Part 24

Äänettöminä he astelivat lyhyen matkan vihreän vehmauden varjoon. Sitten tyttö pysähtyi ja katsahti lordiin.

»Puhuitte jotakin terveisistä, sir», muistutti hän lordia osoittaen siten kärsimättömyyttään.

Lordi hypisteli tekotukkansa kiharoita ja oli hieman epätietoinen siitä, miten aloittaisi selityksensä.

»Hän tahtoi», sanoi hän vihdoin, »että ilmoittaisin teille seikan, jonka pitäisi osoittaa, että hänessä vielä on jäljellä jotakin siitä onnettomasta herrasmiehestä, jona... jona te kerran hänet tunsitte.»

»Se ei ole nyt tarpeellista», sanoi tyttö hyvin vakavana.

Lordi käsitti hänet tietenkin väärin. Hänhän ei tiennyt mitään siitä valaistuksesta, minkä tyttö edellisenä päivänä oli asiaan saanut.

»Minä luulen... minä tiedän, että teette hänelle vääryyttä», sanoi lordi.

Tytön pitkäripsiset silmät katsoivat jatkuvasti lordiin.

»Jos ilmoitatte, mitkä terveiset hän lähetti, niin voin päättää, teenkö hänelle vääryyttä vai enkö.»

Lordille sellainen puhe oli käsittämätöntä. Hän ei vastannut heti. Hän havaitsi, ettei hän ollut tarpeeksi miettinyt, mitä sanoja hän käyttäisi! ja asia oli erinomaisen arkaluontoinen. Nyt täytyi puhua harkittuja sanoja. Se ei koskenut niinkään paljon terveisten perille saattamisen muotoa kuin sitä, miten hän parhaiten saattoi käyttää sitä oman asiansa ajamiseksi. Lordi Julian, joka oli kuin kotonaan naissukupuolen kanssa käytettävässä kielessä ja joka tavallisesti oli varsin rauhallinen seurustellessaan suuren maailman naisten kanssa, tunsi itsensä oudon jännittyneeksi tämän suorasukaisen ja vilpittömän viljelystenomistajan veljentyttären edessä.

He kävelivät edelleen äänettöminä aivan kuin yhteisestä sopimuksesta kirkasta auringonpaistetta kohti, jossa talolle vievä tie kulki lehtokujan poikki. Aurinkoisella paikalla tienristeyksessä leijaili kirjava perhonen, joka oli kuin mustaa ja punaista samettia ja yhtä suuri kuin miehen kämmen. Hänen ylhäisyytensä mietiskelevät silmät seurasivat sen lentoa, kunnes se katosi näkyvistä, ja hän puhkesi vasta sitten puhumaan.

»Se ei ole helppoa. Hitto vie, se ei ole helppoa. Ja me olemme täällä olleet enteenä hänelle. Teidän setänne sen kautta, ettei hän ole saattanut »unohtaa vihaansa, ja te siten, että sanoitte hänelle ensin, että hän kuninkaan palveluksessa voisi sovittaa entisyytensä, ettekä sitten jäljestäpäin myöntänytkään hänelle, että hän oli sen tehnyt. Siitä huolimatta, vaikka teidän pelastamisenne oli päävaikuttimena siihen, että hän ensinkään ryhtyi tuohon palvelukseen.»

Tyttö oli kääntynyt sivuttain lordiin, jotta tämä ei näkisi hänen kasvojaan.

»Tiedän, minä tiedän nyt», sanoi tyttö hiljaa. Hetken päästä hän sitten teki kysymyksen: »Entä te? Mitä osaa teidän ylhäisyytenne on tässä näytellyt... koska luette itsenne meidän muiden rikollisten joukkoon?»

»Minun osani?» Taas mies epäröi. Sitten hän syöksyi päistikkaa asiaan, kuten miehet tekevät päättäessään ryhtyä sellaiseen, jota pelkäävät.

»Jos käsitin hänet oikein ja jos hän itse käsitti asian oikein, niin oli minun osani, vaikka toiminkin passiivisena, yhtä vaikuttava. Pyydän huomauttaa, että toistan vain hänen sanojaan. En puhu itsestäni.» Hänen ylhäisyytensä tavaton hermostuneisuus yltyi joka hetki. »Hän ajatteli, no niin, hän sanoi minulle, että minun läsnäoloni täällä oli pienentänyt hänen mahdollisuuksiaan puhdistaa itsensä teidän silmissänne. Ja ellei hän teidän silmissänne voinut puhdistautua, niin koko asialla ei ollut mitään merkitystä.»

Tyttö katsoi miestä suoraan silmiin ja hänen huolestumista ilmaisevat kasvonsa näyttivät hämmästyneiltä.

»Luuliko hän, että te olisitte tiellä?» kysyi hän. Oli selvää, että hän pyysi lisää valaistusta asiaan. Lordi kiiruhti antamaan sitä hieman pelästyneenä ja posket punaisina.

»Niin hän luuli ja hän sanoi sen tavalla, joka kertoi minulle jotakin, jota ennen kaikkea toivon, vaikka en rohkenekaan uskoa sitä, sillä Jumala sen tietää, etten ole mikään narri, Arabella. Hän sanoi.. Mutta antakaahan kun ensin kerron, missä asemassa olin silloin. Olin mennyt hänen laivalleen — vaatimaan, että hän heti vapauttaisi setänne, jota hän piti panttivankinaan.

Hän nauroi minulle vasten naamaa. Eversti Bishopin täytyi jäädä hänen panttivangikseen, jotta Blood tuntisi itsensä turvalliseksi. Mennessäni pikaistuksissani hänen laivalleen tarjosin omassa persoonassani hänelle toisen panttivangin, joka oli hänelle ainakin yhtä arvokas kuin eversti Bishop. Kuitenkin pakotti hän minut lähtemään laivasta. Ei sen vuoksi että olisi pelännyt seurauksia, sillä hän ei osaa pelätä, eikä myöskään minkään henkilökohtaisen arvonannon vuoksi minua kohtaan, sillä hän sanoi, että olin käynyt hän silmiään suorastaan halveksittavaksi — ja tämä juuri samasta syystä, josta hänen täytyi huolehtia minun turvallisuudestani.»

»En käsitä», sanoi tyttö, kun lordi lopetti. »Eikö siinä ole täydellinen ristiriita?»

»Se vain näyttää siltä. Tosiasia on, Arabella, että tuo onneton mies, hän... hän rohkenee rakastaa teitä.»

Tyttö huudahti ääneen ja puristi käsiään rintaansa vasten, jonka rauha äkkiä häiriytyi. Hänen silmänsä suurenivat, kun hän tuijotti lordiin.

»Minä... minä olen pelottanut teidät», sanoi lordi huolestuneena. »Pelkäsin, että niin kävisi. Mutta se oli välttämätöntä, jotta käsittäisitte asian.»

»Jatkakaa», pyysi tyttö.

»No niin. Hän näki minussa henkilön, joka teki hänelle mahdottomaksi saada teidät omakseen, sanoi hän. Sen vuoksi hän olisi voinut mielihyvin surmata minut. Mutta koska minun kuolemani tuottaisi teille surua ja teidän onnenne oli hänelle pyhintä kaikesta, luopui hän siitä osasta turvaansa, jonka minun persoonani hänelle tarjosi. Jos hänet estettäisiin lähtemästä ja minä siinä kahakassa, mikä siitä olisi seurauksena, menettäisin henkeni, saattoi siinä olla se vaara tarjona, että te... te joutuisitte suremaan minua. Siihen vaaraan hän ei antautuisi. Te nimititte häntä merirosvoksi ja varkaaksi, sanoi hän ja lisäsi että — toistan vain yhä hänen sanojaan — jos te valitessanne toisen meistä kahdesta valitsette, kuten hän sanoi uskovansa, minut, niin on valintanne hänen mielestään viisaasti tehty. Sen vuoksi hän käski minua poistua laivalta ja lähteä maihin.»

Tyttö katsoi häneen silmät kyynelissä. Lordi otti askelen häntä kohti, huokasi syvään ja ojensi hänelle kätensä.

»Oliko hän oikeassa, Arabella? Elämäni onni riippuu teidän vastauksestanne.»

Mutta tyttö katsoi häneen yhä äänettömänä kyynelten valuessa runsaina, ja ennen kuin hän puhui, ei lordi uskaltanut jatkaa.

Lordin valtasi tuskallinen epäilys. Kun tyttö sitten puhui, havaitsi lordi, miten oikeaan osunut hänen vaistonsa oli herättäessään tuon epäilyksen, sillä tytön sanat ilmaisivat sen tosiasian, että kaikesta, mitä lordi oli puhunut, olivat ainoastaan ne seikat, jotka koskivat Bloodin käyttäytymistä tyttöön nähden, herättäneet hänen mielenkiintoaan.

»Sanoiko hän niin!» huudahti tyttö. »Niinkö hän sanoi? Oh!» Tyttö kääntyi toisaanne ja hänen katseensa lipui tien varressa olevien hoikkien appelsiinipuiden runkojen välistä yli sataman kimaltelevien vesien kaukana häämöttäviä vuoria kohti. Hän jäi siihen hetkeksi, ja lordi seisoi jäykkänä, pelokkaana odottaen selvempää mielenilmausta tytön puolelta. Vihdoin se tuli, hitaasti, varovasti ja äänellä, joka silloin tällöin oli tukahtumaisillaan. »Eilen illalla, kun setäni ilmaisi vihansa ja kauhean raivonsa, alkoi minussa herätä ajatus, että niin voimakas kostonhimo saattoi asua ainoastaan sellaisissa ihmisissä, jotka itse ovat tehneet väärin. Se on sitä raivohulluutta, johon he ärsyttävät itsensä, jotta voisivat uskoa, että heidän intohimonsa on oikeutettua. Minun olisi pitänyt tietää, että olin ollut liian herkkä uskomaan kaikkia niitä kauheuksia, joita Peter Bloodin tilille pantiin. Toissapäivänä sain häneltä itseltään selityksen Levasseur-juttuun, jonka te kuulitte St. Nikolasissa. Ja nyt tämä... tämä yhä vahvistaa uskoani hänen arvostaan ja oikeamielisyydestään. Sellaiselle roistolle, jona minä häntä liian herkästi jouduin pitämään, olisi sellainen teko, josta juuri kerroitte, mahdoton.»

»Sitä mieltä olen minäkin», sanoi hänen ylhäisyytensä lempeästi.

»Niin sen täytyy olla. Ja vaikka ei niin olisikaan, ei se merkitsisi nyt mitään. Mutta se mikä jotakin merkitsee ja on niin raskasta ja katkeraa, on se seikka, että ellen olisi sanonut toissapäivänä hänelle niitä sanoja, joilla ajoin hänet luotani, niin hän olisi voinut pelastua. Jospa olisin saanut puhua hänen kanssaan ennen kuin hän lähti! Odotin häntä, mutta setäni oli hänen kanssaan, enkä osannut aavistaakaan, että hän oli lähdössä pois. Ja nyt hän on mennyttä miestä — uudelleen laittomuutta ja merirosvoutta harjoittamassa, ja siinä hän lopultakin joutuu kiinni ja tuhoutuu. Ja se on minun syytäni — minun!»

»Mitä te puhuttekaan! Ainoat tekijät tässä asiassa ovat teidän setänne vihamielisyys ja hänen oma itsepäisyytensä, joka ei suostunut sovitteluihini. Teidän ei tarvitse syyttää itseänne mistään.»

Tyttö kääntyi kärsimättömästi lordiin ja hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä. »Ja te voitte puhua tuolla tavoin huolimatta hänen terveisistään, jotka sellaisinaan ilmaisevat, miten suuressa määrin minä olen syyllinen. Sehän oli juuri minun käytökseni häntä kohtaan ja ne nimitykset, jotka hänelle annoin, jotka saivat hänet lähtemään uudelleen. Senhän hän selvästi sanoi teille. Tiedän, että asia on niin.»

»Teillä ei ole mitään aihetta mielipahaan», sanoi lordi. »Ja mitä suruunne tulee, niin voitte yhä luottaa minuun siinä — jos se tuottaa teille jotakin lievitystä — että teen voitavani pelastaakseni hänet siitä asemasta, mihin hän nyt on joutunut.»

Tyttö vetäisi syvään henkeään.

»Teettekö sen!» huudahti hän äkkiä kiihkeän toiveikkaana. »Lupaatteko sen?» Hän ojensi toiselle kätensä sydämellisesti. Lordi tarttui siihen molemmin käsin.

»Minä lupaan», vastasi hän ja jatkoi sitten pidellen yhä tytön ojentamaa kättä omassaan. »Arabella», sanoi hän hellästi, »te ette vielä ole vastannut toiseen asiaan, jota kysyin.»

»Toiseen asiaan?» Oliko lordi mieletön? tuumi tyttö. Saattoiko tällaisella hetkellä mikään muu asia olla minkään arvoinen?

»Tämä asia koskee minua itseäni, koko tulevaisuuttani, ah, niin läheisesti. Tuo asia, jonka Blood uskoi tapahtuvan, joka pakotti hänet... tuo... että te hieman välitätte minusta.»

Lordi näki, että väri tytön kasvoilla muuttui ja että hän taas kävi huolestuneen näköiseksi.

»Välitän teistä?» sanoi tyttö. »Tottahan toki. Mehän olemme olleet hyviä ystäviä ja toivon, että olemme edelleenkin, mylord.»

»Ystäviä! Hyviä ystäviä!» sanoi lordi pahantuulen ja katkeruuden välimailla. »En pyydä vain ystävyyttänne, Arabella. Kuulittehan mitä sanoin teille, mitkä terveiset toin teille. Ettehän sano, että Peter Blood oli väärässä?»

Tyttö koetti hiljaa irrottaa kättään ja huolestunut ilme hänen kasvoillaan yhä lisääntyi. Hetken lordi epäröi. Sitten hän huomasi mitä tyttö teki ja laski käden irti.

»Arabella!» huudahti hän tuskan valtaamana.

»Tunnen ystävyyttä teitä kohtaan, mylord. Mutta ainoastaan ystävyyttä.»

Lordin toiveiden linna lysähti romahtaen maahan ja hän jäi seisomaan puolipökerryksissä. Kuten hän itse oli sanonut, ei hän ollut mikään narri. Mutta siitä huolimatta oli tässä jotakin, mitä hän ei käsittänyt. Tyttö tarjosi hänelle ystävyyttä, vaikka lordi olisi voinut tarjota hänelle niin ylhäisen aseman, ettei hän, tavallisen siirtomaan viljelystenomistajan tytär, olisi varallisuudestaan huolimatta osannut uneksiakaan sellaisesta. Ja tämän hän hylkäsi ja puhui vain ystävyydestä. Peter Blood oli siis erehtynyt. Mutta kuinka paljon hän oli erehtynyt? Oliko hän erehtynyt tytön tunteista itseään kohtaan yhtä paljon kuin hän ilmeisesti oli erehtynyt tytön tunteissa hänen ylhäisyyttään kohtaan? Siinä tapauksessa... Hän keskeytti mietteensä äkkiä.

Sen asian miettiminen oli turhaa itsensä kiusaamista. Hänen täytyi saada tietää totuus. Sen vuoksi hän kysyi tytöltä suorin sanoin:

»Onko se Peter Blood?»

»Peter Blood?» toisti tyttö. Ensin hän ei käsittänyt kysymyksen tarkoitusta, mutta kun se selveni hänelle, lensi syvä puna hänen kasvoilleen.

»En tiedä», sanoi hän hieman sammaltaen.

Se ei juuri ollut totuudenmukainen vastaus. Sillä sitten kun näköä himmentävä harso oli samana aamuna repäisty hänen silmiensä edestä, hän vihdoinkin näki Peter Bloodin suhtautumisen kanssaihmisiinsä oikeassa valossa, ja se näky, varsinkin kun se tuli neljäkolmatta tuntia liian myöhään, täytti hänen sydämensä säälillä, katumuksella ja kaipauksella.

Lordi Julian tunsi tarpeeksi hyvin naiset, jotta hänen mieleensä enää olisi jäänyt epäilykselle sijaa. Hän kumarsi syvään, jottei tyttö olisi nähnyt hänen suuttumustaan, sillä kunnian miehenä hän häpesi sitä, mitä hän inhimillisenä olentona ei jaksanut vastustaa. Ja koska luonto hänessä oli voimakkaampi — kuten se useimmissa ihmisissä on — kuin totuttu tapa, alkoi lordi Julian siitä hetkestä, aivan kuin vastoin omaa tahtoaan, toimia tavalla, joka on sukua roistomaisuudelle. Olen pahoillani kun minun täytyy kertoa sellaista miehestä, jota kohtaan — jos olen häntä hiemankaan totuudenmukaisesti kuvannut — teidän on täytynyt tuntea jonkin verran kunnioitusta. Mutta totuus asiassa on, että senkin jäännöksen arvonantoa, mitä lordi vielä tunsi Peter Bloodia kohtaan, tukahutti kokonaan halu syrjäyttää ja kukistaa kilpakosija. Hän oli antanut kunniasanansa Arabellalle siitä, että käyttäisi mahtavaa vaikutusvaltaansa Bloodin hyväksi. Valitan että minun täytyy todeta, että hän ei ainoastaan unohtanut antamaansa lupausta, vaan vieläpä asettui salaa auttamaan ja yllyttämään Arabellan setää tämän hankkeissa saada kiinni ja tuhotuksi tuo rohkea merirosvo. Jos hänelle olisi huomautettu siitä, olisi hän tietenkin väittänyt toimivansa tarkalleen kuten hänen velvollisuutensa vaati. Mutta siinä tapauksessa olisi hänelle voinut vastata, että hänen velvollisuutensa oli vaihtunut mustasukkaisuuden orjuudeksi tässä asiassa.

Kun Jamaikan laivasto muutamaa päivää myöhemmin lähti merelle, oli lordi Julian eversti Bishopin seurassa vara-amiraali Cranfurdin lippulaivassa mukana.

Heidän kummankaan lähtö ei ollut vähääkään tarpeellinen; päinvastoin vaati varakuvernöörin nimenomainen velvollisuus häntä jäämään maihin, ja lordi Julianista taas, kuten tiedämme, ei ollut merellä mitään hyötyä. Sittenkin he lähtivät molemmat ajamaan kapteeni Bloodia takaa tehden kumpikin velvollisuudestaan verukkeen, jolla saattoivat tyydyttää omia henkilökohtaisia mielihalujaan. Ja tämä yhteinen tarkoitus aikaansai heidän välillään eräänlaisen ystävyysliiton, joka muissa olosuhteissa olisi ollut mahdoton kasvatukseltaan ja harrastuksiltaan niin erilaisten miesten kesken.

Ajometsästys oli täydessä käynnissä. He risteilivät jonkin aikaa Hispaniolan vesillä tarkastellen Vähien Antillien seutuja ja saivat kestää kaikki äsken alkaneen sadekauden tuottamat vaivat. Mutta he risteilivät turhaan, ja kuukauden kuluttua he palasivat tyhjin toimin Port Royaliin, jossa heitä odottivat vanhasta maailmasta tulleet, suurinta levottomuutta herättävät uutiset.

Ludvig XIV:n suuruudenhulluus oli sytyttänyt Euroopan sodan liekkiin. Tanskan legioonat hävittivät Reinin maakuntia ja Espanja oli yhtynyt niihin kansoihin, jotka olivat liittyneet yhteen puolustautuakseen Tanskan kuninkaan määrätöntä kunnianhimoa vastaan. Ja pahempaakin kuului. Kerrottiin, että Englannissa oli syttynyt kansalaissota, sillä kansa oli väsynyt Jaakko-kuninkaan tekopyhään tyranniuteen. Huhu kertoi, että Oranian Vilhelmiä oli kehoitettu tulemaan saarivaltakuntaan.

Viikkoja kului, ja jokainen laiva, joka saapui kotimaasta, toi lisää uutisia. Vilhelm oli tullut meren yli Englantiin, ja maaliskuussa vuonna 1689 saivat jamaikalaiset tietää, että hän oli ottanut vastaan kruunun ja että Jaakko-kuningas oli turvautunut ranskalaisiin aseisiin saadakseen valtansa takaisin.

Sunderlandin sukulaismiehelle olivat nämä todellakin levottomuutta herättäviä uutisia. Niitä seurasi sitten kirje Vilhelm-kuninkaan valtiosihteeriltä, ja siinä ilmoitettiin, että Englannin ja Ranskan välillä oli sota ja että sen johdosta mahdollisesti siirtomaissa sattuvien selkkausten varalta oli sinne tulossa kenraalikuvernööri lordi Willoughbyn persoonassa ja että hänen kanssaan oli lähetetty laivasto-osasto amiraali van der Kuylenin johdolla vahvistamaan Jamaikan laivastoa kaikkien mahdollisuuksien varalta.

Bishop käsitti heti, että tämä tiesi loppua hänen rajattomalle vallalleen siinäkin tapauksessa, että hän yhä jäisi Jamaikan varakuvernööriksi. Lordi Julian taas ei tarkempien suoranaisten ohjeiden puutteessa tiennyt, mitä se hänelle merkitsi. Mutta hän oli Arabellaan kohdistuvien toiveittensa vuoksi ollut sangen läheisissä ja luottamuksellisissa väleissä eversti Bishopin kanssa ja eversti Bishop oli nyt hyvin kärkäs saamaan sukulaisekseen niin vaikutusvaltaisen ja huomattavan miehen kuin lordi Julian oli, varsinkin kun valtiolliset tapahtumat näyttivät uhkaavan syrjäyttää hänet.

He pääsivät täydelliseen yhteisymmärrykseen asiassa, ja lordi Julian ilmoitti hänelle kaikki tietonsa.

»Yksi vastus on tiellämme», sanoi hän. »Kapteeni Blood. Tyttö rakastaa häntä.»

»Te olette varmaankin hullu!» huudahti Bishop saatuaan takaisin puhekykynsä.

»Teillä on täysi syy ajatella niin», sanoi hänen ylhäisyytensä valittavalla äänellä. »Mutta minä satun kuitenkin olemaan täydessä järjessäni ja puhun sen mukaan kuin tiedän.»

»Kuin tiedätte?»

»Arabella on itse tunnustanut sen minulle.»

»Turkasen kappale tytöksi! Jumaliste, minä saatan hänet vielä järkiinsä.» Se oli orjakauppiaan puhetta, miehen, joka hallitsi piiskan avulla.

»Älkää olko mieletön, Bishop.» Hänen ylhäisyytensä halveksiva äänensävy sai everstin rauhoittumaan paljon paremmin kuin mitkään todistelut. »Sellaisia keinoja ei sovi sovelluttaa Arabellan tapaiseen tyttöön. Ellette halua turmella mahdollisuuksiani ainaiseksi, niin on parasta, että pidätte suunne visusti kiinni ettekä yritäkään käydä välittämään.»

»Minäkö en kävisi välittämään? Hyvä Jumala, mitä sitten?»

»Kuulkaahan, mies. Tytöllä on luja luonne. En usko, että oikein tunnette veljentytärtänne. Niin kauan kuin Blood elää, odottaa tyttö häntä.»

»Ehkäpä hän sitten tulee järkiinsä, kun Blood on kuollut.»

»Nyt näytte alkavan käsittää», kiitteli hänen ylhäisyytensä. »Se on ensimmäinen ja tärkein askelemme.»

»Ja nyt on meillä siihen mahdollisuus», Bishop oikein lämpeni innostuksesta. »Sota Ranskan kanssa poistaa kaikki pidättymisemme Tortugaan nähden. Voimme vapaasti verhota hyökkäyksemme sotatoimilla. Voitto siellä, niin olemme uuden hallituksen suosiossa!»

»Ah!» sanoi lordi Julian ja mutristi miettiväisenä huuliaan.

»Huomaan että ymmärrätte», nauroi Bishop raa’asti. »Kaksi kärpästä yhdellä lyönnillä, vai. Me kierrämme sen roiston oinaan pesäänsä aivan Ranskan kuninkaan nenän alla ja tällä kerralla otamme hänet kiinni, vaikka meidän täytyisi panna Tortuga soraläjäksi.»

He lähtivät matkalle jo kahden päivän kuluttua — joka tällä erää oli suunnilleen kolme kuukautta Bloodin lähdöstä — ja ottivat mukaansa kaikki laivat sekä avuksi pienempiä aluksia. Arabellalle ja muulle yleisölle he ilmoittivat lähtevänsä ranskalaiseen Hispaniolaan, joka todellisuudessa oli ainoa paikka, jonne eversti Bishopilla oli jonkinlainen oikeus lähteä Jamaikasta sellaisena aikana. Hänen velvollisuudentuntonsa olisi kuitenkin pitänyt pidättää hänet Jamaikassa, mutta se oli vihan sokaisema — tuon tunteista hedelmättömimmän ja harhaanjohtavimman. Imperatorin, vara-amiraali Cranfurdin lippulaivan, suuressa hytissä joi varakuvernööri itsensä sinä iltana juovuksiin juhliessaan sitä vakaumustaan, että kapteeni Bloodin tiimalasissa viimeinenkin hieta oli nyt juoksemassa loppuun.

Viideskolmatta luku

LUDVIG-KUNINKAAN PALVELUKSESSA

Sillä välin oli kapteeni Blood, helvetin tuli povessaan, kolme kuukautta ennen eversti Bishopin lähtöä hävittämään Tortuga maan tasalle, purjehtinut talvimyrskyjen tuomana sen kallioiden suojaamaan satamaan ja saapunut sinne kahta päivää aikaisemmin kuin se fregatti, jolla Wolverstone oli päivää aikaisemmin lähtenyt Port Royalista.

Turvallisessa satamassa hän oli tavannut laivastonsa odottamassa. Sen muodostivat ne neljä laivaa, jotka olivat eronneet hänestä myrskyssä Vähien Antillien luona, ja miehistönä niissä oli seitsemänsataa merirosvoa. He tervehtivät häntä sitäkin innokkaammin, kun he olivat olleet sangen levottomia hänen kohtalostaan. Tykit jyskivät ja laivat liputtivat hänen tulonsa kunniaksi. Koko kaupunki heräsi satamasta kuuluvaan ryskeeseen ja riensi laitureille miehissä ja naisissa ottamaan vastaan kuuluisaa merirosvopäällikköä hänen tullessaan rantaan.

Hän tulikin rantaan — arvatenkin vain siitä syystä, ettei yleisö pettyisi odotuksessaan. Hän oli vaitelias ja hänen kasvonsa olivat synkät ja hänen huulillaan karehti pilkallinen hymy. Annahan Wolverstonen saapua, kuten hän aivan kohta tekisi, niin kyllä koko sankaripalvonta muuttuisi kiroukseksi.

Hänen kapteeninsa. Hagthorpe, Cristian ja Yberville olivat laiturilla vastaanottamassa häntä ja heidän kanssaan oli muutama sata hänen merirosvojaan. Hän katkaisi lyhyeen heidän tervetulotoivotuksensa ja kun he kiusasivat häntä kysymyksinä siitä, missä hän oli viipynyt niin kauan, hän kehoitti heitä odottamaan Wolverstonen tuloa, jolloin he saisivat uteliaisuutensa perin pohjin tyydytetyksi. Siten hän pääsi heistä irti ja tunki yhtenäisen väkijoukon läpi eteenpäin. Siinä oli kaikenkarvaista väkeä, englantilaista, ranskalaista ja alankomaalaista kauppiasta, viljelystenomistajaa ja merimiestä mitä kirjavinta laatua, merirosvoja, joista toiset olivat laillisia hirvenmetsästäjiä Hispaniolasta, toiset taas rehellisesti ja avoimesti merirosvoja, metsätyömiehiä ja intiaaneja, sekarotuisia hedelmänmyyjiä, neekeriorjia, muutamia hempukoita ja tunkiokuningattaria vanhasta maailmasta ja kaikkia mahdollisia ihmiskunnan yhteisen perheen edustajia, jotka tällä hetkellä olivat tehneet Cayonan satamalaitureista Baabelin huonomaineisen jäljennöksen.

Päästyään heistä kaikista vihdoin ja vaikeuksien perästä vapaaksi kapteeni Blood ohjasi kulkunsa M. d’Ogeronin upeaan taloon tervehtiäkseen ystäviään, kuvernööriä ja tämän perhettä.

Alussa merirosvot joutuivat siihen luuloon, että Wolverstone oli tulossa mukanaan harvinaisen arvokas sotasaalis, mutta vähitellen tippui Arabellan pienentyneeltä miehistöltä aivan päinvastaisia tietoja, jotka olivat omiaan kääntämään heidän tyytyväisyytensä hämmästykseksi. Osaksi uskollisuudesta kapteeniaan kohtaan, osaksi havaitessaan sen, että jos hän oli syyllinen, niin olivat he itsekin kanssasyyllisiä, ja osaksi vihdoin siitä syystä, että he, yksinkertaisina, kädestä suuhun elävinä miehinä olivat itsekin ymmällä siitä, mitä todellisuudessa oli tapahtunut, Arabellan miehistö koetti olla mahdollisimman vaitelias tortugalaisiin veljiinsä nähden niinä kahtena päivänä, jotka vielä olivat jäljellä ennen kuin Wolverstone tuli. Mutta he eivät olleet tarpeeksi vaiteliaita estääkseen erinäisten levottomuutta herättävien juorujen ja merirosvojen kannalta omituisten, rumia seikkailuja koskevien juttujen liikkeelle pääsemistä, seikkailujen, joihin kapteeni Blood oli tehnyt itsensä syylliseksi.

Ellei Wolverstone olisi tullut sinä päivänä jona tuli, on varsin mahdollista, että olisi syntynyt räjähdys. Mutta kun Vanha Susi kahden päivän päästä laski ankkurinsa lahdella, kääntyivät kaikki uteliain kysymyksin hänen puoleensa.

Wolverstonellahan oli vain yksi silmä. Mutta hän näki ainoalla silmällään ison joukon enemmän kuin moni mies kahdella. Ja huolimatta harmaasta päästään — sitä ympäröi varsin somasti punavihreä turbaani — hänellä oli sydän paikallaan kuin poikasella ja sydämeensä hän kätki paljon rakkautta Peter Bloodia kohtaan.

Nähdessään Arabellan ankkurissa lahdella, kun hän kiersi kallioisen niemen linnoituksen edessä, hän hämmästyi ensin. Hän hieroi ainoata silmäänsä saadakseen sen selväksi ja katsoi uudelleen. Sittenkään hän ei voinut uskoa näkemäänsä. Silloin ilmoitti ääni hänen takanaan — se oli Dyken, joka oli halunnut purjehtia hänen kanssaan — ettei hän suinkaan yksin ollut hämmästynyt.