Part 16

»Olen tänä aamuna näyttänyt teidän ylhäisyydellenne, mihin pystyn. Vaikka minulla ei ollut kuin yksi kahta vastaan sekä mies- että tykkilukuun nähden, olen upottanut suuren laivastonne laivat, joilla teidän piti tulla tuhoamaan minut Maracaibon lahdessa. Täten ette enää pysty täyttämään uhkaustanne, vaikka La Guayrasta tuleva _Santo Niñokin_ saapuisi avuksenne. Siitä mitä on tapahtunut, voinette vetää johtopäätöksenne siihen nähden, mitä tulee tapahtumaan. En vaivaisikaan tällä kirjeellä teidän ylhäisyyttänne, ellen olisi inhimillinen mies, joka kammoaa verenvuodatusta. Sen vuoksi tarjoan teille nyt puhtaasti ihmisystävällisistä syistä viimeiset ehtoni ennen kuin käyn käsittelemään voittamattomaksi arvelemaanne linnoitusta samalla tavalla kuin laivojannekin, joita te myös piditte voittamattomina. Säästän Maracaibon kaupungin hävitykseltä ja vien mieheni sieltä heti sekä jätän ne neljäkymmentä vankia, jotka sieltä olen ottanut, takaisin sillä ehdolla, että te maksatte minulle viisikymmentätuhatta kultarahaa ja sata nautaa lunnaina ja annatte minun häiriintymättä mennä salmesta. Vankini, jotka suurimmaksi osaksi ovat arvohenkilöitä, pidän panttina lähtööni saakka, jolloin lähetän heidät takaisin kanooteissa, joita sitä varten otan mukaani. Jos teidän ylhäisyytenne neuvonantajat mahdollisesti saavat teidän hylkäämään ehtoni ja siten pakotatte minut hävittämään linnoituksen ehkäpä muutamien ihmishenkien kustannuksella, niin varoitan teitä, sillä mitään armoa ette siinä tapauksessa voi meidän puoleltamme odottaa, ja minä alan työni muuttamalla tuhkaläjäksi sen paikan, jossa viehättävä Maracaibon kaupunki nyt seisoo.»

Kirjoitettuaan kirjeen hän käski vankien joukosta tuoda luokseen Maracaibon varakuvernöörin, joka oli joutunut vangiksi Gibraltarissa. Selitettyään hänelle kirjeen sisällön hän lähetti hänet Don Miguelin luo.

Valitessaan varakuvernöörin lähetikseen kapteeni Blood menetteli sangen ovelasti. Jos kukaan, toivoi juuri tämä palavasti kaupunkinsa pelastumista. Hän oli mies, joka hinnalla millä hyvänsä tulisimmin vaatisi kaupungin säästämistä siltä tuholta, jolla kapteeni Blood sitä uhkasi.

Hänen laskunsa eivät pettäneetkään. Varakuvernööri yhtyi intohimoisesti kirjeessä mainittuihin ehtoihin.

Mutta Don Miguel oli uljaampaa ainesta.

Totta oli, että hänen laivastonsa oli osaksi hävitetty ja osaksi anastettu. Mutta, hän ajatteli, hänet oli yllätetty. Sitä ei tapahtuisi toista kertaa. Linnoitusta ei vain niinkään yllätettäisi. Tehköön kapteeni Blood mitä halusi Maracaibossa, mutta häntä odottaisi katkera jälkilasku, kun hän mahdollisesti — ja ennemmin tai myöhemmin täytyi hänen se tehdä — päättäisi lähteä lahdesta.

Varakuvernööri raivostui. Hän menetti mielenmalttinsa ja tuli sanoneeksi kovia sanoja amiraalille. Mutta ne eivät olleet niin kovia kuin ne sanat, jotka amiraali lausui hänelle.

»Jos te olisitte ollut yhtä uskollinen kuninkaallenne koettamalla estää noita kirottuja merirosvoja tunkeutumasta tänne, kuin minä aion olla estäessäni heitä lähtemästä täältä, niin emme nyt ensinkään olisi tässä vaikeassa pulmassa. Älkää siis väsyttäkö minua enää raukkamaisilla neuvoillanne. Minä en suostu mihinkään sovitteluihin kapteeni Bloodin kanssa. Tiedän velvollisuuteni kuningastani kohtaan ja aion myös tehdä sen. Tunnen myös velvollisuuteni itseäni kohtaan. Minulla on eräs yksityinen asia suoritettavana tuon roiston kanssa ja aion tehdä sen nyt. Viekää ne terveiset hänelle.»

Niin palasi varakuvernööri takaisin Maracaiboon omaan kauniiseen taloonsa, jonka kapteeni Blood oli tehnyt päämajakseen, ja toi mukanaan amiraalin vastauksen. Ja koska hän luulotteli, että amiraalin uljas rohkeus vastoinkäymisenkin hetkellä oli vuodattanut myös häneen samanlaista sisua, saneli hän amiraalin terveiset niin uhkaavassa muodossa kuin tämä suinkin saattoi toivoa.

»Vai niin», sanoi kapteeni Blood tyynesti hymyillen, vaikka hänen mielensä olikin perin alakuloinen hänen huomatessaan pöyhkeilynsä epäonnistuneen. »No niin, onpa sääli, että amiraali on niin itsepäinen. Sillä tavalla hän menetti laivastoissakin, mutta sehän olikin hänen oma asiansa. Mutta niin ei ole kauniin Maracaibon kaupungin laita. Ehkäpä hän menettääkin sen suuremmitta suruitta. Olen kovin pahoillani. Kaikenlainen hävittäminen, kuten verenvuodatuskin, on minulle perin vastenmielistä. Mutta minkäpä sille taitaa! Huomisaamuna panen toimeen. ilotulituksen, ja ehkäpä amiraali on illalla havaitseva, että Peter Blood on niitä miehiä, jotka pitävät sanansa. Saatte mennä, Don Francisco.»

Varakuvernööri meni ulos laahustavin askelin vartijainsa saattamana ja hänestä oli uhkamielisyys tyystin hävinnyt.

Mutta tuskin oli varakuvernööri poistunut, kun Cahusac, joka oli ollut amiraalin vastausta odottelevassa neuvoskunnassa, hypähti pystyyn. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hänen kätensä vapisivat, kun hän ojenteli niitä vastalauseeksi.

»Jumaliste, mitäs nyt sanotte?» huusi hän käheällä äänellä. Ja odottamatta vastausta kysymykseensä hän raivosi edelleen: »Minä tiesin, ettette säikäyttäisi amiraalia niin helposti. Hän pitää meitä satimessaan — ja hän tuntee asiansa. Ja sittenkin te luulette, että hän suostuisi teidän häpeämättömiin ehtoihinne. Teidän mieletön kirjeenne on lopullisesti aiheuttanut sinetin meidän tuomiomme alle.»

»Joko olette lopettanut?» kysyi Blood rauhallisesti, kun ranskalainen vaikeni vetääkseen henkeään.

»En, en vielä.»

»Säästäkää minua sitten enemmältä. Se on kuitenkin samaa lajia, piru vieköön, eikä se auta meitä ratkaisemaan pulmaamme.»

»Mutta mitä aiotte tehdä. Se teidän on meille sanottava.»

Tämä ei enää kuulostanut kysymykseltä, se oli vaatimus.

»Mistä pirusta minä sen tietäisin. Minä toivoin, että teillä olisi itsellänne jokin suunnitelma. Mutta koska teille näkyy olevan niin tuiki tärkeää pelastaa oma nahkanne, niin saatte sekä te että ne, jotka ovat samaa mieltä kanssanne, erinomaisen kernaasti jättää meidät. En vähääkään epäile, että espanjalainen amiraali on hyvillään siitä, kun lukumäärämme siten tuntuvasti vaikka hieman myöhäänkin vähenee. Saatte purren läksiäislahjaksi meiltä ja voitte liittyä vaikka Don Miguelin linnoitusjoukkoihin, sillä en usko, että te ainakaan meitä voitte hyödyttää tässä pälkähässä.»

»Miesteni asia on päättää siitä», vastasi Cahusac niellen raivonsa ja meni ulos puhuttelemaan heitä jättäen toiset rauhassa tekemään suunnitelmiaan.

Aikaisin seuraavana aamuna hän tuli taas kapteeni Bloodin puheille. Hän tapasi hänet yksin kuistillaan kävelemässä edestakaisin, pää painuneena rintaa vasten. Cahusac erehtyi luulemaan mietiskelyä masentuneisuudeksi. Kukin meistä arvostelee naapuriaan oman mittapuunsa mukaan.

»Olen ottanut sanoistanne vaarin, kapteeni», ilmoitti hän synkän vihaisena. Kapteeni Blood pysähtyi. Hartiat kumarassa ja kädet selän takana hän katseli lempeästi ja äänettömänä merirosvoa.

Cahusac selitti sanojaan. »Eilen illalla lähetin erään miehistäni viemään espanjalaiselle amiraalille kirjeen. Selitin antautuvani ehdolla, että meitä kohdeltaisiin kunniallisesti kuten sotavankeja. Tänä aamuna sain vastauksen. Hän suostuu ehdolla, että en vie mitään mukanani. Mieheni ovat menossa purteen. Me lähdemme heti.»

»Onnellista matkaa», sanoi kapteeni Blood, ja nyökäten päätään hän kääntyi kantapäillään jatkaen keskeytynyttä mietiskelyään.

»Siinäkö kaikki, mitä teillä on minulle sanottavaa?» huudahti Cahusac.

»Olisihan sitä muutakin», sanoi Blood olkansa takaa, »mutta minä tiedän, että se ei teitä miellyttäisi.»

»Haa! Siis hyvästi, rakas kapteeni.» Myrkyllisesti hän lisäsi sitten: »Minun uskoni on, että emme enää tapaa toisiamme.»

»Toivon, ettette pety uskossanne», vastasi kapteeni Blood.

Cahusac riensi tiehensä sadatellen rivosti. Ennen puolta päivää oli hän matkalla tovereineen, joita oli noin kuusikymmentä masentunutta miestä, jotka hän oli saanut houkutelluksi mukaansa huolimatta Ybervillen yrityksistä pidättää heitä. Amiraali piti lupauksensa ja salli heidän vapaasti lähteä merelle, seikka jota kapteeni Blood, sikäli kuin hän tunsi espanjalaisia, piti vallan odottamattomana.

Tuskin olivat luopiot nostaneet ankkurinsa, kun varakuvernööri pyysi päästä uudelleen kapteeni Bloodin puheille. Saatuaan luvan siihen ilmoitti Don Francisco heti, että yhden yön miettiminen oli kiihdyttänyt hänen pelkoaan Maracaibon kaupungin puolesta ja vahvistanut hänen vakaumustaan amiraalin jääräpäisyydestä.

Kapteeni Blood otti hänet ystävällisesti vastaan.

»Hyvää huomenta; Don Francisco. Olen lykännyt ilotulituksen iltaan. Se tekee komeamman vaikutuksen pimeässä.»

Don Francisco, heikko, hermostunut ja vanhanpuoleinen mies, joka oli ylhäistä sukua mutta poti henkevyyden puutetta, kävi suoraan asiaan.

»Tulin luoksenne, Don Pedro, sanomaan, että jos odotatte kolme päivää, niin koetan saada kokoon vaatimanne lunnaat, joiden maksamiseen Don Miguel de Espinosa ei suostunut.»

Kapteeni Blood katsoi miestä ja rypisti tummia kulmakarvojaan.

»Ja mistä aiotte saada sen kokoon?» kysyi hän ilmaisten lievän hämmästyksensä.

Don Francisco pudisti päätään.

»Sen täytyy jäädä omaksi salaisuudekseni», vastasi hän. »Tiedän, mistä se on saatavissa, ja minun maanmiesteni täytyy maksaa se. Antakaa minulle aikaa kolme päivää kunniasanaani vastaan, niin takaan, että tulette olemaan tyytyväinen. Poikani jää sillä välin panttivangiksi.» Ja sitten hän alkoi pyytää ja rukoilla. Mutta se keskeytyi äkkiä.

»Pyhimysten nimessä! Te olette rohkea mies, Don Francisco, kun tulette puhumaan minulle sellaisia — kertomaan minulle, että tiedätte, mistä lunnaat ovat saatavissa, mutta kuitenkin kieltäydytte ilmaisemasta paikkaa. Ettekö luule, että pari puunaulaa kynnen alle saisi teidät puheliaammaksi?»

Vaikka Don Francisco tulikin hieman kalpeammaksi, pudisti hän kuitenkin uudelleen päätään.

»Ne kuuluivat Morganin, L’Ollonais’n ja muiden merirosvojen tapoihin. Mutta ne eivät ole kapteeni Bloodin tapoja. Ellen olisi tiennyt sitä, en olisi puhunut niin paljoa.»

Kapteeni nauroi. »Te vanha roisto», sanoi hän. »Te luotatte turhamaisuuteeni, niinkö!»

»Kunniantuntoonne, kapteeni.»

»Merirosvon kunniantuntoon? Olette varmaankin menettänyt järkenne?»

»Kapteeni Bloodin kunniantuntoon», väitti Don Francisco itsepäisesti. »Maineenne kertoo, että te käytte sotaa kuin gentlemanni.»

Kapteeni Blood nauroi taas ja siinä oli katkera sävy, joka sai Don Franciscon pelkäämään pahinta. Hän ei osannut arvata, että kapteeni ivasi itseään.

»Se on vain sen vuoksi, että se lopultakin on hyödyllisintä. Ja sen vuoksi saatte tekin pyytämänne kolme päivää. Siis työhön heti. Saatte minulta niin monta muulia kuin tarvitsette. Siitä pidän huolen.»

Don Francisco lähti hankinnalleen jättäen kapteeni Bloodin katkeruuden ja tyydytyksen sekaisin tuntein tuumimaan sitä seikkaa, että ritarillisuus, sikäli kuin se oli sovitettavissa merirosvon ammattiin, saattoi olla varsin hyödyllistäkin.

Täsmälleen kolmantena päivänä palasi varakuvernööri Maracaiboon tuoden muuleineen raskaat kantamukset kultaa ja rahaa vaaditun summan arvosta sekä neekeriorjien kuljettaman satapäisen härkälauman.

Eläimet jäivät niiden merirosvojen käsiteltäviksi, jotka tavallisissa oloissa harjoittivat hirvenmetsästystä ja sen johdosta tiesivät, miten nauta oli paloiteltava, ja heiltä meni miltei kaksi viikkoa ruhojen suolaamisessa ja säilöönpanossa lahden rantamalla.

Sillä välin pantiin laivoja uudelleen merikuntoon, ja kapteeni Blood pohti ankarasti arvoitusta, jonka ratkaisusta heidän pelastuksensa riippui. Hän hankki itselleen intiaanivakoojia, ja nämä toivat hänelle tiedon, että espanjalaiset matalan veden aikana olivat pelastaneet _Salvadorista_ kolmekymmentä tykkiä ja siten lisänneet ennestään ylivoimaiseen tykistöönsä vielä yhden patterin. Vihdoin teki kapteeni Blood itse tiedusteluretken sinne siinä toivossa, että hän itse paikalla keksisi jonkin hedelmällisen juonen. Henkensä uhalla, ainoastaan kahden luotettavan intiaanin seurassa, hän souti pimeän tultua kanootilla saareen. He piilottivat kanoottinsa tiheään pensaikkoon, jota kasvoi sangen runsaasti koko saarella, ja lymyilivät itsekin siinä päivän koittoon saakka. Sitten lähti Blood yksin äärimmäisen varovasti tarkasteluretkelleen. Hän lähti oikeastaan vakuuttautumaan arvelusta, joka oli syntynyt hänen päässään, ja meni niin lähelle linnoitusta kuin uskalsi ja hieman lähemmäksi kuin oli turvallista.

Hän ryömi nelin kontin eräälle mailin päässä olevalle kukkulalle, jolta hän havaitsi näkevänsä koko linnoituksen sisäisenkin rakenteen. Mukaansa varustamallaan kaukoputkella hän saattoi todeta, että hänen arvelunsa ja toivonsa oli perusteltu, eli toisin sanoen, että kaikki tykinsuut olivat suunnatut merelle päin.

Tyytyväisenä hän palasi Maracaiboon ja esitti sotaneuvostolle, johon kuuluivat Pitt, Hagthorpe, Yberville, Wolverstone, Dyke ja Ogle, ehdotuksen, jonka mukaan heidän tuli vallata linnoitus maan puolelta. Mentyään saaren poikki yön pimeyden turvissa tuli heidän yllättää espanjalaiset ja nujertaa heidät, ennen kuin he ehtisivät kääntää tykkinsä hyökkääjiä kohti.

Paitsi Wolverstonea, jonka luonteenlaatu vaati uhkarohkeita otteita, ottivat kaikki muut upseerit ehdotuksen sangen kylmästi vastaan. Hagthorpe vastusti sitä hillittömästi.

»Sehän on jäniksen aivoista lähtenyt suunnitelma, Peter», sanoi hän pudistaen vakavasti kaunista päätään. »Ajattelehan toki, me emme edes varmasti voi luottaa siihenkään, että pääsemme huomaamatta niin lähelle linnoitusta, että voimme vallata sen ennen kuin he ehtivät kääntää tykkinsä meitä kohti. Ja vaikka onnistuisimmekin, niin emme voi itse kuljettaa mukanamme ainoatakaan tykkiä. Meidän täytyy kokonaan turvautua pikkuaseisiimme, ja miten voimme me, vain kolmisensataa miestä (niin vähiin oli Cahusacin lähtö supistanut heidän lukumääränsä), lähteä saaren poikki hyökkäämään vihollisen kimppuun, jonka lukumäärä on kaksi kertaa niin suuri kuin meidän joukkomme?»

Muut, Dyke, Ogle, Yberville ja vieläpä Pittkin, jonka uskollisuus Bloodia kohtaan sai hieman epävarmaksi, yhtyivät äänekkäästi Hagthorpeen. Kun he olivat sanoneet sanottavansa, virkkoi kapteeni Blood: »Olen miettinyt kaikki valmiiksi, olen punninnut vaarat ja tutkinut kuinka ne ovat vältettävissä. Näin vaikeissa olosuhteissa...»

Hän vaikeni äkkiä. Sitten hän rypisti silmäkulmiaan syvissä mietteissä. Äkkiä välähti hänen kasvoillaan uusi aate. Hänen päänsä vaipui hitaasti alas ja hän istui kauan miettien ja punniten leuka rintaa vasten painuneena. Sitten hän nyökkäsi. »Niin.» Ja taas hän virkkoi: »Niin.» Hän nosti päätään ja katsoi heihin. »Kuunnelkaa», hän huudahti. »Voitte olla oikeassa. Ehkäpä tappion vaara saattaa olla liian suuri. Olkoon miten tahansa, mutta olen keksinyt paremman keinon. Me muutammekin hyökkäyksemme valehyökkäykseksi. Suoritamme sen näin.»

Hän puhui nopeasti ja selvästi ja hänen puhuessaan nousi innostuksen puna hänen upseeriensa kasvoille. Kun hän oli lopettanut, huudahtivat he kaikki yhdestä suusta, että hän oli pelastanut heidät.

»Se on nyt teossa osoitettava päteväksi», sanoi Peter Blood.

Koska he olivat jo olleet lähtövalmiina viimeiset neljäkolmatta tuntia, ei heillä ollut mitään viivyttelemisen syytä, vaan he päättivät ryhtyä toimeen seuraavana aamuna.

Kapteeni Blood oli niin varma menestyksestään, että hän heti vapautti panttivankeina pitämänsä kaupunkilaiset, vieläpä neekeriorjatkin, jotka muiden mielestä olivat laillista sotasaalista.

Ainoa varovaisuustoimenpide, johon hän ryhtyi vapauttamiensa vankien suhteen, oli se, että hän komensi heidät kirkkoon ja lukitsi heidät sinne odottamaan vapauttajikseen niitä kaupunkilaisia, jotka piankin palaisivat kotiinsa.

Vietyään sitten kaiken miehistönsä laivoihin ja sullottuaan aarteet niiden uumeniin nostivat merirosvot ankkurinsa ja lähtivät purjehtimaan estettään kohti kullakin laivalla perässään kolme intiaanipirogia.

Nähdessään heidän komean tulonsa keskipäivän täydessä valossa valkoisten purjeiden loistaessa auringon väikkeessä hykerteli amiraali pitkiä, kapeita käsiään tyytyväisyydestä ja nauroi hiljaa itsekseen.

»Vihdoinkin!» huudahti hän. »Nyt Jumala antaa heidät minun käsiini!» Hän kääntyi takanaan seisovan upseeriryhmän puoleen. »Ennemmin tai myöhemmin sen täytyi tapahtua», sanoi hän. »Sanokaa nyt, herrat, enkö ollut oikeassa, kun odotin kärsivällisesti. Tässä loppuvat nyt hänen katolisen majesteettinsa alamaisten kärsimykset, jotka tuo jumalaton mies, Don Pedro Sangre, kuten hän kerran itseään nimitti, on aiheuttanut.»

Hän kääntyi antaakseen jonkin määräyksen, ja linnoituksessa kuhisi kuin ampiaispesässä. Miehistö seisoi jo tykkien ääressä sytyttimet valmiina kädessään, kun linnoituksesta huomattiin, että merirosvot kääntyivät hieman länteen, yhä kuitenkin Palomassaarta kohti. Espanjalaiset katselivat heidän liikehtimistään hämmästyneinä.

Puolentoista mailin päässä linnoituksesta länteen ja puoli mailia saaren rannasta — juuri matalikon reunaan, josta Palomassaareen eivät päässeet muut kuin matalakulkuisimmat alukset — laskivat merirosvojen neljä laivaa ankkurinsa aivan espanjalaisten näkyvissä, mutta tarkalleen poissa heidän voimakkaimman tykkinsä ulottuvilta.

Amiraali nauroi pilkallisesti.

»Ahaa! He epäröivät, nuo englantilaiset koirat. Por Dios, kyllä heillä on syytäkin siihen.»

»He odottavat pimeän tuloa», vihjaisi hänen veljenpoikansa, joka seisoi hänen vieressään vapisten innosta.

Don Miguel katsahti häneen hymyillen. »Ja mitähän mahtaa pimeys heitä auttaa kapeassa salmessa, aivan tykkieni suiden edessä? Ole huoletta, Esteban, tänä iltana kostamme isäsi puolesta.»

Hän kohotti kaukoputkeaan jatkaakseen merirosvojen tarkastelua. Hän näki, että intiaaniveneitä, joita he olivat tuoneet mukanaan, aseteltiin laivojen kupeelle, ja ihmetteli hieman, mitä sellainen liikehtiminen saattoi merkitä. Vähän aikaa olivat pirogit näkymättömissä laivojen takana. Sitten alkoi niitä ilmestyä toinen toisensa perästä niiden kiertäessä laivoja ja soutaessa niistä poispäin, ja hän huomasi, että joka vene oli täynnä aseistettuja miehiä. Täydessä lastissa ne soluivat rantaa kohti, missä oli sakeaa pensaikkoa. Ihmettelevän amiraalin katse seurasi niiden kulkua, kunnes ne hävisivät tiheään rantalehvistöön.

Silloin hän laski kaukoputkensa ja katsahti upseereihinsa.

»Mitä pirua tämä merkitsee?» kysyi hän.

Ei kukaan vastannut, sillä he olivat yhtä hämmästyneitä kuin hän itsekin.

Hetken perästä nykäisi Esteban, joka koko ajan oli tarkastanut merta, amiraalia hihasta ja huudahti: »Tuolla ne menevät.» Hän osoitti pirogeja.

Ja siellä menivät todellakin pirogit matkalla takaisin laivoille. Mutta nyt he huomasivat, ettei niissä ollut jäljellä muita kuin soutajat. Aseistettu lasti oli jäänyt maihin.

Pirogit soutivat takaisin laivoille palatakseen hetken perästä uuden aseistetun mieslastin kanssa, jonka ne taas jättivät Palomassaareen. Vihdoin rohkeni eräs espanjalainen upseeri selittää asian.

»He aikovat ahdistaa meitä maalta käsin — yrittävät vallata linnoituksen.»

»Aivan niin», vastasi amiraali hymyillen. »Arvasin sen jo. Jonka Jumala tahtoo hävittää, sen hän lyö sokeudella.»

»Teemmekö hyökkäyksen?» kysyi Esteban innoissaan.

»Hyökkäyksen? Tuon vesakon läpi? Se olisi samaa kuin antautua heidän armoilleen. Ei, ei, me odotamme heitä ja otamme täällä vastaan heidän hyökkäyksensä. Tulkoot koska tahansa, niin on se oleva heidän turmionsa — ja täydellinen päällepäätteeksi. Älä epäilekään sitä.»

Mutta illan tullen ei amiraalin mielenrauha enää ollut vallan yhtä täydellinen. Siihen mennessä olivat pirogit kulkeneet saaren väliä jo kuutisen kertaa ja olivat joka matkallaan vieneet sinne täyden lastin miehiä sekä — kuten Don Miguel kaukoputkellaan huomasi — ainakin kaksitoista tykkiä.

Hänen naamansa ei enää hymyillyt. Se näytti vihaiselta ja myös hieman huolestuneelta, kun hän kääntyi upseeriensa puoleen.

»Kuka hölmö se uskotteli minulle, että heitä olisi vain kolmisensataa miestä? He ovat jo vieneet maihin ainakin kaksi kertaa niin paljon.»

Vaikka hän oli hämmästynyt, niin olisi hän ollut sitä vielä suuremmassa määrin, jos olisi tiennyt totuuden asiassa, nimittäin sen, että saaressa ei ollut ainoatakaan merirosvoa eikä ainoatakaan tykkiä. Petos oli onnistunut täydellisesti. Don Miguel ei osannut arvata, että miehet, joita pirogeissa kuljetettiin, olivat joka kerralla samoja, että he matkalla saareen seisoivat tai istuivat näkyvissä, mutta paluumatkalla laivoille makasivat näkymättöminä veneiden pohjalla, jotka siten näyttivät tyhjiltä.

Espanjalaisten sotilaiden pelko, että he mahdollisesti joutuisivat yöllisen hyökkäyksen kohteeksi maan puolelta ja että kapteeni Bloodilla lisäksi oli kaksi kertaa suurempi miesluku käytettävänään kuin he olivat laskeneet, alkoi jo tarttua amiraaliinkin.

Häipyvän päivän viimeisinä tunteina sotilaat tekivät tarkalleen sen, mitä kapteeni Blood niin varmasti oli uskonut heidän tekevän — tarkalleen sen, mitä heidän täytyi tehdä puolustautuakseen hyökkäystä vastaan, jonka valmistus niin perinpohjaisesti oli osattu teeskennellä. He ryhtyivät kuin vimmatut puuhaamaan raskaiden tykkien kanssa, jotka oli asetettu hallitsemaan kapeata, merelle johtavaa salmea.

Ähkien ja hikoillen, upseeriensa kirousten ja piiskainkin pakottamina he uurastivat kauhunsekaisessa pelossa suurempien ja useampien tykkien siirtämisessä maan puolelle linnoitusta. He sijoittivat ne uusiin asemiin vastaanottamaan hyökkäystä, joka nyt saattoi millä hetkellä hyvänsä alkaa puolen mailin päässä olevasta metsästä.

Kun yö pimeni, olivat nyt ainakin espanjalaiset kutakuinkin varustettuja hyökkäyksen varalta. He olivat tavattomasti peloissaan, sillä noiden villien paholaisten häikäilemätön rohkeus oli sananpartena niillä vesillä. He seisoivat tykkiensä ääressä odottaen.

Ja heidän odottaessaan ja laskuveden alkaessa nosti kapteeni Bloodin laivasto pimeän turvissa rauhallisesti ankkurinsa ja kuten kerran ennenkin, ainoastaan priipurjeen avulla ja sekin mustaksi maalattuna hakivat kaikki neljä laivaa luotaamalla tiensä reitille, joka vei merelle johtavaan kapeaan salmeen.

_Elisabeth_ ja _Infanta_, jotka kulkivat vierekkäin ensimmäisinä, olivat miltei linnoituksen kohdalla ennen kuin espanjalaiset huomasivat niiden varjomaiset rungot ja keulasta kuuluvan hiljaisen veden solinan. Heidän tarkkaavaisuutensa oli siihen saakka ollut suunnattuna toiselle puolelle. Ja nyt nousi öiseen ilmaan jotenkin samanlainen nolattujen ihmisten raivokas mylvinä kuin Baabelin kieltensekoituksessa mahtoi syntyä. Lisätäkseen sekasortoa ja saattaakseen espanjalaisen sotaväen epäjärjestykseen tyhjensi Elisabeth vasemman laitansa tykit linnoitusta vastaan kulkiessaan nopean virran viemänä sen ohi.

Huomattuaan tulleensa petetyksi, vaikka ei vielä tiennyt millä tavalla, ja että hänen saaliinsa oli livistämäisillään hänen käsistään, amiraali käski raivoissaan miehiään kuljettamaan raskaat tykit entisille paikoilleen ja komensi tykkimiehensä sillä aikaa pienemmille tykeille, ainoat, jotka hänen mahtavista, vaikka nyt voimattomista aseistaan olivat salmeen päin suunnattuina. Niillä hän avasi vihdoin, kalleimmat hetket menetettyään, tulen laivoja vastaan.

Siihen vastasi _Arabella_ koko toisen laitansa hirvittävällä tulella. Se oli juuri tullut linnoituksen kohdalle ja lisäsi paraikaa purjeitaan. Raatavat ja kiljuvat espanjalaiset näkivät tulikielekkeiden leimahtaessa vilahdukselta sen punaiset laidat, ja sen tykkien jylinään hukkui heidän vetoköysiensä kitinä. Sen jälkeen he eivät sitä enää nähneet. Häipyessään suojaavaan pimeyteen, jonne espanjalaiset suuntasivat pienet tykkinsä, eivät pälkähästä pelastuneet laivat ampuneet enää ainoatakaan laukausta, joka olisi auttanut heidän pettyneitä ja hämmästyneitä vihollisiaan edes suunnilleenkaan määräämään heidän asemaansa.

Bloodin laivasto kärsi aivan mitättömiä vaurioita, ja kun espanjalaiset olivat saaneet sekasorrostaan edes sen verran selvyyttä, että olisivat saattaneet tulla vaarallisiksi, oli laivasto jo etelätuulen kuljettamana kulkenut kapean salmen kautta meren ulapalle.