Part 23

Arabella ei tarvinnut enempiä vakuutteluja Bloodin puolelta päästäkseen varmuuteen siitä, että oli tehnyt hänelle hirvittävää vääryyttä. Tyttö muisti Bloodin käyttämät sanat laivalla (jonka hän oli ristinyt _Arabellaksi_)sinä yönä, jolloin Blood oli pelastanut hänet espanjalaisen amiraalin käsistä, sanat, jotka hän oli lausunut, kun tyttö oli ilmaissut mielihyvänsä siitä, että Blood oli ottanut vastaan kuninkaan valtakirjan, ja vihdoin ne sanat, jotka Blood oli sanonut hänelle samana päivänä ja jotka olivat herättäneet vain hänen suuttumuksensa. Kaikki tämä sai nyt hänen mielessään uuden merkityksen, kun hän pääsi vapautumaan tolkuttomista ennakkoluuloistaan.

Sen vuoksi hän oli jäänyt puutarhaan odottamaan Bloodin palaamista korjatakseen rikkomuksensa ja tehdäkseen lopun väärinkäsityksistä. Kärsimättömästi hän odotti Bloodia. Mutta näytti siltä kuin hänen kärsivällisyytensä olisi joutunut kovan koetuksen alaiseksi. Sillä kun Blood vihdoin tuli, hän tuli muiden seurassa — vieläpä tavallisuudesta poikkeavan läheisessä ja ystävällisessä seurustelussa — hänen setänsä kanssa. Harmistuneena Arabella oivalsi, että selvittelyt oli jätettävä tuonnemmaksi. Jos hän olisi voinut aavistaa, kuinka pitkäksi aikaa eteenpäin selvitys siirtyi, olisi hänen harminsa muuttunut epätoivoksi.

Blood asteli tovereineen hänen ohitseen, poistui puutarhasta ja tuli linnoituksen pihamaalle. Siellä seisoi linnanpäällikkö, joka oli saanut määräyksen olla vankan miehistön kanssa valmiina tarpeen tullen vangitsemaan kapteeni Bloodin, ja hän hämmästyi perin pohjin nähdessään, että Jamaikan varakuvernööri astui näköjään mitä ystävällisimmissä väleissä sen miehen käsipuolessa, joka hänen oli määrä vangita. Sillä kulkiessaan jutteli ja lasketteli Blood iloisesti leikkiä.

He astuivat portista kenenkään ahdistamatta ja saapuivat laivalaiturille, jonka vierellä Arabellan pikkuvene odotteli. He istuutuivat vierekkäin perätuhdolle ja vene lähti liikkeelle heidän yhä iloisesti jutellessaan ja ohjasi kulkunsa suurta punaista laivaa kohti, jossa Jeremias Pitt kärsimättömänä odotteli.

Arvannette, miten laivuri hämmästyi nähdessään varakuvernöörin astuvan laivanportaita ylös Bloodin seuratessa hänen kintereillään.

»Meninpä todellakin ansaan, kuten pelkäsit, Jeremias», tervehti Blood häntä. »Mutta minäpä riistäydyin siitä irti ja toin ansanasettajan tullessani. Tämä roisto rakastaa lujasti elämäänsä, näetsen.»

Eversti Bishop seisoi keskilaivassa suuret kasvot kalpeina kuin kuolema. Huulet riippuivat velttoina, eikä hän tohtinut katsoa suurluukun kohdalla seisoskelevia uhkaavan näköisiä merirosvoja.

Blood huusi keulakannen kaidetta vasten nojailevalle puosulle käskyn.

»Heitähän silmukalla varustettu köysi tuon raakapuun yli, jos sattuisin tarvitsemaan sitä. Älkää nyt toki pelästykö; rakas eversti. Se on vain siltä varalta, että sattuisitte olemaan liian itsepäinen, jota minä en kuitenkaan usko. Puhumme asiamme selväksi syödessämme, sillä arvelen, ettette kieltäydy kunnioittamasta arvoisalla läsnäolollanne vaatimatonta päivällistäni.»

Hän talutti tahdottoman, lyyhistymäisillään olevan öykkärin suureen hyttiin. Benjamin, Bloodin valkoisiin housuihin ja puuvillapaitaan pukeutunut neekeripalvelija kiiruhti hänen käskystään valmistamaan päivällistä.

Eversti Bishop lyyhistyi alahangan puolella olevalle arkulle ja puhui ensi kerran.

»Saanko... saanko kysyä, mikä teidän tarkoituksenne on?» hän änkytti vapisten.

»No, ei mitään vaarallista, eversti. Vaikka te ette ansaitsekaan parempaa kuin köyden raakapuussa, niin vakuutan teille, etten käytä sitä muuten kuin äärimmäisessä tapauksessa. Te sanoitte, että hänen ylhäisyytensä lordi teki suuren erehdyksen antaessaan minulle valtakirjan, jonka valtiosihteeri oli minua varten määrännyt. Olen samaa mieltä kanssanne ja aion lähteä merille uudelleen. Cras ingens iterabimus aequor. Teistä tulee oikein klassillisesti sivistynyt mies, ennen kuin pääsette minusta eroon. Lähden takaisin Tortugaan merirosvojeni luo, jotka ainakin ovat kunniallisia ja siivoja poikia. Ja sen vuoksi olen tuonut teidät laivalleni panttivangiksi.»

»Hyvä Jumala!» ähki varakuvernööri. »Te... te... ettehän tarkoittane, että viette minut Tortugaan?»

Blood nauroi oikein sydämensä pohjasta. »Ei, ei, enhän minä toki tee teille niin huonoa palvelusta. Enhän toki. En vaadi muuta kuin että takaatte minulle vapaan lähdön Port Royalista. Ja jos olette sovinnollinen, niin en aio vaivata teitä uimisella tällä kertaa. Te olette antanut erinäisiä määräyksiä satamapäälliköllenne sekä inhottavan linnoituksenne päällikölle. Te saatte nyt olla hyvä ja lähettää hakemaan heidät molemmat tänne laivalleni ja minun läsnäollessani ilmoittaa heille, että _Arabella_ tänä iltana lähtee kuninkaan asioissa merelle ja että sen lähtöä ei millään muotoa estetä. Ja jotta olisin varma siitä, että he noudattavat käskyänne, on heidän seurattava mukana vähän matkaa. Kas tässä tarpeelliset välineet sitä varten. Kirjoittakaa heti — ellette mieluummin roiku raakapuussa.»

Eversti Bishop nousi nyrpeänä. »Te pakotatte minut siis väkivallalla...», alkoi hän.

Blood keskeytti hänet ystävällisesti.

»Eihän toki. En pakota teitä ensinkään. Annan teidän aivan vapaasti valita joko kynän tai hirttonuoran. Asia jää kokonaan teidän päätettäväksenne.»

Bishop tuijotti häneen. Nostellen sitten raskaasti hartioitaan hän otti kynän käteensä ja istuutui pöydän ääreen. Vapisevin käsin hän kirjoitti määräyksen upseereilleen. Blood lähetti sen maihin ja pyysi sitten vastahakoista vierastaan pöytään.

»Toivon, että teillä on yhtä hyvä ruokahalu kuin ennenkin, eversti.»

Onneton Bishop istuutui komennon mukaan. Syöminen ei kuitenkaan ollut vallan helppoa hänen asemassaan olevalle miehelle. Eikä Blood häntä siihen erityisemmin pakottanutkaan. Kapteeni itse kävi ruokaan kiinni tarmokkaasti. Mutta ennen kuin he olivat päässeet puoliväliinkään ateriaa, tuli Hayton ilmoittamaan, että lordi Julian Wade oli juuri saapunut laivalle ja pyysi tavata kapteenia heti.

»Odotin häntä», sanoi Blood. »Tuo hänet sisään.»

Lordi Julian tuli. Hän oli jäykkä ja arvokas. Hän huomasi yhdellä silmäyksellä tilanteen kapteeni Bloodin noustessa tervehtimään häntä.

»Olittepa oikein ystävällinen, kun tulitte seuraamme, mylord», sanoi Blood.

»Kapteeni Blood», sanoi hänen ylhäisyytensä ankarasti, »mielestäni on leikinlaskunne hieman uskallettua. En ymmärrä, mikä tarkoituksenne lienee, mutta kai teidän täytynee huomata, että olette liian uhkarohkea.»

»Ja minä ihmettelen, käsittääkö teidän ylhäisyytenne, minkä uhkarohkean teon te teette tullessanne laivalleni — aivan kuten olin odottanutkin.»

»Mitä sillä tarkoitatte, sir?»

Blood antoi merkin Benjaminille, joka seisoi Bishopin takana.

»Tuo tuoli hänen ylhäisyydelleen, Hayton. Lähetä hänen ylhäisyytensä vene maihin. Sano heille, että hän ei palaa vähään aikaan.»

»Mitä tämä merkitsee?» huudahti hänen ylhäisyytensä. »Piru vie. Aiotteko pidättää minut täällä? Oletteko järjiltänne?»

»Ehkäpä on parasta, että jäät tänne, Hayton, jos hänen ylhäisyytensä sattuisi tulemaan väkivaltaiseksi, sanoi Blood. »Sinä, Benjamin, kuulit käskyni. Vie se perille.»

»Sanokaa heti, mikä on tarkoituksenne, sir», tiuskaisi hänen ylhäisyytensä vapisten vihasta.

»Aion vain pelastaa itseni ja mieheni eversti Bishopin hirttonuorasta. Sanoin jo arvanneeni, ettei teidän ritarillisuutenne sallinut jättää häntä pulaan vaan että seuraisitte häntä tänne, ja olen juuri lähettänyt maihin hänen käskynsä, jossa hän kutsuu myös satama- ja linnanpäällikkönsä tänne. Kun he ovat tulleet laivalleni, on minulla se pantti, jonka juuri tarvitsen oman ja miesteni turvallisuuden vakuudeksi.»

»Te roisto!» kirahti hänen ylhäisyytensä hampaittensa välistä.

»Se riippuu kokonaan siitä, miten asioita katselee», sanoi Blood. »Se on niitä nimiä, joita minä en tavallisissa oloissa suvaitse joka miehen suusta sovitettavan itseeni. Mutta kun otan huomioon sen, että kerran teitte minulle omasta tahdostanne palveluksen ja nyt ilmeisesti teette minulle toisen vasten tahtoanne, annan teille epäkohteliaisuutenne tällä kerralla anteeksi. Todellakin teen sen.»

Hänen ylhäisyytensä nauroi. »Te hölmö», sanoi hän, »luulitteko että minä tulisin rosvolaivallenne ryhtymättä vastaaviin varokeinoihin? Ilmoitin linnanpäällikölle tarkalleen, miten olitte pakottanut eversti Bishopin tulemaan mukaanne. Koettakaahan arvata, noudattaako hän tai satamapäällikkö käskyä ja sallivatko he teidän lähteä satamasta kuten kuvittelette.»

Bloodin kasvot kävivät vakaviksi.

»Olen hyvin pahoillani siitä», sanoi hän.

»Niin minäkin luulisin», vastasi hänen ylhäisyytensä.

»Oh, en suinkaan omasta puolestani. Olen pahoillani varakuvernöörin puolesta. Tiedättekö, mitä olette tehnyt? Mikäli ymmärrän, olette hirttänyt hänet.»

»Hyvä Jumala!» huudahti Bishop äkkiä kauhun vallassa.

»Jos he lähettävät yhdenkään laukauksen laivaani kohti, niin lentää varakuvernööri silmänräpäyksessä raakapuuhun. Teidän ainoa toivonne on siinä, että lähetän ilmoituksen heille aikomuksestani. Ja jotta saisitte tilaisuuden mahdollisimman täydellisesti korjata sen vahingon, minkä olette aikaansaanut, täytyy teidän itsenne lähteä viemään sanaa siitä, mylord.»

»Sittenpä on piru, jos minä sen teen», huohotti hänen ylhäisyytensä.

»Mitä kummia, sehän on järjetöntä ja itsepintaista puhetta. Mutta ellette te lähde, voi joku toinen toimittaa asian yhtä hyvin. Ja kun minulla on yksi panttivanki lisää — kuten alun perin olin suunnitellutkin — olen tietenkin enemmän voiton puolella.»

Lordi Julian tuijotti häneen ja huomasi tarkalleen mitä lähtemästä kieltäytyminen tiesi.

»Ehkäpä alatte taipua, kun käsitätte asian», virkkoi Blood.

»Niin, Jumalan nimessä, menkää, mylord», ruikutti Bishop. »Ja pakottakaa heidät noudattamaan käskyä. Minä olen tämän kirotun merirosvon vallassa.»

Lordi Julian loi everstiin katseen, joka ei juuri ilmaissut ihastusta. »No, jos kerran niin tahdotte...», alkoi hän. Sitten hän kohautti olkapäitään ja kääntyi taas Bloodin puoleen.

»Otaksun voivani luottaa siihen, ettei eversti Bishopille tapahdu mitään pahaa, jos saatte esteettä purjehtia täältä.»

»Annan kunniasanani siitä», sanoi Blood. Ja myös siitä, että viipymättä lähetän hänet taas maihin.»

Lordi Julian kumarsi jäykästi pelokkaalle varakuvernöörille. »Käsittänette, sir, että teen toivomuksenne mukaan», sanoi hän kylmästi.

»Niin, niin!» kiiruhti Bishop vastaamaan.

»Hyvä», lordi Julian kumarsi taas ja lähti. Blood saattoi hänet portaiden päähän, missä yhä kiikkui _Arabellan_ pikkuvene.

»Tämä tietää nyt hyvästiä ainaiseksi, mylord», sanoi Blood. »Ja sitten on minulla vielä yksi asia.» Hän veti taskustaan pergamentin ja ojensi sen lordille. »Se on valtakirja. Bishop oli oikeassa sanoessaan, että se oli erehdys.»

Lordi Julian katsoi Bloodia ja hänen ilmeensä lauhtui.

»Olen pahoillani», sanoi hän rehellisesti.

»Toisenlaisissa olosuhteissa...», alkoi Blood. »Mutta mitäpä siitä! Toivon että ymmärrätte. Vene odottaa jo.»

Lordin jalka oli jo ensimmäisellä portaalla, mutta hän viivähti vieläkin.

»En vieläkään käsitä... piru vieköön jos käsitänkään!... miksi ette lähettänyt jotakuta muuta henkilöä sananviejäksi linnanpäällikölle ja pidättänyt minua laivallanne lisävakuutena siitä, että teidän tahtonne täytetään.»

Bloodin vilkkaat silmät katsahtivat toisen silmiin, jotka olivat kirkkaat ja rehelliset, ja hän hymyili hieman miettiväisenä. Hetken hän näytti epäröivän. Sitten hän selitti asian.

»Miksipä en sanoisi sitä teille? Siihen oli sama syy, joka sai minut haastamaan riitaa kanssanne, jotta minulle olisi tarjoutunut tyydytys pistää pari jalkaa terästä sisuksiinne. Kun otin vastaan valtakirjanne, ajattelin, että siten ehkä puhdistaisin itseni neiti Bishopin silmissä — jonka vuoksi, kuten ehkä olette arvannut, tein sen. Mutta minä olen havainnut, että olen havitellut mahdottomuuksia.

Minun olisi pitänyt tietää, että se oli vain sairaan miehen unia. Olen myös havainnut, että jos neiti Bishop valitsee teidät, kuten uskon hänen tekevän, niin hän tekee viisaasti, ja sen vuoksi en tahdo panna teidän henkeänne alttiiksi pidättämällä teitä laivalla, sillä aikaa kun toinen veisi sanan linnanpäällikölle ja ehkä saattaisi hutiloida asiassa. Ehkäpä nyt käsitätte minut.»

Lordi Julian tuijotti häneen ymmällä. Hänen pitkät, ylhäissäätyiset kasvonsa olivat sangen kalpeat.

»Hyvä Jumala», sanoi hän. »Ja te kerrotte tämän minulle!»

»Kerron sen sen vuoksi... Oh, no niin... jotta kertoisitte sen tytölle; jotta se saisi hänet oivaltamaan, että merirosvossa ja varkaassa on vielä jäännös entistä onnetonta herrasmiestä, jona hän minua ennen piti, ja että hänen onnensa on minun hartain toiveeni. Kun hän tietää sen, niin hän ehkä muistelee minua ystävällisemmin tuntein — vaikkapa vain rukouksissaan. Siinä kaikki, mylord.»

Lordi Julian tuijotti yhä merirosvoon äänettömänä. Ääneti ojensi hän vihdoin kätensä ja äänettömänä tarttui Blood siihen.

»Enpä oikein tiedä, vaikka olisitte väärässä», sanoi hänen ylhäisyytensä, »ja vaikka olisitte sittenkin parempi mies.»

»Mitä häneen tulee, niin pitäkää huolta siitä, että olen oikeassa.

Jääkää hyvästi!»

Lordi Julian puristi ääneti hänen kättään, meni portaita alas ja lähti. Kaukaa hän heilautti kättään Bloodille, joka seisoi laivan kaiteeseen nojautuneena ja katseli poistuvaa venettä.

_Arabella_ lähti tunnin kuluttua kulkien hitaasti heikon tuulen viemänä. Linnoitus pysyi äänettömänä, eikä laivasto liikahtanutkaan estääkseen lähtöä. Lordi Julian oli vienyt sanan tehokkaasti ja hän oli lisännyt siihen vielä oman henkilökohtaisen käskynsä.

Neljäskolmatta luku

SOTA

Avomerellä viiden mailin päässä Port Royalista, missä ei Jamaikan rannikosta enää erottanut yksityisseikkoja, kääntyi _Arabella_ tuuleen ja pursi, jota se oli vetänyt perässään, vedettiin laivan kylkeen.

Kapteeni Blood saattoi pakollisen vieraansa portaiden päähän. Eversti Bishop, joka kahden pitkän tunnin ajan oli ollut kuolettavan pelon tuskassa, hengitti taas vapaammin. Ja sitä mukaa kuin hänen pelkonsa vuoksi laski, sitä mukaa virtasi hänen syvälle juurtunut vihansa rohkeata merirosvoa kohtaan taas tavalliseen uomaansa. Mutta hän oli varovainen. Vaikka hän sydämessään vannoikin, ettei hän Port Royaliin päästyään säästäisi mitään vaivoja eikä jättäisi käyttämättä mitään keinoja saadakseen Peter Bloodin lopulliseen ankkuripaikkaansa hirttopylvään juurelle, hän piti kuitenkin valansa tarkasti omana tietonaan.

Peter Blood ei ollut mikään haihattelija. Hän ei ollut eikä hänestä koskaan olisi tullutkaan täysiveristä merirosvoa. Koko Karibian merellä ei olisi ollut toista merirosvoa, joka olisi kieltäytynyt ilosta vetää eversti Bishop raakapuuhun ja siten lopullisesti tukahuttamalla kostonhimoisen viljelystenomistajan vihan lisännyt omaa turvallisuuttaan. Mutta Blood ei ollut niitä miehiä. Mitä eversti Bishopiin tulee, oli Blondilla vielä omat erikoissyynsä pidättäytymiseen. Koska eversti oli Arabella Bishopin setä, täytyi kapteeni Bloodin olla kajoamatta hänen henkeensä.

Niinpä kapteeni hymyili vasten everstin velttoja ja tuhkanharmaita kasvoja ja hänen pieniä silmiään, jotka tähysivät häntä niin häijynilkeästi, ettei niiden ilmeen suhteen saattanut erehtyä.

»Onnellista matkaa kotiin, rakas eversti», sanoi hän jäähyväisiksi, ja hänen kevyen hymyilevästä ulkomuodostaan olisi ollut vaikea arvata, miten raskasta tuskaa hän rinnassaan kantoi. »Olette jo toisen kerran tehnyt minulle palveluksen olemalla panttivankinani. Tekisitte viisaasti, jos välttäisitte joutumasta kolmatta kertaa siihen asemaan. Minä en näy tuottavan onnea teille, eversti, kuten olisi pitänyt huomata.»

Jeremias Pitt, joka seisoi joutilaana Bloodin vieressä, katseli synkin silmin varakuvernöörin lähtöä. Heidän takanaan seisoi joukko tuimannäköisiä vankkarakenteisia ja auringonpaahtamia merirosvoja, ja heidän haluaan murskata Bishop kuin kärpänen pidätti vain alistuminen johtajansa rautaiseen tahtoon. He olivat jo Port Royalissa kuulleet Pittiltä, missä vaarassa heidän kapteeninsa oli ollut, ja vaikka he olivat yhtä valmiit kuin hänkin jättämään kuninkaan palveluksen, jota heille vastikään oli tyrkytetty, he olivat kuitenkin suutuksissaan siitä tavasta, jolla heidät pakotettiin siitä eroamaan, ja ihmettelivät nyt Bloodin pidättyväisyyttä Bishopiin nähden. Varakuvernööri katsahti ympärilleen ja näki heidän uhkaavan vihamieliset katseensa. Vaistomaisesti hän tunsi, että hänen elämänsä sillä hetkellä oli hiuskarvan varassa ja että harkitsematon sana saattaisi aikaansaada vihan purkauksen, josta ei mikään inhimillinen voima saattaisi häntä pelastaa. Sen vuoksi hän ei sanonut mitään. Hän nyökkäsi ääneti kapteenille ja meni nopeasti hapuillen ja kompastellen portaita alas ja neekerisoutajien miehittämään veneeseen.

He vetivät veneen _Arabellan_ punaisesta kyljestä eroon, nostivat purjeen ja käänsivät Port Royalia kohti, jonne toivoivat ehtivänsä ennen pimeän tuloa. Ja Bishop, valtava ruho kyyristyneenä perätuhdolle, istui äänettömänä, mustat kulmat rypyssä, paksut huulet lerpullaan, ja hänen äskeinen kuolemanpelkonsa oli nyt vaihtunut niin valtavaan ilkeyteen ja kostonhimoon, että hän kokonaan unohti raakapuun ja silmukan, jotka hän juuri oli hädin tuskin välttänyt.

Port Royalin laiturilla, taisteluvalmiina kohoavan linnan muurin alla, seisoivat majuri Mallard ja lordi Julian odotellen Bishopia, ja he tunsivat tavatonta helpotusta auttaessaan häntä pääsemään purresta maihin.

Majuri Mallard tunsi tarvetta puolustautua.

»Olen oikein iloinen tavatessani teidän terveenä jälleen, sir», hän sanoi. »Olisin ampunut Bloodin laivan upoksiin, vaikka olittekin siinä, ellette lordi Julianin kautta olisi lähettänyt minulle sanaa ja ellei hänen ylhäisyytensä olisi vakuuttanut, että Blood oli antanut kunniasanansa siitä, ettei teille tapahtuisi mitään pahaa, ellei häntä ahdistettaisi. Minun täytyy tunnustaa, että pidän teidän ylhäisyyttänne hieman liian herkkäuskoisena, kun luotitte tuollaisen kirotun merirosvon sanaan...»

»Minä olen havainnut, että hänen sanansa on yhtä hyvä kuin jonkun muunkin», katkaisi hänen ylhäisyytensä majurin innokkaan puhetulvan. Hän puhui harvinaisen jäätävällä arvokkuudella, jota hän tilaisuuden tullen osasi käyttää. Tosiasia on, että hänen ylhäisyytensä oli erinomaisen huonolla tuulella. Kirjoitettuaan kotiin valtiosihteerille, että hän oli tehtävässään onnistunut, hän huomasi nyt, että hänen oli pakko kirjoittaa uudelleen ja ilmoittaa, että tulos hänen onnistumisestaan oli ollut perin lyhytaikainen. Ja koska majuri Mallardin suippopäiset viikset nostelivat hieman kärkiään hänen pilkallisesti hymähtäessään sille ilmoitukselle, että merirosvon sanaan saattoi luottaa, lisäsi lordi Julian vielä kirpeämmin: »Se seikka, että eversti Bishop on onnellisesti palannut retkeltään, osoittaa, että olen oikeassa. Ja sellaista todistusta vastaan ei teidän mielipiteenne paina mitään. Teidän pitäisi käsittää se.»

»Oh, aivan kuten teidän ylhäisyytenne sanoo.» Majuri Mallardin käytös oli hieman ivansekainen. »Totta on, että eversti Bishop on täällä taas terveenä ja vahingoittumattomana, mutta niin on myös kapteeni Blood tuolla meren ulapalla terveenä ja vahingoittumattomana ja valmiina alkamaan uudelleen konnantyönsä.»

»Minua ei haluta väitellä kanssanne niistä asioista, majuri Mallard.»

»Sitä hän ei tule kauan jatkamaan», murahti eversti Bishop, joka vihdoinkin oli saanut takaisin puhekykynsä. »Ei...» Hän korosti vakuutustaan sanoilla, joita ei voi painattaa. »Vaikka minun täytyisi uhrata viimeinen shillinki omaisuudestani ja viimeinen alukseni Jamaikan laivastosta, niin kierrän minä hamppuköyden sen roiston kaulaan ennen kuin lepään. Enkä minä aio viivytellä pitkiä aikoja.» Hän oli tullut tulipunaiseksi vihansa vimmassa ja verisuonet hänen otsallaan olivat korkealla kuin piiskan siima. Sitten hän lopetti.

»Teitte oikein, kun seurasitte lordi Julianin määräyksiä», hän kiitti majuria. Sitten hän kääntyi ja otti lordia käsipuolesta. »Tulkaa, mylord. Meidän kahden täytyy ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin.»

He lähtivät yhdessä, kiersivät linnakkeen ja tulivat linnan pihan kautta puutarhaan, jossa Arabella levottomana odotti. Nähdessään setänsä hän tunsi suurta helpotusta — ei ainoastaan hänen, vaan myös kapteeni Bloodin puolesta.

»Te panitte itsenne suurelle vaaralle alttiiksi, sir», sanoi Arabella vakavana lordi Julianille sitten kun tavanmukaiset tervehdykset oli vaihdettu.

Mutta lordi Julian vastasi hänelle samaan tapaan kuin majuri Mallardillekin. »Siinä ei ollut mitään vaaraa, neiti.»

Tyttö katsoi häneen hieman hämmästyneenä. Lordin pitkät, ylhäiset kasvot olivat tavallista surumielisemmän miettiväiset. Hän vastasi tytön kysyvään katseeseen.

»Jos Bloodin laiva estelemättä sai sivuuttaa linnoituksen, ei eversti Bishopia uhannut mikään vahinko. Siitä antoi Blood minulle kunniasanansa.»

Heikko hymy karehti tytön huulilla, joilla tähän saakka oli ollut miettivä ilme, ja hänen poskilleen nousi vieno puna. Hän olisi tahtonut jatkaa keskustelua, mutta varakuvernöörin mieliala ei sitä sallinut. Hän mutristi suutaan ja murahteli ajatukselle, että Bloodin sanaan saattoi luottaa, unohtaen kokonaan, että hän sai kiittää sitä siitä, että vielä oli hengissä.

Illallista syötäessä ja pitkän aikaa vielä sen jälkeen ei varakuvernööri puhunut mistään muusta kuin Bloodista, siitä miten hän panisi hänet jalkapuuhun ja mitä kauheita kidutuksia hän aikoi hänelle valmistaa. Kun hän illalla pitkään joi runsaasti, kävi hänen puheensa yhä raaemmaksi ja hänen uhkauksensa yhä hirvittävämmiksi, kunnes Arabella vihdoin poistui kalpeana ja miltei itkuun tyrskähtämäisillään. Bishop ei usein paljastanut itseään siinä määrin veljentyttärelleen. Omituista kyllä, tämä raaka ja röyhkeä viljelystenomistaja pelkäsi hentoa tyttöä. Oli kuin tyttö olisi perinyt isältään sen kunnioituksen, jota hänen setänsä aina oli tuntenut veljeään kohtaan.

Lordi Julian, josta Bishop alkoi tuntua sietämättömän vastenmieliseltä, pyysi pian sen jälkeen anteeksi ja lähti etsimään ladyä. Hänellä oli vielä Bloodin terveiset toimitettavina perille ja nyt ajatteli hän sopivan tilaisuuden tulleen. Mutta neiti Bishop oli jo vetäytynyt yöksi huoneeseensa ja lordi Julianin täytyi hillitä kärsimättömyyttään — siihen saakka oli hän jo tullut — huomiseen asti.

Sangen varhain seuraavana aamuna, ennen kuin päivän helle ennätti käydä sietämättömäksi lordille, hän koetti vaania tyttöä ikkunastaan ja näkikin hänen liikuskelevan puutarhassa atsaleain parissa. Sovitelma oli erittäin kaunis miehelle, jolle se uutuudessaan oli yhtä viehättävä naisellisen kauneuden kuvana. Hän kiiruhti tytön luo, ja mietteistään heräten tämä sanoi hänelle hyvän huomenensa hymyillen ja rehellisesti. Lordi selitti tulonsa aiheutuneen siitä, että hänellä oli terveiset kapteeni Bloodilta.

Hän huomasi, että tyttö hieman hätkähti ja että hänen huulensa heikosti vavahtelivat, ja sitten hän vielä havaitsi, että tyttö oli kalpea ja että hänen silmäinsä ympärykset olivat tummat sekä että hän oli tavallista miettivämmän näköinen, seikka, joka häneltä illalla oli kokonaan jäänyt huomaamatta.

He lähtivät avoimelta paikalta pengermälle, missä appelsiininipuiden muodostama katos tarjosi heille varjoisan kävelypaikan, joka oli samalla sekä viileä että hyväntuoksuinen. Heidän kulkiessaan lordi katseli tyttöä ihailevin silmäyksin ja ihmetteli, että hän oli tarvinnut niin pitkän ajan huomatakseen tytön hentouden ja tavattoman sulouden sekä havaitakseen, kuten hän nyt teki, hänet välttämättömän tarpeelliseksi, naiseksi, jonka viehättävyys varmaan sulostuttaisi minkä miehen elämän tahansa ja olemuksellaan muuttaisi jokapäiväisyydet taivaalliseksi riemuksi.

Hän huomasi tytön punaruskean tukan loisteen ja miten somasti yksi sen raskaista kutreista kiertyi hänen hoikalla, maidonvalkealla kaulallaan. Tyttö oli pukeutunut kiiltävään harmaaseen silkkipukuun ja punainen vastapoimittu ruusu loisti kuin verenpisara hänen rinnallaan. Aina kun lordi tämän jälkeen muisteli tyttöä, muisti hän hänet sellaisena kuin hän tällä hetkellä oli, jollaisena hän ei koskaan ennen ollut häntä nähnyt.