Part 22
»Mutta hän tahtoo tavata sinua Wolverstonen asiassa. Siinä hänellä on vihdoinkin mihin käydä käsiksi. Tiedäthän, Peter, että yksinomaan lordi Julian on estänyt Bishopia purkamasta vihaansa sinuun. Jos hän nyt pystyy näyttämään, että...»
»Mitä sitten?» keskeytti hänet Blood välinpitämättömästi. »Olenko minä sen suuremmassa vaarassa maalla kuin laivassakaan, kun ei miehistöstä ole jäljellä kuin viisikymmentä ja nekin sellaisia vetelyksiä, joille on yhdentekevää ovatko he kuninkaan vai minun palveluksessani? Jeremias, rakas poikaseni, asian laita on niin, että Arabella on täällä vankina, niin, niin, vankina tuon linnoituksen ja laivaston välissä. Älä unohda sitä.
Jeremias puristi kätensä nyrkkiin.
»Miksi annoitkaan Wolverstonen ja muiden lähteä», huudahti hän hieman katkerasti. »Sinun olisi pitänyt huomata siitä koituva vaara.»
»Miten olisin kunniallisena miehenä voinut pidättääkään heitä? Se kuului kauppaan. Sitä paitsi, mitä apua heidän jäämisestäänkään olisi ollut minulle?» Ja kun ei Pitt vastannut hänelle mitään, hän jatkoi olkapäitään kohautellen: »Ymmärrätkö nyt? Lähden hakemaan lakkini, keppini ja miekkani ja sitten menen maihin. Pidähän huolta siitä, että vene on valmiina.»
»Sinä menet ummessa silmin Bishopin käsiin», varoitti Pitt häntä.
»No, no, ehkäpä ei minua oteta niinkään helposti kuin hän luulottelee. Minussakin on vielä pari okaa jäljellä.» Ja naurahtaen Blood lähti hyttiinsä.
Jeremias Pitt vastasi hänen nauruunsa kirouksella. Hetken hän seisoi epätietoisena paikallaan, johon Blood oli hänet jättänyt. Sitten hän lähti verkalleen, vastahakoisesti jalkojaan vetäen, portaita alas antamaan määräyksen veneen kuntoonpanosta.
»Jos sinulle tapahtuu jotakin, Peter», sanoi hän, kun Blood oli laskeutumassa veneeseen, »niin katsokoon eversti Bishop eteensä. Joskin nämä viisikymmentä miestä tällä hetkellä ovat välinpitämättömiä, kuten sanoit, niin tottavie, he ovat kaikkea muuta kuin välinpitämättömiä, jos sopimus aiotaan rikkoa.»
»Mitäpä minulle tapahtuisi, Jeremias? Saat nähdä, että tulen päivälliseksi takaisin. Ole huoletta.»
Blood astui odottavaan veneeseen. Mutta vaikka hän nauroikin, tiesi hän yhtä hyvin kuin Pittkin, että mennessään tänä aamuna maihin hänen henkensä oli vaarassa. Astuessaan kapealle laiturille ja seistessään linnoituksen matalan ulkovallin takana, jonka aukoista raskaiden tykkien mustat suut törröttivät, hän lienee sen vuoksi antanut määräyksen, että veneen tuli odottaa häntä siinä. Hän oivalsi, että hänelle mahdollisesti saattaisi tulla kiire takaisin.
Astellen hitaasti hän kiersi taisteluvalmiina olevan muurin ja meni suuresta portista linnanpihaan. Siellä maleksi puolisen tusinaa sotamiestä, ja muurin tarjoamassa varjossa astuskeli verkalleen edestakaisin majuri Mallard, linnoituksen komentaja. Nähdessään Bloodin hän pysähtyi äkkiä ja tervehti häntä, kuten hänen velvollisuutensa vaati, mutta hymy, joka hieman kohotti upseerin jäykkiä viiksiä, oli pirullinen ja pilkallinen. Mutta Bloodin huomio oli kokonaan muualla.
Hänen oikealla puolellaan oli pitkä, laaja puutarha, jonka takana kohosi valkoinen talo, jossa varakuvernööri asui. Puutarhan pääkäytävällä, jonka molemmin puolin kasvoi palmuja ja muita trooppisia kasveja, hän oli huomannut neiti Bishopin olevan yksin. Blood astui äkkiä linnanpihan poikki pitkin askelin.
»Hyvää huomenta, neiti», hän sanoi päästyään tytön kohdalle. Ja sitten hän lakki kädessä lisäsi moittivalla äänensävyllä: »On suorastaan sydämetöntä juoksuttaa minua tällaisessa kuumuudessa.»
»Miksi sitten juoksette?» kysyi tyttö välinpitämättömästi seistessään hoikkana ja suorana hänen edessään, kokonaan valkoisiin pukeutuneena ja hyvin tyttömäisenä, luonnotonta tyyneyttä lukuun ottamatta. »Minulla on kiire», ilmoitti hän, »joten antanette anteeksi, vaikka en joudakaan pysähtymään.»
»Teillä ei näyttänyt olevan kiirettä, ennen kuin minä tulin tähän», esitti Blood vastalauseensa, ja vaikka hänen suunsa hymyili, oli hänen sinisissä silmissään oudon kylmä katse.
»Koska kerran huomasitte sen, sir, niin minua ihmetyttää, miksi siitä huolimatta ahdistelette minua alituisesti.»
Se pani miekat kalskahtamaan yhteen ja kaksintaistelun välttäminen oli Bloodin vaistoja vastaan.
»Tottavie, te ainakin sanotte ajatuksenne selvästi», sanoi hän. »Mutta koska otin kantaakseni kuninkaan takin enemmän tai vähemmän teidän vuoksenne, niin pitäisi teidän sietää sitä edes sen verran kuin se pystyy verhoamaan entistä merirosvoa ja varasta.»
Tyttö kohautti hartioitaan harmistuneena ja katuen sanojaan. Peläten ilmaisevänsä jälkimmäisen tunteen hän turvautui edelliseen. »Koetan parastani», sanoi hän.
»Voitte siis olla armelias jossakin määrin!» Blood nauroi hiljaa. »Mikä taivaan armo, miten kiitollinen olenkaan. Ehkäpä kuitenkin olen liian julkea. Mutta en saata unohtaa sitä, että ollessani vain halpa orja setänne viljelyksillä kohtelitte minua joltisenkin ystävällisesti.»
»Miksikäs en! Siihen aikaan teillä olikin jossain määrin oikeus vaatia minulta ystävällisyyttä. Tehän olitte silloin vain onneton herrasmies.»
»Ja miksi te minua nyt sanoisitte?»
»Tuskin ainakaan onnettomaksi. Tännekin on kulkeutunut maine teidän hyvästä onnestanne merillä — siitähän on tullut miltei sananparsi. Ja on tänne kulkeutunut huhuja teidän hyvästä onnestanne muissakin asioissa.»
Hän puhui nopeasti, ajatellen mielessään mademoiselle d’Ogeronia, ja hän olisi heti peruuttanut sanansa, jos se vain olisi ollut mahdollista. Mutta Peter Blood sivuutti ne kokonaan eikä tulkinnut niitä ensinkään sillä tavalla kuin tyttö oli pelännyt.
»Niin — aika joukko valheita, epäilemättä, kuten voisin todistaa teille.»
»En käsitä, miksi vaivautuisitte selittämään niitä valheiksi ja puolustamaan itseänne», sanoi tyttö vähentääkseen Bloodin rohkeutta.
»Jotta ette ajattelisi minusta enää pahempaa.»
»Se mitä teistä ajattelen, liikuttaa kai sangen vähän teitä, sir.»
Se oli lamauttava isku. Blood jätti taistelun ja turvautui huomautukseen:
»Voitteko nytkin sanoa niin? Voitteko sanoa sen, vaikka näette minut tässä asetakissa, jota halveksin? Ettekö sanonut minulle taannoin, että voisin ehkä osaksi sovittaa entisyyteni? Minä en todella välitä paljoakaan sen sovittamisesta muuta kuin teidän silmissänne. Omasta mielestäni en ole tehnyt mitään, mitä tarvitsisi hävetä, kun otan huomioon olosuhteet, joihin minut on pakotettu.»
Tytön katse kävi levottomaksi ja hänen täytyi luoda silmänsä maahan Bloodin lujan katseen edessä.
»Minä — minä en ymmärrä, miksi te puhutte minulle tuolla tavoin», sanoi hän ja ääni alkoi olla paljon epävarmempi.
»Ettekö todellakaan?» huudahti Blood. »Sitten täytynee minun sanoa se teille.»
»Oh, olkaa hyvä.» Hänen äänessään oli todellista hätää. »Minä käsitän täydelleen, mitä olette tehnyt, ja käsitän — ainakin osaksi — että teitte sen minun vuokseni. Uskokaa minua, minä olen teille hyvin kiitollinen siitä. Tulen aina muistamaan tekoanne kiitollisuudella.»
»Mutta jos aiotte myös aina muistella minua merirosvona ja varkaana, niin saatte totisesti pitää kiitollisuutenne itsellänne, vaikka se tekisi minulle kuinkakin hyvää.»
Tytön kasvoille levisi helakampi väri. Hänen hento rintansa kohoili valkosilkkisen puseron alla. Mutta vaikka häntä suututti Bloodin äänensävy ja sanat, hillitsi hän suuttumuksensa. Hän huomasi, että hän ehkä sittenkin itse oli aiheuttanut Bloodin vihastumisen. Hän halusi rehellisesti korjata tekonsa.
»Te erehdytte», alkoi hän. »En tarkoittanut sitä.»
Mutta kohtalo oli kerta kaikkiaan määrännyt, että he käsittäisivät toisensa väärin. Mustasukkaisuus, tuo järjen pimentäjä, oli ollut ahkerassa touhussa kummankin aivoissa.
»Mitä sitten», kysyi Blood ja lisäsi sitten: »Lordi Julianiako?»
Tyttö tuijotti häneen, uudelleen vihaisena.
»Oh, olkaa suora minua kohtaan», pyysi Blood antamatta perään.
»Se olisi edes pieni ystävällisyyden osoitus minua kohtaan.»
»Te... te olette aivan sietämätön», sanoi tyttö. »Pyydän, antakaa minun mennä».
Blood astui syrjään, ja leveällä lakillaan, joka yhä oli hänen kädessään, hän viittasi tytölle tietä taloon päin.
»En tahdo pidättää teitä kauempaa, neiti. Mutta kirotun teon, jonka tulin tehneeksi tyhjän päiten, voin taas tehdä tekemättömäksikin. Perästäpäin voitte sitten muistutella mielessänne, että se oli teidän sydämettömyytenne, joka minut siihen ajoi.»
Tyttö oli liikahtanut lähteäkseen, mutta pysähtyikin ja katsoi Bloodiin. Hän oli nyt vuorostaan puolustautumassa ja hänen äänensä vapisi vihasta.
»Siinäkö äänilajissa! Ja te rohkenette puhutella minua sillä tavalla!» huudahti hän niin tulisesti, että Bloodkin hämmästyi. »Te olette kyllin julkea moittiaksenne minua siitä, etten halua teidän kättänne, kun kerran tiedän kuinka saastainen se on ja kun tiedän, että olette murhamies ja vielä muutakin.»
Blood tuijotti tyttöön suu auki.
»Murhaaja — minäkö?» kysyi hän vihdoin.
»Täytyykö minun mainita uhrinne nimikin? Ettekö murhannut Levasseuria?»
»Levasseuria?» Blood hymyili hieman. »Vai on teille kerrottu siitäkin!»
»Voitteko kieltää sen?»
»Tapoin hänet, se on totta. Ja muistan tappaneeni toisenkin miehen samanlaisissa olosuhteissa. Se tapahtui Barbados-saarella sinä yönä, jolloin espanjalaiset ryöstivät kaupungin. Mary Traill voisi kertoa siitä teille. Hän oli läsnä silloin.»
Hän painoi lakin päähänsä tuimalla otteella ja lähti vihaisena pois, ja tyttö jäi seisomaan ennättämättä vastata sanaakaan ja pystymättä edes täydelleen käsittämään, mitä hänen sanansa merkitsivät.
Kolmaskolmatta luku
PANTTIVANKI
Peter Blood seisoi hallitustalon pilarien kannattamassa eteisessä ja katseli mitäännäkemättömillä silmillään, joissa kuvastuivat suru ja suuttumus Port Royalin sataman toisella puolen kohoavia vihertäviä mäkiä ja Sinivuorten harjannetta, joka niiden takana näytti värisevän helteisessä ilmassa.
Hänet herätti unelmistaan neekeripalvelija, joka palasi ilmoittamasta hänen tulostaan, ja hän lähti sitten orjan mukana talon läpi sen takana olevalle kuistille, jonka varjossa eversti Bishop ja lordi Julian paraikaa vilvoittelivat itseään.
»Ahaa, vai jo te tulitte», tervehti varakuvernööri häntä ja sitten seurasi sarja epämääräisiä, mutta ilmeisesti pahaa tuulta ilmaisevia ähkimisiä.
Hän ei viitsinyt nousta seisomaan, vaikka lordi Julian, noudattaen hienon kasvatuksensa juurruttamia vaistoja, oli hänelle hyvänä esimerkkinä. Vihaisten kulmiensa alta katseli Barbados-saaren rikas istutustenomistaja entistä orjaansa, joka hattu kädessä ja kevyesti nojaten nauhoilla koristettuun keppiinsä seisoi kuin eivät hänen kasvonsa vihan ilmettä tuntisikaan, vaikka ritarillinen vastaanotto samaista tunnetta yhtä mittaa kasvatti.
Vihdoin puhkesi eversti Bishop puhumaan kulmat vihaisissa rypyissä ja ääni itsekylläisen kopeana.
»Olen kutsunut teidät tänne, kapteeni Blood, eräiden vastikään saapuneiden uutisten johdosta. Minulle on ilmoitettu, että satamasta on eilen illalla lähtenyt eräs fregatti, jolla teidän liittolaisenne Wolverstone ja sataviisikymmentä entistä alaistanne miestä on poistunut. Hänen ylhäisyytensä ja minä olisimme iloisia, jos selittäisitte, miten tulitte sallineeksi sen.»
»Sallineeksi?» kysyi Blood. »Minä käskin häntä lähtemään.»
Vastaus sai Bishopin hetkeksi sanattomaksi. »Käskitte?» sanoi hän epäuskoisella äänenpainolla ja hänen ylhäisyytensä kohotteli kulmakarvojaan. »Jumaliste! Ehkäpä selitätte hieman tarkemmin asian. Minne Wolverstone on lähtenyt?»
»Tortugaan. Hän lähti sinne viemään sanaani niille upseereille, jotka neljän laivansa kanssa odottavat minua siellä. Käskin hänen kertoa heille, mitä on tapahtunut ja miksi heidän ei enää tarvinnut odottaa minua.»
Bishopin suuri naama näytti paisuvan yhä suuremmaksi ja sen puna kävi tuntuvammaksi. Hän pyörähti lordi Julianiin päin.
»Siinä sen kuulitte, mylord. Hän on aivan tahallisesti laskenut Wolverstonen merille taas — Wolverstonen, joka on pahin koko rosvojoukosta hänen itsensä jälkeen. Toivon, että teidän ylhäisyytenne vihdoinkin huomaa, mikä mielettömyys oli antaa kuninkaan valtakirja tällaiselle miehelle vastoin kaikkia neuvojani. Tämä tekohan on... on suorastaan kapinaa... maanpetosta! Jumaliste! Se on kenttäoikeudessa ratkaistava asia.»
»Lopettakaa jo lörpöttelynne kapinoista, maanpetoksista ja kenttäoikeuksista!» sanoi Blood, pani hatun päähänsä ja istuutui pyytämättä. »Olen lähettänyt Wolverstonen ilmoittamaan Hagthorpelle, Christianille ja Ybervillelle sekä muille pojille, että heillä on kokonainen kuukausi aikaa päättää, tahtovatko he seurata esimerkkiäni, jättää merirosvouden ja palata hirviensä ja tukkimetsiensä luo, tai muutoin poistua Karibian vesiltä. Siinä kaikki mitä olen tehnyt.»
»Mutta miehistö?» keskeytti hänen ylhäisyytensä tasaisella kultivoidulla äänellään. »Nuo sataviisikymmentä miestä, jotka Wolverstone vei mukanaan?»
»Ne kuuluvat siihen osaan miehistöäni, joille ei Jaakko-kuninkaan palvelus maistunut ja jotka sen vuoksi päättivät hankkia toimeentulonsa muulla tavalla. Se sisältyi sopimukseemme, mylord. Heidän piti saada esteettä lähteä.»
»En muista sitä», sanoi hänen ylhäisyytensä rehellisesti.
Blood katsahti häneen hämmästyneenä. Sitten hän kohautti olkapäitään.
»Totisesti, minua ei ainakaan voi moittia siitä, että teidän ylhäisyydellänne on huono muisti. Sanon, että asia oli niin, ja minä en valehtele. En ole koskaan katsonut sitä tarpeelliseksi. Missään tapauksessa ette voi olettaa, että olisin muunlaiseen sopimukseen suostunut.»
Silloin varakuvernööri räjähti.
»Te olette antanut noille kirotuille roistoille Tortugassa varoituksen, jotta he pääsisivät meiltä karkuun. Sen te juuri olette tehnyt. Sillä tavalla te väärinkäytätte valtakirjaanne, jolla olette pelastanut oman kaulanne!»
Peter Blood katsoi häneen lujasti, kasvot liikkumattomina.
»Tahdon huomauttaa teille», sanoi hän vihdoin hyvin tyynesti, »että tarkoitukseni oli — kokonaan jättämällä laskuista teidän halunne, joka kuten jokainen tietää on lähinnä sukua pyövelille — puhdistaa Karibian meri merirosvoista. Nyt olen ryhtynyt mahdollisimman tehokkaaseen keinoon tämän tarkoituksen saavuttamiseksi. Tiedon siitä, että olen astunut kuninkaan palvelukseen, pitäisi jo sinänsä olla omiaan hajoittamaan sen laivaston, jonka päällikkönä minä vastikään olin.»
»Aivan niin», ilkkui varakuvernööri pahanilkisesti. »Entä jollei se sitä tee?»
»Siihen mennessä on aikaa yllin kyllin tuumia, mihin sitten on ryhdyttävä.»
Lordi Julian ehätti ennen Bishopin uutta ryöppyä.
»On mahdollista, että mylord Sunderland on tyytyväinen, jos asia saa sen ratkaisun minkä lupaatte.»
Se oli kohteliasta ja sovinnollista puhetta. Bloodia kohtaan tuntemansa ystävällisyyden vuoksi ja käsittäen täydelleen sen vaikean aseman, mihin merirosvo oli joutunut, oli lordi valmis noudattamaan saamaansa määräystä aivan kirjaimellisesti. Sen vuoksi hän tarjosi nyt ystävällisesti kätensä auttaakseen Bloodia viimeisen ja vaikeimman vastuksen yli, jonka tämä itse oli rakentanut sovituksensa tielle Bishopin käytettäväksi. Pahaksi onneksi oli nuori aatelismies viimeinen henkilö, jolta Blood tällä erää halusi apua, siinä määrin oli katkera mustasukkaisuus hämmentänyt hänen mielensä.
»Joka tapauksessa», vastasi hän vihaisesti ja ehkä vielä enemmän pilkallisesti, »on se kai korkeinta mitä te minulta voitte odottaa ja varmasti se on kaikki, mitä hän on minuun nähden saava.»
Hänen ylhäisyytensä rypisti silmäkulmiaan ja kosketti nenäliinalla huuliaan.
»En luule oikein pitäväni teidän puhetavastanne. Todellakin, kun lähemmin ajattelen asiaa, niin en ole enempää odottanutkaan teiltä.»
»Olen sangen pahoillani siitä. Tosiaankin», vastasi Blood hävyttömästi. »Mutta siinä sitä nyt ollaan. Minä en ainakaan sen vuoksi ole taipuvainen lieventämään puhetapaani.»
Hänen ylhäisyytensä vaaleat silmät laajenivat hieman. Hitaasti hän nosti silmäkulmiaan.
»Ah», virkkoi hän. »Te olette hirvittävän epäkohtelias mies. Olen pettynyt teidän suhteenne, sir. Olin siinä uskossa, että olitte gentlemanni.»
»Ja se ei suinkaan ole teidän ylhäisyytenne ainoa erehdys», pisti Bishop väliin. »Suuremman erehdyksen teitte siinä, että annoitte hänelle kuninkaan valtakirjan ja siten pelastitte tämän roiston hirsipuusta, jonka olin häntä varten varustanut Port Royaliin.»
»Niin, mutta suurin erehdys koko valtakirjajupakassa», sanoi Blood hänen ylhäisyydelleen, »oli se seikka, että tästä likaisesta orjakauppiaasta tehtiin Jamaikan varakuvernööri, vaikka hänestä olisi pitänyt tehdä sen pyöveli, johon virkaan hän luonteensa perusteella olisi sopivin.»
»Kapteeni Blood!» sanoi hänen ylhäisyytensä ankaran moittivasti. »Sieluni ja kunniani kautta, sir, te menette kerrassaan liian pitkälle. Te olette...»
Mutta tässä keskeytti hänet Bishop. Hän oli kompuroinut seisoalleen ja vuodatti nyt raivoaan sanoilla, joita on mahdotonta painattaa. Kapteeni Blood, joka myös oli noussut, seisoi näennäisesti välinpitämättömänä odottaen myrskyn asettumista. Kun se vihdoin oli tapahtunut, kääntyi hän rauhallisesti lordi Julianin puoleen ikään kuin tämä olisi viimeksi puhunut.
»Mitä teidän ylhäisyytenne pitikään sanoa?» kysyi hän hämäävän tyynesti.
Hänen ylhäisyytensä oli jälleen entinen hillitty herrasmies ja hän oli taas taipuvainen sovitteluihin. Hän nauroi ja kohautti olkapäitään.
»Peijakas vieköön, tässä on todellakin tulistuttu turhan vuoksi», sanoi hän. »Ja Jumala tietää, että tämä kiusallinen ilmanala on omiaan sitä lisäämään. Eversti Bishop, te olette ehkä hieman liian itsepintainen ja teissä, sir, on ehkä liian paljon pippuria. Olen jo sanonut, että lordi Sunderlandin puolesta tyydyn odottamaan kokeenne tuloksia.»
Mutta eversti Bishopin raivo oli nyt kiehahtanut sille asteelle, ettei se enää ollut hillittävissä.
»Vai tyydytte odottamaan, vai niin?» karjui hän. »Hyvä, mutta minä en tyydy. Tämä on asia, jossa teidän ylhäisyytenne saa tyytyä olemaan huonompi asiantuntija. Ja joka tapauksessa rohkenen minä tässä toimia omalla vastuullani.»
Lordi Julian jätti taistelun sikseen. Hän hymyili väsyneesti, kohautti hartioitaan ja heilautti kättään antautumisen merkiksi.
Eversti Bishop raivosi edelleen.
»Koska hänen ylhäisyytensä tässä on antanut teille valtakirjan, niin minä en niin muodoin suoranaisesti voi ahdistaa teitä merirosvouksesta, kuten ansaitsisitte. Mutta te saatte vastata kenttäoikeudessa edesottamuksistanne Wolverstoneen nähden ja kärsiä siitä seuraavan rangaistuksen.»
»Kas niin», sanoi Blood. »Nyt tulemme siis pääasiaan. Te varakuvernöörinä tulette olemaan ylituomarina tässä kenttäoikeudessa. Te voitte siten maksaa minulle vanhan kaunanne hirttämällä minut, huolimatta siitä, tapahtuuko se ansiosta vai ei!» Hän nauroi ja lisäsi sitten: »Praemonitus, praemunitus.»
»Mitä se merkitsee?» kysyi lordi Julian terävästi.
»Luulin, että teidän ylhäisyydellänne oli hieman koulusivistystä.» Huomaatte, että hänen välttämättömästi täytyi haastaa riitaa. »En kysy, mitä se sananmukaisesti merkitsee, sir», sanoi lordi Julian, »vaan haluan tietää, mitä te tahdotte minun ymmärtävän.»
»Sen jätän teidän ylhäisyytenne arvattavaksi», sanoi Blood. »Toivotan teille kummallekin oikein hyvää päivän jatkoa.» Hän nosti lakkiaan ja teki sorean kumarruksen.
»Ennen kuin menette», sanoi Bishop, »ja säästääkseni teitä turhilta hätäilyiltä, ilmoitan teille, että sataman ja linnoituksen päälliköt ovat saaneet määräyksensä. Te ette lähde minnekään Port Royalista, hieno, silmukkakaulainen pulmuseni. Piru vieköön, minä aion antaa teille ainaisen ankkuripaikan tuolla hirsipuun luona.»
Peter Blood jäykistyi ja loi vilkkaat siniset silmänsä tulisesti vihamiehensä pöhöttyneisiin kasvoihin. Hän asetti pitkän keppinsä vasempaan käteensä, työnsi huolimattomasti oikean kätensä asetakkinsa rintamuksen alle ja kääntyi lordi Julianiin, joka miettiväisenä rypisteli silmäkulmiaan.
»Muistelen teidän ylhäisyytenne vakuuttaneen koskemattomuuteni.» »Teidän oma käytöksenne tekee lupaukseni täyttämisen sangen vaikeaksi.» Hän nousi. »Teitte minulle, kapteeni Blood, suuren palveluksen ja minä toivoin, että meistä olisi tullut ystävät. Mutta koska kerran haluatte, että asiat menevät päinvastaiseen suuntaan, niin...» Hän kohautti hartioitaan ja viittasi kädellään varakuvernööriin päin.
Blood täydensi hänen lauseensa omalla tavallaan:
»Te tarkoitatte, että teillä ei ole kylliksi luonteen lujuutta vastustaaksenne mylvivän härän vaatimuksia.» Hän näytti ulkonaisesti aivan tyyneltä, jopa hymyilikin. »Hyvä — kuten sanoin äsken — praemonitus — praemunitus. Pelkään, ettette ole saanut klassillista sivistystä, sillä muutoin tietäisitte, että se merkitsee: varoitettu on varuillaan.»
»Varoitettu! Haa!» murahti Bishop. »Varoitus tulee hieman liian myöhään. Te ette lähde tästä talosta.» Hän otti askelen ovea kohti ja korotti äänensä. »Hei siellä...», alkoi hän huutaa.
Sitten hän kuuluvasti vetäisi henkeään ja vaikeni. Kapteeni Bloodin käsi oli äkkiä sukeltanut asetakin alta ja vetänyt esille pitkän, runsailla hopeakoristeilla helatun pistoolin, jonka hän jalan päästä ojensi varakuvernöörin päätä kohti.
»Ja varuillaan», sanoi hän. »Älkää liikahtako paikaltanne, teidän ylhäisyytenne, muussa tapauksessa saattaa sattua tapaturma.»
Ja hänen ylhäisyytensä, joka oli alkanut astua Bishopin avuksi, pysähtyi silmänräpäyksessä. Varakuvernööri, jonka kasvoilta komea puna oli äkkiä kadonnut, hätkähti ja alkoi horjahdella tuntiessaan polviensa notkahtelevan. Peter Bloodin tuima katse yhä lisäsi hänen kauhuaan.
»Minua oikein ihmetyttää, etten ammu teitä muitta mutkitta, senkin rasvainen roisto. Mutta kun jätän sen tekemättä, tapahtuu se samasta syystä kuin kerran ennenkin pelastitte kurjan nahkanne, kun se oli jo menemäisillään. Te ette tunne sitä syytä, se on varma, mutta olkoon teidän lohdutuksenanne tieto, että sellainen on olemassa. Samalla tahdon kuitenkin varoittaa teitä jännittämästä liian kireälle jalomielisyyttäni, joka tällä hetkellä on kokonaan sen sormen varassa, joka painaa pistoolini liipasinta. Te aiotte hirttää minut, ja koska se on pahinta mitä minulle saattaa tapahtua, niin haluan valaista teitä sillä tiedolla, ettei minua vähääkään arveluta lisätä syyllisyyttäni vuodattamalla teidän saastaista vertanne.» Hän heitti keppinsä pois vapauttaen siten vasemman kätensä. »Olkaa hyvä ja tarjotkaa minulle käsivartenne, eversti Bishop. Pian, pian, mies, käsivarsi tänne!»
Tiukan äänen, päättäväisen katseen ja kiiluvan pistoolinsuun pakottamana totteli Bishop vastaan hangoittelematta. Hänen vastikään vuolas ja rumasanainen suulautensa oli kerrassaan tyyntynyt. Hän ei rohjennut puhua mitään. Kapteeni Blood tunki vasemman kätensä varakuvernöörin oikeaan käsipuoleen. Sitten hän pani oikean kätensä pistooleineen takaisin asetakkinsa alle.
»Vaikkei sitä näykään, on pistoolini suu teihin päin ja vakuutan kunniani kautta, että ammun teidät kuoliaaksi vähimmästäkin häiriöstä, tulkoon se sitten puolelta tai toiselta. Pankaa se mieleenne lordi Julian. Ja nyt, saastainen pyöveli, alkakaahan liikutella jalkojanne niin rivakasti ja vilkkaasti kuin suinkin ja käyttäytykää niin luonnollisesti kuin vain taidatte, sillä muuten näette pian Cocytus-joen mustat vedet.»
Toistensa käsipuolessa he astuivat talon läpi ja puutarhaan, jonne Arabella oli jäänyt odottelemaan Peter Bloodin paluuta.
Miettiessään Bloodin lähtiessään lausumia sanoja oli hänen mielensä ensin vallannut levottomuus. Sitten oli hänelle äkkiä selvinnyt totuus Levasseurin kuolemaan nähden. Hän havaitsi, että nimenomainen johtopäätös siitä oli sama kuin Bloodin pelastaessa Mary Traillin. Kun mies sillä tavalla uskaltaa henkensä naisen puolesta, on muu asiassa helposti arvattavissa. Sillä sellaisia miehiä on sangen harvassa, jotka panevat alttiiksi niin paljon odottamatta siitä mitään henkilökohtaista etua. Blood kuului noihin harvoihin, siitä hän oli antanut selvän näytteen Mary Traillin tapauksessa.