi vuotta sitten tein tiedusteluretken Kartagenaan valmistuakseni hyökkäämään sen kimppuun. Tulin tänne muutamien ystävällisten, kaupittelevien intiaanien kanssa pukeutuneena intiaaniksi minäkin ja siinä valepuvussa oleskelin kokonaisen viikon kaupungissa ja tutkin tarkoin kaikki mahdollisuudet tunkeutua siihen. Meren puolella, joka näyttää niin viekoittelevalta hyökkääjälle, on matalikkoa ainakin puoli mailia — vakuutan teille, että siinä on matkaa yllin kyllin, jotta ei mikään laiva voi tulla niin lähelle, että sen tykit kantaisivat kaupunkiin, ja kolmeneljännes mailia lähemmäksi ei ole hyvä minkään laivan tulla.»

»Mutta me viemme joukot maihin kanooteilla ja avoveneissä», huudahti eräs upseeri kärsimättömänä.

»Tyynempänäkin vuodenaikana ehkäisevät rantatyrskyt sellaisen yrityksen. Ja teidän tulee myös muistaa, että vaikka maihinnousu kävisikin päinsä, kuten te väitätte, niin sitä ei voisi suojata laivastotykeillä. Tosiasiallisesti joutuisivat maihinnousujoukot vaaran alaisiksi juuri omien tykkien puolelta.»

»Jos hyökkäys tehdään öiseen aikaan, kuten ehdotan, on tykistö suoja tarpeen. Te olisitte maissa jo ennen kuin espanjalaiset tietäisivät mitään aikeesta.»

»Te näytte otaksuvan, että Kartagena on sokeiden kaupunki, että he tällä hetkellä eivät muka näkisi meidän purjeitamme ja ihmettelisi, keitä me olemme ja mitä meillä on mielessämme.»

»Mutta jos he otaksuvat olevansa turvassa pohjoisen puolelta, niin juuri tuo tieto tekee heidät huolettomiksi», sanoi paroni kärsimättömänä.

»Ehkä. Mutta hehän ovatkin turvassa. Luonto pitää huolen siitä, että jokainen yritys lähestyä kaupunkia siltä puolelta on etukäteen tuomittu epäonnistumaan.»

»Siitä huolimatta me yritämme», sanoi itsepäinen paroni, jonka ylpeys ei sallinut, että hän myöntyisi upseerinsa neuvoihin.

»Jos sittenkin teette sen kuultuanne mitä olen sanonut, niin on se oma asianne. Mutta minä en ota johtaakseni miehiäni vaaraan, josta ei lähde mitään hyötyä.»

»Mutta jos minä käsken...», alkoi paroni. Mutta Blood keskeytti hänet muitta mutkitta.

»Herra paroni, kun M. de Cussy palkkasi meidät teidän lukuunne, teki hän sen yhtä paljon tietojemme ja kokemuksemme vuoksi tämäntapaisessa sodankäynnissä kuin sen voiman vuoksi, jota me edustamme. Olen asettanut tietoni ja kokemukseni tässä asiassa teidän käytettäväksenne. Tahdon lisätä, että hylkäsin oman aikeeni ryöstää Kartagena sen vuoksi, että minulla ei ollut silloin tarpeeksi voimia tunkeutua sinne sataman kautta, joka on ainoa tie kaupunkiin. Se voima, joka teillä nyt on käytettävänänne, on paras siihen tarkoitukseen.»

»Mutta sillä aikaa kun me raivaamme tiemme kaupunkiin, on espanjalaisilla kyllin aikaa viedä suuri osa aarteistaan pois. Meidän täytyy yllättää heidät.»

Kapteeni Blood kohautteli hartioitaan.

»Jos tämä on vain rosvoretki, niin on se seikka tietysti ennen kaikkea otettava huomioon. Niin oli minun laitani. Mutta jos te haluatte murskata Espanjan ylpeyden ja istuttaa Ranskan liljat tämän siirtomaan linnantorniin, niin ei vähäisten aarteiden menetyksen pitäisi painaa paljoakaan.»

M. de Rivarol puraisi huultaan harmissaan. Hänen synkät silmänsä kipinöivät hänen katsellessaan varmaa merirosvoa.

»Mutta jos minä käsken teitä — yrittämään....», sanoi hän. »Vastatkaa minulle, monsieur, antakaa meidän kerta kaikkiaan tietää, miten asia on ja kuka tätä retkeä komentaa.»

»Totisesti, te olette väsyttävä», sanoi kapteeni Blood ja kääntyi M. de Cussyn puoleen, joka istui huultaan purren, äärimmäisen kiusaantuneena. »Pyydän teitä todistamaan kenraalille, että olen oikeassa.»

M. de Cussy heräsi synkistä mietteistään. Hän yskäisi kurkkunsa y selväksi. Hän oli äärimmäisen hermostunut.

»Siihen katsoen, mitä kapteeni Blood on esittänyt...»

»Oh, hiiteen sellaiset asiat!» kivahti Rivarol. »Minusta näyttää kuin olisi minulla vain pelkureita mukanani. Kuulkaahan nyt, herra kapteeni, koska teitä kerran pelottaa lähteä ryntäämään, niin teen sen itse. Ilma on tyyni, ja arvelen onnistuvani hyvin maihinnousussa. Jos onnistun, niin olen näyttänyt, että te olette väärässä, ja minulla on ehkä huomenna sanottavana teille pari sanaa, joista ette ole pitävä. Minä alan olla liian suvaitsevainen teitä kohtaan, sir.» Hän heilautti kättään kuninkaallisen armollisesti. »Saatte mennä.»

Häntä johti yksinomaan ylpeys ja itsepäisyys, ja hän sai sen mukaisen opetuksen kuin ansaitsi. Laivasto pysähtyi illalla noin mailin päähän rannasta ja pimeän turvin lähti kolmesataa miestä, joista kaksisataa oli neekereitä — koko neekerijoukko oli komennettu yritykseen — kanooteissa ja laivaveneissä rantaa kohti. Rivarolin ylpeys pakotti hänet, vaikka hän ei ensinkään pitänyt siitä, johtamaan retkeä itse.

Ensimmäiset kuusi venettä nielaisivat tyrskyt ja pirstoivat ne palasiksi ennen kuin niissä ohjat ennättivät selvitä niistä irti. Tyrskyjen mylvintä ja haaksirikkoisten huudot varoittivat jäljessä tulijoita, jotka siten pelastuivat samanlaiselta kohtalolta. Paronin tiukasta käskystä he soutivat pois vaaralliselta paikalta ja pysähtyivät vain ottamaan ylös niitä, joiden oli onnistunut uimalla ponnistella heidän luokseen. Noin viisikymmentä miestä menehtyi yrityksessä, ja kuusi ammuksilla ja keveillä tykeillä lastattua venettä joutui meren saaliiksi.

Paroni palasi lippulaivalleen raivoissaan, mutta ei millään muotoa viisaampana miehenä. Viisaus — edes kokemuksen kautta saatu katkera viisaus — ei ollut sellaista miestä varten kuin M. de Rivarol oli. Hänen vihansa esineeksi joutuivat kaikki, mutta pääasiassa se kohdistui kapteeni Bloodiin. Aivan ihmeellisiä sokkeloita kulkien tuli hänen järjen juoksunsa siihen tulokseen, että Blood oli kokonaan ja etupäässä syynä hänen epäonnistumiseensa. Hän meni nukkumaan miettien raivoissaan, mitä huomenna sanoisi kapteeni Bloodille.

Hän heräsi aamunkoitossa tykkien kumeaan jyskeeseen. Noustuaan peräkannelle yöpuvussaan ja tohveleissaan hän näki näyn, joka yhä lisäsi hänen järjetöntä raivoaan. Neljä merirosvolaivaa liikehti täysissä purjeissa merkillisissä mutkissa puolen mailin päässä Boca Chicasta ja hieman kauempana muusta laivastosta, ja niiden sivuista syöksyi tulta ja savua joka kerran kun ne käänsivät kylkensä suurta pyöreää linnaketta vastaan, joka vartioi kaltaista sataman suuta. Linnake vastasi tuleen vilkkaasti ja vihaisesti. Mutta merirosvot sovittelivat laivojensa kylkiä erinomaisena arvostelukyvyllä ottaessaan huomioon sen hetken, jona puolustajat panostivat uudelleen tykkejään. Kun espanjalaiset ampuivat uudelleen, kääntyivät he taas, huolehtien ei ainoastaan siitä, että heidän laivansa koko ajan olivat liikkeessä, vaan myös siitä, ettei linnakkeella ollut maalitauluna muuta laivoista kuin joko keula tai perä ja että mastot olivat suorassa linjassa silloin kun oli odotettavissa järeämpi tuli.

Kiroillen ja noituen seisoi M. de Rivarol peräkannella ja katseli toimitusta, jonka Blood niin häpeämättömästi oli alkanut omalla vastuullaan. _Victorieusen_ upseerit olivat kokoontuneet hänen ympärilleen, mutta paroni ei avannut raivonsa sulkuja ennen kuin de Cussy yhtyi joukkoon. Ja M. de Cussy aiheutti itse niiden aukeamisen. Hän oli tullut ylös käsiään hykertäen ja nauttien asianmukaisesta tyydytyksestä, kun hän näki, miten tarmokkaasti hänen valitsemansa miehet toimivat.

»Ahaa, M. de Rivarol», nauroi hän. »Hän tuntee ammattinsa, tuo Blood, vai mitä? Hän kohottaa Ranskan lipun linnakkeen lipputankoon ennen aamiaista.»

Paroni kääntyi muristen häneen päin. »Vai tuntee hän ammattinsa, vai niin! Hänen ammattiinsa kuuluu, sallikaa minun sanoa se teille, M. de Cussy, että hän noudattaa minun määräyksiäni, ja minä en ole käskenyt häntä tekemään tätä. Jumaliste! Kun tämä on päättynyt, niin minä annan hänelle kirotusta tottelemattomuudestaan.»

»Herra paroni, jos hän voittaa, niin hän on ollut oikeassa.»

»Oikeassa! Piru vieköön! Voiko sotilas olla oikeassa silloin kun hän toimii ilman määräystä?» Paroni raivosi kuin vimmattu ja hänen upseerinsa yhä vain yllyttivät hänen vihaansa Bloodia kohtaan.

Sillä välin jatkui taistelu iloisesti. Linnake kärsi pahoin. Merirosvotkaan eivät taitavasta liikehtimisestään huolimatta päässeet vaurioitta. _Atropoksen_ ylähangan parras oli ammuttu säpäleiksi ja yksi ammus oli sattunut sen peräpuolen runkoon. _Elisabethin_ keulakansi oli pahoin murskautunut ja _Arabellan_ suurmaston huippu ammuttu poikki. Loppupuolella taistelua huojui _Lachesis_ tulilinjalta pois saatuaan peräsimensä ruhjotuksi, ja sitä ohjattiin laahaimella.

Mielettömän paronin tuimat silmät miltei paloivat tyydytyksestä.

»Rukoilen taivasta, että se upottaisi hänen pirulliset laivansa», huusi hän raivoissaan.

Mutta taivas ei kuullut häntä. Tuskin hän oli lausunut toivomuksensa, kun kuului hirvittävä räjähdys ja puolet linnakkeesta lensi ilmaan. Onnellinen laukaus merirosvojen tykistä oli sattunut ruutivarastoon.

Saattoi ehkä kulua pari tuntia siihen, kun kapteeni Blood koreana ja tyynenä kuin olisi tullut vastaanotosta hovissa, astui _Victoriensen_ peräkannelle M. de Rivarolin eteen, joka yhä oli yöpuvussaan ja -myssyssään.

»Saan ilmoittaa, että pidämme hallussamme Boca Chican linnaketta. Ranskan lippu liehuu sen tornin jäännöksillä. Ja tie sisäsatamaan on avoinna laivastollemme.»

M. de Rivarolin oli pakko niellä raivonsa, vaikkakin se oli tukehduttaa hänet. Hänen upseeriensa ilo oli ollut niin suuri, että hän ei voinut jatkaa aloittamallaan tavalla. Mutta hänen silmänsä olivat siitä huolimatta pahansuovat ja hänen kasvonsa kalpeat vihasta.

»Olipa onni teille, että menestyitte yrityksessänne. Jos olisitte epäonnistunut, olisi teille käynyt huonosti. Olkaa hyvä ja odottakaa seuraavalla kerralla määräyksiäni, jotta ette sattuisi olemaan väärässä, jos ei onni potkaisisikaan teitä kuten tällä kerralla.»

Kapteeni Blood hymyili niin, että valkoiset hampaat välähtivät, ja kumarsi.

»Ilomielin odotan määräystänne, herra kenraali, jotta voimme käyttää hyväksemme voittoamme. Huomannette, että nyt on toimittava kiireesti.»

Rivarol jäi hetkeksi suu auki. Naurettavan vihansa vimmoissa hän ei ollut huomannut mitään.

»Käykää hyttiini, jos suvaitsette», sanoi hän käskevästi ja oli kääntymäisillään edellä, kun Blood pysähdytti hänet.

»Nöyrimmästi, herra kenraali, täällä on parempi. Tästä näette tulevan toimintamme näyttämön. Se leviää eteenne kuin paras kartta.» Hän viittasi kädellään sisäjärvelle, sitä rajoittavalle alueelle ja itse kaupunkiin päin. »Ellei sitä katsota hävyttömyydeksi, jos minä rohkenen viitata...» Hän vaikeni. M. de Rivarol katsoi häneen tiukasti epäillen, että hän teki pilkkaa. Mutta Bloodin tummat kasvot olivat hymyilevät ja hänen silmänsä olivat vakavat.

»Antakaa kuulua», myöntyi paroni.

Blood osoitti sisemmän sataman suulla olevaa linnoitusta, jota hieman näkyi välissä olevalla kielekkeellä kasvavien palmujen latvojen yli. Hän ilmoitti, että sen aseistus ei ollut niin pelottava kuin ulomman sataman linnoituksen, jonka he juuri olivat ampuneet rikki. Mutta toiselta puolen oli reitti siinä paljon kapeampi kuin Boca Chican luona, ja ennen kuin he siis saattoivat yrittää sitä tietä kaupunkiin, täytyi heidän saada haltuunsa linnoitus. Hän ehdotti, että ranskalainen laivasto lähtisi ulompaan satamaan ja alkaisi heti pommituksen. Sillä välin veisi hän maihin kolmesataa merisissiä ja hieman tykistöä sisäjärven itäiselle rannalle tuolla puolen kaunista puutarhamaista saarta, joka oli täynnä runsaasti hedelmiä kantavia puita, ja lähtisi sieltä samanaikaisesti ryntäämään takaapäin linnoitusta vastaan. Kun espanjalaiset täten joutuisivat kahden tulen väliin sekä olisivat jo äskeisen vahvemman linnoituksensa sortumisesta alakuloisia, ei Blood luullut, että heidän vastustuksensa kestäisi kovinkaan kauan. Sitten pitäisi M. de Rivarolin miehittää linnoitus, ja kapteeni Blood jatkaisi miehineen matkaansa ja ottaisi haltuunsa Nuestra Señora de la Poupan kirkon, joka näkyi selvästi kukkulalla aivan kaupungin itälaidassa. Sen tärkeä asema tekisi siitä strategisesti selvän ja arvokkaan tukikohdan ja samalla se hallitsisi myös sitä ainoata maantietä, joka vei Kartagenan kaupungista sisämaahan, ja kun se kerran olisi heidän hallussaan, niin ei tarvinnut enää pelätä, että espanjalaiset yrittäisivät viedä kalleuksiaan kaupungista.

Se oli, kuten kapteeni Blood oli arvannut, M. de Rivarolille kaiken todistelun kruunu. Siihen saakka hän oli esiintynyt ylimielisenä ja olisi mielellään oman ylpeytensä vuoksi tahtonut arvostella Bloodin ehdotusta ylhäisen ankarasti, mutta nyt hänen käytöksensä äkkiä muuttui. Hän tuli tarkkaavaksi ja eloisaksi ja meni niinkin pitkälle alentuvaisuudessa, että kiitti kapteeni Bloodin suunnitelmaa hyväksi ja antoi määräyksen toimien aloittamiseksi heti.

Ei ole tarpeellista seurata noita toimia askel askelelta. Ranskalaisten puolelta tapahtuneet erehdykset estivät niiden tasaista kulkua, ja heidän laivojensa huolimaton ohjaus sai aikaan sen, että linnoituksen tykit illan kuluessa upottivat kaksi alusta. Mutta illan suussa, suurimmaksi osaksi sen raivon ansiosta, jolla merisissit hyökkäsivät maan puolelta linnoituksen kimppuun, oli linnoitus antautunut, ja ennen pimeää vallitsi Blood miehineen muutamien muuleilla sinne kuljetettujen tykkien avulla Señora de la Poupan kukkulalta koko kaupunkia.

Puolen päivän aikaan seuraavana päivänä Kartagena antautui puolustusvälineiden puutteessa ja Rivarolin uhatessa ampua sen raunioiksi.

Voiton ylpistyttämänä, jonka hän laski kokonaan omaksi ansiokseen, paroni määräili antautumisehdot. Hän vaati luovutettavaksi kaiken kaupungin omaisuuden. Kauppiaiden tuli luovuttaa kaikki rahansa ja omaisuutensa, asukkaat saivat joko jäädä kaupunkiin tai lähteä sieltä, mutta niiden, jotka lähtivät, täytyi luovuttaa koko omaisuutensa, kun taas ne, jotka jäivät, pääsivät puolella ja tulivat samalla Ranskan alamaisiksi. Uskonnolliset kokoushuoneet ja kirkot säästettäisiin, mutta niiden rahavarat ja kalleudet täytyi ilmoittaa.

Kartagena myöntyi, kun sillä ei ollut muutakaan neuvoa, ja seuraavana päivänä, joka oli viides huhtikuuta, marssi M. de Rivarol kaupunkiin ja julisti sen nyt ranskalaiseksi alusmaaksi määräten M. de Cussyn sen kuvernööriksi. Sitten hän lähti tuomiokirkkoon, jossa voiton kunniaksi pidettiin asianmukainen messu. Tämä vain hurskauden osoitukseksi. Mutta sitten lähti M. de Rivarol kaupungin katsastukseen. Ainoa seikka, jossa ranskalaisten voitto Kartagenassa erosi tavallisesta rosvoretkestä, oli se, että sotilaita oli ankaran rangaistuksen uhalla kielletty tunkeutumasta yksityisten asuntoihin. Mutta tämä näennäinen kunnioitus henkeä ja omaisuutta kohtaan pohjautui todellisuudessa vain M. de Rivarolin pelkoon, että pieninkin kolikko saattoi jäädä pois siitä valtavasta aarrearkusta, jonka paroni oli avannut Ranskan kuninkaan nimessä. Kun sitten kullan virta oli tyrehtynyt, hän peruutti kaikki määräyksensä ja jätti kaupungin miestensä mielin määrin ryöstettäväksi, ja nämä veivät asukkailta sen omaisuuden, joka heille uusina Ranskan kansalaisina oli luvattu jättää koskemattomaksi. Saalis oli suunnaton. Neljän päivän ajan kuljetti sata muulia kultakuormia kaupungista rannalla odottaviin veneisiin, joilla ne sitten vietiin laivoihin.

Kahdeksaskolmatta luku

MONSIEUR DE RIVAROLIN KUNNIA

Kaupungin antautumisen ajan ja hieman sen jälkeenkin oli kapteeni Blood oleksinut miehistönsä suurimman osan kanssa asemassaan Nuesta Señora de la Poupan kukkulalla eikä niin muodoin tiennyt asiain kulusta mitään. Bloodille, jonka ansiosta todelliseksi aarreaitaksi osoittautuneen kaupungin pikainen valloitus pääasiallisesti johtui, ei ollut osoitettu edes sitä kunniaa, että hänet olisi kutsuttu siihen upseerien neuvotteluun, jossa antautumisehdoista päätettiin.

Se oli loukkaus, jota Blood ei toisenlaisissa olosuhteissa olisi suvainnut. Mutta nykyisessä oudossa mielentilassaan ja haluten olla kokonaan erossa rosvoudesta hän tyytyikin hymyilemään äärimmäisen halveksivasti tuolle ranskalaiselle kenraalille. Mutta niin eivät tehneet hänen kapteeninsa eivätkä miehensä. Suuttumus kyti jonkin aikaa heidän mielessään, kunnes se viikon lopulla leimahti ilmiliekkiin. Ainoastaan lupaamalla ilmoittaa heidän mielialansa paronille onnistui heidän kapteeninsa rauhoittaa heidät hetkeksi. Hän lähti sitten heti etsimään M. de Rivarolia käsiinsä.

Hän tapasi paronin eräässä virastossa, jonka tämä oli perustanut kaupunkiin, kirjurijoukon kanssa luetteloimassa aarteita, joita sinne oli tuotu, ja tarkastamassa niitä tilikirjoja, jotka hän oli vaatinut nähdäkseen, jotta hän pennilleen tietäisi miten paljon hänellä vielä oli saatavaa. Paroni istui tutkimassa tilikirjaa kuten ainakin kaupungin kauppias, tehden siihen merkintöjä ollakseen varma siitä, että kaikki oli pesolleen oikein. Kuninkaan maa- ja merivoimien kenraalin mielityötä! Hän katsahti ärtyneenä työstään, jonka Bloodin tulo keskeytti.

»Herra paroni», tervehti Blood. »Minun täytyy saada puhua teille asiani suoraan ja teidän täytyy se sietää. Mieheni ovat nousemassa kapinaan.»

M. de Rivarol katsoi häneen ja kohotti hieman kulmiaan.

»Kapteeni Blood, minä tahdon myös puhua suoraan ja teidän täytyy se myös sietää. Jos miehenne nousevat kapinaan, niin saatte te ja teidän kapteeninne vastata siitä henkilökohtaisesti. Te erehdytte siinä, että puhutte minun kanssani kuin olisin teidän liittolaisenne, vaikka minä selvästi olen alusta pitäen antanut teidän ymmärtää, että olette astunut palvelukseen minun alaisenani. Kun asianmukaisesti käsitätte tämän tosiasian, niin säästyy paljon turhaa suukopua.»

Blood hillitsi itsensä vaikeasti. Hän tunsi, että hänen jonakin kauniina päivänä täytyisi inhimillisyyden vuoksi katkaista heltta tuolta ylimieliseltä, ylpeältä kukonpojalta.

»Määritelkää asemanne miten tahdotte», sanoi hän. »Mutta tahdon huomauttaa teille, että asian luonne ei muutu siitä, että te annatte sille toisen nimen. Minä käsittelen tosiasioita ja pääasiassa sitä tosiasiaa, että olemme sopineet kanssanne tarkoista määräyksistä. Nämä määräykset lupaavat meille erinäisen osuuden voittosaaliista. Minun mieheni vaativat sen nyt. He eivät ole tyytyväisiä.»

»Mihin he eivät ole tyytyväisiä?» kysyi paroni.

»Teidän kunniantuntoonne.»

Lyönti vasten kasvoja olisi tuskin hämmästyttänyt ranskalaista enemmän. Hän jäykistyi ja oikaisihe, hänen silmänsä leimusivat ja hänen kasvonsa kävivät kuolonkalpeiksi. Kirjurit pöydän ääressä panivat kynänsä pois ja odottivat peloissaan räjähdystä.

Pitkän aikaa oli aivan hiljaista. Sitten mahtava paroni korotti äänensä, joka sähisi vihasta. »Uskallatteko todella niin paljon, te ja teidän saastaiset varasseuralaisenne? Jumaliste! Saatte vastata vielä noista sanoistanne, vaikka teidän kanssanne taisteleminen tuottaakin vielä suuremman häpeän niskoilleni. Hyi!»

»Tahdon huomauttaa teille», sanoi Blood, »että minä en puhu omasta, vaan miesteni puolesta. He ovat tyytymättömiä, he uhkaavat ottaa itse sen, mikä heille on luvattu, ellei sitä heti heille luovuteta.»

»Ottaa?» toisti Rivarol vapisten raivosta. »Antaapa heidän koettaa, niin...»

»Älkää olko liian hätäinen. Minun mieheni ovat oikeassa, kuten hyvin tiedätte. He tahtovat saada tietää, milloin saaliin jako tapahtuu ja milloin he saavat viidennen osan siitä, kuten sopimuksessa luvataan.»

»Herra antakoon minulle kärsivällisyyttä! Miten voin toimittaa jaon, kun kaikki aarteet eivät vielä ole edes koossa?»

»Miehilläni on syytä uskoa, että ne ovat jo kaikki koossa. Ja he eivät mielellään näe, että ne kootaan kaikki teidän laivoillenne ja jäävät teidän hoteisiinne. He sanovat, että sen jälkeen ei enää saada mitään varmuutta siitä, kuinka suuri saalis todellisuudessa on ollut.»

»Mutta — Herran nimessä! — minähän pidän kirjaa niistä. Ne ovat kaikkien nähtävissä.»

»He eivät halua nähdä tilikirjoja. Harvat heistä osaavat edes lukeakaan. He tahtovat nähdä itse saaliin. He tietävät — te pakotatte minut suorastaan töykeäksi — että tilikirjat ovat väärennetyt. Teidän kirjojenne mukaan nousee Kartagenasta saatu sotasaalis noin kymmeneen miljoonaan livreen. Miehet tietävät kuitenkin — he ovat sangen taitavia arvostelussaan — että se nousee suunnattoman paljon korkeammaksi — noin neljäänkymmeneen miljoonaan. He tahtovat, että itse aarteet tuodaan nähtäviksi ja että ne punnitaan heidän läsnäollessaan, kuten tapa vaatii Rannikon veljeskunnan keskuudessa.»

»Minä en tunne merirosvojen tapoja.»

Kenraali oli ylenkatseellinen.

»Mutta te opitte tuntemaan ne pian.»

»Mitä tarkoitatte, roisto? Minä olen sotavoimien päällikkö, enkä ryöstäjien ja varkaiden.»

»Oh, tietenkin!» Bloodin pilkka irvisteli hänen silmissään. »Mutta olkaa mitä haluatte, minä varoitan teitä vielä siitä, että ellette suostu vaatimukseen, joka on oikeutettu ja jota minäkin sen vuoksi kannatan, niin saatte harmia, ja minua ei totisesti ihmetyttäisi, vaikka ette enää pääsisikään Kartagenasta tai ette veisi ainoatakaan kolikkoa Ranskaan.»

»Piru vieköön? Onko minun käsitettävä asia niin, että te uhkaatte minua?»

»Tyyntykäähän toki, herra paroni. Kehoitan teitä vain käyttämään hieman viisautta, jotta voisitte välttää ikävyyksiä. Te ette tiedä, millaisella tulivuorella seisotte. Te ette tunne merirosvojen keinoja. Jos olette itsepäinen, saattaa Kartagena tukehtua verivirtoihin ja olkoon lopputulos siitä mikä hyvänsä, niin ei ainakaan Ranskan kuningas siitä paljon hyödy.»

Se muutti väittelyn kokonaan vähemmän vihamieliselle pohjalle. Hetken sitä vielä kesti loppuakseen vihdoin siihen, että M. de Rivarol vastenmielisesti päätti suostua merirosvojen vaatimukseen. Hän ilmoitti sen mahdollisimman epäkohteliaasti ja vasta sitten kun Blood oli saanut hänet uskomaan, että kieltäytyminen saattoi käydä sangen vaaralliseksi. Yhteenotossa hän saattoi mahdollisesti voittaa Bloodin miehet, mutta yhtä mahdollista oli, että hän saattoi hävitäkin. Ja vaikka voittaisikin, tulisi yritys hänelle niin kalliiksi mieshukkaan nähden, ettei hän sen jälkeen ehkä pystyisi vähäisillä voimillaan pitämään hallussaan sitä mitä oli saanut.

Loppujen lopuksi hän lupasi heti ryhtyä tarpeellisiin valmisteluihin, ja jos kapteeni Blood ja hänen upseerinsa tulisivat huomenaamuna hänen laivalleen, tuotaisiin aarteet nähtäviksi, punnittaisiin heidän läsnäollessaan ja viides osa niistä luovutettaisiin siinä paikassa heidän haltuunsa.