Part 15

»Kenen syytä sitten oli, että te ajoitte laivanne keskellä lahtea olevalle matalikolle? Te ette huolinut luotsia. Te olitte tuntevinanne väylän. Te ette edes luodannut. Seurauksena oli, että meiltä meni kolme kallista päivää, ennen kuin saimme kanootteja, joilla saatoimme korjata laivasta miehet ja aseistuksen. Nuo kolme päivää riittivät antamaan sanan tulostamme Gibraltarin asukkaille ja päästämään heidät kaupungista pois. Sen jälkeen ja siitä syystä täytyi meidän lähteä tavoittamaan varakuvernööriä pirullisesta saarilinnoituksestaan, ja pari viikkoa sekä satakunta miestä meni, ennen kuin saimme sen nujerretuksi. Sitten olemme viipyneet täällä, kunnes eräs vartioalus toi La Guayrasta espanjalaisen laivaston. Ellette olisi menettänyt laivaanne ja sen kautta pienentänyt laivastoamme kahteen kolmasosaan, niin pystyisimme nyt raivaamaan tiemme merelle kutakuinkin hyvin menestymisen toivein. Ja siitä huolimatta pidätte te sopivana asettua tässä tuomariksi ja moittia meitä asiaintilasta, johon teidän oma taitamattomuutenne on ollut syynä.»

Hän puhui niin hillitysti, että uskon teidän myöntävän, että se oli ihailtavaa, kun sanon, että sitä espanjalaista laivastoa, joka vartioi satamalahden pullon tapaista suuta ja odotti siinä tyynesti luottaen ylivoimaiseen laivastoonsa, johti hänen leppymätön vihollisensa Don Miguel De Espinosa y Valdez, Espanjan laivaston amiraali. Paitsi velvollisuuttaan isänmaataan kohtaan oli amiraalilla, kuten tiedätte, henkilökohtaista kaunaa Bloodia kohtaan, kaunaa, joka johtui _Encarnacionilla_ tapahtuneesta ilveilystä sekä hänen veljensä kuolemasta vuosi takaperin. Ja hänen kanssaan purjehti hänen veljenpoikansa, jonka kostonhimo ei ainakaan ollut pienempi kuin amiraalin samanniminen tunne.

Ja sittenkin, vaikka kapteeni Blood tiesi tämän kaiken, hän saattoi säilyttää tyyneytensä moittiessaan miehen raukkamaista raivoamista, miehen, jolla ei ollut pelättävissä puoltakaan siitä vaarasta, joka häntä itseään uhkasi. Hän kääntyi pois Cahusacista puhutellakseen rosvojoukkoa, joka oli pakkautunut lähemmäksi häntä kuullakseen mitä hänellä oli sanomista, sillä hän ei ollut viitsinyt puhua tavallista kovemmalla äänellä. »Toivon, että tämä on hieman korjaava sitä väärinkäsitystä, joka näkyy saaneen teidät levottomiksi», virkkoi hän.

»Ei parane puhua siitä, mikä on tehty ja tapahtunut», huudahti Cahusac pikemminkin synkkänä kuin uhkaavana. Wolverstone puhkesi nauruun, joka muistutti hevosen hirnuntaa. »Kysymys on siitä, mitä nyt teemme», Cahusac jatkoi.

»Nyt ei ole kysymys enää mistään», sanoi kapteeni Blood.

»Vai ei ole», väitti Cahusac. »Don Miguel, espanjalainen amiraali, on luvannut meille vapaan lähdön merille, jos vain lähdemme heti, emme vahingoita kaupunkia, vapautamme ottamamme vangit ja palautamme kaiken omaisuuden, jonka anastimme Gibraltarista.»

Kapteeni Blood hymyili rauhallisesti, sillä hän tiesi tarkoin, kuinka paljon luottamusta amiraalin sana ansaitsi. Cahusacin maanmies vastasi hänelle ilmeisen halveksivasti.

»Mikä merkitsee sitä, että espanjalainen amiraali, huonosta asemastamme huolimatta, pelkää meitä.»

»Se on mahdollista ainoastaan siitä syystä, ettei hän tunne meidän todellista heikkouttamme», kuului vihainen vastaus. »Ja oli miten oli, täytyyhän meidän suostua hänen ehtoihinsa. Meillä ei ole muuta valinnan varaa. Se on minun mielipiteeni.»

»Mutta ei minun», sanoi kapteeni Blood. »Ja sen vuoksi olen hylännyt hänen ehtonsa.»

»Hylännyt!» Cahusacin leveä naama punotti. Takana seisovien miesten murina rohkaisi häntä. »Te olette hylännyt ne — nyt jo, neuvottelematta minun kanssani!»

»Teidän epäämisenne ei olisi muuttanut asiaa. Me olisimme äänestäneet teidät kumoon, sillä Wolverstone tässä on aivan samaa mieltä kanssani. Mutta», jatkoi hän, »jos te ja teidän ranskalaiset seuralaisenne haluavat käyttää hyväkseen espanjalaisten asettamia ehtoja, niin emme estä teitä siitä. Lähettäkää joku vangeistanne amiraalin luo. Don Miguel on iloitseva teidän päätöksestänne, siitä voitte olla varma.»

Cahusac katseli häntä hetken kiiluvin silmin ja ääneti. Hilliten sitten itsensä hän kysyi käheällä äänellä:

»Sanokaa tarkkaan, minkä vastauksen annoitte amiraalille.»

Hymy kirkasti kapteeni Bloodin silmiä ja kasvoja.

»Vastasin hänelle, että ellei hän neljänkolmatta tunnin kuluessa anna kunniasanaansa siitä, että pysyttelee loitolla eikä estä meidän lähtöämme sekä antaa meille viisikymmentätuhatta kultakolikkoa lunnaiksi Maracaiboa vastaan, niin me panemme tämän kauniin kaupungin tuhkaksi ja lähdemme sen tehtyämme merelle ja hävitämme hänen laivastonsa.»

Ehtojen suunnaton röyhkeys sai Cahusacin sanattomaksi. Mutta englantilaisten merirosvojen joukossa oli monta, jotka ihastuneina tajusivat sen rohkean huumorin, joka ilmeni ansaan joutuneen rauhanehtojen sanelussa ansan virittäjälle. He purskahtivat nauruun. Se laajeni yleiseksi hyväksymiseksi, sillä karkean rohkea pila oli merirosvojen mieliruokaa. Heti kun Cahusacin ranskalaiset seuralaiset oivalsivat leikin aiheuttaman innostuksen, muuttivat he mielensä ja vihdoin jäi Cahusac uhkamielisessä itsepäisyydessään yksin. Hän poistui nöyryytettynä. Eikä hän leppynyt ennen kuin seuraavana päivänä, kun hänen kostonhalunsa sai sopivaa viihdykettä. Se tuli espanjalaisen amiraalin vastauksen muodossa, jossa hän pyhästi lupasi Jumalalle, että koska merirosvot hylkäsivät hänen jalomielisen tarjouksensa, jolla hän salli heidän kunniallisesti antautua kuten sodassa ikään, aikoi hän nyt odottaa heitä lahden suulla ja tuhota heidät heidän pyrkiessään merelle. Hän lisäsi, että jos he viivyttelisivät lähtöään, tulisi hän itse lahteen heitä noutamaan heti kun _Santo Niño_, hänen viides sotalaivansa, joka juuri oli tulossa La Guayrasta, saapuisi.

Tällä kerralla menetti kapteeni Blood mielenmalttinsa.

»Älkää vaivatko minua enää», säväytti hän Cahusacille, joka muristen lähestyi häntä. »Lähettäkää sana Don Miguelille, että olette eronnut minusta. Hän on piru vieköön antava teille oikein vapaan lähdön. Ottakaa sitten yksi suurveneistä, sullokaa siihen miehenne ja menkää helvettiin.»

Cahusac olisi epäilemättä tehnyt niin, jos hänen miehensä olisivat olleet yhtä mieltä asiasta. Mutta heitä viekoitteli toiselta puolen saaliinhimo ja toiselta puolen pelko. Jos he lähtivät, täytyi heidän luopua osastaan saalista, joka oli varsin huomattava, sekä orjista ja muista vangeista, joita olivat saaneet. Jos he nyt jättäisivät kapteeni Bloodin ja tämän jälkeenpäin onnistuisikin päästä vahingoittumattomana pälkähästä — ja mikäli he hänen neuvokkuuttaan tunsivat, ei se tuntunut vallan mahdottomalta — niin hän hyötyisi kaiken sen, mikä heiltä nyt jäisi saamatta. Se olisi liian katkera pala nieltäväksi. Ja niin he lopulta alistuivat Peter Bloodin eivätkä Don Miguelin ehtoihin. He olivat lähteneet uhkayritykseen hänen kanssaan ja aikoivat sen hänen kanssaan suorittaa loppuun tai sitten tuhoutua. Sen vastauksen sai hän itse Cahusacin synkästä suusta samana iltana.

Kapteeni Blood iloitsi siitä ja pyysi Cahusacia istuutumaan ja ottamaan osaa neuvotteluun, jossa juuri pohdittiin, mihin toimenpiteisiin asian johdosta oli ryhdyttävä. Neuvottelu pidettiin kuvernöörin suuressa hallissa, jonka kapteeni Blood oli valinnut omaksi tyyssijakseen — nelikulmainen matalaseinäinen ulkoilmahalli, jonka keskellä suihkulähde viiniköynnösten ympäröimänä leikitellen ilakoi. Sen molemmin puolin kasvoi appelsiinipuita ja illan tyvenessä niistä levisi miltei painostava tuoksu. Se oli niitä viihtyisiä huvimajoja, joita maurilaiset arkkitehdit olivat tuoneet Espanjaan ja espanjalaiset vuorostaan uuteen maailmaan.

Täällä pidettiin nyt sotaneuvotteluja myöhäiseen yöhön sen ehdotuksen pohjalla, jonka kapteeni Blood esitti.

Suuri, suolaton Maracaibon lahti, joka saa vetensä paristakymmenestä joesta, jotka virtaavat lahtea molemmilta puolin reunustavilta lumipeitteisiltä vuorilta, on noin satakaksikymmentä mailia pitkä ja miltei yhtä leveä laajimmalta paikaltaan. Se on suuren pullon muotoinen, jonka kaula on merelle päin Maracaibon kohdalla.

Kaulan ulkopuolella laajenee meri taas ja kaksi pitkänomaista saarta, Vigilias ja Palomas, sulkevat uudelleen väylän, jossa ne ovat poikittain. Pieninkään laiva ei pääse lahdesta muuta tietä kuin saarten välistä kulkevaa kaitaista salmea. Palomas-saarta, joka on noin kymmenen mailin pituinen, ei pääse puolta mailia lähemmäksi kummallekaan puolelle muuta kuin aivan matalakulkuisella veneellä. Ainoastaan sen itäinen pää on syvärantainen ja siinä on luja kalliolinnoitus, joka täydellisesti vallitsee pääsyn lahteen ja jonka merirosvot tullessaan havaitsivat autioksi. Tämän salmen ja pullonkaulan välisellä selällä olivat espanjalaiset laivat ankkurissa. Amiraalin _Encarnacion_, jonka jo entuudestaan tunnemme, oli mahtava laiva, jolla oli neljäkymmentäkahdeksan suurta ja kahdeksan pientä tykkiä. Seuraava oli kokonsa puolesta _Salvador_, jolla oli kolmekymmentäkuusi tykkiä. Muut kaksi, _Infanta_ ja _San Felipe_, vaikka olivatkin pienempiä, olivat kylläkin pelottavia kaksinekymmenine tykkeineen ja sataviisikymmentä miestä käsittävine miehistöineen kumpikin. Sellainen oli se laivasto, jonka välistä kapteenin tuli suorittaa kujanjuoksunsa omalla _Arabellallaan_, jossa oli neljäkymmentä tykkiä, _Elisabethilla_, jolla oli kaksikymmentäkuusi tykkiä, sekä niillä kahdella purrella, jotka he olivat Gibraltarista anastaneet ja jotka he olivat varustaneet kuudella pikkutykillä kummankin. Miehistönä heillä ei enää ollut kuin nelisensataa niistä yli viidestäsadasta, jotka Tortugasta olivat lähteneet, kun sen sijaan espanjalaisilla oli käytettävänään kokonaista tuhat miestä laivoillaan.

Suunnitelma, jonka kapteeni Blood esitti sotaneuvostolle, oli epätoivoisen rohkea, kuten Cahusac sitä kursailematta nimitti.

»Niinpä niin, sitä se on», sanoi kapteeni Blood. »Mutta olen suorittanut rohkeampiakin tekoja.» Rauhallisena hän veteli piippuaan, joka oli täytetty hyvänhajuisella Sacerdotes-tupakalla, josta Gibraltar oli kuuluisa ja jota he olivat tuoneet mukanaan useampiakin paaleja. »Ja mikä merkitsee vielä enemmän, on se, että olen niistä suoriutunut onnellisesti. Audaces fortuna juvat. Rohkea rokan syöpi. Vanhat roomalaiset tunsivat kyllä maailmansa.»

Hän valoi tovereihinsa, vieläpä Cahusaciinkin oman varman luottamuksensa henkeä, ja siinä luottamuksessa kaikki ryhtyivät ahkerasti työhön. Kolme päivää aamunkoitosta yömyöhään saakka merirosvot ahersivat ja hikoilivat täydentääkseen valmistuksiaan niitä toimia varten, joiden piti hankkia heille vapaa kulku merelle. Aika oli tiukalla. Heidän täytyi päästä lyömään, ennen kuin Don Miguel de Espinosa ennätti saada avukseen viidennen laivansa _Santo Niñon_, joka oli tulossa La Guayrasta.

Pääasialliset toimet suoritettiin suuremmalla Gibraltarista ryöstetyllä purrella. Sille oli määrätty pääosa kapteeni Bloodin suunnitelmassa. He alkoivat työnsä repimällä irti kaikki väliseinät, kunnes purressa ei enää ollut jäljellä muuta kuin laidat, ja niihin he tekivät niin paljon aukkoja, että ne näyttivät miltei ristikoilta. Sitten he tekivät kanteen puoli tusinaa luukkuja lisää sekä sulloivat siihen kaiken tervan, pien ja tulikiven, minkä he suinkin kaupungista käsiinsä saivat. Lopuksi he sijoittivat kuusi ruutitynnyriä laidassa oleviin aukkoihin asettaen niiden päät ulospäin kuten tykin suut.

Kun varustelut olivat neljännen päivän iltana suoritetut, menivät kaikki miehet laivoille ja Maracaibon kaunis kaupunki jäi tyhjäksi. Mutta he eivät nostaneet ankkuria ennen kuin puolenyön aikaan. Silloin he vasta nousuveden alkaessa lipuivat hiljaa pullonkaulaa kohti ainoastaan priipurje levällään vienon yötuulen kuljettaessa heitä troopillisen taivaan punahehkuisen pimeyden suojassa.

He kulkivat seuraavassa järjestyksessä. Etumaisena kulki Wolverstonen johtama polttolaivaksi muutettu pursi, jossa oli miehistönä kuusi vapaaehtoista, joista kunkin piti saada sata kultakolikkoa mieheen ylimääräistä erikoisena palkkiona. Sitten tuli _Arabella_. Sitä seurasi vähän matkan päässä _Elisabeth_, jota komensi Hagthorpe ja jolla laivaten Cahusac ja hänen ranskalainen miehistönsä olivat. Jälkijoukon muodosti toinen pursi sekä kahdeksan kanoottia, joihin oli sijoitettu vangit, orjat ja suurin osa ryöstettyä saalista. Kaikki vangit olivat köysissä ja heitä vartioi kaksi musketeilla varustettua merirosvoa, minkä lisäksi kullakin aluksella oli vielä kaksi miestä, jotka hoitivat purjehdusta. Jälkijoukon oli pysyteltävä perässä eikä se saanut sekaantua tulevaan otteluun.

Opaalinkarvaisten ensi säteiden karkottaessa yön pimeyden erottivat merirosvojen harjaantuneet silmät espanjalaisten laivojen komeat ääriviivat niiden kelluessa noin neljännesmailin päässä. Osaamatta epäillä mitään ja luottaen suuriin voimiinsa eivät espanjalaiset olleet huolimattomaan tapaansa nytkään pitäneet tarkkaa huolta vartioinnista. Varmaa on, että he eivät aamuhämärissä huomanneet Bloodin laivastoa ennen kuin vasta sen jälkeen kun Bloodin laivasto oli nähnyt heidät. Kun he vihdoin olivat heränneet unestaan, oli Wolverstonen pursi jo aivan lähellä, kiitäen heitä kohti täysin purjein, jotka oli nostettu heti kun espanjalainen laivasto tuli näkyviin.

Suoraan amiraalin laivaa _Encarnacionia_ kohti suuntasi Wolverstone purren ja sidottuaan sitten peräsimen kiinni hän sytytti valmiina vieressään olleesta tuohuksesta suuren, tiiviisti punotuista oljista tehdyn soihdun, jonka hän oli kastanut tervassa. Ensin se hehkui hieman, mutta kun hän oli muutaman kerran heilauttanut sitä päänsä ympäri, syttyi se liekkiin juuri kun pieni alus rysähtäen ja heilahdellen jysähti lippulaivan kylkeen sotkien köysistönsä ja raakapuunsa toisen köysistöön ja katkoen ja kiristäen niitä valtavalla rytinällä. Hänen kuusi miestään seisoivat puolialastomina valmiina paikoillaan, neljä purren laidalla ja kaksi perässä, ja varustettuina kukin kiinnityshaoillaan. Samalla hetkellä kun alukset törmäsivät yhteen, iskivät miehet hakansa sotalaivaan, kun taas perässä olevat täydensivät työtä kietomalla lisää köysiä jo ennen sotkeutuneeseen rykelmään.

Laivalla sai odottamaton herääminen suunnattoman sekasorron aikaan. Kilvan juoksivat, huusivat ja toitottivat miehet torviaan. Ensin he kiiruhtivat nostamaan ankkuria, mutta hylkäsivät tuuman liian myöhäisenä. Luullen sitten, että heidän alukselleen aiottiin hyökätä, kävivät espanjalaiset käsiksi aseisiinsa ja odottivat ryntäystä. Kun sitä ei ruvennut kuulumaan, hämmentyivät he, sillä muutakaan he eivät olleet tottuneet odottamaan merirosvoilta. Vielä lisäsi heidän hämminkiään Wolverstone, joka alastomana viiletti purren kantta edestakaisin suuri palava soihtu kädessään. He eivät osanneet arvata totuutta, ennen kuin hän oli jo tekonsa tehnyt ja eräs upseeri komensi silloin hyökkäämään purteen.

Mutta käsky tuli liian myöhään. Wolverstone oli nähnyt kuuden toverinsa hyppäävän mereen kiinnitettyään hakansa sotalaivaan ja silloin hän kiiruhti itsekin purren oikealle laidalle. Hän paiskasi loimuavan soihtunsa lähimmästä aukosta purren ruumaan ja sukelsi sitten vuorostaan mereen, josta hänet pian nostettiin _Arabellan_ suurveneeseen. Mutta ennen kuin se tapahtui, oli pursi yhtenä ahjona, josta räjähdys toisensa perästä sinkosi palavia sytykkeitä _Encarnacionin_ kannelle ja josta pitkät liekit ahnaasti nuolivat sen sivuja karkottaen kauaksi ne uskalikot espanjalaiset, jotka — vaikkakin myöhään — koettivat henkensäkin uhalla vapauttaa laivansa purresta.

Ja sillä aikaa kun espanjalaisen laivaston pelottavin alus täten tehtiin toimintakyvyttömäksi aivan alkuunsa, purjehti Blood avaamaan tulensa _Salvadoria_ vastaan. Hän laukaisi ensin koko laitatulensa sen sivua vasten ja pyyhkäisi hirvittävällä voimalla miltei kaiken sen kannelta, kääntyi sitten ympäri ja laukaisi toisen koko laidallisen runkoon aivan läheltä. Jättäen sen siihen puoleksi raajarikkoisena ainakin väliaikaisesti ja jatkaen matkaansa samaan suuntaan hän sai aikaan yleisen hämmingin _Infantalla_ ampumalla sitä parilla laukauksella keulatykeistään ja laski sitten rysähtäen sen kylkeen, kiinnitti haat ja ryntäsi kannelle. Hagthorpe teki _San Felipen_ kanssa saman tempun.

Koko tänä aikana eivät espanjalaiset ennättäneet ampua ainoatakaan laukausta, sillä niin täydellisesti oli heidät yllätetty ja niin lamaannuttava oli Bloodin hyökkäys ollut.

Nähdessään äkkiä edessään merirosvojen kylmän teräksen ei _San Felipen_ eikä _Infantan_ miehistöistä ollut paljoakaan vastusta. Huomatessaan sitten amiraalin laivan palavan ja _Salvadorin_ ajelehtivan avuttomana he menettivät kaiken rohkeutensa ja laskivat aseensa luullen olevansa voitetut.

Jos _Salvador_ olisi päättäväisellä vastarinnalla rohkaissut toisia laivoja, niin olisivat ehkä espanjalaiset nauttineet sen päivän voiton hedelmät. Mutta sattui, että _Salvador_ onnettomuudekseen oli aitoespanjalaiseen tapaan varustettu aarrelaivaksi ja sillä oli uumenissaan harkkoja viidenkymmenen tuhannen kultakolikon arvosta. Koettaessaan ennen kaikkea pelastaa näitä joutumasta merirosvojen saaliiksi ohjasi Don Miguel, joka miehistönsä jäännöksen kanssa oli muuttanut _Salvadoriin_, sen Palomas-saarta ja väylää hallitsevaa linnoitusta kohti. Tämän linnoituksen oli amiraali odotuspäivänä salaisesti miehittänyt ja varustanut aseilla. Sitä varten hän oli tuonut kaiken aseistuksen Cojeron linnoituksesta sinne. Cojeron linnoitus oli kauempana reitiltä ja sen aseistukseen oli kuulunut tavallista voimakkaampia ja kantavampia tykkejä.

Aavistamatta vähääkään tätä lähti kapteeni Blood ajamaan takaa _Salvadoria_ seuranaan _Infanta_, jossa nyt oli merirosvoista kokoonpantu miehistö Ybervillen komennossa. _Salvadorin_ perätykit vastasivat umpimähkään takaa-ajajien murhaavaan tuleen ja sen vauriot olivat niin vakavaa laatua, että kun se pääsi linnoituksen tykkien kantopiiriin, se alkoi upota ja painui vihdoin matalikolle niin syvään, että ainoastaan osa siitä näkyi veden yläpuolella. Amiraali koetti parhaansa mukaan saada miehensä, minkä uimalla, minkä veneessä, kuiville.

Ja silloin, juuri kun kapteeni Blood luuli, että voitto oli hänen ja että hänellä oli tie vapaana merelle, näytti linnoitus äkkiä ja arvaamatta hirvittävän voimansa. Mylvähtäen ilmaisi patteri olemassaolonsa ja _Arabella_ huojui sen iskusta, joka särki sen keskiosan partaan ja kylvi kuolemaa ja sekasortoa siihen kokoontuneiden merirosvojen keskuuteen.

Ellei Pitt, laivuri olisi itse käynyt ruoriin ja kääntänyt laivaa jyrkästi oikealle, olisi se saanut vielä tuntuvampia vaurioita toisesta yhteislaukauksesta, joka seurasi miltei heti ensimmäisen perässä.

Sillä välin oli heikomman _Infantan_ käynyt vielä pahemmin. Vaikka siihen ei ollut käynyt kuin yksi ainoa ammus, oli se murskannut sen vasemmanpuoleisen laidan aivan vesirajasta, aikaansaaden vuodon, joka piankin olisi painanut sen veden alle, ellei kokenut Yberville olisi heti ryhtynyt vastaaviin toimenpiteisiin ja käskenyt heittämään vasemman puolen tykkejä mereen. Siten hän sai laivansa keventymään ja oikealle kyljelleen kallistuneena pysymään veden pinnalla ja lähti seuraamaan peräytyvää _Arabellaa_ linnoitustykkien jatkaessa ammuntaa, vaikkakin aikaansaamatta enempiä vaurioita.

Päästyään tykkien kantaman ulkopuolelle laivat yhtyivät ja niihin liittyivät vielä _Elisabeth_ ja _San Felipe_ tuumimaan, mitä nyt oli tehtävä.

Seitsemästoista luku

HÖLMÖT

Nolona johti kapteeni Blood neuvotteluja, joita kiireen kaupalla pidettiin _Arabellan_ peräkannella aamuauringon kirkkaassa loisteessa. Se oli, kertoi hän perästäpäin, hänen loistavan uransa katkerin hetki. Hänen täytyi sulattaa se tosiasia, että vaikka hän oli johtanut tehtävänsä taidolla, josta saattoi olla ylpeä, musertaessaan voiman, joka mieslukunsa ja aseistuksensa puolesta oli niin suuri, että Don Miguel hyvällä syyllä saattoi pitää sitä voittamattomana, oli kolme onnistunutta laukausta aavistamattomasta patterista tehnyt kokomaan tyhjäksi hänen voittonsa. Ja tyhjäksi se oli jäävä, kunnes hän oli hävittänyt sen linnoituksen, joka yhä esti hänen pääsyään merelle.

Ensin tahtoi kapteeni Blood heti panna kuntoon laivansa ja yrittää uudelleen. Mutta toiset kehoittivat häntä säilyttämään malttinsa, sillä sellainen äkkipikaisuushan oli hänelle vierasta ja yksinomaan harmin ja nöyryytyksen aiheuttamaa. Tyynnyttyään hän alkoi punnita asemaa. _Arabella_ ei pystynyt siinä kunnossa lähtemään merelle, _Infanta_ pysyi ainoastaan keinotekoisesti veden pinnalla ja _San Felipe_ oli melkein yhtä kehnossa kunnossa sen pommituksen johdosta, jonka alaisena se oli ollut ennen antautumistaan merirosvoille.

Oli siis selvä, että hänen lopulta täytyi myöntää, ettei ollut muuta keinoa kuin palata Maracaiboon ja korjata siellä laivat, ennen kuin saattoi ryhtyä väkivoimin raivaamaan pääsyä merelle.

Ja niin tulivat lyhyen ja tuiman tappelun nolatut voittajat takaisin Maracaiboon. Ja jotta heidän johtajansa ei säästyisi äärimmäiseltä katkeroitumiselta, täytyi hänen lisäksi kuunnella, mitä Cahusacilla oli toivottomuudessaan lörpöttelemistä, ja sanoja tämä ei ainakaan säästänyt. Oltuaan ensin mielettömän tyytyväinen pienillä voimilla saavutetun helpon ja nopean voiton johdosta aamuaikaisessa vaipui ranskalainen nyt entistäkin synkempään pessimismiin. Ja hän tartutti mielialansa ainakin suurimpaan osaan maanmiehiään.

»Nyt on kaikki lopussa», sanoi hän kapteeni Bloodille. »Ainakin tällä kertaa olemme satimessa.»

»Rohkenen huomauttaa teille, että olette sanonut samat sanat kerran ennenkin», vastasi kapteeni Blood niin kärsivällisesti kuin taisi. »Kun kerran olette nähnyt, mitä olette nähnyt, niin ette voine kieltää, että palaamme voimakkaampina sekä laivojen lukuun että aseistukseen nähden kuin olimme lähtiessämme. Katsokaa meidän nykyistä laivastoamme.»

»Näen sen hyvinkin», sanoi Cahusac.

»Tuhat tulimmaista! Te olette oikea valkomaksainen raukka, kun kaikki käy ympäri.»

»Sanotteko minua pelkuriksi?»

»Rohkenen sanoa.»

Bretagnelainen tuijotti häneen ja hengitti raskaasti. Mutta hänen ei tehnyt mieli vaatia hyvitystä loukkauksen johdosta. Hän tiesi liiankin hyvin, minkälaatuinen se hyvitys olisi, jonka kapteeni Blood hänelle antaisi. Hän muisti Levasseurin kohtalon. Sen vuoksi hän turvautui vain sanoihin.

»Se on jo liikaa! Menette liian pitkälle», valitti hän katkerasti.

»Kuulkaahan, Cahusac, minä olen jo sairaaksi asti väsynyt teidän alituisiin valitteluihinne ja ruikutuksiinne, kun asiat eivät luista yhtä tasaisesti kuin luostarin päivällispöydässä. Jos kerran haluatte, että kaikki luistaisi kepeästi ja vaivattomasti, niin teidän ei olisi pitänyt lähteä merille, ei ainakaan minun kanssani, sillä minun seurassani eivät asiat koskaan luista rauhallisesti eivätkä vaivattomasti. Ja muutapa minulla ei olekaan sanottavana teille tänä aamuna.»

Cahusac kääntyi kiroillen poispäin ja meni tunnustelemaan miestensä mieliä.

Kapteeni Blood lähti sitomaan ja lääkitsemään haavoittuneita ja siinä hommassa hän viipyi myöhäiseen iltapäivään saakka. Sitten hän vihdoin meni maihin ja palasi kepeämmällä mielellä kuvernöörin asuntoon kirjoittaakseen puhtaimmalla kastilian murteella uhkaavan mutta kohteliaan kirjeen Don Miguelille.