Part 17

Niinpä jäi Don Miguel de Espinosa sulattelemaan menettämänsä tilaisuuden tuottamaa katkeruutta ja miettimään, millä sanoilla hän saisi ilmoitetuksi hänen katolisen majesteettinsa ylimmälle neuvostolle, että Peter Blood oli päässyt livahtamaan Maracaibon lahdesta vieden mukanaan kaksi kahdenkymmenen tykin sotalaivaa, jotka vastikään olivat olleet Espanjan omaisuutta, puhumattakaan kahdestasadastaviidestäkymmenestätuhannesta kultakolikosta ynnä muusta ryöstösaaliista.

Raskaaksi nousi todellakin Peter Bloodin velka, jonka amiraali vannoi hinnalla millä hyvänsä perivänsä viimeistä penniä myöten.

Mutta Espanjan kuninkaan tappiot eivät pysähtyneet äsken sattuneisiin. Sillä seuraavana iltana yhdytti kapteeni Bloodin laivasto vähän matkaa Oruban rannikolta Venezuelan lahden suulla myöhästyneen _Santo Niñon_, joka täysin purjein kiiruhti Don Miguelin avuksi.

Ensin luuli espanjalainen tapaavansa Don Miguelin voittoisan laivaston, joka palasi tuhoamasta merirosvoja. Mutta kun _Arabella_ verraten lähellä nosti mastonsa huippuun Pyhän Yrjön viirin, havaitsi se erehdyksensä ja valiten kahdesta pahasta lievemmän — antautui.

Kapteeni Blood komensi miehet veneisiin ja käski heidän soutaa Orubaan tai minne vain halusivat. Olipa hän niinkin hienotunteinen, että auttaakseen heitä matkaan lahjoitti heille useammankin pirogin, joita hän yhä kuljetti perässään.

»Te tapaatte Don Miguelin», sanoi hän, »varmaankin sangen pahantuulisena. Viekää hänelle terveiseni ja sanokaa hänelle, että rohkenen muistuttaa häntä siitä, että hän itse on syypää kaikkeen siihen pahaan, mitä hänelle on tapahtunut. Se paha, minkä hän pani alkuun lähettäessään veljensä epäviralliselle ryöstöretkelle Barbados-saarelle, on sattunut hänen omaan nilkkaansa. Kehoittakaa häntä vastedes ajattelemaan kahdesti ennen kuin laskee paholaisensa englantilaisten siirtomaiden kimppuun.»

Niin sanoen hän jätti _Santo Niñon_ kapteenin astumaan veneeseen ja lähti itse tutkimaan uuden saaliinsa arvoa. Kun luukut avattiin, havaittiin että laivan kannen alla oli ihmislasti.

»Orjia», sanoi Wolverstone ja pysyi väitteessään kiroten espanjalaisten roistomaisuutta, kunnes laivan mustista uumenista kiipesi esille Cahusac räpytellen silmiään auringonpaisteessa.

Oli siinä muutakin kuin auringonpaiste, joka sai bretagnelaisen räpyttelemään silmiään. Ja ne, jotka hänen perässään nousivat ihmisten ilmoille — jäännös hänen entisestä miehistöstään — kirosivat häntä pelottavasti hänen raukkamaisuutensa vuoksi, joka oli saattanut heidät kiitollisuudenvelkaan pelastumisestaan samoille miehille, jotka he vastikään olivat jättäneet kuolemaantuomittuina.

_Santo Niño_ oli tavannut heidän purtensa ja upottanut sen, ja Cahusac oli hädin tuskin pelastunut joutumasta hirteen tullakseen sitten pitkäksi aikaa Rannikon veljeskunnan pilkan esineeksi.

Monta kuukautta sai hän sittemmin Tortugassa alituiseen vastata kysymykseen:

»Minne sinä tuhlasit kaiken sen kullan, minkä Maracaibosta sait?»

Kahdeksastoista luku

MILAGROSA

Maracaibon-tapausta on pidettävä kapteeni Bloodin mestarinäytteenä merirosvousasioissa. Vaikka hänen monien taistelujensa joukossa tuskin on yhtään, joka ei näyttäisi jotakin puolta hänen nerokkuudestaan merisodassa, ei se yhdessäkään niistä ilmene niin loistavana kuin niissä kahdessa liikkeessä, joilla hän vapautui siitä ansasta, jonka Don Miguel de Espinosa oli hänelle virittänyt.

Maine, joka hänellä tätä ennen oli ollut, oli aivan mitätön siihen verrattuna mitä nyt seurasi. Se oli mainetta, jota ei kukaan merirosvo ole nauttinut — ei edes Morgan — aikaisemmin eikä myöhempinäkään aikoina.

Tortugassa, jossa hän nyt pani kuntoon niitä laivoja, jotka oli anastanut siitä laivastosta, jonka piti tuhota hänet, hän joutui Rannikon veljeskunnan keskuudessa rajattoman ihailun ja melkeinpä jumaloimisen esineeksi, ja kaikki pyrkivät osallisuuteen kunniasta päästä hänen palvelukseensa. Se tarjosi hänelle harvinaisen tilaisuuden valita suurentunutta laivastoaan varten miehistön tarkalleen oman makunsa mukaan, ja hän valikoi tarkkaan. Kun hän seuraavan kerran lähti merille, oli hänellä viisi komeata laivaa käsittävä laivasto ja yli tuhat miestä. Näette siis, että hän ei ollut ainoastaan kuuluisa, vaan myös pelottava. Kolme uutta espanjalaista alustaan risti hän uudelleen oppineen huumorilla _Clothoksi, Lachesikseksi_ ja _Atropokseksi_, julman leikillisesti ilmoittaakseen maailmalle, että hän asetti ne jokaisen espanjalaisen kohtalon ratkaisijoiksi, joka vain sattui hänen tielleen merellä.

Euroopassa aiheutti uutinen hänen laivastostaan ja sen edellä käynyt uutinen espanjalaisen amiraalin häviöstä Maracaibon lahdessa tavatonta huomiota. Espanja ja Englanti olivat vuoroin ja sangen epämiellyttävällä tavalla välikädessä, ja jos huolitte penkoa näiden valtioiden välistä kirjeenvaihtoa tältä ajalta, niin huomaatte, että se on sangen laaja eikä aina varsin ystävällistä laatua.

Ja sillä välin saattaa espanjalaisen amiraalin Don Miguel de Espinosan sanoa tulleen Karibian meren vesillä raivohulluksi. Se alennustila, johon hän oli joutunut kapteeni Bloodin käden kautta kärsimänsä tappion vuoksi, oli tehnyt hänestä mielettömän. On mahdotonta olla tuntematta sääliä häntä kohtaan, jos vain koetamme olla puolueettomia. Viha oli nyt tuon onnettoman miehen jokapäiväisenä leipänä ja koston toivo hänen ainaisena painajaisenaan. Raivoten kuin mielipuoli hän purjehti Karibian merta ristiin rastiin etsien vihollistaan ja hyökkäsi sillä välin, ikään kuin tyydyttääkseen kostonhimoista ruokahaluaan, jokaisen englantilaisen ja ranskalaisen laivan kimppuun, joka vain taivaan rannalle ilmaantui.

Minun ei tarvitse sanoa enempää osoittaakseni, että tämä kuulu amiraali, hieno herrasmies, oli todella menettänyt järkensä ja ruvennut vuorostaan merirosvoksi. Kastilian korkein neuvosto saattoi tietenkin moittia hänen toimiaan. Mutta mitäpä se merkitsi miehelle, jonka tuomio jo peruuttamattomasti oli langetettu. Päinvastoin, jos hän saisi elää ja nähdä sen päivän, jolloin rohkea ja häpeämätön Blood olisi nujerrettu, ei olisi vallan mahdotonta että Espanja katseli lempeämmällä silmällä hänen nykyisiä edesottamuksiaan ja aikaisempia häviötään.

Ja niin etsi espanjalainen amiraali kapteeni Bloodia meren jäljettömiltä taipaleilta vähääkään välittänyttä edes siitä, että tällä oli suunnattomasti ylivoimainen laivasto. Mutta kokonaisen vuoden sai hän turhaan etsiä. Olosuhteet, joissa he tapasivat toisensa, olivat peräti merkilliset.

Inhimillisen elämän tarkka huomioiminen opettaa pintapuolisellekin ihmiselle, joka mielellään ivaa näytelmien ja kertomusten sepittäjien apunaan käyttämää sattumaa, että itse elämäkin on miltei yhtenäistä sattumien sarjaan. Avatkaa menneisyyden historia miltä sivulta tahansa, niin huomaatte, että sattumat siinä luovat tapahtumia, jotka ainoastaan toinen sattuma olisi saattanut kääntää päinvastaiseksi. Sattumaa saattaa todella sanoa Sallimuksen aseeksi sen määrätessä ihmisten ja kansojen kohtaloita.

Huomatkaa, kuinka se nytkin toimi kapteeni Bloodin ja eräiden muiden asian järjestelemisessä.

Viidentenätoista päivänä syyskuuta 1688 — muistettava vuosi Englannin aikakirjoissa — purjehti Karibian merellä kolme laivaa, joiden tapaaminen ratkaisi monen ihmisen kohtalon.

Ensimmäinen niistä oli kapteeni Bloodin lippulaiva _Arabella_, joka oli pyörremyrskyssä joutunut erilleen muista merirosvoista Vähien Antillien luona. Noin 17⁰ pohjoista leveyttä ja 74⁰ itäistä pituutta se ponnisteli tukahduttavassa kuumuudessa Tortugaa, merirosvojen hajaantuneen laivaston luonnollista yhtymäpaikkaa kohti.

Toinen laiva oli suuri espanjalainen sotalaiva _Milagrosa_, joka seuranaan pienempi fregatti _Hidalga_, piileskeli vähän matkaa Caymitesta, sen pitkän niemen pohjoispuolella, joka pistää Hispaniolan lounaisesta kolkasta. _Milagrosella_ purjehtii kostonhimoinen Don Miguel. Kolmas ja viimeinen niistä laivoista, joiden kanssa olemme tekemisissä, oli englantilainen sotalaiva, joka sanottuna päivänä oli ankkurissa ranskalaisessa St. Nikolasin satamassa, Hispaniolan koillisella rannalla. Se oli matkalla Plymouthista Jamaikaan ja kuljetti erästä sangen ylhäistä matkustajaa lordi Julian Waden persoonassa, joka sukulaisensa lordi Sunderlandin lähettämänä liikkui sangen tärkeillä ja arkaluontoisilla asioilla, jotka suoranaisesti aiheutuivat Englannin ja Espanjan välisestä vihaisesta kirjeenvaihdosta.

Ranskan hallitus, samoin kuin Englanninkin, oli äärimmäisen harmistunut merirosvojen ryöstöretkistä ja niistä johtuneista yhtämittaisista jännittyneistä väleistä Espanjan kanssa, ja se oli turhaan koettanut lopettaa ne vaatimalla äärimmäistä ankaruutta meren tuolla puolen olevilta monilta kuvernööreiltään. Mutta nämä olivat joko — kuten Tortugan kuvernööri — miltei julkisessa liitossa merirosvojen kanssa, taikka — kuten ranskalaisen Hispaniolan kuvernööri — sitä mieltä, että merirosvoja pikemminkin oli yllytettävä, koska he siten olivat jonkinlaisena vastapainona espanjalaisten ahneudelle ja vallanhimolle, joka muussa tapauksessa olisi saattanut tulla varsin tuhoisaksi muiden kansojen siirtomaille. He olivat suorastaan sitä mieltä, että jokainen ankarampi toimenpide johtaisi siihen, että merirosvot hakisivat itselleen uusia toimialoja etelämpänä.

Tyynnyttääkseen Jaakko-kuninkaan hätää päästä sovintoon Espanjan kanssa ja noudattaakseen Espanjan lähettilään uudistuneita ja vihaisia vaatimuksia oli mylord Sunderland, Englannin valtiosihteeri, nimittänyt voimakkaan miehen Jamaikan varakuvernööriksi. Tämä voimakas mies oli eversti Bishop, joka nyt muutaman vuoden oli ollut Barbados-saaren vaikutusvaltaisin viljelystenomistaja.

Eversti Bishop oli ottanut viran vastaan ja lähtenyt viljelyksiltään, missä hänen rikkautensa olivat huimasti kasvaneet, täynnä intoa, joka pohjautui haluun maksaa omalta kohdaltaan velkansa Peter Bloodille.

Heti Jamaikaan tulonsa jälkeen olivat merirosvot tunteneet hänen läsnäolonsa. Mutta vaikka hän olisi tehnyt mitä hyvänsä, niin se merirosvo, jota hän erityisesti halusi käsiinsä — Peter Blood, joka kerran oli ollut hänen orjansa — vältti hänet aina ja jatkoi häiriintymättä ja suuressa mittakaavassa espanjalaisten hätyyttämistä sekä maalla että merellä ja piti siten Englannin ja Espanjan välejä jatkuvasti kireinä, mikä oli erittäin vaarallista aikana, jolloin Euroopan rauha muutenkin oli vaikeasti ylläpidettävissä.

Harmistuneena sekä omalta osaltaan että niistä moitteista, joita hän epäonnistumisensa vuoksi sai Lontoosta, meni eversti Bishop vihdoin niin pitkälle, että alkoi miettiä retken tekemistä itse Tortugaan saadakseen vihamiehensä käsiinsä ja yrittääkseen puhdistaa koko saaren merirosvoista. Onnekseen hän kuitenkin luopui mielettömästä suunnitelmastaan osaksi paikan luontaisen lujuuden vuoksi, mutta osaksi myös siitä syystä, että kostoretki Tortugaan, joka ainakin nimellisesti oli ranskalainen alusmaa, olisi ollut raskas loukkaus Ranskaa kohtaan. Ilman tuollaista retkeä ei hän kuitenkaan pystynyt merirosvoja hillitsemään. Hän tunnustikin sen kirjeessään valtiosihteerille.

Tämä kirje sekä siinä selostettu asiantila pani lordi Sunderlandin epäilemään, ettei harmillista ongelmaa voitukaan ratkaista tavallisin keinoin. Hän alkoi tuumia tavallisuudesta poikkeavia menettelytapoja ja muisti, miten Morgan oli Kaarle Toisen aikana otettu kuninkaan palvelukseen. Hänen mieleensä johtui, että sama keino ehkä tepsisi kapteeni Bloodiinkiin nähden. Hänen ylhäisyydeltään ei jäänyt huomaamatta se mahdollisuus että Blood ei harjoittanut laittomuutta omasta taipumuksestaan, vaan että hän välttämättömyyden pakosta teki sitä, mihin hänen maanpakolaisuutensa oli hänet vienyt, ja että hän mielihyvin luopuisi siitä, kun siihen vain tarjoutuisi tilaisuus.

Toimien tässä mielessä lähetti lordi Sunderland sukulaisensa, lordi Julian Waden, avonainen valtakirja muassaan järjestämään asiaa valtiosihteerin haluamaan suuntaan. Ovela Sunderland, joka oli mestari juonittelussa, neuvoi sukulaistaan siinä tapauksessa, ettei Blood taipuisi taikka hän itse ei syystä tai toisesta katsoisi sopivaksi pestata häntä kuninkaan palvelukseen, kohdistamaan huomionsa Bloodin upseereihin ja yrittämään viekoitella heitä hänen palveluksestaan heikontaakseen häntä siinä määrin, että hän sitten helposti joutuisi eversti Bishopin laivaston saaliiksi.

_Royal Mary_, jolla lordi Sunderlandin terävä, sivistynyt, hieman kevytmielinen ja erinomaisen hieno lähetti matkusti, oli onnellisen matkan jälkeen saapunut St. Nikolasiin, joka oli viimeinen satama ennen määräpaikkaa. Oli sovittu, että lordi Julian ilmoittautuisi ensin varakuvernöörille Port Royalissa, josta hän tarpeen vaatiessa saattoi purjehtia Tortugaan. Nyt sattui, että varakuvernöörin veljentytär oli pari kuukautta aikaisemmin tullut St. Nikolasiin omaisiaan tervehtimään sekä päästäkseen Jamaikalla sinä aikana vallitsevasta sietämättömästä kuumuudesta. Koska hänen näihin aikoihin piti matkustaa takaisin, pyydettiin hänelle paikka _Royal Maryllä_, ja katsoen hänen setänsä arvoon ja asemaan myönnyttiin pyyntöön heti.

Lordi Julian tervehti hänen laivalle tuloaan tyydytyksen tuntein. Se antoi hänen matkalleen, joka oli ollut erinomaisen mielenkiintoinen, juuri sen höysteen, jonka se tarvitsi ollakseen täydellinen. Hänen ylhäisyytensä oli niitä ritareita, joiden elämä tuntui ehdottomasti tyhjältä ja hukkaanmenneeltä, ellei sitä sulostuttamassa ollut nainen.

Neiti Arabella Bishop, suoraluonteinen tytönletukka poikamaisine äänineen ja miltei poikamaisen kevyine liikkeineen ei ehkä ollut sellainen lady, joka Englannissa olisi herättänyt lordien herkuttelevaa huomiota. Miehen sangen turmeltunut, huolellisesti kasvatettu maku kallistui niissä asioissa pulleisiin, kaihomielisiin, peräti avuttomiin naisiin. Neiti Bishopin viehättävyyttä ei voinut kieltää. Mutta se oli sitä laatua, jota vain hienotunteinen mies pystyi käsittämään. Ja lordi Julian, vaikka ei suinkaan ollut raaka, ei ollut hienotunteinen siinä määrässä. Näillä sanoilla älköön käsitettäkö, että tahtoisin sanoa lordista mitään pahaa.

Neiti Bishop oli yhtä kaikki nuori nainen ja lady, ja niillä leveysasteilla, jonne lordi Julian oli harhautunut, tarpeeksi harvinainen ilmiö vetääkseen hänen huomionsa puoleensa. Lordi puolestaan, korkeine arvonimineen ja asemineen, tottuneen hovimiehen kohteliaisuuksineen ja itsekin henkilökohtaisesti sangen miellyttävänä, tuntui tulevan suuresta maailmasta, jota tyttö tuskin tunsi muuta kuin nimeltä, sillä hän oli viettänyt suurimman osan elämäänsä Antilleilla. Ei ole sen vuoksi ihmeteltävää, että he jo ennen kuin Royal Mary pääsy lähtemään St. Nikolasista, olivat kiintyneet toisiinsa. Kumpikin taisi kertoa toisilleen asioita, joita toinen halusi tietää. Lordi osasi kiihottaa tytön mielikuvitusta kertomalla juttuja Jaakko-kuninkaasta — hän esiintyi niissä usein itse pääsankarina tai ainakin varsin huomattavana tekijänä — ja tyttö puolestaan voi rikastuttaa lordin tietomäärää uutta maailmaa koskevilla tiedonannoilla.

Ennen kuin St. Nikolas oli häipynyt näköpiiristä, oli heistä tullut, hyvät ystävät ja hänen ylhäisyytensä lordi alkoi korjata ensivaikutelmaansa tytöstä sekä huomata viehätystä siinä suorasukaisessa toverillisuudessa, jolla tyttö kohteli kaikkia miehiä veljinään. Kun ajattelemme, että lordin mieltä painoi hänen matkansa aiheuttanut tehtävä, niin ei ole ihmeellistä, että he joutuivat puhumaan kapteeni Bloodistakin.

»Ihmettelenpä», sanoi lordi heidän kävellessään peräkannella, »oletteko koskaan nähnyt tuota Bloodia, joka kerran oli setänne istutuksilla orjana?»

Neiti Bishop pysähtyi. Hän nojasi laivan parraspuuhun katsellen häipyvää maata, ja kului hetkinen, ennen kuin hän vakavalla, levollisella äänellä vastasi:

»Olen nähnyt hänet useinkin. Tunsin hänet varsin hyvin.»

»Älkäähän toki!» Hänen ylhäisyytensä oli vähällä menettää mielentyyneytensä, jota hän niin hartaasti koetti ylläpitää. Hän oli nuori mies, ehkäpä kahdeksankolmatta, keskimittaa pitempi ja näytti vielä pitemmältä tavattoman hoikkuutensa vuoksi. Hänellä oli pienet, kalpeat ja kapeat kasvot, joita varjosti kullankellertävä käherretty tekotukka, tunteellinen suu ja vaaleansiniset silmät, jotka antoivat hänen ulkomuodolleen uneksivan, miltei surumielisen mietiskelevän ilmeen. Mutta hänen silmänsä olivat siitä huolimatta valppaat ja tarkkaavat, vaikkei hän tässä tapauksessa huomannutkaan sitä lievää värinmuutosta tytön poskilla, jonka hänen kysymyksensä oli aiheuttanut, eikä myöskään epäilyttävää vastausta, jonka tyttö antoi.

»Älkäähän toki!» toisti lordi ja tuli tytön viereen. »Ja millaiseksi mieheksi hänet havaitsitte?»

»Siihen aikaan kunnioitin häntä onnettomuuden kohtaamana gentlemannina.»

»Tunsitteko hänen tarinansa?»

»Hän kertoi sen minulle. Sen vuoksi kunnioitin häntä — vastoinkäymisissä osoittamansa tyynen miehuuden vuoksi. Mutta sittemmin olen miltei ollut taipuvainen uskomaan, että hän ei puhunut totta.»

»Jos tarkoitatte sitä vääryyttä, minkä hän joutui kärsimään kuninkaallisen kenttäoikeuden puolelta, joka tuomitsi Monmouthin kapinallisia, niin voitte olla varma siitä, että se oli totta. Hän ei ollut Monmouthin yrityksessä mukana. Se on varma. Hänet tuomittiin lain pykälän mukaan, jota hän ei saattanut tuntea tehdessään teon, joka väännettiin maanpetokseksi. Mutta hän on, totta vie, kostanut omalla tavallaan.»

»Sepä onkin», sanoi tyttö hiljaa, »anteeksiantamaton teko. Se on vienyt hänet turmiolle — ja ansiosta.»

»Turmiolle?» Hänen ylhäisyytensä naurahti hieman. »Älkää olko niinkään varma siitä. Hänestä on tullut rikas mies, olen kuullut. Hän on muuttanut espanjalaisen ryöstösaaliinsa ranskalaiseksi kullaksi, jota säilytetään hänen varaltaan Ranskassa. Hänen tuleva appensa M. d’Ogeron on pitänyt siitä huolen.»

»Hänen tuleva appensa?» toisti tyttö ja tuijotti silmät pyöreinä ja suu auki lordiin. Sitten hän lisäsi: »M. d'Ogeron? Tortugan kuvernöörikö?»

»Sama mies. Huomannette, että miehellä on oiva suojelija. Se on uutinen, jonka kuulin St. Nikolasissa. En osaa sanoa, oliko se oikein tervetullut, sillä en ole varma siitä, että se on helpottava tehtävääni, jonka vuoksi sukulaiseni lordi Sunderland minut tänne lähetti. Ette kai tiennyt siitä mitään?»

Neiti Bishop pudisti päätään virkkamatta sanaakaan. Hän oli kääntänyt kasvonsa poispäin ja katseli hiljaa lainehtivaa merta. Hetken perästä hän puhui taas, ja hänen äänensä oli rauhallinen ja täysin hillitty.

»Mutta jos se on totta, olisi hänen rosvoamisensa jo loppunut. Jos... jos hän rakastaa ja on kihloissa ja jos hän vielä lisäksi on rikas, kuten sanoitte, niin hän varmasti olisi lopettanut uhkarohkean ammattinsa ja...»

»Niinpä niin. Niin minäkin ajattelin, kunnes sain selityksen asiaan. M. d’Ogeron on ahnas sekä omasta että tyttärensä puolesta. Ja mitä tyttöön tulee, niin olen kuullut, että hän on oikea villipeura, sopiva Bloodin tapaiselle miehelle. Oikeastaan ihmettelen, miksi hän ei nai tyttöä heti ja ota häntä mukaansa ryöstöretkilleen. Se olisi tytölle uusi elämys. Ihmettelen myös Bloodin kärsivällisyyttä. Hänhän tappoi miehen saadakseen tytön omakseen.»

»Sanoitteko, että hän tappoi miehen tytön vuoksi?» Kauhu kuvastui Arabella-neidin äänessä.

»Niin on asianlaita. Mies oli eräs ranskalainen merirosvo nimeltä Levasseur. Hän oli tytön rakastettu ja Bloodin liittolainen uhkayrityksessä. Blood halusi tyttöä itselleen ja tappoi Levasseurin saadakseen hänet. Hyi, se on epämiellyttävä juttu, sen myönnän. Mutta ihmiset elävät näissä maissa toisenlaisten lakien mukaan...»

Tyttö oli kääntynyt häneen päin. Hän oli huuliaan myöten kalpea ja hänen utuiset silmänsä välähtivät, kun hän lopetti lordin Bloodia puolustavat puheet.

»Varmaankin, jos hänen liittolaisensa sallivat hänen elää sellaisen teon jälkeen.»

»Oh, teko tapahtui säännönmukaisessa kaksintaistelussa, olen kuullut.»

»Kuka sen kertoi?»

»Eräs mies, joka on purjehtinut heidän kanssaan, ranskalainen nimeltään Cahusac, jonka tapasin eräässä rantakapakassa St. Nikolasissa. Hän oli ollut Levasseurin luutnantti ja oli läsnä sillä saarella, jolla teko tapahtui ja Levasseur sai surmansa.»

»Entä tyttö? Sanoiko hän tytönkin olleen läsnä?»

»Sanoi. Hän oli silminnäkijänä tilaisuudessa. Blood vei hänet mukanaan, kun hän oli suoriutunut rosvotoveristaan.»

»Ja kuolleen toverit sallivat sen tapahtua!» Lordi huomasi epäilyksen tytön äänessä, mutta häneltä jäi kuulematta se helpotuksen sävy, joka siihen samalla oli sekoittunut. »Oh, minä en usko sitä juttua. Minä en tahdo uskoa sitä!»

»Kunnioitan teitä siksi, neiti Bishop. Minun oli itsenikin vaikea uskoa, että ihmiset saattaisivat olla niin tunteettomia, kunnes Cahusac selitti asian tarkemmin.»

»Tyttö?» neiti Bishop perääntyi epäuskostaan, epäuskosta joka oli vapauttanut hänet sanoin selittämättömästä mielipahasta. Tarttuen kaiteeseen hän käänsi kysyessään kasvonsa lordiin. Myöhemmin lordi muisti, että tytön käytöksessä oli jotakin omituista, joka silloin jäi häneltä huomaamatta.

»Blood osti heidän suostumuksensa ja oikeuden viedä tytön mukanaan. Hän maksoi heille hinnan helmissä, joita oli yli kahdenkymmenentuhannen kultakolikon arvosta.» Hänen ylhäisyytensä nauroi taas hieman ylenkatseellisesti. »Sievä hinta! Vai mitä? He ovat roistoja järjestään — varastelevia, pirullisia konnia joka ainoa. Onpa tämä juttu sopivaa kuultavaa ladyn korville.»

Tyttö käänsi taas katseensa lordista ja havaitsi, että hänen silmiään hieman hämärsi. Tuokion kuluttua hän kysyi hieman epävarmalla äänellä:

»Miksi ranskalainen kertoi teille tuon jutun? Vihasiko hän kapteeni Bloodia?»

»Sitä en saanut tietää», sanoi hänen ylhäisyytensä hitaasti. »Hän kertoi sen... oh, kai tavallisena juttuna, esimerkkinä merirosvojen menettelytavoista.»

»Tavallisena!» huudahti tyttö. »Hyvä Jumala! Tavallisena juttuna.»

»Uskallan sanoa, että olemme kaikki raakalaisia sivistyksen suoman vaipan turvissa», sanoi lordi. »Mutta tämä Blood, hän on monitaitoinen mies, mikäli Cahusacilta kuulin. Hänhän on lääkäri...»

»Se on totta, tiedän sen.»

»Ja hän on palvellut kauan sotaväessä ulkomailla, sekä meri- että maavoimissa. Cahusac sanoi — vaikka tuskin voin uskoa sitä — että hän olisi taistellut Ruyterin alaisena.»

»Sekin on totta», sanoi tyttö. Hän huokasi syvään. »Teidän Cahusacinne tiedot näkyvät olevan tarkkoja — valitettavasti.»

»Oletteko pahoillanne siitä?»

Tyttö katsoi häneen. Lordi huomasi, että hän oli hyvin kalpea.

»Samalla tavalla kuin olemme pahoillamme, kun kuulemme jonkun henkilön, jota olemme pitäneet arvossa, kuolleen. Kerran kunnioitin häntä onnettomana, mutta kunniallisena herrasmiehenä. Mutta nyt...» Hän vaikeni ja hymyili omituista hymyä. »Parasta unohtaa sellainen mies.»

Ystävyys, jota neiti Bishop aina osoitti kaikkia tapaamiaan ihmisiä kohtaan, kasvoi yhä heidän välillään sen lyhyen ajan kuluessa, mikä heillä enää oli jäljellä, kun sattui tapaus, joka pilasi lupaavimman vaiheen hänen ylhäisyytensä matkalla.

Häiritsijä oli raivohullu espanjalainen amiraali, jonka he tapasivat merellä toisena päivänä, kun olivat puoleksi sivuuttaneet Goneveslahden. _Royal Maryn_ kapteeni ei säikähtänyt, vaikka Don Miguel ampui sitä. Huomatessaan, että muhkean espanjalaisen aluksen kyljet olivat korkealla veden pinnasta ja siten tarjosivat erinomaisen maalin hänelle, englantilainen tunsi houkutusta pilantekoon. Jos kerran tämä Don, joka liehutti Kastilian lippua mastonsa huipussa, halusi tappelua, niin oli _Royal Mary_ juuri se laiva, joka mielellään tarjosi hänelle palvelustaan. Voi olla, että hän oli oikeassa varmassa uskossaan ja että hän sinä päivänä olisi tehnyt lopun Don Miguelin hurjasta menosta, ellei onnekas sattuma _Milagrosan_ tykistä olisi käynyt keularuumassa olevaan ruutivarastoon ja lennättänyt ilmaan miltei toista puolta hänen laivastaan. Miten ruuti oli joutunut sinne, ei ole milloinkaan selvinnyt, eikä uljas kapteeni itsekään jäänyt eloon tutkiakseen asiaa.