Part 21

»Milloin sinä olet alkanut pitää isännyyttä komentosillalla, Ogle? Minun käskijäni on vain kapteeni.»

»Nyt sinä noudatat minun käskyäni, tai jumaliste, sinä...»

»Odota», sanoi Blood ja pani kätensä Oglen käsivarrelle. »Luulenpa, että on parempiakin keinoja.»

Hän katsahti lähestyviä laivoja olkansa yli, joista etumaisin oli enää ainoastaan neljännesmailin päässä. Hänen katseensa osui ohimennen neiti Bishopiin ja lordi Julianiin, jotka seisoivat rinnatusten muutaman askelen päässä hänen takanaan. Hän huomasi, miten kalpea ja jännittynyt tyttö oli. Hän seisoi suu hieman auki ja silmissä säikähtynyt ilme ja tuijotti kapteeniin odottaen häneltä kohtalonsa ratkaisua.

Blood mietti nopeasti punniten sitä mahdollisuutta, että hän ampumalla Oglen ehkä aiheuttaisi yleisen kapinan. Hän oli varma siitä, että hän saisi puolelleen muutaman miehen. Mutta hän oli yhtä varma siitäkin, että hän saisi suurimman osan vastaansa ja että nämä pitäisivät puoliaan huolimatta kaikista hänen toimenpiteistään, pitäen neiti Bishopin panttivankinaan, koska siihen kerran tarjoutui näin hyvä tilaisuus. Ja jos he tämän tekivät, niin oli neiti Bishop joka tapauksessa mennyttä. Sillä vaikka eversti suostuisikin heidän vaatimukseensa, niin he pitäisivät siitä huolimatta tytön panttivankinaan.

Sillä välin kävi Ogle kärsimättömäksi. Kapteenin yhä pidellessä häntä käsivarresta hän kääntyi äkkiä tämän puoleen.

»Mikä parempi keino?» kysyi hän. »Sellaista ei ole. Minä en aio antaa vetää itseäni nenästä sellaisilla puheilla, mitä Wolverstone pitää. Hän saattaa olla oikeassa, mutta voi olla väärässäkin. Meidän täytyy koettaa tätä, se on ainoa mahdollisuutemme, ja kuten sanoin, sitä on koetettava.»

Kapteeni Bloodin mielessä oleva parempi keino oli sama, jonka hän oli jo Wolverstonelle ehdottanut. Hän ei kuitenkaan voinut sanoa, olisivatko miehet Oglen aikaansaaman hätääntymisen vuoksi samaa mieltä asiasta kuin Wolverstone. Mutta hän näki selvästi, että vaikka he suostuisivatkin, niin he eivät sittenkään luopuisi aikeistaan neiti Bishopiin nähden. He saisivat vain Bloodin antautumisesta lisävaltin taistelussaan Jamaikan kuvernööriä vastaan.

»Tytön vuoksi me juuri olemme joutuneet tähän satimeen», raivosi Ogle yhä. »Hänen ja sinun vuoksesi. Viedäksesi hänet Jamaikaan saatoit meidät kaikki vaaranalaisuuteen, emmekä me aio antaa tappaa itseämme niin kauan kuin voimme tytön avulla pelastaa itsemme pälkähästä.»

Hän yritti taas kääntyä peränpitäjän puoleen, mutta Blood puristi häntä yhä lujemmin käsivarresta. Ogle väänsi itsensä irti kiroten karkeasti. Mutta nyt oli Blood tehnyt päätöksensä. Hän oli keksinyt ainoan mahdollisen keinon, ja vaikka se olikin hänelle tuiki vastenmielinen, täytyi hänen siihen taipua.

»Teidän keinonne on huono ja toivoton», huudahti hän. »Minulla on varmempi ja helpompi. Odottakaahan!» Hän kumartui kaiteen yli. »Käännä peräsin, Pitt», sanoi hän. »Käännä tuuleen ja anna heille merkki, että he lähettävät tänne veneen.»

Hämmästyksen hiljaisuus valtasi koko laivan — hämmästyksen ja epäluulon tunne niin äkillisestä myöntymisestä. Mutta Pitt, vaikka oli saman mielialan vallassa kuin muutkin, noudatti heti käskyä. Hänen äänensä kajahti kirkkaasti hänen antaessaan tarpeelliset määräykset, ja hetken kuluttua juoksi parikymmentä merimiestä täyttämään hänen käskyjään. Seurasi vintturien kitinä ja löyhtyvien purjeiden läiskinä laivan kääntyessä vastatuuleen, ja kapteeni Blood kääntyi ja viittasi lordi Julianin luokseen. Hänen ylhäisyytensä tuli tuokion epäröityään hämmästyksen ja epäluulon vallassa — samanlaisen epäluulon, jota lordi Julian ja koko laivaväki oli tuntenut, vaikkakin kukin omalla tavallaan Bloodin äkillisen myöntymisen johdosta heidän vaatimukseensa pysäyttää laiva.

Seisoen kaiteen ääressä lordi Julianin vieressä selitti kapteeni Blood nyt aikeensa.

Lyhyesti ja selvällä äänellä hän ilmoitti kaikille, mikä lordi Julianin matkan tarkoitus Karibian merelle tullessaan oli ollut ja minkä tarjouksen hän eilen oli Bloodille tehnyt.

»Tuon tarjouksen minä hylkäsin, kuten hänen ylhäisyytensä voi teille vakuuttaa, sen vuoksi, että katsoin sen loukkaavaksi. Ne teistä, jotka ovat saaneet kärsiä Jaakko-kuninkaan hallituskomennon vuoksi, käsittävät minut. Mutta nyt kun olemme joutuneet näin toivottomaan tilanteeseen — emme pääse purjehtimalla heitä pakoon emmekä myöskään voine voittaa heitä taistelussa, kuten Ogle on sanonut — olen päättänyt käyttää Morganin temppua, otan vastaan kuninkaan valtakirjan ja suojelen meitä kaikkia sen voimalla.»

Oli kuin salaman isku olisi lyönyt heidät kaikki hetkeksi tainnoksiin. Sitten heräsi Baabelin sekasorto uudelleen. Suurin osa miehistöä tervehti ilmoitusta kuten sellainen ihminen, joka jo on valmistautunut kuolemaan, tervehtii pientä lykkäystä ennen loppua. Mutta moni ei osannut päättää puoleen eikä toiseen, ennen kuin he olivat saaneet tyydyttävän vastauksen useampaankin kysymykseen ja varsinkin yhteen, jonka Ogle teki.

»Onko Bishop paneva mitään arvoa valtakirjalle, kun näytät sen hänelle?»

Nyt vastasi lordi Julian.

»Hänen käy varsin huonosti, jos hän yrittää väheksyä kuninkaan arvovaltaa. Ja vaikka hän yrittäisikin sitä, niin olkaa huoleti siitä, että hänen upseerinsa eivät voi tehdä muuta kuin vastustaa häntä yrityksessään.»

»Niin», sanoi Ogle, »se on totta.»

Mutta muutamat olivat vielä julkisesti ja rehellisesti asian kulkua vastaan. Heitä oli Wolverstone, joka heti ilmoitti vastalauseensa.

»Minä mätänen ennemmin helvetissä kuin palvelen sellaista kuningasta», mylvähti hän raivoissaan.

Mutta Blood rauhoitti heidät pian.

»Ei kenenkään ole pakko seurata minua kuninkaan palvelukseen, jos ei häntä haluta. Se ei kuulu kauppaan. Mutta kauppaan kuuluu, että minä astun kuninkaan palvelukseen niiden kanssa, jotka haluavat tulla mukaan. Älkää luulkokaan, että suostun tähän hyvillä mielin. Omasta puolestani olen aivan samaa mieltä kuin Wolverstonekin. Suostun siihen ainoastaan äärimmäisenä keinona pelastaakseni meidät kaikki varmasta tuhosta, jonka omalla toiminnallani olen hankkinut niskaamme. Ja nekin, jotka eivät halua seurata minua, pysyvät koskemattomina ja saavat sittemmin vapaasti lähteä minne haluavat. Niillä ehdoilla myyn itseni kuninkaalle. Sanokoon lordi Julian, joka on valtioministerin edustaja, suostuuko hän näihin ehtoihin.»

Heti kajahti hänen ylhäisyytensä suostumus innokkaana ja selvänä. Ja siihen päättyikin todellisuudessa koko juttu. Lordi Julian, joka nyt joutui hyväntahtoisen leikinlaskun ja puoleksi pilkallisten hyvä-huutojen kohteeksi, kiiruhti noutamaan hytistään valtakirjaa ja iloitsi itsekseen asian käänteestä, joka soi hänelle tilaisuuden suorittaa niin loistavalla tavalla tehtävänsä, jota varten hän oli tullut.

Sillä välin oli merkinpuhaltaja ilmoittanut Jamaikan laivastolle, että sieltä lähetettäisiin vene, ja keskilaivassa olevat miehet hajaantuivat meluten laivan kaiteille kurkottelemaan ja katselemaan komeita aluksia, jotka hyvää vauhtia lähestyivät heitä. Kun Ogle lähti peräkannelta, kääntyi Blood ympäri ja joutui silmäkkäin neiti Bishopin kanssa.

Tyttö oli katsellut häntä loistavin silmin, mutta nähdessään nyt Bloodin alakuloiset kasvot ja ne syvät vaot, jotka synkensivät hänen otsaansa, muuttui hänen ilmeensä. Hän lähestyi Bloodia tavallisuudesta poikkeavan arastelevasti ja pani toisen kätensä kevyesti hänen käsivarrelleen.

»Te olette valinnut viisaasti, sir», sanoi hän kiitellen, »vaikka teittekin sen vastenmielisesti.»

Blood katseli synkin silmin tyttöä, jonka vuoksi hän oli tehnyt uhrauksensa.

»Se oli velvollisuuteni teitä kohtaan — ainakin luulin niin», sanoi hän rauhallisesti.

Tyttö ei käsittänyt. »Teidän päätöksenne pelasti minut hirvittävästä vaarasta», myönteli tyttö ja värisi ajatellessaan sitä. »Mutta minä en käsitä, miksi ensin hylkäsitte tarjouksen, kun se teille esitettiin. Sehän on kunniakas tehtävä.»

»Jaakko-kuninkaan palvelus?» vastasi Blood pilkallisesti.

»Englannin», korjasi tyttö moittivasti. »Isänmaa on kaikki, sir, hallitsija ei mitään. Jaakko-kuningas menee menojaan, toisia tulee sijaan ja hekin menevät. Mutta Englanti jää sen poikien kunniakkaasti palveltavaksi huolimatta siitä, mitä kaunaa meillä saattaa olla niitä miehiä kohtaan, jotka sitä kulloinkin hallitsevat.»

Blood näytti hieman hämmästyvän, sitten hän hymyili. »Ovelaa asianajoa», virkkoi hän hyväksyvästi. »Teidän olisi pitänyt äsken puhua miehistölle.»

Sitten hänen ääneensä tuli pilkallinen sävy, kun hän lisäsi:

»Luuletteko, että tuo kunniallinen palvelus pystyy puhdistamaan miehen, joka on ollut merirosvo ja varas?»

Neiti Bishop loi silmänsä alas. Hänen äänensä oli hieman epävarma hänen vastatessaan.

»Jos hän — jos hän tarvitsee puhdistamista. Ehkäpä — ehkäpä häntä on tuomittu liian ankarasti.»

Bloodin siniset silmät salamoivat ja hänen lujasti yhteenpuristuneilta huuliltaan hävisi kova piirre.

»Niinkö... jos luulette niin», sanoi hän katsahtaen tyttöön omituisen nälkäinen ilme katseessaan, »niin saattaa elämällä ehkä sittenkin olla tarkoituksensa, ja ehkäpä Jaakko-kuninkaankin palveleminen saattaa käydä siedettäväksi.»

Katsahtaessaan tytön ohi merelle hän huomasi veneen lähtevän eräältä suurista laivoista, jotka nyt käännyttyään vastatuuleen keinuivat hiljalleen noin kolmen sadan jalan päässä _Arabellasta_. Hänen käytöksensä muuttui äkkiä. Oli kuin hän olisi herännyt unesta ja taas itse käynyt kohtaloonsa käsiksi. »Jos suvaitsette mennä hyttiinne ja noutaa sieltä tavaranne ja palvelijanne, niin lähetämme teidät jollekin Jamaikan laivaston suurelle alukselle.» Hän osoitti venettä puhuessaan.

Tyttö meni, ja Blood jäi Wolverstonen kanssa katselemaan lähestyvää venettä, jossa oli kaksitoista soutajaa ja jonka perätuhdolla istui punaisiin puettu jäykkäryhtinen olento. Hän nosti kaukoputkensa miestä kohti.

»Sehän ei olekaan Bishop itse», sanoi Wolverstone puoleksi kysyen, puoleksi varmana.

»Ei», Blood työnsi kaukoputkensa kokoon. »Kuka lienee, en tunne.»

»Haa!» Wolverstone purki pilkallisesti iloaan. »Huolimatta innostaan ei Bishopia itseään ole haluttanut tulla tänne. Hän on ollut tällä aluksella ennenkin ja sai uida siitä hyvästä. Hän muistaa sen ehkä vielä ja on sen vuoksi lähettänyt edustajansa.»

Edustaja osoittautui olevan upseeri nimeltä Calverley, pirteä, omahyväinen mies, vasta äskettäin Englannista tullut keltanokka, jonka eleistä saattoi helposti huomata, että eversti Bishop oli tarkoin evästänyt hänet lähettäessään hänet käsittelemään merirosvoja.

Hänen käytöksensä oli ylpeä, kova ja ylenkatseellinen, kun hän astui _Arabellan_ kannelle.

Blood, kuninkaan valtakirja taskussaan, ja lordi Julian seisoivat vierekkäin ottaakseen vastaan tulijan, ja kapteeni Calverley hämmästyi hieman nähdessään kaksi miestä, jotka ainakin ulkomuodoltaan olivat jotakin aivan toista kuin mitä hän oli odottanut saavansa nähdä. Mutta hänen ylpeä rauhallisuutensa ei siitä häiriintynyt ja hän tuskin suvaitsi katsahtaa puolialastomiin ja villin näköisiin miehiin, jotka vetelehtivät puoliympyrässä taempana.

»Hyvää päivää, sir», huudahti Blood hänelle hilpeästi. »Minulla on kunnia toivottaa teidät tervetulleeksi _Arabellalle_. Nimeni on Blood — kapteeni Blood, nöyrin palvelijanne. Ehkäpä olette kuullut minusta aikaisemmin.»

Kapteeni Calverley tuijotti hämillään.

Pelätyn merirosvon hilpeä käytös oli jotakin, jota hän ei ollut osannut odottaa toivottomalta mieheltä, jonka oli pakko häpeällisesti antautua.

Hieman hapahko hymy karehti upseerin ylpeillä huulilla.

»Se kunnia kutistuu kyllä hirsipuussa, olkaa varma siitä», sanoi hän ylenkatseellisesti. »Mutta se kuulunee teidän tapaisillenne. Minä olen kuitenkin tullut tänne kuulemaan teidän antautumisestanne enkä teidän hävyttömyyksiänne.»

Kapteeni Blood näytti hämmästyneeltä, pahastuneelta. Hän kääntyi valittaen lordi Julianiin.

»Siinä nyt kuulitte! Oletteko kuullut mokomaa ennen? Mutta minähän jo sanoin teille. Näette, että tämä nuori mies on täydelleen erehtynyt. Ehkäpä säästymme luiden turhanpäiväisiltä rikkomisilta, jos selitätte hänelle kuka ja mikä minä oikeastaan olen.»

Lordi Julian astui askelen eteenpäin ja kumarsi välinpitämättömästi, miltei ylenkatseellisesti ylenkatseelliselle, mutta nyt aivan hölmistyneelle upseerille. Pitt, joka peräkannelta käsin seurasi näytelmää, kertoo meille, että hänen ylhäisyytensä oli yhtä vakavan näköinen kuin pappi mestaustilaisuudessa. Mutta epäilen hieman, että hänen vakavuutensa oli vain naamio, jolla hän koetti peittää salaista iloaan.

»Minulla on kunnia ilmoittaa teille, sir, että kapteeni Blood on kuninkaan palveluksessa valtakirjan nojalla, jonka on allekirjoittanut ja sinetillään varustanut lordi Sunderland, hänen majesteettinsa kuninkaan valtiosihteeri.»

Kapteeni Calverleyn kasvot lensivät punaisiksi, ja hänen silmänsä suurenivat. Taempana olevat merirosvot nauroivat, ilkamoivat ja kiroilivat komedian aiheuttamasta ilosta. Pitkän aikaa tuijotti Calverley ääneti hänen ylhäisyyteensä ja huomasi, miten kalliisti ja loisteliaasti hän oli puettu, miten ylhäisen tyynesti ja kylmän hienosti hän sanoi sanottavansa, mikä kaikki oli omiaan muistuttamaan siitä suuresta maailmasta, johon hän kuului.

»Ja kuka piru te sitten olette?» räjähti hän vihdoin.

Yhä kylmemmäksi ja ylhäisemmäksi kävi lordin ääni.

»Te ette ole varsin kohtelias, sir, kuten jo aikaisemmin olen huomannut. Nimeni on Wade — lordi Julian Wade. Olen hänen majesteettinsa lähettämänä tullut näille sivistymättömille perukoille ja olen mylord Sunderlandin läheinen sukulainen. Eversti Bishopille on ilmoitettu tulostani.»

Äkillinen muutos Calverleyn käytöksessä lordi Julianin mainitessa nimensä ilmaisi selvästi, että ilmoitus oli tullut ja että hän tiesi siitä..

»Minä... minä luulen, että sellainen on saapunut», sanoi Calverley epäilyksen ja epäluulon välimailla. »Nimittäin, että eversti Bishopille on tullut ilmoitus lordi Julian Waden tulosta. Mutta — mutta... tällä laivalla?» Upseeri teki avuttoman eleen ja joutuen kokonaan hämilleen vaikeni äkkiä.

»Olin tulossa _Royal Maryllä_...»

»Niin on meille ilmoitettu.»

»Mutta _Royal Mary_ joutui erään espanjalaisen merisissin käsiin, enkä ehkä olisi koskaan tullut tänne, ellei olisi ollut kapteeni Bloodia, sillä hän pelasti minut.»

Kapteeni Calverleyn sielussa vaikeni. »Aivan niin, minä ymmärrän.»

»Minä rohkenen epäillä sitä.» Lordin ääni ei ollut hitustakaan lempeämpi. »Mutta jääköön se toiseen kertaan. Jos kapteeni Blood suvaitsee näyttää valtakirjansa, niin se ehkä saa kaikki epäilykset kaikkoamaan ja voimme jatkaa edelleen. Olen iloinen päästessäni vihdoin Port Royaliin.»

Kapteeni Blood ojensi pergamentin Calverleyn mulkoilevien silmien eteen. Upseeri tarkasteli sitä, varsinkin sinettiä ja nimikirjoitusta. Sitten hän astui askelen taaksepäin, nolona, voimattomana miehenä. Hän kumarsi avuttomasti.

»Minun täytyy palata eversti Bishopin luo saamaan määräyksiä», ilmoitti hän heille.

Sillä välin oli miesjoukko hajaantunut kahden puolen, ja aukosta astui esiin neiti Bishop sekarotuisen palvelijansa kanssa. Olkansa takaa huomasi kapteeni Blood hänen tulonsa.

»Koska eversti Bishop on teidän laivallanne, niin ehkäpä viette hänen veljentyttärensä hänen luokseen. Neiti Bishop oli myös Royal Maryllä ja pelastin hänet samalla kun hänen ylhäisyytensäkin... Hän voi kyllä selvittää yksityiskohtiaan myöten sekä pelastumisensa että nykyisen asiain tilan.»

Täten joutuessaan yllätyksestä toiseen ei kapteeni Calverley pystynyt muuhun kuin kumartamaan uudelleen.

»Mitä minuun tulee», sanoi lordi Julian, joka koetti tehdä neiti Bishopin lähdön vapaaksi kaikista sekaantumisista merirosvojen puolelta, »niin jään _Arabellalle_ kunnes saavumme Port Royaliin. Viekää terveiseni eversti Bishopille. Sanokaa hänelle, että odotan saavani tehdä tuttavuutta hänen kanssaan siellä.»

Kahdeskolmatta luku

VIHOLLISUUKSIA

Port Royalin suuressa satamassa, joka oli niin laaja, että siihen olisi mahtunut koko maailman laivastot, oli _Arabella_ ankkurissa. Näytti melkein siltä kuin se olisi ollut vankina, sillä sen edessä noin neljännesmailin päässä ylähangan puolella kohosi mahtavana korkeuteen linnoituksen ainoa pyöreä torni ja parin kaapelin mitan päässä sen takana alahangan puolella oli kuusi sotalaivaa, jotka muodostivat Jamaikan laivasto-osaston.

Vastapäätä aivan _Arabellan_ kohdalla näkyi mahtavan, veden rajaan asti ulottuvan kaupungin tasakattoisia valkoisia taloja. Niiden takana kohosivat punaiset katot porrasmaisesti loivasti kohoavan mäen mukaan, jolle kaupunki oli rakennettu siellä täällä esiinpistävine torneineen ja huippuineen, ja tämän takana jono vihertäviä vuorenselkämiä, joiden äärimmäisenä taustana kohosi sininen taivas kuin kiilloitettu teräksinen tuomiokirkko.

Ruo’oista punotussa lepotuolissa, joka oli nostettu häntä varten peräkannelle ja jota häikäisevältä, polttavalta auringonpaisteelta suojasi väliaikainen, ruskeasta purjekankaasta tehty katos, loikoi Peter Blood, nahkakantinen, paljon sormeiltu kappale Horatiuksen Oodeja unohdettuna kädessään.

Aivan hänen alapuoleltaan kuului pesuharjojen suhina ja veden solina pyykateissa, sillä oli vielä aikainen aamu ja kannenpesijät olivat Haytonin, puosun, johdolla jo täydessä työn touhussa keski- ja keulakannella. Huolimatta kuumuudesta ja tyynestä ilmasta oli yhdellä työntekijöistä tarpeeksi ilmaa keuhkoissaan jaksaakseen loilottaa rivoa merirosvolaulua.

Blood huoahti syvään, ja hymyn tapainen levisi hänen tarkkaaville, auringon paahtamille kapeille kasvoilleen. Sitten hänen tummat kulmakarvansa vetäytyivät yhteen sinisten silmien yllä ja syvät mietteet eristivät hänet kokonaan lähimmästä ympäristöstä.

Asiat eivät olleet luistaneet ensinkään hyvin niinä kahtena viikkona, jotka olivat kuluneet siitä päivästä, jona hän otti vastaan kuninkaan valtakirjan.

Heti maihin noustua oli syntynyt kahnausta eversti Bishopin kanssa. Kun Blood ja lordi Julian astuivat maihin yhdessä, oli heitä vastassa mies, joka ei edes koettanutkaan salata harmiaan asiain käänteen johdosta eikä päätöstään muuttaa niitä oman mielensä mukaan. Hän odotti heitä laivasillalla muutamien upseerien ympäröimänä.

»Tehän olette lordi Julian Wade, mikäli ymmärrän», oli hänen epäkohtelias tervehdyksensä. Sillä Bloodille ei hänellä sillä hetkellä ollut tarjottavana muuta kuin vihainen silmäys.

Lordi Julian kumarsi. »Otaksun, että minulla on kunnia puhutella eversti Bishopia, Jamaikan varakuvernööriä.» Oli miltei kuin hänen ylhäisyytensä olisi antanut everstille pienen opetuksen käyttäytymisessä. Tämä ottikin sen onkeensa ja teki myöhästyneen kumarruksen, nostaen samalla leveälieristä hattuaan. Sitten hän jatkoi entiseen tapaansa.

»Minulle on kerrottu, että te olette jättänyt kuninkaan valtakirjan tälle miehelle.» Hänen äänensäkin kertoi, kuinka katkera hänen vihansa oli. »Syyt teidän menettelyynne olivat epäilemättä jalot — kiitollisuus pelastumisestanne espanjalaisten käsistä. Mutta asia semmoisenaan on mahdoton, mylord. Valtakirja täytyy saada peruutetuksi.»

»Enpä luule käsittäväni teitä», sanoi lordi Julian ylhäisesti.

»Varmaankaan ette, sillä jos sen tekisitte, ette koskaan olisi toiminut tällä tavoin. Tuo mies on vetänyt teitä nenästä. Hänhän on ensiksikin kapinallinen, toiseksi karannut orja ja kolmanneksi ja viimeiseksi verinen merirosvo. Olen ajanut häntä takaa koko viime vuoden.»

»Vakuutan teille, sir, että tiesin täydelleen tämän kaiken. Minä en jaa kuninkaan valtakirjoja kevytmielisesti.»

»Vai ette, jumaliste! Mitä te muutakaan luulette tämän olevan. Mutta hänen majesteettinsa varakuvernöörinä Jamaikassa otan minä vapauden korjata erehdyksenne omalla tavallani.»

»Niinkö! Ja mikähän tapa se on?»

»Port Royalissa on hirsipuu, joka on odottanut tätä roistoa jo kauemman aikaa.» Blood oli puuttumaisillaan puheeseen, mutta lordi ennätti ennen häntä.

»Huomaan, sir, että ette oikein ole perillä tilanteesta. Jos valtakirjan antaminen kapteeni Bloodille on ollut erehdys, niin ei syy ole minun. Minä toimin mylord Sunderlandin ohjeiden mukaan, ja täysin tietoisena olosuhteista on hänen ylhäisyytensä määrännyt valtakirjan nimenomaan kapteeni Bloodille, jos hän vain suostuu ottamaan sen vastaan.»

Eversti Bishopin suu jäi auki hämmästyksestä ja harmista.

»Määräsikö lordi Sunderland valtakirjan juuri hänelle?»

»Nimenomaan hänelle.»

Hänen ylhäisyytensä odotti hetkisen vastausta. Kun ei sitä kuulunut sanattomaksi mykistyneeltä varakuvernööriltä, teki hän puolestaan kysymyksen.

»Vieläkö nytkin uskallatte sanoa sitä erehdykseksi, sir? Ja rohkenetteko käydä korjaamaan sitä?»

»Minä... minä en saattanut uneksiakaan...»

»Ymmärrän. Sallikaa minun esittää teille kapteeni Blood.»

Väkisin oli Bishopin näytettävä niin tyytyväistä naamaa kuin hän vain kykeni. Mutta kaikille oli selvää, että se oli vain naamari, jolla hän koetti peittää raivoaan ja myrkyllistä vihaansa.

Tästä huonoenteisestä alusta eivät asiat sittemmin olleet parantuneet, päinvastoin ne olivat tulleet pahemmiksi.

Bloodin mietteet koskivat tätä ja muita asioita hänen loikoessaan lepotuolissaan. Hän oli ollut kaksi viikkoa Port Royalissa ja hänen laivansa oli tosiasiallisesti yhtynyt Jamaikan laivasto-osastoon. Ja kun tieto tästä kulkeutuisi Tortugaan ja häntä palaavaksi odottavien merirosvojen korviin, niin tulisi kapteeni Bloodin nimestä, jolla Rannikon veljeskunnan keskuudessa oli ollut niin suurenmoinen kaiku, herjasana, kauhistus, ja hän saisi ehkä vielä elämällään maksaa teon, jonka he käsittäisivät petolliseksi luopumiseksi. Ja minkä vuoksi hän oli saattanut itsensä tähän asemaan? Tytön vuoksi, joka vältti häntä niin itsepintaisesti ja tarkoituksellisesti, että hänen täytyi tulla siihen johtopäätökseen, että tyttö yhä halveksi häntä. Hänen oli tuskin vilaukseltakaan suotu nähdä tyttöä koko kahden viikon aikana, vaikka hän pääasiallisesti sen vuoksi päivittäin kävi hänen setänsä asunnossa ja joka päivä urhoollisesti alistui sietämään eversti Bishopin osoittamaa peittelemätöntä vihamielisyyttä ja ilkkuvaa kiukkua. Eikä se suinkaan ollut pahinta. Hänen annettiin selvästi ymmärtää, että tytön jokainen hetki oli omistettu lordi Julianille, tuolle nuorelle, hienolle ja kohteliaalle, St. Jamesista olevalle narrille. Mitäpä mahdollisuuksia hänellä, toivottomalla seikkailijalla, joka oli ollut lainsuojattomien kirjoissa, saattoi olla sellaisen kilpailijan rinnalla, joka sitä paitsi oli älykäs, kuten Bloodin täytyi myöntää?

Ymmärtänette hänen mielensä katkeruuden. Hän piti itseään sadun koirana, joka oli päättänyt lopettaa yrityksensä tavoitella aina pakenevaa varjoaan.

Hän haki lohdutusta Horatiuksen oodin säkeestä, joka osui hänen silmäänsä: »Levius fit patientia quicquid corrigere est nefas.» [Se mikä on mahdotonta korjata, on helpompi kantaa kärsivällisyyden avulla.] Hän haki, mutta ei sanottavasti löytänyt sitä.

Vene, joka huomaamatta oli lähestynyt rannalta käsin, laski raappien ja jysähdellen _Arabellan_ punaista kylkeä vasten ja käheä ääni huusi merkinantajalle. Laivan kellotapulista kajahti kaksi hopeanheleätä kilahdusta terävinä ja selkeinä ja hetken perästä vihelsi puosun pilli pitkän valittavan vonkaisun.

Äänet herättivät kapteeni Bloodin synkistä mietteistään. Hän nousi solakkana, vilkkaana ja huomiota herättävän hienona punaisessa, kultareunuksisessa takissaan, joka ilmaisi hänen uuden asemansa arvon, ja pistäen pienen kirjansa taskuun hän lähestyi leikkauksilla varustettua peräkannen kaidetta juuri kun Jeremias Pitt astui portaille.

»Kirje varakuvernööriltä», ilmoitti laivuri lyhyesti ja ojensi Bloodille kokoontaitetun paperin.

Blood mursi sinetin ja luki kirjeen. Pitt puettuna väljään paitaan ja housuihin nojasi sillä aikaa kaidetta vasten ja katseli häntä huolekas ilme kauniilla, rehellisillä kasvoillaan.

Blood naurahti lyhyesti ja nyrpisti huuliaan. »Sangen käskevä kutsu», sanoi hän ja ojensi paperin ystävälleen.

Nuori laivuri katsahti sitä harmailla silmillään. Miettiväisenä hän pyyhkäisi kullankeltaista partaansa.

»Ethän mene?» sanoi hän puoleksi kysyen, puoleksi vaatien.

»Miksikä en? Olenhan joka päivä käynyt linnoituksessa...»