Part 25

»Taivaan nimessä, onko tuo Arabella vai onko se sen haamu?»

Vanha Susi pyöritteli ainoata silmäänsä ja avasi suunsa puhuakseen. Sitten hän sulki sen taas heti ja sulki sen visusti. Hänellä oli varovaisuuden suuri lahja, varsinkin asioissa, joita hän ei ymmärtänyt. Alus oli Arabella, sitä hän ei enää voinut epäillä. Ja koska asia oli niin, täytyi hänen ajatella ennen kuin puhui. Mitä pirua teki Arabella täällä sen jälkeen kun hän oli jättänyt Jamaikan? Ja oliko kapteeni Blood laivalla ja komensiko hän sitä, vai oliko sen miehistön jäännös tuonut sen Tortugaan ja jättänyt kapteenin Port Royaliin?

Dyke teki samanlaisia kysymyksiä. Tällä kertaa vastasi Wolverstone hänelle.

»Sinulla on kaksi silmää käytettävänäsi ja kysyt kuitenkin minulta, jolla on vain yksi. Mitä näet?»

»Mutta minähän näen Arabellan.»

»Tietysti, koska se kerran tuolla keinuu. Mitä sinä muutakaan odotit näkeväsi.»

»Odotin?» Dyke tuijotti häneen suu ammollaan. »Odotitko sinä sitten näkeväsi Arabellan täällä?»

Wolverstone katsoi häneen halveksivasti, naurahti ja sanoi sitten niin kovalla äänellä, että sen kaikki hänen ympärillään olevat kuulivat.

»Tietysti. Mitäpä minä muutakaan olisin odottanut!» Ja hän nauroi taas naurua, joka Dykestä tuntui kuin olisi häntä sanottu hölmöksi. Sitten Wolverstone kääntyi ja kohdisti huomionsa kokonaan ankkuroimispuuhaan.

Kun merirosvot sitten maissa ahdistivat häntä kysymyksillään, huomasi hän heidän kysymyksistään, millä kannalla asiat olivat. Hän päätteli, että Blood joko rohkeuden puutteessa tai muista syistä oli kieltäytynyt antamasta mitään tietoja edesottamuksistaan sen jälkeen kun Arabella oli eronnut sisarlaivoistaan. Wolverstone onnitteli itseään siitä, että oli ollut niin varovainen Dyken suhteen.

»Kapteenihan on aina ollut vaatimaton mies», selitti hän Hagthorpelle ja muille, jotka olivat kerääntyneet hänen ympärilleen. »Hänen tapoihinsa ei ole kuulunut etsiä omaa kiitostaan. Niin on asian laita nytkin. Me jouduimme yhteen vanhan Don Miguelin kanssa ja ennen kuin meidän piti upottaa hänen laivansa, otimme _Arabelalle_ erään lontoolaisen sievistelijän, jonka valtiosihteeri oli lähettänyt tänne tarjoamaan kapteenille upseerin valtakirjaa siinä tarkoituksessa, että Blood jättäisi merirosvouden ja alkaisi käyttäytyä ihmisiksi. Kapteeni kirosi sielunsa helvettiin vastaukseksi sellaiseen tarjoukseen. Sitten kahahdimme yhteen Jamaikan laivaston kanssa, jonka päällikkönä oli tuo vanha piru Bishop ja silloin oli kapteenilla ja meillä jokaisella mammanpojalla silmukka kaulassa. Niinpä minä menin hänen luokseen ja sanoin hänelle: 'Ota vastaan tuo saastainen valtakirja', sanoin minä, 'rupea kuninkaan mieheksi ja pelasta siten sekä oma että meidän kaulamme. Hän otti sanastani vaarin ja lontoolainen antoi hänelle valtakirjan paikalla. Bishop oli tukehtua raivosta, kun hän sai kuulla asian, mutta se oli tapahtunut, ja hän sai niellä sen sellaisenaan.

Me olimme kuninkaan poikia kaikki ja niin lähdimme purjehtimaan Bishopin kanssa Port Royaliin. Mutta Bishop ei luottanut meihin, hän tiesi liian paljon. Ellei tuota lontoolaista olisi ollut, niin hän olisi hirttänyt kapteenin valtakirjoineen päivineen. Blood aikoi livahtaa Port Royalista samana iltana, mutta tuo koira Bishop oli lähettänyt käskyn, että linnoituksesta tuli pitää tarkasti silmällä kapteenin hommia. Vihdoin, vaikka siihen menikin kaksi viikkoa, sai Blood hänet petetyksi. Hän lähetti minut ja suurimman osan miehistöään pois eräällä fregatilla, jonka minä olin ostanut tarkoitusta varten. Hänen juonensa oli muka lähteä ajamaan minua takaa. Käyttikö hän sitä juonta vai jotakin muuta ehkä, sitä en osaa sanoa, mutta tuossa hän nyt on edessäni, kuten olin odottanutkin.»

Wolverstonessa meni hukkaan suuri historioitsija. Hänellä oli aitoa mielikuvitusta, joka tietää tarkalleen, kuinka pitkälle sopii turvallisesti poiketa totuudesta ja tarkalleen miten paljon väriä on käytettävä, jotta se saisi hänen tarkoituksiaan vastaavan hahmon.

Esitettyään keitoksessaan valhetta ja totuutta ja lisättyään siihen vielä toisen Peter Bloodin urotöistä hän kysyi, missä kapteenin mahdollisesti saattaisi tavata. Saatuaan tietää, että kapteeni oleskeli laivallaan, astui Wolverstone veneeseen ja soudatti itsensä _Arabellalle_ ilmoittautumaan, kuten hän sanoi.

_Arabellan_ suuressa hytissä hän tapasi Peter Bloodin yksinään ja vahvasti humalassa, tila, jossa ei kukaan ennen muistanut nähneensä häntä. Kun Wolverstone astui sisään, kohotti Blood verestävät silmänsä katsoakseen tulijaa. Hetkeksi niiden katse terästyi, tuijotti vieraaseen. Sitten hän naurahti tylsää, älytöntä naurua, jossa kaikesta huolimatta kuitenkin oli heikko ivan sävy.

»Ah! Vanha Susi!» sanoi hän. »Vihdoinkin saapunut, vai?» Hän nikotteli äänekkäästi. »Ja mitä sinulla on minun kanssani tekemistä, häh?» Hän vaipui veltosti tuoliinsa.

Vanha Susi tuijotti häneen synkän äänettömänä. Hän oli aikanaan huolettomin silmin nähnyt toimitettavan monta pirullista konnantyötä, mutta nähdessään Bloodin tällaisessa tilassa hän tuli äkkiä murheelliseksi. Ilmaistakseen tunteensa hän kirosi hartaasti. Se oli hänen ainoa tapansa ilmaista tunteitaan, olivatpa ne sitten mitä laatua hyvänsä. Sitten hän astui raskaasti eteenpäin, painui pöydän ääreen istumaan ja katseli kapteenia.

»Hyvä Jumala, Peter, mitä tämä tietää?»

»Rommia», sanoi Peter Blood. »Jamaikalaista rommia». Hän työnsi pullon ja lasin Wolverstonea kohti. Wolverstone ei ollut näkevinään niitä.

»Minä kysyn sinulta, mikä sinua vaivaa?» kiljahti hän.

»Rommi», vastasi kapteeni Blood uudelleen ja hymyili. »Juuri rommi. Minä vastaan kaikkiin kysymyksiisi. Miksi sinä et vastaa minun kysymykseeni? Mitä sinulla on minun kanssani tekemistä?»

»Se on tehty jo», sanoi Wolverstone. »Kiitä Luojaasi siitä, että osasit pitää suusi kiinni kunnes minä tulin. Oletko kyllin selvä käsittääksesi mitä sanon?»

»Humalassa tai selvänä, yhdentekevä. Minä ymmärrän aina sinua.»

»Kuuntele sitten.» Ja nyt tuli juttu, jonka Wolverstone äsken oli keittänyt kokoon. Kapteeni jännitti itseään käsittääkseen sen.

»Se käy todesta», sanoi hän Wolverstonen lopetettua. »Ja... oh... ei mitään vahinkoa! Kiitos sinulle, Vanha Susi... uskollinen Vanha Susi! Mutta maksoiko se vaivan? Minä en enää ole mikään merirosvo, en koskaan enää... Se on lopussa.... lopussa... sanon minä!» Hän paukautti nyrkillään pöytään ja hänen silmissään välähti äkkiä tuli.

»Tulen luoksesi puhumaan uudelleen sitten kun aivoissasi on vähemmän rommia», sanoi Wolverstone nousten seisomaan. »Sillä välin on sinun muistettava se juttu, jonka kerroin sinulle, etkä saa sanoa sanaakaan, joka saattaisi tehdä minusta valehtelijan. He uskovat kaikki minua, nekin, jotka tulivat kanssani Port Royalista. Olen saanut heidät uskomaan. Jos he tietäisivät, että sinä vakavissasi olet ottanut vastaan valtakirjan ja samassa tarkoituksessa kuin Morgan sen teki, niin arvannet mitä siitä seuraisi.»

»Helvetti siitä tulisi, mutta siihen minä olenkin kypsä», vastasi kapteeni.

»Sinä tulet hellämieliseksi», sanoi Wolverstone. »Huomenna puhumme asiasta uudelleen.»

Niin he tekivätkin, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä sinä päivänä eikä liioin seuraavinakaan niin kauan kuin kesti sadekautta, joka juuri silloin alkoi. Pian ovela Wolverstone keksi, ettei se ollut rommi, joka Bloodia vaivasi. Rommi oli tosin tulos, mutta ei millään muotoa syy hänen täydelliseen välinpitämättömyyteensä. Hänen sydäntään jäyti haava, ja Vanha Susi tiesi tarpeeksi paljon käsittääkseen sen laadun. Hän kirosi kaiken, mikä hametta kantoi, ja koska hän tunsi maailmaa, hän odotti taudin paranemista. Mutta se ei mennyt ohi. Ellei Blood istunut noppaa pelaten ja juopotellen Tortugan rantakapakoissa — seurustellen olioiden kanssa, joita hän terveempinä päivinään olisi halveksinut, sulkeutui hän hyttiinsä Arabellalla yksin ja puhumattomana. Hänen ystävänsä kuvernöörin talossa hämmästyivät hänessä tapahtunutta muutosta ja koettivat käännyttää häntä paremmalle tielle. Mademoiselle d’Ogeron, joka erityisesti oli huolissaan hänestä, lähetti miltei joka päivä hänelle kutsun, mutta sangen harvoihin Peter Blood edes vastasi.

Myöhemmin, kun sadekausi läheni loppuaan, tulivat hänen kapteeninsa hänen luokseen ja ehdottivat tehtäväksi tuottavia ryöstöretkiä espanjalaisiin siirtokuntiin. Mutta kaikkeen hän suhtautui välinpitämättömyydellä, joka, kun viikot kuluivat ja ilmat asettuivat, alussa aiheutti kärsimättömyyttä ja lopuksi suuttumusta.

Christian, joka oli päällikkönä Clotholla, tuli eräänä päivänä suutuksissaan hänen luokseen ja moitti häntä toimettomuudesta sekä vaati määräystä päästä tekemään jotakin.

»Mene helvettiin!» tiuskaisi Blood kuunneltuaan loppuun haasteen.

Christian poistui raivoissaan ja seuraavana aamuna Clotho nosti ankkurinsa ja purjehti pois näyttäen siten esimerkkiä, jota seuraamasta Bloodin uskollisten kapteenien oli ajan pitkään mahdotonta pidättää miehiään.

Joskus Blood kysyi itseltään, miksi hän ensinkään oli tullut Tortugaan takaisin. Ajatellen Arabellaa ja miten tämä pilkallisesti oli nimittänyt häntä merirosvoksi ja varkaaksi, oli Blood vannonut luopuvansa ainaiseksi merirosvoudesta. Miksi hän siis oli täällä? Siihen kysymykseen hän vastasi toisella kysymyksellä: Missä hän muuallakaan voisi olla? Näytti siltä kuin hän ei pääsisi eteen- eikä taaksepäin.

Kaikkien nähden hän meni alaspäin päivä päivältä. Hän oli kokonaan menettänyt halunsa miltei turhamaiseen ulkoasustaan huolehtimiseen ja puki itsensä huolimattomasti ja epäsiististi. Hän antoi mustan pitkän parran kasvaa poskilleen, jotka olivat ennen aina olleet huolellisesti ajellut, ja hänen pitkä, vankka ja tumma tukkansa, joka ennen oli niin somasti käherretty, riippui nyt velttona ja takkuisena harjana hänen silmillään. Hänen kasvojensa raikas päivetys oli vaihtunut sairaalloiseksi kalvakkuudeksi, ja hänen siniset silmänsä, jotka ennen olivat olleet niin vilkkaat ja käskevät, olivat nyt synkät ja sammuneet.

Wolverstone, joka yksin tunsi syyn hänen alennustilaansa, rohkeni kerran — mutta ainoastaan kerran — käydä suoraan hänen kimppuunsa siitä.

»Hyvä Jumala, Peter! Eikö tämä koskaan ala loppua», murisi jättiläinen. »Aiotko sinä viettää päiväsi tylsästi ja juopottelemalla kalpeanaamaisen tyttörievun vuoksi, joka ei sinusta välitä. Piru vieköön! Jos kerran haluat hänet, niin miksi et, jumaliste, lähde ja ota häntä?»

Siniset silmät tuijottivat häneen mustien kulmakarvojen alta ja niissä syttyi äkkiä entinen lieska. Mutta Wolverstone ei välittänyt siitä, vaan jatkoi:

»Minä saatan olla hyvä tytölle, niin kauan kuin hyvyys auttaa hänen suosioonsa. Mutta piru vieköön, jos minä viitsin mädättää itseäni rommilla minkäänlaisen hametta kantavan otuksen vuoksi. Se ei kuulu Vanhan Suden tapoihin. Ellei sinua vedä mikään muu retki puoleensa, niin miksikä ei Port Royal? Mitä hittoa sillä on väliä, vaikka se on englantilainen siirtomaa? Sitä hallitsee Bishop, eikä sinun komennossasi ole ainoatakaan roistoa, joka ei mielihyvin seuraisi sinua vaikka helvettiin, kun vain Bishopin kaula on kysymyksessä. Vakuutan sinulle, että se käy päinsä. Meidän tarvitsee vain vakoilla, milloin Jamaikan laivasto on poissa. Kaupungissa on tarpeeksi saalistamista miehille, ja sinulle se tyttö. Kysynkö heidän mieltään asiassa?»

Blood nousi seisomaan. Hänen silmänsä iskivät tulta, ja hänen kalpeat kasvonsa olivat vääntyneet.

»Lähde tästä hytistä silmänräpäyksessä, tai on sinun raatosi kannettava täältä, kautta taivaan! Sinä likainen koira. Uskallatko sinä tehdä minulle sellaisia ehdotuksia?»

Hän alkoi kirota uskollista upseeriaan sellaisella myrkyllisyydellä, ettei sitä kukaan tähän saakka olisi osannut hänestä aavistaa. Ja Wolverstone, säikähtäneenä hänen raivoaan, meni ulos sanaakaan lisäämättä. Kysymystä ei otettu enää koskaan esille, ja kapteeni Blood sai jäädä rauhassa jatkamaan tyhjää mietiskelyään.

Vihdoin, kun hänen merirosvonsa jo alkoivat tulla katkeriksi, tapahtui jotakin, minkä kapteenin ystävä M. d'Ogeron oli aikaansaanut. Eräänä aurinkoisena aamuna tuli Tortugan kuvernööri _Arabellaan_ ja toi mukanaan pienen pyöreän herrasmiehen, joka oli yhtä miellyttävä ulkonäöltään kuin varma tavoiltaan.

»Hyvä kapteeni», sanoi d'Ogeron, »tuon luoksenne M. de Cussyn, ranskalaisen Hispaniolan kuvernöörin, joka haluaisi puhua kanssanne pari sanaa.»

Ystävänsä vuoksi otti kapteeni Blood piipun suustaan, pusersi rommin hieman vähemmäksi aivoistaan, nousi ja kumarsi M. de Cussylle.

»Palvelijanne», sanoi hän.

M. de Cussy vastasi kumarrukseen ja istuutui peräikkunan alla olevalle kirstulle.

»Teillä on hyvänlainen voima käytettävissänne täällä, kapteeni», sanoi hän.

»Noin kahdeksansataa miestä.»

»Ja mikäli käsitän, käyvät he niskoitteleviksi joutilaisuudessaan.»

»Menkööt vaikka helvettiin milloin vain haluavat.»

M. de Cussy otti hienotunteisesti hieman nuuskaa.

»Minulla olisi hieman parempaa ehdotettavana heille», virkkoi hän.

»Ehdottakaa sitten», sanoi Blood innostumatta asiaan.

M. de Cussy katsahti M. d’Ogeroniin ja kohotti hieman silmäkulmiaan. Kapteeni Blood ei tuntunut hänen mielestään oikein lupaavalta. Mutta M. d’Ogeron mutristi huuliaan ja nyökkäsi tarmokkaasti, ja Hispaniolan kuvernööri esitti ehdotuksensa.

»Uutiset kertovat, että Ranska on joutunut sotaan Espanjan kanssa.»

»Vai kuuluu sellaisia uutisia», murisi Blood.

»Minä puhun virkani puolesta, herra kapteeni. En puhu epävirallisesti pikku otteluista enkä ryöstöretkistä, jotka olemme antaneet anteeksi tähän saakka. Ranskan ja Espanjan välillä on sota — todellinen sota Euroopassa. Ranskan tarkoitus on laajentaa sotaliikkeensä uuteen maailmaan saakka. Brestistä on tänne tulossa siinä tarkoituksessa laivasto, jota komentaa herra paroni de Rivarol. Olen saanut häneltä kirjeen, jossa hän pyytää minua varustamaan apulaivaston osaston ja palkkaamaan vähintään tuhat miestä vahvistukseksi hänelle hänen saapuessaan tänne. Lyhyesti sanoen, olen tullut tänne ystävämme M. d'Ogeronin kehoituksesta tarkoituksella saada teidät liittämään voimanne M. de Rivarolin lipun alle.»

Blood katsahti häneen heikko mielenkiinnon ilme silmissään.

»Te siis tarkoitatte, että astuisimme Ranskan palvelukseen?» kysyi hän. »Millä ehdoilla, monsieur?»

»Kapteenin arvolla teille ja sopivat arvot alaisillenne upseereille. Te saatte arvonne mukaisen palkan ja yhdessä miestenne kanssa teidät oikeutetaan kymmenenteen osaan kaikesta saadusta sotasaaliista.»

»Minun mieheni eivät luultavasti tule pitämään tarjousta kovinkaan anteliaana. He sanovat teille ehkä, että he saattavat lähteä huomisaamuna täältä, puhdistaa jonkin espanjalaisen siirtokunnan juurta jaksain ja pitää koko saaliin omanaan.»

»Niinpä kyllä, mutta sillä uhalla, että heitä syytetään merirosvouksesta. Meidän joukossamme asemanne tulee lailliseksi ja viralliseksi ja ottaen huomioon sen voimakkaan laivaston, joka M. de Rivarolilla on käytettävänään, tulee toiminta tapahtumaan paljon laajemmalla pohjalla kuin te omin voimin pystyisitte yrittämään. Joten siis kymmenes osa kaikesta saaliista edellisessä tapauksessa lienee ainakin saman veroinen kuin koko saalis jälkimmäisessä.»

Kapteeni Blood mietti. Ehdotus ei ainakaan tiennyt merirosvousta. Se oli kunniallista työtä Ranskan kuninkaan palveluksessa.

»Minä neuvottelen upseerieni kanssa asiasta», sanoi hän ja lähetti hakemaan heitä.

He tulivat, ja M. de Cussy itse esitti heille asian. Hagthorpe ilmoitti heti, että ehdotus tuli sopivaan aikaan. Miehet harmittelivat pitkällistä toimettomuutta ja olivat varmaankin hyvin auliita ryhtymään toimeen, jota M. de Cussy heille Ranskan puolesta tarjosi. Hagthorpe katsoi puhuessaan Bloodiin. Blood nyökkäsi synkkänä hyväksymisen merkiksi. Siitä rohkaistuneina he ryhtyivät keskustelemaan ehdoista. Ybervillellä, nuorella ranskalaisella merirosvolla, oli kunnia huomauttaa M. de Cussylle, että heille tuleva osa saaliista oli liian pieni. Jos heille tarjottaisiin viides osa, niin saattaisivat upseerit mennä takuuseen miehistön suostumuksesta. Ei vähemmästä.

M. de Cussy oli pahoillaan. Hänellä oli ohjeensa. Oli sangen uskallettua ylittää niitä. Merirosvot pysyivät lujina vaatimuksissaan. Ellei M. de Cussy voinut luvata viidettä osaa, ei asian vuoksi kannattanut tuhlata enempiä sanoja. Vihdoin suostui M. de Cussy ylittämään valtuutensa, pykälät laadittiin ja allekirjoitettiin samana päivänä. Merirosvojen tuli olla Petit Goaven luona tammikuun lopulla, jolloin M. de Rivarol oli ilmoittanut olevansa odotettavissa.

Sen jälkeen seurasi touhun päiviä Tortugassa. Laivoja laitettiin kuntoon, lihaa suolattiin, varastoja koottiin. Näihin asioihin, joihin kapteeni Blood ennen oli kohdistanut koko huomionsa, ei hän nyt puuttunut ensinkään. Hän pysyi yhä välinpitämättömänä ja erillään kaikesta. Vaikka hän olikin suostunut yritykseen tai paremminkin antanut upseeriensa toiveiden taivuttaa itsensä siihen, tapahtui se vain siitä syystä, että toimi, joka hänelle oli tarjottu, oli kunniallinen ja laillinen eikä millään tavalla ollut tekemisissä merirosvouden kanssa, jonka hän sydämessään oli vannonut jättävänsä ainaiseksi. Mutta suostumuksestaan huolimatta hän jäi toimettomaksi katselijaksi. Palvelus, johon hän oli astunut, ei herättänyt hänessä minkäänlaista innostusta. Hän oli täydelleen välinpitämätön, kuten hän sanoi Hagthorpelle, joka kerran rohkeni esittää vastalauseensa. Hänestä oli aivan yhdentekevää, lähtivätkö he Petit Goaveen vai helvettiin, hänelle oli yhdentekevää, oliko hän Ludvig Neljännentoista vai saatanan palveluksessa.

Kuudeskolmatta luku

MONSIEUR DE RIVAROL

Kapteeni Blood oli yhä samassa synkässä mielentilassa, kun he purjehtivat Tortugasta, ja sitä jatkui vielä hänen saapuessaan määräpaikkaansa Petit Goaven lahteen. Samassa mielentilassa hän otti vastaan paroni de Rivarolinkin, kun tämä aatelismies viisialuksisine laivastoineen vihdoin puolivälissä helmikuuta laski ankkurinsa merirosvojen laivojen viereen. Ranskalainen oli viipynyt matkalla kuusi viikkoa epäsuotuisten ilmojen vuoksi.

Kutsuttuna käymään hänen luonaan lähti kapteeni Blood Petit Goaven linnoitukseen, jossa tapaamisen piti tapahtua.

Paroni, pitkä, kyömynenäinen, neljänkymmenen korvissa oleva mies, jonka käytös oli ylhäisen kylmä ja kalsea, mittasi silmillään kapteeni Bloodia ilmeisen inhon ja ylenkatseen vallassa. Hagthorpea, Ybervilleä ja Wolverstonea, jotka seisoivat rivissä kapteeninsa takana, hän ei ollut huomaavinaankaan. M. de Cussy tarjosi kapteeni Bloodille tuolin.

»Hetkinen, M. de Cussy. Luulenpa, että herra paroni ei ole huomannut, etten ole yksin. Sallikaa, sir, että esitän teille toverini: _Elisabethin_ kapteeni Hagthorpe, _Atrofioksen_ kapteeni Wolverstone ja _Lachesiksen_ kapteeni Yberville.»

Paroni tuijotti kovana ja ylpeänä kapteeni Bloodiin, nyökkäsi sitten ylhäisesti ja tuskin huomattavasti kullekin esitetyistä. Hänen käytöksensä ilmaisi selvästi, että hän halveksi heitä kaikkia ja että hän halusi, että he sen myös heti ymmärtäisivät. Sillä oli omituinen vaikutus kapteeni Bloodiin. Se herätti hänessä pirun ja samalla se herätti hänen itsekunnioituksensa, joka viime aikoina oli kokonaan uinunut. Äkillinen häpeän tunne huolimattoman ja ruokkoamattoman ulkonäkönsä vuoksi teki hänet ehkä vieläkin uhmaavammaksi. Tavalla, jolla hän käänsi vyötään niin, että hänen käyttökelpoinen miekkansa tuli paremmin näkyviin, oli ilmeinen merkitys. Hän viittasi kapteeneilleen kehoittaen heitä siten istumaan.

»Käykää pöydän ääreen, pojat, me annamme tässä paronin turhan päiten odottaa.»

He noudattivat hänen kehoitustaan ja Wolverstone irvisteli ymmärtäväisesti. Yhä ylpeämmäksi kävi M. de Rivarolin katse. Hänen mielestään tiesi istuminen samassa pöydässä tällaisten roistojen kanssa kunnialle käypää samanarvoisuutta. Hänen tarkoituksensa oli ollut, että he seisten — paitsi ehkä kapteeni Blood — olisivat kuunnelleet hänen määräyksiään, kuten heidän kaltaistensa tuli hänen asemassaan olevan miehen edessä. Hän teki ainoan mahdollisen teon, mikä vielä oli tehtävissä, näyttääkseen, että heidän ja hänen välillään toki oli ero. Hän pani hatun päähänsä.

»Teette viisaasti», sanoi Blood miellyttävästi. »Minäkin tunnen hieman vetoa.» Ja hän painoi töyhtöhatun päähänsä.

M. de Rivarolin kasvoilla vaihtui väri. Hän vapisi huomattavasti vihasta ja kokosi hetken voimia hillitäkseen itsensä ennen kuin rohkeni puhua.

»Sir», sanoi paroni jäätävän kylmästi, »te pakotatte minut muistuttamaan, teille, että teillä on kapteenin arvo ja että nyt olette Ranskan amerikkalaisten sekä meri- että maavoimien kenraalin seurassa. Te pakotatte minut edelleen huomauttamaan, että teidän arvoisellanne on kunnioituksen velvollisuus minun arvoani kohtaan.»

»Olen onnellinen voidessani vakuuttaa teille», sanoi Blood, »että huomautus on tarpeeton. Minä alan tässä pitää itseäni gentlemannina, vaikka en ehkä tällä kertaa siltä näytä. Mutta minä en pitäisi itseäni sinä, ellen pystyisi kunnioittamaan niitä, jotka luonnostaan tai onnettaren suosiollisella avulla ovat minun yläpuolellani, sekä myös niitä, jotka arvossa ovat minun alapuolellani, mutta eivät kykene osoittamaan suuttumustaan silloin kun en esiinny herrasmiehenä.»

Se oli hienosti sommiteltu moite. M. de Rivarol puri huultaan. Kapteeni Blood jatkoi antamatta hänelle tilaisuutta vastata. »Kun olemme selvillä tästä, niin voinemme käydä pääasiaan.»

M. de Rivarol katseli kalsein silmin häntä hetken. »Ehkäpä se on parasta», sanoi hän sitten. Hän otti esille paperin. »Minulla on tässä jäljennös siitä sopimuksesta, jonka teitte M. de Cussyn kanssa. Ennen kuin siirrymme eteenpäin, täytyy minun huomauttaa, että M. de Cussy on ylittänyt valtuutensa myöntäessään teille viidennen osan sotasaaliista. Hänellä ei ollut lupa myöntää teille enempää kuin kymmenes osa.»

»Se on teidän ja M. de Cussyn välinen asia, herra kenraali.»

»Ei ensinkään. Se on teidän ja minun väliseni asia.»

»Anteeksi, herra kenraali. Sopimus on allekirjoitettu. Mikäli se siis koskee meitä, on asia lukossa. Myös mitä M. de Cussyyn tulee, niin emme haluaisi olla kuulemassa niitä moitteita, joita te ehkä katsotte hänen ansainneen.»

»Se, mitä minulla on sanomista M. de Cussylle, ei mahda liikuttaa teitä.»

»Sitä minä juuri tarkoitin, herra kenraali.»

»Mutta — jumaliste! — minä otaksun, että teitä liikuttaa hyvinkin läheisesti se, että me emme voi luovuttaa teille enempää kuin kymmenennen osan.» M. de Rivarol löi nyrkkiään pöytään harmissaan. Tämä merirosvo oli harmittavan taitava väittelijä.

»Oletteko aivan varma siitä, että ette voi, herra paroni?»

»Olen varma siitä, etten tahdo antaa.»

Kapteeni Blood kohautti hartioitaan ja katseli pitkin nenänsä vartta. »Siinä tapauksessa», sanoi hän, »jää minun tehtäväkseni ainoastaan esittää teille pieni lasku siitä, mitä olemme kuluttaneet varustuksiimme, sekä sopia siitä summasta, jolla hyvitätte meidän ajanhukkamme sekä sen häiriön, minkä tänne tulonne on meille aiheuttanut. Kun se on selvä, voimme taas erota ystävinä, herra paroni. Mitään vahinkoa ei vielä ole tapahtunut.»

»Mitä pirua te tarkoitatte?» Paroni nousi seisomaan nojautuen pöydän yli.

»Ehkäpä en sano sanottavaani kyllin selvästi. Minun ranskani ei ole puhtainta laatua, mutta...»

»Oh, teidän ranskanne on vallan riittävän sujuvaa, liiankin sujuvaa välistä, jos rohkenen huomauttaa. Kuulkaahan nyt, herra merirosvo, minä en ole niitä miehiä, joiden kanssa on hyvä leikitellä, kuten ehkä piankin olette tajuava. Te olette ruvennut Ranskan kuninkaan palvelukseen — te ja teidän miehenne. Teillä on kapteenin arvo ja nautitte kapteenin palkkaa ja nuo teidän upseerinne ovat luutnantin arvoisia. Niihin sotilasarvoihin liittyy erinäisiä velvollisuuksia, joita teidän olisi hyvä hieman tutkiskella, ja rangaistuksia näiden virkojen laiminlyömisestä, joita teidän sopisi tutkia samalla kertaa. Ne ovat jotenkin ankaria. Upseerin ensimmäinen velvollisuus on totella. Suosittelen sitä huomioonne. Älkää suinkaan pitäkö itseänne, kuten näytte tekevän, liittolaisinani niissä yrityksissä, joihin olen aikeissa ryhtyä, vaan minun alaisinani. Minussa te näette komentajanne, joka johtaa teitä, ettekä suinkaan toveria tai samanarvoista. Toivon, että ymmärrätte minua.»