Part 2

Et mua seuraas kaipaa? — Tiedän sen. näet heimo mull' on "herrashenkinen", ja itse "herraks" lienen kasvatettu ja herrasvaloihin myös vannotettu Ei siitä riitaa, mutta kuitenkin mun salli seurata sua sotihin joukossa jossain — varaväessä ja auttaa tykkejäsi — vastamäessä, jos tarvitaan... noin vaan: jos tarvitaan!

Vaan siihenkään jos minunlaist et huoli näet voishan vihlaista mua nuoli ja pakoon lähteä siis voisin — niin salli että edes etääll' oisin ja kuni runoniekka taikka maalaaja sun sotaretkes ikuistaisin ja ne sankarloistoon saatteleisin ja jälkeen tuleville kertoileisin...

(1906.)

TUPAANTULIAISET.

Pirtti valmis! Palkit paikoillaan! Liesi lämmin. Keitto maistaa. Kelpaa elää. Kaikki reilassaan! Akkunoista valot syksy-yöhön paistaa...

Pirtti valmis — Entäs ihmiset: Onko hekin valmiit loistamaan? Onko valmiit niinkuin tuloset kylmää, pimeyttä poistamaan?

Nuoret, nuoret. Käykää työhön vaan! Kirveet ruostumaan ei jouda nurkkiin. Elon kartano on suuri, suuri — Raukka hän, ken nukkuu omaan turkkiin.

Nuoret, nuoret! Ryhti muistakaa: Vanhaan pyhään vainen vanhat tyytyy. _Nuorien oikeus on riehahtaa_ Kunnes heiltäi verisuonet hyytyy!

Nuoret, nuoret! Tärkein tietäkää: Itsenäisyys onpi elon ehto; Sortoa jo varhain sietäkää! Hautaan keinuu kultaisinkin kehto.

Kapinaa on mailman parhain paini, jolla voimaa lie, hän varmaan voittaa. Taikauskon turmelusta vastaan täytyy nuorten aina ruoskaa soittaa!

Elon onni vasta silloin löytyy, kun on kurjuus kaikki kuoletettu. Valherauhaa itsekäs vain nauttii, joll' on valta valhein valloitettu.

Nuoret, nuoret! Tehkää työtä lujaa, jotta jälkeentuleville turva oisi! jotta kerran pitkin kylän kujaa ihmisyyden juhlatorvet soisi!

1908.

LEIPÄPAPPI.

Hän toisen kuoloa odottelee tuo muikea mies, tuo lammaspaimen! Siks sieluja noin hän voitelee, Siks akkojen armoja hoitelee, jotk' työnsä kasvaisi vahvan taimen, mi hänet virkahan vainajan veis ylös — parempaan palkkahan.

Mut älähän veikkonen nuolaise ennenkuin tilkka se tipahtaa! Ei karja se kaikk’ ole yhtä laiskaa, se huomaa »Matissakin» malkaa ja raiskaa, tosin nyt se orjanas sairastaa, vaan vaaleissa sitten — se aivastaa ja juustonsa »Juusolle» paiskaa...

Vai pispaksi pitäjään parhaimpaan mies mielii nyt kansaa kasvattamaan? Noh, kaikki nuhjukset maailmassa siis saisikin valvoa »valistamassa» salolaumaamme lauhkeaa —

Sun laisesi lahnan jos sallittu ois tätä rahvasta ravasta pestä: Sata vuotta se jälkehen jäädä vois muun mailman kehityksestä! Sillä jos ei miehellä muut’ ole suuss’ kuin »autuus» ja »asevelvollisuus» niin orjanpa kahleihin saarnasi vie — ja kiero on kansan tie!

Ken rakastaa kurjien kunniaa, hän oppia selviä suosii, hän kansalle koskaan ei kaupita saa mitä muut teki vuoksi kuosin, Ei saa hän sen mieltä himmentää, sen taikuutta tahalla ei täydentää, vaan silmiä aukoa siltä.

Ja mitä hän itse tuntevikaan, sitä totuutta saa ei hän peittää, hänen täytyy se purkaa sielustaan ihan pohjia myöten ja puhtaanaan — jotta joukkokin jolloin heräis ja voimansa keräis ja hennoisi valheensa heittää!

(1906.)

MAALAINEN PÄÄKAUPUNGISSA.

Leo Tolstoi: »Minä näin että, ihmisten edessä, työteliään elämän ihanteen asemesta, oli tyhjentymättömän kukkaron ihanne».

Vihaan — suren — kärsin. Askel jokainen mua polttaa! Askel jokainen, jonk¹ astun kadulla Helsingin...

En ymmärrä kuin voivat tääll’ ihmislapset elää, miss’ ilma niinkuin myrkky käy keuhkoon upoten... ja löyhkä, sumu, sauhu ja kivihiilen katku kaikk’ kauneudet kietoo kuin käärme saastainen...

Mit¹ auttavat muodot solevat. mitä puvut hienot, korskeat, mit’ auttavat liikkeet liukkahat tai silkkihatut korkeat? — kun kaiken, kaiken kauttaaltaan peittää yö — väärän sivistyksen työ!

Nuot naamat kaikki tunnen, arvaan, jotk’ »Espiksellä» kohtaan, nuot itserakkaat viirut, virnistykset niin ilkeästi silmiin hohtaa, ja hienot vihellykset — ruotsalaisen ylimielisyyden merkit... Jo kaukaa huomaan apinan ja orjan, muotiin taipujan — Hyi! mua todentotta inhoittaa se valhe, jossa tämä lauma juoksee, puskee, touhuaa ja — tyhjää toimittaa!

Mun vihaks käy se vääryys, jota kansa Suomen kantaa, kärsii: tää Helsinki sen helmapaise on, sen lääkitykseen uhraa rovoistansa köyhä kansa... Täällä muka sivistyksen ahjo on! Tänne muka riennettävä on maan kultanuorison; ja kehnot vainen jääkööt maille — valoa vaille... Valoa? — niin: Katkuinen kaasulyhty kai se on valo verraton. Ja kenties lisäks vielä lamput kapakkain tai — porttolain...?

Ma ivaan! Sydämeni pohjasta ma ivaan näitä markkinoita kulttuurin, miss’ ihmislauma pyörii kuni hoijakassa soiton rämisevän pauhinassa ja elää päiväst' toiseen, tietämättä miksi elää... mitä varten riehuu. ja tuntematta tuskin omantunnon vaivaa siitä että kuoppaa kaivaa meidän kaikkein elämälle. —

Jokainen tunti sekä sekuntl vie meiltä, luonnon ystäviltä, elon voimaa! Huimaavat hinnat meitä pöyristää, ne meiltä, maalaisilta, seljän köyristää ne meissä nostaa pahaa verta ja tekee katkeroiksi...

Ne saavat miettimähän kapinaa, kapinaa koko herrasvaltaa vastaan mi järjestyksellään ei kasvata, ei ihmisyyden ihanteihin tähtää, vaan itsekkyyteen, vallanhimoon kiehtoo ja pettää, kauheasti meitä pettää...

Oi milloin meillä suomalainen sivistys pukeupi puhtahasti kotisarkaan, varkaan - kuten nyt - käy velkaveroissa ja lainahännyksissä? Ja milloin alta vaattehen opitaan etsimähän ihminen, vain _ihminen_ — ei herraa taikka talonpoikaa! Milloinka usko rahan onneen haihtuu? Milloinka kirkkokristillisyys vaihtuu ja kadullakin joskus nähdä saadaan hädässä toinen-toistaan auttajoita —? . . . Niin, niin. Me oomme pakanoita, me Suomen suuret kristityt ja aniharvassa me löydämme sen papin, jok’ on sielunpaimen myös sielultansa ei viraltansa taikka — palkaltansa...

— Virka? virkamiehet? niin, kaikki niistä puhuu, niitä kiittää... aivankuin maalimass' ei muuta löytyiskään kuin virkapaikat, valtakirjat, ylennykset... Sanomalehdet niitä rummuttaa, ei noilla muuta haastamista liene, kuink’ oisikkaan? — niin tosiaan, näet virkaorjat niitä kannattaa ja niille palkan maksaa — vanha taksa...

»Kaikk’ oomme toisistamme riippuvaiset kuin muurahaiset!» Vai niin... en vastaa enempää, tää melska minua jo iljettää, ma tiedän vaan ett' totuus suurin on ja velvoittaa se meitä tekohon, vaikk' uhratakin täytyis kultaa ja saada sijaan multaa — —

Jää hyvästi sä »sivistyksen kehto», »opin ahjo»! Mun henkeni ei täällä viihdy, ei! Sen metsämökki helmoihinsa vei. Joskohta sielläkin ma karsin vääryydestä, mut ilma siell' on puhdas, järki myös, ja miestä mitataan vain työss' — ei niinkuin täällä, jossa kaiken päällä on huvin herraskiilto, valhe-into, ykspuolisuuden tylsä tyytymys, työn ruumiillisen halpa häpeemys, ja itsepettämys — — —

(Helsinki 10 p. lokak. 1907.)

TAIDEMAALAAJA J.K. KYYHKYSEN HAUDALLE.

Tuntureilla tuiskun tie, Alas laaksoon vihur vie: Tuntureita kuljit, mies, — Minne päättyikään nyt ties?

Liian varhain vaivuit pois, Taitoas viel' tarvis ois! Ken nyt loistot Pohjolan Loitsii maille maailman?

Ken nyt kirjaa kimmel-yöt? Pohjan päiväin kultavyöt? Ken nyt peurat laukkaamaan Taikoo meille tauluissaan?

Paljon loit, mut parhaimmat Luomattas jäi haavelmat: Unta Lapin aarteista öin ja päivin näit sa!

Kaihomielin hautasi Umpeen luomme, toveri, Surren koko Pohjanmaa Kohtaloas huokajaa.

1.XI.1909.

LIKELLÄ HELSINKIÄ.

(Junatunnelma.)

Ihmiset oi, oi ihmiset Rahan orjat ja raukat Mihinkä olette eksyneet, Halujen halpain haukat?

Luonnon olette hyljänneet, Ylimmän ystävänne, "Huviloihinne" tuhlanneet Voimanne, elämänne.

Miksikä ette edemmäs Rientäneet rahoinenne? Tuonne suojahan salojen Suurine summinenne.

Miksikä aivankuin kärpäset Yhteen iskitte paikkaan. Toinen toistenne kiusaksi, Hyljäten vapauden raikkaan.

Houkkia kaikki te lienette, Muodista humaltuneita! Sokeina synnytte — kuolette — Inhoten ihanteita!

Huviloitanne huomaten Aattelen apinoita: Kaikki ne puihin kiipeilevät, Toinen ei toistaan voita.

Maalaisrauhaa te etsitte Sieltä miss' _ei sitä_ kohtaa. Tornejanne ma halveksin, Ylpeys niistä vain hohtaa.

Menkää kerrankin korpehen Suurine summinenne, Tuonne hoimahan honkien Nostakaa huonehenne!

Siellä teillä on tilaisuus Jotakin kaunista luomaan — Kansan kärsivän keskehen Valoa varoilla tuomaan!

Ei! Te ettehän ymmärrä Mikä on maalaisrauha...! Teillä on mielessä mukavuus vaan Siellä miss' sivistys pauhaa...

Elämäänne en kadehdi: Sääliä vain se sietää. Palatseitanne paheksin — Köyhä ne parhaiten tietää.

Kustannuksella kurjien Herruus Suomessa loistaa. Kuka teistä lie yrittänyt Köyhyyttä koskaan poistaa.

Kuka teistä lie koettanut Veljenä ihmistä auttaa? Kuka koskaan lie tahtonut — — — Toimia sydämen kautta?

Ihmiset oi, oi ihmiset Rahan orjat ja raukat Mihinkä olette eksyneet Halujen halpain haukat.

Alberga 15.X.1907.

KÄYMÄSILTÄÄN KORVESSA.

Täällä tahtoisin asua, täällä pohjoisen perillä, muodin pahnoja paossa, riidan riehuista erillä! Siellä mailmalla masennun, turhiin tuulihin tuhoun, pääni-parkani piloan, aivoni ani repelen. Siellä sieluni sirotan, työllä hullulla humallan, jotten konsana kohoa oman luontoni oville. Siellä jouda en jalosti oman syömeni syvihin, kuulen kultaisen kuminan omantuntoni tuvilta, matka miestä maanittavi, mies kuulee — ei kumarra.

Täällä korvessa, kodossa, aate elpyvi eloisa, oma itseys itävi, henki herääpi Jumalan mieron taistoja toruen, turhuuksia tunnustellen.

Olla täällä mun oloni, olla ainehet elämän, toki mies minust' tulisi, elon soittaja sopuisa? Täällä etsien eläisin, en mie liikoja hakisi, oisin kukka korpimaalla, oisin otsonen salolla, sinis aikani eläisin, kunis kuolema perisi!

KOETTELEMUS.

(Miehelle, joka löytää nuoren vaimonsa kuolleena.

Hiljaa, hiljaa! Nyt puhukoon vain Jumala! Nyt ei enää ihmisvoima auta, Ei järki eikä katumukset, Ei itku eikä huokaukset, Ei uuden elon päätös, siunaukset — Kaiken katkaissut on hauta.

Hiljaa, hiljaa! Hirmuinen on leikki lemmen. Lahjomaton onpi kosto luonnon, Silloin, kun sit' onpi loukattuna, Silloin, kun sit' ei oo seurattuna — Ihmisparat, milloin, milloin Viisahiksi, vakaviksi käytte, Milloin?

Hiljaa, hiljaa! Kyllä oikeus löytyy kerran, Sit' tunnemme vain vähän verran, Rikos kärsimykset tuottaa, Emme suinkaan suotta Vedä surun nuottaa —

Kaikki tahdosta on Elon Herran. Pistin rinnassasi mies, Katso kuolemata silmiin! Anna raastaa, anna raastaa hirmusurun! Tyydy, jos saat edes murun Elämäsi kukkaishaavehista — Silloin vasta olet miesten mies...

YÖKIRJAN LEHTI.

Suden luonto Suomen kansalla! (Lie siihen kasvatettu ansalla?) Ken sille tehdä tahtoo parhaintansa, sen nielemään on valmis vatsahansa kuin susi konsanaan — totta tosiaan!

Tuon raatelevan pedon sieluna käy salaa urkiskellen — seurakunnan pappi; hän, mailman mestari ja akkain rabbi, on salasuojelija suulaiden — susien.

Ah! elkööt loukkaantuko lukijain: ma totta haastan — kokemuksestain, ma pedon luonnon tunnen, papin myös, ja tiedän että hukka ulvoo yöss' alati ilmaa haistellen — hurmetta vainuten.

Nuo sudet uskollisna paimentansa seuraa, ne väijyy metsän villipeuraa ja hyökkää kimppuun piilostaan ajaen saalistaan halk' korven... kunnes torven ne kuulee soivan korvissaan, ja paimen neuvoo karjoaan: "Elkäätte tappako, mut pureskelkaa vaan, näet Esivalta, vihin saatuaan vois minut, papin, passittaa... siks henki säästäkää vain verta päästäkää!"

KRIITIKKO.

Ken taituri suuri on sielultaan, mut taiteilijaks' ei kelpaa maan: hän heittyvi kriitikoksi — jos muuta ei hoksi.

Kun kukko aamuisin kauniisti kiikaa, hän ahmivi ahnaasti estetiikaa, hän pyrkivi tohtoriksi ja taiteiden tuomariksi.

Kas nyt on hän valmis johdattamaan kynäniekkoja surkean Suomenmaan: hän on tutkinut "ruusujen rikoslain", siis auktoriteetti on, tottakai.

Hän ryhtyvi lehtiin kirjoittamaan alakertoja ensin, tosin vaan; on nimimerkkinsä B.B.B. ja yleisö kuiskaa: "kukahan se —?"

Vaan kirjailijat hänet huomaavat, he nöyrästi kaulansa kaaristavat; mut jos joku villitty virnistelee, hän tietää saakoon: "se on tohtori Bee!"

Hän armoa antavi harvoille vaan, hän huonosti kätkevi kateuttaan: hän nuorena haaveksi —- kirjailijaksi, hän joutui — kadunlakaisijaksi.

Hän lahjomattomaks' itseään luulee, siks harvoin mieliä muiden hän kuulee, mut ken häntä ivata ilkeäis, se varmaan, koito, ei kostotta jäis!

Hän _realismista_ rummuttelee ja _uusromantiikkaa_ hän määrittelee, vaan _tarkoitusperää_ hän laisinkaan ei kärsi kirjoissa _Suomen_ maan!

On suuressa määrin hän mahdikas mies: hänen palttunsa painavi kukaties myös valtion palkinto-jaossa hän on käärmeenä vaossa.

Hän on sangen kuivakiskoinen mies, ei koskaan hehku rintansa lies: hän pelkää "tunnetta liikaa" —- se kuuluu näet estetiikaan.

Hän "kansallisaatteita" tulkitsee ja "korvenraatajist'" fraaseilee: ken Helsingiss' istuvi aina — näet "kansalta kalliilta" lainaa.

Hän on _vapaamielinen_, sehän nyt tietty, siks lienee hän nuorten kesken noin pietty: hän kirkossa käypi kuin kansa — kaikk' _klassikot_ taskuissansa.

Jos elää saapi, niin tohtori Bee viel taideraamatun julkaisee; hän _tendenssin_ myrkyt lypsää, _Bee_ tietää, mikä on kypsää!

(1909.)

KUN NIITETÄÄN.

Jo niitetään, ah niitetään, Nyt kaatuu kaunis kukka! Nyt sortuu sorja heinimaa, Nyt raukee ruoho rukka.

Ja niinkuin sodan ruumihit Nuo kedon keijut makaa: On silmäin säihky särkynyt Ja katse outo, vakaa.

Ma kuljen yksin säälien, Ma muistan kesän hurmaa. Mut niittymiehen viikate Se soipi vaan ja surmaa!

SYYSYÖN VIRSI.

Kolkosti, kolkosti tuuli suhisee akkunani alla — Siellä on pimeys peljättävä, hirvittävä vallan...

Tummana huljuu taivaan piiri. Ylhäällä ylläni vonkuu viiri. Riuku ryskää ja jyskää...

Tuolla, ah tuolla lehmukset huokaa, ne vanhat, pilviä piirtävät puut, ne, joiden katveessa kesällä keinuin kannelta soitellen illan suut Nyt myrsky lehtiä riipoo ja raastaa, Syytävi puusta, laasevi maasta — ne eivät tiedä kunnekka piillä, kun kuoleman enkeli raivoo!

Ah, alhaalla armahan törmän alla Siell' aallot mustat raskaasti rantahan loiskuu, Vesi, kylmänä huuruten, harmaihin paasihin roiskuu,

Tuul’ ulvovi pensaikossa kuin tundralla hukka... Poiss' poissa on suviset sulot! Poiss' poissa ne kesäiset kylyt ja ilot, Nyt kentät ja niityt on paljahat, nulot, Ei ainutta kukkaista tuoksu, On loppunut lehdossa juoksu, Pois lintuset kaijonneet ja laulunsa vaijenneet — Totisesti on kuolema tullut!

Voi meitä, me hullut, jotk' kesällä haaveilemme ja emme syksyä muista? —- Nyt lehdet leyhyvät puista, kaikk' kuihtuvi morsius luonnon ja myrskyhyn hautaantuu, hu-huu!

Ken huudahti akkunan alla? Ken kiljahti pimeydessä? Lie mielkuva-valhetta vaan — Miks' miks mua kauhistaa! Kuka ullakon luukkuhun löi? — Taas, taas, kuka mylleröi? Ken kaivolla kalkattaa? — — Kenties ei kenkään, vaan mua kammottaa...

On sydämeni raskas ja rauhaton kuni kuoloa aavisteleisi, kuni elämän kohtalo armoton minut jonnekkin julmahan veisi... Ja veisi kaiken kalleimman multa, miss' sieluni vielä on viime kulta ja toiveeni viimeinen, min turvissa elän ja vartoelen yöst' yöhön... päivästä toiseen?

Oi Jumala tuntematon! Joka myrskynä mylvit Ja tuulena yössä pauhaat, Mun huokaukseni kuullos, Sun armohos tuskissa turvaan Kun _yksin_ oon näin Mun ikävässäin! Mun hädässäin! Ja tiedä en, arvaa en, minnepäin mun elämäni haaksi lentää — Sen tiedän ma sentään: Sinä suur olet, tutkimaton, Sinä Jumala, julistamaton, Joka myrskyssä mylvit Ja ihmistä kammottelet! Sinä suur olet, tunnustan sen! — Siks eissäsi vaikenen...

Ruovesi, Lindnäs, 1.10.1908.

YKSIN KADULLA.

Ken yksin joutuu kadulle ja ystävittä on, hän mailinahan tuskastuu ja on niin onneton...

Hän ymmärtää: ei ihminen oo yksin silloin vaan, jos heittää hänet kohtalo kolkkahan korpimaan.

Toki siellä häll' on rinnallaan Jumalan luonto tuo, vaan täällä hälle lohtuaan ei edes luonto suo.

Ja harhatessaan kadulla vallassa virran veen, hän seurass' satain tuhanten nyt vast' on yksikseen!

ERÄS HAUTARUNO.

(Nuorelle maanmittarille).

Synkkään sydänmaahan joutuu ihmislapsi, kun hän syntyy tähän maailmaan. Korven kolkot vallat häntä väijyy, kun hän lähtee tarpomahan taivaltaan.

Ei oo hällä ystävätä monta taivaan tuulet hälle soittelee. Yksin kaahlailee hän surun soissa, yksin uhmaa, voimiansa koittelee...

Vihdoin virvoituksen löytäneensä uskoo: honkanuotion hän metsään rakentaa. Öisen lieskan lämpöisehen hehkuun korpikumppanikseen _naisen_ saa.

Nyt hän luja luulee olevansa metsän myrskysäitä kestämään. Häll' on koto, vaimo, työ ja kansa — ei hän enää harhaa yksinään!

Korven hongat veisaa huminaansa yllä uupunehen urohon. Tieteen tuima herra lukee kirjastansa: "taudin myrkkyhyn mies kuollut on!"

Näinpä Luonto säälitön on aina, ei se meitä armahtele aikanaan. Tuomionsa kirot syvälle se painaa, kaikki kohdistuvan näyttää _siihen vaan_.

Kaikkiko? Ah eihän suinkaan kaikki: Ihmishenki sentään lienee kuoloton! Uuden uskon meihin viiltää murheen veitsi, konsa joku joukostamme mennyt on.

Mutta ah! Pian yöstä aamu nousee, halla harmaja, tuo hirmuinen. Se vie viljan kaikkein kallehimman: ryöstää ihmistarmon, sydämen.

Tämä tunto yksin, ainoastaan _se_ se meill' on lohduttaja kuolemaan, Elon tarkoitus ei pääty hautaan: se eloonjääneiss' yhä jatkuu vaan.

Me itkeä siis emme saisi, emme, kuink' armottomalt' tuntukoonkin kohtalo. On meidän tehtävämme yksi aina: Elämän tutkimus ja taistelo!

26.XII.1908.

ABI MALE SPIRITUS.

Kateus! Kateus! Miksi isket sydämeeni? Ilkeästi, julkeasti raatelet mun ihanteeni!

Kunnia ja mainevalta? Menkää pois, te henget pahat, Menkää pois mua kiusaamasta, Onnenpotkut, lahjarahat...

Jumalani, jumalani, päästä miestä mammonasta! Tuhansiin tuo myrkky uppos — Säästä miestä saastumasta!

Abi male spiritus! Taiteilijan henki paha se se onpi, se se onpi: mailman loisto — suuri raha.

INHIMILLISTÄ

On mulle edullista — virkkoi ystäväni Strix: myös hiukan olla tuttu Senaattorin kanssa, hän paljon vaikuttaa voi auktorteetillaan ja kiel' on kiukka, tiedän, rouvallansa.

— Kai mar! ma myönsin: työs on tärkeää, tietysti kukin agiteeraa aatteitansa! Vaan hiisi sentään taatkoon sinatyörskaa: mies! kuinka aijot kestää juorujansa?

MAALLIKON JOULUVIRSI.

(kun se suuri juhla aina uudelleen lähestyy)

1.

Oi jos vielä lapsen lailla joulun viettää saisi! Oi jos synnyinmajan mailla aatto armahtaisi!...

Joulupuussa juhlapukki kultasarvin kiikkuis, Juhlan tonttu: Joulu-ukki lahjoinensa liikkuis...

Maistuis maamon herkkupalat... miel' ei mitään vailla — Beetlehem ja lipeekalat liukuis yhtälailla...

Rinkeleitä, enkeleitä kaikkialla oisi... Taatto vanhan isämeitä soreimpana soisi...

Vaan on vierryt vieno valta, mennyt armas aika: Laps on noussut lattialta — loppunut on taika.

Poiss' on usko unelmiin ja sadun tähden saattoon. Turvautua en enää saa ma joulujuhlan aattoon. — —

Läpi kuusen kultarihman mailina mulle vilkkuu, Sieltä näen nyt vihan vihman, jossa ilot ilkkuu!

Näen ma elon erhetykset, kristikunnan petteet; Kuulen kurjain nyyhkytykset, hengen herjat hetteet —

Kaikkialla kärsimystä, kaikkialla hätää! valheellista viihtymystä, vilppiä ja mätää!

Itse joulun aate armain pirstaleina paistaa, Ydin ylhä — kauhein, karmain nyt on mulle maistaa...

2.

En sure minä kuitenkaan, en kuitenkaan että lapsuuden joulu näin sielusta haipunut on. Sitä suren minä vaan, sitä vaan kun ymmärrän nyt, miten onkaan se aatteeton

Mut surussani mun on mukana tuhannet muut. Koko yhteiskuntaa se sydämen juuritun viiltää. Sitä aivankuin kuiskivat pensaat ja puut — nuo kaikki, joill' ei ole onnea juhlassa kiiltää...

3.

Minä tahtoisin rukoilla rukouksen tänä vuoden pimeinnä yönä: niin hehkuvahenkisen, puhtoisen, niin kaihoisen ja niin tuskaisen se että myös täyttyis työnä...!

Sopusoinnun voimia huutaisin mä polon ihmisen paimentajaksi, sekä Sydäntä että Järkeä, kiputunnon tulista kärkeä oman onnemme ohjaajaksi!

Minä seimen prinssihin vetoais en korulausekin tummin turhaan, Minä vetoisin omaan orpouteen, iki ihmisen pyhään itseyteen, joka itkevi onnensa murhaa.

4.

Jos elon myrskyssä ma hukkasinkin kyvyn nauraa ja nauttia, kun saapuu joulu _ en sitä kieltää voi ma muuta..

Ma iloitsen, kun lapsosen näen vilpittömin mielin, riemukielin kuppelehtimassa kuusen alla...

Sen sentään varon etten hälle ma käy syöttämähän kristin uskoa torttuin ja livekalain kanssa tai etten lahjojansa enkeleiden kerro kantamiksi

Näin teen mä siksi että ne oon itse työlläni ma hankkinunna silloin kun rikkaat rintahani töykki, mut — enkeleit' en missään huomannunna!

5.

Lapsi kulta, lintunen, Ystäväni parhain, Nauti sinä, naura vaan jouluinesi varhain!

Sydämeni pohjasta nautintos suon sullen. Riemuitse, ah, riemuitse Aaton armaan tullen!

Kyllä vielä mailma viekas sulta riemus ruusuisimman ryöstää koittaa. Sinullenkin, pieni piltti kulta, hornan kellot kehnot korvaan soittaa. Oi jos rintaas saisin isketyksi tulta, jolla mailman murheet voisit voittaa?

Nauti sinä, naura vaan, Muusta ethän tiedä. Sydän sull' on paikallaan, ei se pilkkaa siedä. Nauti vieno, viaton. Joulun jumal — tahraton!

(1908.)

"LAUREATUS".

(Kun minut haastettiin oikeuteen "Jumalan pilkasta").

Taistele loppuun saakka! Taistele sieluni, kestä! Raskaus on kantaa taakka, Maailman pettämys, pilkka. Taistele, vaikka se painaa! Ihminen, vapautes orja, Taistele yksin ja aina, Onnessa orpo, Pian olet kenties vainaa — Sitten et jaksa...

Ihminen myrskyssä muista: Ei meri iäti möyry! Hetkien heikkous suista: Aallot ei alati pauhaa! Tuuli ei henkeäs raasta: Raivokin etsivi rauhaa. Kerran on tyyntyvä ilma, Saapuvi lauha... Helppo on soutaa.

Katkera mielesi malta! Herjasta herkee! Vihasi armahan alta Kunnian kukkaset itää. Kaunis ei koskaan haihdu, Mikä on pyhää, se pitää, Nousevi mullasta valheen, Kohtalo surmaa ei sitä — Vaikka _sun_ surmais.