Part 14

»Koetan olla niin lyhytsanainen kuin mahdollista», sanoi kapteeni Blood. »Tahdon sivuuttaa tällä hetkellä sen mielettömyyden, jonka teitte ryhtymällä sotaan hollantilaisten kanssa ja ottamalla ranskalaisia vangiksenne, siten suututtaen Tortugan kuvernöörin. Mukaudun asiaan sellaisena kuin se on. Te olette itse määrännyt lunnaat kahdeksikymmeneksituhanneksi ja mikäli ymmärsin, tulisi neiti jäämään teidän panttivangiksenne. Mutta en käsitä, miksi hän jäisi juuri teidän panttivangiksenne, kun hän määräysten mukaan on meidän kaikkien sotasaalista.»

Synkäksi kuin ukkospilvi kävi Levasseurin otsa.

»Mutta en tahdo riistää häntä teiltä, jos olette valmis ostamaan hänet meiltä», sanoi kapteeni Blood.

»Ostamaan?»

»Sillä hinnalla, jonka olette itse hänestä määrännyt.»

Levasseur koetti hillitä raivoaan kyetäkseen väittelemään Bloodin kanssa.

»Sehän on miehen lunastussumma. Tortugan kuvernöörin tulee maksaa se hänestä.»

»Eihän toki. Te olette, omituisesti kyllä, sen tunnustan, kytkenyt sisarukset yhteen ja määrännyt heidän hinnakseen kaksikymmentätuhatta. Siitä hinnasta voitte saadakin heidät, koska niin tahdotte. Mutta teidän täytyy maksaa tuo summa heistä, toisesta lunnaina ja toisesta myötäjäisinä, ja se on sitten jaettava miehistöjen kesken. Jos sen teette, on otaksuttavaa, että miehet suhtautuvat vähemmän ankarasti tekoonne, jolla olette rikkonut keskenämme sovittuja määräyksiä.»

Levasseur nauroi hurjana. »Ahaa! Jumaliste! Sepä somaa leikinlaskua!»

»Olen täydellisesti yhtä mieltä kanssanne», sanoi kapteeni Blood.

Levasseurin mielestä oli Bloodin leikinlasku siinä, että hän vain tusinan verran miehiä mukanaan yritti määräillä hänen tekojaan, jolla oli aivan käden ulottuvilla ainakin sata miestä käytettävissään. Mutta näytti siltä kuin hän olisi jättänyt laskelmistaan pois jotakin, jonka hänen vastustajansa oli tarkoin ottanut huomioon. Sillä vielä nauraessaan ja kääntyessään upseeriensa puoleen hän näki jotakin, joka heti tyrehdytti naurunhalun. Kapteeni Blood oli ovelasti kutkuttanut heidän saaliinhimoaan, joka on merirosvon pääasiallisin sielunominaisuus.

Ja Levasseur luki nyt selvästi heidän kasvoiltaan, kuinka täydellisesti he olivat hyväksyneet kapteeni Bloodin viittauksen siitä, että joka miehen piti saada osansa siitä lunastussummasta, jonka heidän johtajansa oli aikonut pitää omanaan.

Se antoi komeilevalle roistolle ajatusaikaa, ja kirotessaan sydämessään seuralaisiaan, jotka olivat uskollisia ainoastaan ahneudelleen, hän teki sen havainnon — ja varsin sopivaan aikaan — että hänen oli meneteltävä asiassaan varovaisesti.

»Käsitätte asian väärin», sanoi hän sitten koettaen niellä raivoaan. »Lunastussumma on jaettava, kun se tulee, mutta tyttö on sen perusteella minun.»

»Hyvä», murahti Cahusac, »sitten järjestyy kaikki itsestään.»

»Niinkö luulette?» sanoi kapteeni Blood. »Mutta entä jos M. d’Ogeron kieltäytyy maksamasta lunnaita? Mitä sitten?» Hän nauroi ja nousi verkalleen seisomaan. »Ei, ei. Jos kerran kapteeni Levasseur saa sillä aikaa pitää tytön panttina, niin maksakoon hän lunnaat meille ja vastatkoon sitten itse siitä, jos ne jäävät hänelle tulematta.»

»Niin on asian laita», huudahti eräs Levasseurin upseereista. Ja Cahusac lisäsi: »Siinä on järkeä. Kapteeni Blood on oikeassa. Se on sääntöjemme mukaista.»

»Mikä on sääntöjemme mukaista, senkin hullut?» Levasseur oli vaarassa menettää mielenmalttinsa. »Sacré Dieu! Mistä luulette minun saavan kokoon kaksikymmentätuhatta? Koko osani tältä matkalta ei nouse kuin puoleen siitä. Jään sen teille velkaa siksi, kunnes olen ansainnut niin paljon. Tyydyttääkö se teitä?»

Ei ole epäilystäkään siitä, että se olisi tyydyttänyt heitä, ellei kapteeni Bloodilla olisi ollut muuta mielessään.

»Entä jos te sattuisitte kuolemaan ennen kuin olisitte ansainnut sen? Se olisi liian uskallettua meidän puoleltamme, paras kapteeni.»

»Piru teidät vieköön!» huudahti Levasseur kääntyen raivosta kalveten Bloodin puoleen. »Eikö teitä tyydytä mikään?»

»Tottahan toki. Kaksikymmentätuhatta kultakolikkoa, heti jaettaviksi.»

»Minulla ei ole niitä.»

»Antakaa sitten sen ostaa vangit, jolla on rahaa.»

»Ja kenellä luulette sellaisia summia olevan, jollei kerran minullakaan niitä ole?»

»Minulla on», sanoi kapteeni Blood.

»Teillä!» Levasseurilta jäi suu auki. »Te... tekö haluatte tytön?»

»Miksikäs ei? Ja minä menen pitemmälle jalomielisyydessä kuin te, siinä että uhraudun saadakseni hänet ja maksan kunniallisesti siitä, mitä haluan omakseni.»

Levasseur tuijotti häneen tylsästi suu auki. Hänen takanaan tekivät hänen upseerinsa samoin. Kapteeni Blood istuutui jälleen tynnyrille ja veti takkinsa sisätaskusta pienen nahkaisen pussin. »Olen iloinen voidessani ratkaista ongelman, joka hetki sitten näytti vallan mahdottomalta», virkkoi hän. Ja Levasseurin ja hänen upseeriensa mulkoilevien silmien edessä hän aukaisi pussin suun ja vierähytti sieltä neljä tai viisi helmeä, jotka kukin olivat varpusen munan kokoisia. Hänellä oli niitä kokonaista kaksikymmentä kappaletta pussissaan ja ne oli saatu äskeisessä helmenpyyntilaivaston ryöstössä.

»Tehän olette olevinanne helmien tuntija, Cahusac. Minkä arvoisiksi arvelette näitä?»

Bretagnelainen otti tarjotun, kaikissa sateenkaaren väreissä säteilevän pallon karkean peukalonsa ja etusormensa väliin ja tutki sitä ovelin silmäyksin.

»Tuhat kolikkoa», vastasi hän heti.

»Sillä saa paljon enemmän Tortugassa tai Jamaikassa, ja kaksi kertaa enemmän Euroopassa», sanoi kapteeni Blood. »Mutta minä hyväksyn arviointinne. Ne ovat, kuten näette, jotenkin yhdenkokoisia. Tässä on kaksitoista kappaletta, jotka vastaavat kahtatoistatuhatta kolikkoa. Se on _Ukkosen jylinälle_ kuuluva osa, kolme viidesosaa, kuten sopimuksessa määrätään. Kahdeksastatuhannesta, jotka kuuluvat _Arabellalle_, vastaan minä miehistölleni. Ja nyt, Wolverstone, ole hyvä ja tuo omaisuuteni laivalleni.» Hän nousi taas ja osoitti vankeja.

»Ah ei!» Levasseur laski raivonsa valloilleen. »Se ei saa tapahtua. Te ette vie häntä.» Hän olisi hyökännyt kapteeni Bloodin päälle, joka seisoi levollisena mutta varuillaan, ellei eräs Levasseurin upseereista olisi estänyt häntä.

»Nom de Dieu, kapteeni! Mitä aiotte tehdä? Asiahan on sovittu, kunniallisesti sovittu kaikkien tyydytykseksi», sanoi Blood.

»Kaikkienko?» säväytti Levasseur. »Teidän kyllä, ehkä, senkin naudat, mutta entä minun?»

Cahusac, joka piti helmiä suurella kämmenellään, astui hänen luokseen. »Älkää olko mieletön, kapteeni. Tahdotteko saada aikaan levottomuuksia miehistön keskuudessa? Hänellähän on miltei kaksi sen vertaa miehiä kuin meillä on. Mitä merkitsee yksi tyttö enemmän tai vähemmän? Taivaan nimessä, antakaa hänen mennä. Kapteeni Blood on maksanut runsaasti tytöstä ja kohdellut meitä oikeudenmukaisesti.»

»Oikeudenmukaisesti?» karjui raivostunut kapteeni. »Te...» Rumasta sanavarastostaan hän ei löytänyt sopivaa nimitystä luutnantilleen. Hän löi miestä niin rajusti, että tämä lensi nelin kontin. Helmet putosivat hiekkaan.

Cahusac rupesi etsimään niitä ja hänen toverinsa auttoi häntä puuhassa. Kosto sai odottaa. Muutaman tuokion he ryömivät maassa nelin kontin, unohtaen koko muun maailman. Samaan aikaan tapahtui kuitenkin tärkeitä asioita.

Levasseur asettui miekka kädessä ja kasvot raivosta kalpeina kapteeni Bloodin eteen estääkseen hänen poistumistaan.

»Te ette vie häntä niin kauan kuin minä elän», huusi hän.

»Sitten otan hänet teidän kuoltuanne», vastasi kapteeni Blood ja hänenkin miekkansa välähti auringossa. »Säännöt määräävät, että jos joku, olkoon hän arvoltaan mikä hyvänsä, salaa osan saaliista, vaikka yhden pesonkin arvosta, niin hänet on vedettävä raakapuuhun. Se oli lopullinen tarkoitukseni, mutta koska kerran tahdotte, että toimitan sen tällä tavalla, niin tahdon tehdä mieliksenne, senkin saastainen raivohullu.»

Hän viittasi miehiä poistumaan, kun nämä aikoivat käydä välittämään, ja miekat kalskahtivat vastakkain.

M. d’Ogeron katseli heitä mietteisiinsä vaipuneena, eikä osannut arvata, mitä seurauksia jommankumman kaatuminen hänelle toisi. Sillä välin oli kaksi Bloodin miestä tullut neekerien paikalle ja poistanut piiskansiiman hänen otsaltaan. Mademoiselle taas oli noussut seisomaan ja katseli tapausten kulkua kuolonkalpeana, kädet tiukasti painettuina huohottavaa rintaansa vasten ja kauhun ilme silmissään. Asia oli pian selvä. Raaka voima, johon Levasseur oli niin varmasti luottanut, ei pystynyt vastustamaan irlantilaisen koeteltua taitavuutta. Kun Levasseur sitten molemmat keuhkot lävistettyinä makasi pitkänään maassa yskien viimeisiä henkäyksiään kurjasta ruumiistaan, katsahti kapteeni Blood tyynesti ruumiin toisella puolen seisovaan Cahusaciin ja virkkoi:

»Arvelen, että tämä selvittää meidän välimme.»

Kylmin, välinpitämättömin silmin katseli Cahusac entisen johtajansa värisevää ruumista. Jos Levasseur olisi ollut toisenluonteinen mies, olisi asia ehkä päättynyt kokonaan toisin. Mutta siinä tapauksessa olisi kapteeni Blood myös käyttänyt toisia keinoja sovitellessaan välejään hänen kanssaan. Levasseuria kohtaan ei kukaan tuntenut rakkautta eikä myöskään uskollisuutta. Miehet, jotka olivat antautuneet hänen johdettavikseen, olivat kaikkein kurjinta ainesta merirosvojenkin joukossa, joilla kaikessa oli ainoana vaikuttimenaan saaliinhimo ja ahneus. Heidän saaliinhimoaan oli kapteeni Blood käyttänyt niin ovelasti hyväkseen, että oli saanut heidät pitämään Levasseuria syyllisenä rikkomukseen, jota he pitivät anteeksiantamattomana, hän kun oli anastanut itselleen sellaista, jonka saattoi vaihtaa kullaksi ja jakaa heidän kaikkien kesken.

Niinpä tyytyi roskajoukko, joka nyt riensi uhkaavin elein äkkiä suoritetun surullisenlystikkään näytelmän tapahtumapaikalle, niihin muutamiin sanoihin, joilla Cahusac selitti heille asian.

Kun he vielä hieman näyttivät epäröivän, lisäsi Blood pari sanaa, jotka saivat heidät nopeammin tekemään päätöksensä.

»Jos tulette meidän ankkuripaikallemme, saatte heti Santiagon aarteista osanne, jonka sitten saatte käyttää oman mielenne mukaan.»

He menivät saaren poikki vieden molemmat vangit mukanaan, ja myöhemmin samana päivänä, kun saaliinjako oli toimitettu, he olisivat tehneet pesäeron, mutta silloin tarjoutui Cahusac niiden miesten kehoituksesta, jotka olivat valinneet hänet Levasseurin seuraajaksi, miehistöineen uudelleen kapteeni Bloodin palvelukseen.

»Jos tahdotte purjehtia kanssani, niin se käy laatuun ainoastaan sillä ehdolla, että sovitte rötöksenne hollantilaisten kanssa ja annatte heille takaisin sekä heidän laivansa että lastinsa», vastasi kapteeni.

Ehtoon suostuttiin, ja kapteeni Blood meni tapaamaan vieraitaan, Tortugan kuvernöörin lapsia.

Mademoiselle d’Ogeron ja hänen veljensä — jälkimmäinen oli nyttemmin vapautettu kahleistaan — istuivat _Arabellan_ suuressa hytissä, jonne heidät oli viety.

Benjamin, kapteeni Bloodin neekeripalvelija, oli asettanut pöydälle viiniä ja syötävää ja ilmoittanut, että se oli heitä varten, mutta ruoka oli jäänyt koskematta. Sisar ja veli istuivat tuskaisessa jännityksessä arvellen, että heidän pelastumisensa oli ollut vain joutumista ojasta allikkoon. Vihdoin heittäytyi mademoiselle tuskaisessa epätoivossaan polvilleen veljensä eteen pyytäen anteeksi mielettömyyttään, joka oli saanut aikaan kaiken sen pahan, joka heidän nyt oli kärsittävä.

M. d'Ogeron ei ollut erityisen anteeksiantavalla tuulella.

»Olen hyvilläni, että vihdoinkin huomaat, mitä olet tehnyt», sanoi hän. »Ja nyt on tuo toinen merirosvo ostanut sinut ja sinä olet hänen omaisuuttaan. Toivottavasti käsität senkin.»

Hän olisi ehkä sanonut muutakin, mutta lopetti kuullessaan, että ovi avautui. Kapteeni Blood seisoi ovella. Hän oli juuri sopinut asioista Levasseurin seuraajan kanssa. M. d’Ogeron ei ollut huolinut hillitä ääntään, joten kapteeni oli kuullut hänen kaksi viimeistä lausettaan. Sen vuoksi hän erinomaisesti käsitti syyn siihen, että mademoiselle hänen astuessaan hyttiin hypähti pystyyn ja peräytyi peloissaan niin kauas kuin pääsi.

Kapteeni otti kohteliaasti lakin päästään ja meni pöydän luo.

»Mademoiselle», sanoi hän sujuvalla ranskan kielellään, »pyydän teitä rauhoittumaan. Tällä laivalla teitä kohdellaan kaikella kunnioituksella. Niin pian kuin pääsemme taas vesille, käännämme kulkumme suoraan Tortugaan viedäksemme teidät kotiin isänne luo. Ja minä pyydän, ettette käsitä asiaa niin, että minä olisin ostanut teidät, kuten veljenne juuri sanoi. Kaikki mitä olen tehnyt, tapahtui vain sen vuoksi, että sain houkutelluksi koko roistojoukon pääroistoa, heidän entistä päällikköään vastaan ja siten pelastetuksi teidät hänen käsistään. Pitäkää, jos haluatte, sitä vain pienenä, ystävällisenä lainana, jonka voitte maksaa, kun saatte siihen tilaisuuden.»

Mademoiselle tuijotti häneen voimatta uskoa korviaan.

M. d’Ogeron nousi pystyyn.

»Monsieur, onko mahdollista, että olette vakavissanne?» kysyi hän.

»Olen. Sellaista ei ehkä tapahdu usein nykyään. Olkoon, että olen merirosvo, mutta minun menettelytapani eivät ole samat kuin Levasseurin, jonka olisikin pitänyt jäädä Eurooppaan harjoittamaan taskuvarkaan ammattiaan. Minulla on eräänlaista kunniantuntoa — sanokaamme vaikka rippeitä kunniantunnosta — jäännös paremmilta päiviltä.»

Sitten hän jatkoi reippaammalla äänellä: »Syömme päivällistä tunnin kuluttua ja toivon, että kunnioitatte läsnäolollanne seuraamme. Sitä ennen, monsieur, pitää Benjamin huolen sitä, että saatte sopivan puvun yllenne.»

Hän kumarsi heille ja kääntyi lähteäkseen, mutta mademoiselle pidätti häntä.

»Monsieur!» huudahti tyttö terävästi.

Blood pysähtyi ja kääntyi ympäri ja tyttö lähestyi häntä hitaasti, katsellen ihmetyksen ja pelon sekaisin ilmein.

»Oh, te olette jalomielinen.»

»En sanoisi aivan niin paljoa», vastasi kapteeni Blood.

»Olette, olette! Ja on oikeus ja kohtuus, että saatte tietää kaiken,»

»Madelon!» huudahti hänen veljensä estääkseen tyttöä.

Mutta hän ei antanut estellä itseään. Hänen pakahtumaisillaan olevan sydämensä täytyi saada purkautua.

»Monsieur, se mitä on tapahtunut, on kokonaan minun syytäni. Tämä mies... tämä Levasseur...

Blood tuijotti vuorostaan voimatta uskoa korviaan. »Hyvä Jumala! Onko se mahdollista? Tuollainen eläin!»

Äkkiä tyttö laskeutui polvilleen ja ennen kuin Blood ennätti estää sitä, oli tyttö tarttunut hänen käteensä ja suudellut sitä.

»Mitä te ajattelette, mademoiselle!»

»Se on anteeksipyyntö. Mielessäni riistin teiltä kaiken kunnian ajatellessani, että olitte samanlainen kuin Levasseur ja että teidän kiistanne oli vain kahden sakaalin välinen tappelu riistasta. Polvillani, monsieur, pyydän teitä antamaan sen anteeksi.»

Kapteeni Blood katsoi tyttöä, ja hymy nousi hänen huulilleen, ja hänen sinisiin silmiinsä ja ahavoituneille kasvoille levisi omituinen kirkkaus.

»Eihän toki, lapseni», sanoi hän, »vaikeampi olisi antaa anteeksi tuhmuuttanne, jos olisitte ajatellut toisin.»

Auttaessaan tyttöä seisaalleen hän ajatteli itsekseen, että hän oli tässä jutussa käyttäytynyt sangen hyvin. Sitten häneltä pääsi huokaus. Hänen epäilyttävä maineensa, joka niin äkkiä oli levinnyt yli koko Karibian meren, oli varmaankin jo ennättänyt Arabella Bishopinkin koviin. Hän ei saattanut olla epätietoinen siitä, että tyttö halveksi häntä pitäen häntä samanlaisena roistona kuin kaikkia muitakin merirosvousta ammattinaan harjoittavia. Sen vuoksi hän toivoi, että jonkinlainen kaiku juuri tästä teosta joutuisi Arabellan kuuluville ja lievittäisi osaltaan hänen tuntemaansa halveksumista. Sillä koko totuus, jonka hän visusti salasi mademoiselle d'Ogeronilta, oli se, että pannessaan henkensä alttiiksi pelastaakseen tytön hänen vaikuttimenaan oli ajatus, että teko olisi mieluisa neiti Bishopille, jos hän vain olisi voinut olla näkemässä sitä.

Kuudestoista luku

ANSA

Mademoiselle d’Ogeronin jutun luonnollisena seurauksena oli, että kapteeni Bloodin ja Tortugan kuvernöörin välit, jotka jo ennestään olivat varsin sydämelliset, yhä paranivat. Hienoon kivitaloon, jonka M. d’Ogeron oli rakennuttanut itselleen laajaan ja upeaan puutarhaan Cayonan itäiseen osaan, tuli kapteeni Bloodista mieluinen ja tervetullut vieras. M. d'Ogeron oli kapteenille velkaa enemmänkin kuin sen kaksikymmentätuhatta, minkä tämä oli maksanut tytön lunnaina, ja vaikka ranskalainen olikin ovela ja rahanymmärtävä mies, osasi hän kuitenkin olla vieraanvarainen ja tajusi mistä olla kiitollinen. Sen hän nyt osoittikin kaikin tavoin, ja hänen voimakkaan suojeluksensa turvin nousikin kapteeni Bloodin maine merirosvojen keskuudessa pian korkeimmilleen.

Niinpä kun Blood ryhtyi varustamaan laivastoaan Maracaiboon tehtävää matkaa varten, joka alun perin oli Levasseurin suunnitelma, ei hänellä ollut puutetta laivoista eikä miehistä, jotka olivat halukkaita lähtemään hänen kanssaan. Hän otti palvelukseensa kaikkiaan viisisataa miestä, vaikka hän helposti olisi voinut saada yhtä monta tuhatta, jos vain olisi voinut sijoittaa heidät. Samoin olisi hän vaikeudetta voinut lisätä laivojensa lukua toisella mokomalla, mutta hän piti parempana pysyttää sen semmoisenaan. Hänen kolme laivaansa olivat _Arabella_, _Ukkosen jylinä_, jota Cahusac nyt noin sadanviidenkymmenen ranskalaisen päällikkönä kuljetti, sekä _Santiago_, joka oli pantu uudelleen kuntoon ja kastettu uudestaan _Elisabethiksi_, Englannin kuningattaren kunniaksi, jonka merimiehet aikoinaan olivat nöyryyttäneet espanjalaisia samoin kuin kapteeni Blood nyt toivoi tekevänsä. Sitä komensi Hagthorpe, jonka Blood hänen entisen merivoimissa suorittamansa palveluksen nojalla siihen määräsi, ja miehistö hyväksyi määräyksen.

Muutamia kuukausia mademoiselle d'Ogeronin pelastumisen jälkeen — elokuussa vuonna 1687 — purjehti sitten pieni laivasto, muutamia pienempiä seikkailuja koettuaan, Maracaibon suureen lahteen ja pani toimeen ryöstönsä manterella sijaitsevassa rikkaassa kaupungissa.

Asiat eivät luistaneet aivan odotusten mukaan, ja Bloodin voimat joutuivat vaikeaan asemaan. Se selviää parhaiten Cahusacin sanoista — jotka Pitt tunnontarkasti on kertonut — sen väittelyn aikana, joka sukeutui Nuestra Señora del Carmen kirkon rappusilla, jonka kapteeni Blood jumalattomasti oli valinnut päämajakseen. Olen jo sanonut, että hän oli paavinuskoinen ainoastaan silloin, kun se oli hänelle edullista. Väittelyyn otti osaa Hagthorpe, Wolverstone ja Pitt toiselta puolen ja Cahusac, josta koko levottomuus sai alkunsa, toiselta. Heidän takanaan, auringon paahtamalla pölyisellä aukeamalla, jota harvat, lehtiään värisevässä kuumuudessa hiljaa leyhyttelevät palmut ympäröivät, tungeksi satakunta villiä, kumpaankin riitapuoleen kuuluvaa merirosvoa, joiden hälinä aika ajoin vaimeni, jotta he olisivat paremmin kuulleet, mitä heidän johtajiensa kesken tapahtui.

Cahusac näytti tahtovan pitää oman päänsä ja hän korotti raa’an riitaisan äänensä, jotta kaikki kuulisivat hänen räikeän julistuksensa. Hän puhui, niin kertoo Pitt, hirvittävää englantia, jota laivurimme ei kuitenkaan yritäkään jäljentää. Hänen pukunsa oli yhtä epäsointuinen kuin hänen kielensäkin. Se ilmaisi tavallaan hänen ammattinsa ja oli räikeä vastakohta Hagthorpen yksinkertaiselle ja Pittin miltei keikarimaiselle puvulle. Hänen likainen ja verentahrima sininen puuvillapaitansa oli edestä avoinna, niin että tuuli pääsi jäähdyttämään hänen karvaista rintaansa. Hänen nahkahousuja kannattavassa vyössään oli kokonainen asevarasto pistooleja ja puukkoja, ja lyhyt miekka heilui nahkahihnasta valtoimenaan riippuvassa tupessa. Hänen mongolimaisen pyöreän ja litteän naamansa yllä liehui turbaanin tapaan kiedottu punainen liina.

»Enkö jo alusta alkaen varoittanut teitä, kun kaikki näytti käyvän liian helposti?» hän kysyi surun ja raivon välimailla. »Minä en ole mikään hölmö, ystäväni. Minulla on silmät päässäni, minulla. Ja minä näen niillä. Minä näin hylätyn linnakkeen lahden suussa enkä ketään, joka olisi ampunut laukaustakaan meidän tullessamme. Silloin minä haistoin ansan, kukapa sitä ei olisi tehnyt, jolla vain oli silmät ja aivot tallessa? Hm! Me jatkoimme matkaa. Ja mitä me tapasimme? Kaupungin, joka samoin kuin linnakekin oli hylätty, kaupungin, josta asukkaat olivat vieneet kaiken arvokkaan mennessään. Taas varoitin kapteeni Bloodia. Se on ansa, sanoin minä. Meidän on vain mentävä eteenpäin, aina vain eteenpäin vastaansanomatta, kunnes huomaamme, että on liian myöhäistä lähteä takaisin merelle, että emme pääse ensinkään takaisin. Mutta kukaan ei kuuntele minua. Jokainen teistä ymmärsi asian paremmin. Herran nimessä! Kapteeni Blood tahtoo edetä ja niin me menemme eteenpäin. Me menemme Gibraltaria kohti. Tosin saimme vihdoin, pitkän ajan perästä, käsiimme varakuvernöörin; tosin saimme hänet maksamaan suuret lunnaat Gibraltaristaan; tosin olemme saaneet tuon lunastussumman ja muun saaliin, parituhatta kultakolikkoa, mutta mitä se todellisuudessa on, sanokaahan minulle? Vai täytyykö minun sanoa se teille? Se on pala juustoa hiirenloukussa ja me olemme hiiriä. Jumaliste! Niin on asian laita. Ja kissa — niin, kissat odottavat meitä. Kissoja ovat nuo neljä espanjalaista sotalaivaa, jotka tällä välin ovat saapuneet sataman suulle. Ja ne odottavat meitä tuolla. Katsokaa: Mort Dieu! Siinä on seuraukset teidän hienon kapteeni Bloodinne itsepäisyydestä.»

Wolverstone nauroi. Cahusac raivostui.

»Ah, Sangdieu! Turis! Sinä naurat, senkin nauta! Sano minulle, miten pääsemme täältä ulos, ellemme taivu monsieur Espanjan amiraalin ehtoihin?»

Portailta kuului merirosvojen joukosta epämääräinen hyväksymisenmurina. Wolverstonen ainoa silmä pyöri pelottavasti ja hän puristi valtavan kätensä nyrkkiin, ikään kuin lyödäkseen ranskalaista, joka selvästi kiihotti kapinaan. Mutta Cahusac ei ollut millänsäkään. Miesten mieliala rohkaisi häntä.

»Te luulette varmaankin, että teidän kapteeni Bloodinne on itse Isä Jumala! Että hän pystyy tekemään ihmeitä, vai? Hän on naurettava, tietäkää se, tämä kapteeni Blood, suurine eleineen ja...»

Hän vaikeni. Kirkosta astui parhaillaan suurine eleineen ynnä muineen Peter Blood. Hänen kanssaan tuli vankka pitkäsäärinen ranskalainen merikarhu, Yberville nimeltään, joka, vaikka olikin nuori, oli saavuttanut suurta mainetta merirosvopäällikkönä jo ennen kuin oman laivan menettäminen oli ajanut hänet kapteeni Bloodin palvelukseen. Kapteeni astui väittelevää miesjoukkoa kohti nojaten kepeästi pitkään eebenpuiseen keppiinsä ja kasvot leveätöyhtöisen hatun varjostamina. Hänen ulkomuodossaan ei ollut vähääkään merirosvoa. Hän muistutti paljon enemmän Mallilla tai Alamedalla vetelehtijää, varsinkin viimeksimainittua, sillä hänen komea violetti silkkipukunsa kultaisine reunuksineen ja napinläpineen oli täysin espanjalainen. Mutta pitkä, käyttökelpoinen miekka, jonka kahva hieman pisti käden alta esille, oikaisi tuntuvasti vaikutusta. Se ja hänen teräksiset silmänsä ilmaisivat hänessä seikkailijan.

»Te olette havainnut minut naurettavaksi, Cahusac, vai kuinka?» hän sanoi pysähtyen bretagnelaisen eteen, jonka viha näytti jo kokonaan haihtuneen. »Mitä minun sitten täytyy ajatella teistä!» Hän puhui rauhallisesti, melkein raukeasti. »Te kerrotte miehille, että olemme vitkastelleet ja että vitkastelumme on saattanut meidät nykyiseen vaaralliseen asemaamme. Mutta kuka on syypää vitkasteluun? Me olemme viipyneet kuukauden työssä, joka ilman teidän tyhmyyttänne olisi suoritettu viikossa.»

»Jumaliste, oliko se minun syytäni, että...?»