Part 1
language: Finnish
KAPINOITSIJA
Kirj.
Ilmari Kianto
Kuopiossa, Osakeyhtiö Kuopion Uusi Kirjapaino, 1910.
SISÄLLYS:
Runosynti.
I. Miehen sydän. Joulu. Taistelija. Suvilaulu. Susijuttu. Pro Karelia. Kaksi karjalaispoikaa. Vankeuteen raastetun muistoksi. Tsinovniekka. Seitsemän henkeä hirtetty. Nostatus Vienalle. Runoilija Erkon haudalle. Työn orjille. Tupaantuliaiset. Leipäpappi. Maalainen pääkaupungissa. Taidemaalaaja J.K. Kyyhkysen haudalle. Likellä Helsinkiä. Käymäsiltään korvessa... Koettelemus. Yökirjan lehti. Kriitikko. Kun niitetään. Syysyön virsi. Yksin kadulla. Eräs hautaruno. Abi male spiritus. Inhimillistä. Maallikon jouluvirsi. "Laureatus".
II. Tutustuttuani. Kihloihin. Morsiamelle. Häähymni. Nocturno. Epätoivo. Katkelma. Avioliitossa. Erillään... Juhannusyönä... Kesäyön kirje. Runoyritys isäksi tultua. Tuutulauluja. "Sydämen säveleet", Maanjäristyksen päivä. Tytöstä äidiksi. Resignatio.
RUNOSYNTI.
Vaiva vanha — runosynti miestä joskus vietteleepi sointuja sovittamahan, kieliä kiristämähän.
Kyllä kylällä hokevat niekkoja nimevämpiä, seppoja soreampia laulun töille löytyväksi.
En mie kilvoille kisoa enkä hirnu hippasille, sallin sirkkojen siristä, niekkojen näpähytellä.
Elkätte mullen murisko, kanneskelko kaunanpäitä, jotta myös minäkin joudan sopessani soittamahan!
En ma tuota tunnekkana, mist' on tullut tämä tauti, tämä virma vihan alainen, tämä sairaus salainen.
Lieneekö verissä, vekara? vaiko vienyt viiman teitse: Ruijan rannoilta, romuska, taikka ihka Inkeristä? —
I.
MIEHEN SYDÄN.
Harva tuntee, harva tuntekoonkaan sydämeni pohjasäveleet... Kaikki nähkööt, tulkitsemaan tulkoot Tunteideni synkät pintaveet!
Mailman tuhmat, kauniit kana-naiset juorujansa julki soittakoot! Mahdit maiset, uroot akkamaiset ansoinensa jälkeen koittakoot!
Lapsi pieni, airut jumal'hengen lempeyteni yksin nauttikoon! Hälle parhain kukka kevättarhain kirkkahasti aina auvetkoon!
JOULU.
Kuljen kaunista katua. Muistan muinaista satua: Seimen lasta, Seimen lasta, Inehmoista taivahasta... Kysyn, itseltäni kysyn: Mikä, mikä on Joulu? —
Akkunoista aarteet hohtaa, Kaikkialla silmä kohtaa Kyntteleitä, Enkeleitä, Kullan kirjo-kimpaleita. Noihin katson — noista kaikkoon. Kysyn: mikä on Joulu?
Ja mun sydämeni vastaa, Näin se vastaa seimen lasta: Syytön olet, piltti kulta, Että synnyinjuhlan sulta Ryöstänyt on maailma Tämä kurja, kavala!
Epäjumalamme jalo: Seimen lapsi — tähden palo! Rikkaan riemu — köyhän haikee, Köyhän ärsyttäjä vaikee — Sellainen tuo tuttu koulu, Ystävämme, armas Joulu!
Akkunoista aarteet hohtaa, Katse kaikkialla kohtaa Enkeleitä, Enkeleitä, Joit' ei edes siivet peitä — Taidepyhyyksiä vaan, Jumaloita maan.
Onko valhetta tuo taulu, Kansan kauno, lasten laulu? Valhettako "valon juhla"; Jolloin kristikunta tuhlaa Kauneutta, Rikkautta, Vaan ei paljon rakkautta, Rikkautta riemukseen — "Köyhät?" — "Kuolkoot puutteeseen!"
Kuljen kaunista katua, Muistan muinaista satua: Seimen lasta, Seimen lasta, Rakkauden Ruhtinasta?... Lausun, itsekseni lausun: "Valhepyhä on Joulu."
TAISTELIJA.
Taistella tahdon totuuden tähden, iskeä suoraan kaikkien nähden valhetta vastaan — valtoja vastaan! Iskeä niin että suuttuvat suuret kansani kahlitun julkiset jumalat! Iskeä niin että haihtuvat humalat... iskeä niin että repeevät juuret "Eedenin puusta"... Iskeä niin että nyyhkivät naiset hempeäjärkiset — rukoilevaiset. Iskeä niin että itsekkin itken, itken ihmisten pelkuriutta, uskojen hulluutta — sydänten sutta.
Lienenkö syntynyt tähden sen alla, miss' oli hurmetta hyytävä halla, pakkanen ryskyi honkia halkoin — sielläkö aatteni alkoi?
Siellä jos alkoi — virkanpa vielä: tähtiä muitakin loisteli siellä, kimmelsi kirkkaasti talvinen tanner, tunturit uljaina huippunsa näytti — riemu mun rintani täytti.
Ah! enkö taistelon kirpeimmän kesken ikuisen Jumalan merkkejä huomais? Tunnossa ihmisten ilkeyttä säälis; elämän ehtoja huokais?
Julmaks mua soimaatte, soinnuttomaksi — ei! minut arvatkaa onnettomaksi. Tunnen ma kaiken, mit' eissäni väikkyy, huomaan ma kaiken, mi horjuu ja säikkyy — _siksi_ mun vereni leimuu ja läikkyy valhetta vainutessa!
(1906.)
SUVILAULU.
1.
Taas on kesä. Taas on kesä. Niitty loistaa. Aalto lyö. Marja maassa. Puussa pesä. Kaikkialla luomistyö...
Miksei, miksei ihminenkin nuorru kera kukkaisten? Miksei lailla lintusenkin laula virttä _vapauden?_
Miksei niinkuin virta vankka syökse halki korpimaan, niinkuin kosken ryöppy rankka etsi alkuvoimoaan?
Miksei, miksei ihminenkin irtau talviroudastaan? Miksei loista, loimu, lennä niinkuin luonto luomissaan?
2.
Minä tahtoisin nousta maasta niinkuin tuores ruoho jälkeen suvisateen, ja tuottaa ilon ihmisille ja itselleni...
Minä tahtoisin nousta maasta niinkuin lintu, joka petoeläimiä pelkää, ja liitää taivaan avaruuksiin kevein siivin...
Minä tahtoisin erkaantua maasta ja riitaisilta rannoilta niinkuin haaksi, ja täysin purjein kiitää ulapalle — ja ainoastaan ystäväni kanssa meren syvyyksillä keinahdella...
Taikka tahtoisin minä niinkuin ukkosen salama iskeä tähän maahan niin että jäljet jäisi ja vuorten perustukset järkkyisi Ja sitten singota takaisin pilviin. Niin tahtoisin minä — —
3.
Oli Suomessa ennen niin kaunis usko Esivaltaan ja Jumalaan — nyt vain verenpunainen aamurusko luo pirtteihin hohdettaan.
Ja usko, tuo vanhan kansan taika, on haihtumassa tuuleen niinkuin tuhka: On tullut etsimysten uusi aika — on lakaistava maasta rahka...
Niin kaunihisti kirkon risti kiiltää, Niin juhlakuminalla kellot soipi, soipi — Mut sielua tuo kaikki viiltää, viiltää... Ken tarinoihin enää luottaa voipi?
Ei nuori vanhaa ymmärrä — ei vanha nuorta, Se leikki ikuinen käy maailmassa: He kiertää kumpainenkin samaa vuorta ja kaiho kumpaakin on kiehtomassa...
Kaiho? Mikä? — Kaiho kauniiseen ja hyvään! Kaiho onneen, rauhaan sekä pyhään! Totuus sentään niistä suurin on, Totuus? — saalis taistelon.
4.
En tiedä mitään kauheampaa kuin että nuori syntyy vanhana — En tiedä mitään kaunihimpaa kuin että vanha säilyy nuorena.
En tiedä mitään surkeampaa kuin kylmä mieli suuriin tehtäviin, Kun kirkontäydet kansaa saarnaan nukkuu ja nuoret, vanhat — tylsään tyytymykseen hukkuu.
5.
Vanhan kansan virsikirja, tuo on kaunis Kalevala, jutun oudon jutteleepi, sadun soman soitteleepi: Kuinka neitsyt Marjatalle poika syntyi puolukasta, kuinka vanha Vironkannas poijan kastaa karskahutti Karjalaisten kuninkaaksi... Kuinka vanha Väinämöinen tuosta suuttui ja häpesi, heitti koko heimojoukon, nosti puuhun purjehensa, läksi läylinä merille, eikä tullut ukko utra enää konsana kotihin — —
Onkos tätä tarinata nykypolvi pohtinunna: että miksi Väinämöinen noin on suuttui ja häpesi? Miksei maahan mahtununna kera pienen piian piltin?
Miepä luulen että ukko siitä suuttui ja syäntyi, jotta Suomen vanha kansa _luopui tiedon temppelistä, hylkäsi Jumalan viljan_, otti vastaan vennon vieron, liian liukkaan ja lipevän.
Itse iki-tietäväinen, luonnon pyhän palvojainen, jok'ei juuri joutavoinut eikä peljännyt pöpöjä, hänpä tunsi tunnossansa, järkähtihen järjessänsä jotta jo jokehen juoksi usko uusi —— se uninen.
_Siksi_ suuttui vanha viisas, siksi käänsi selkäpuolen — mutta muistattekos, nuoret, muistattekos, minkä lausui ukko utra purrestansa muille maille matkatessa?
Noin hän lausui lauhamielin: "Kyllä tästä tieltä siirryn, lähden omin konttineni, mutta muistakaatte jotta vielä tietäjänkin taika tässä maassa tarvitahan: _uusi_ sampo, _uusi_ kannel, _uusi_ päivyt sekä kuuhut!"
Ennustus on esiin käynyt, aika tullut tuulen siivin, Nyt jo kansa kalevainen uutta kaitsijata kaipaa,
6.
Pois korulauseet ja juhlanhuuma! Ne tekokukkia ovathan vaan. Kun kotikujille joudumme täältä — taas arki peittää maan.
Ja edessä on elämä murheinensa ja todellisuus tuo harmaa, Ja olemassa-olon taistelu vaan Se yksin on varmaa, varmaa...
Oi miks emme luo tätä elämää niin ett' arkikin maistuis kuin juhla? Miks intonsa tehtyihin tunnelmiin moni meistä niin turhaillen tuhlaa?
Ei elämä laulua ole vaan, ei myös rahan-ahnasta työtä — _Me_ nouskaamme kyntäjiks, kylväjiks maan nyt keskellä valkoista yötä!
_Me_ kylväkäämme ne siemenet, joist' taimivi Jumalan vilja, sen Jumalan, jonka me kuulemme oman rintamme riidoissa hiljaa...
7.
Jos ei nuoret uskalla — niin kukas uskaltaa?? Jos ei nuoret kiistaan käy — Ei miestä missään näy!
Maailman meno moinen on: Ei kukaan mitään saa, jos kaikki toinen-toisiltaan vain valmist' odottaa.
Totuuden leikki moinen on: Yks alkaa yksinään! Ja Rohkeus ja Rakkaus vain häll' on kilpenään.
Elämän sääntö moinen on: Yks sortuu uhmassaan. Mut kymmenet ja tuhannet käy häntä seuraamaan.
On suurta elää elämä, kun kutsuu suuri työ! Kun orjan kahle kirveltää ja värjyy vangin yö.
On suurta nousta taisteloon, kun tiedon torvet soi; Kun ihmisjärjen jumaluus sielussa salamoi.
On suurta olla marttyyri, jos sitäi vaaditaan: Näin siltaa Valoon, Vapauteen alati laaditaan.
(Ruovesi 1908.)
SUSIJUTTU.
Pitkä on talvi pohjoinen, Lunta jo taasenkin syytää, Huomenna kai kova pakkanen Jälleen vertamme hyytää...
Pitkä on talvi Slaavien maan — Viimat ne Tomskista viiltää, Pakkaskirkkaassa ilmassa vaan Kirkot ja sapelit kiiltää.
Kuulkaa susia Siperian, Kuinka ne ulvovat yössä! Siellä on niitä tuhansittain Juoksussa, julmassa työssä...
Sudet on susia aina vaan — Niitä et lampaiksi muuta, Eivät ne pelkää jumaliaan, Eivät ees pyssynsuuta...
Oh! sen tarinan tunnette kai Susi kun tyttösen raastoi? Tyttösen vaatteihin pukeutui, Mökille juoksi ja haastoi:
"Aukase armas, minä se oon, Irroita uksesi salpa!" — Pääsi niin roikale mökkihin, Ihmisen iski kuin kalpa.
Niin, se on talvinen tarina vaan, Lapsille surkean tuttu, Mutta kun sudet käy ympäri maan, Muistuu taas mieleen se juttu.
Emme me satuja uskoa saa — Satujen mennyt on aika — Mutta kun sudet käy ympäri maan, Silloin on tehtävä — taika.
Taika se nyt olis tämmöinen: Taikurit entiset hiiteen! Hornaan ne vanhat vampyyrit: Puolueet — jako viiteen!
Nouskoon kansa tää kerrankin Pitkästä torkunnastaan, Nouskoon vihasta vimmankin _Yhtenä yhteistä_ vastaan!
Siinä on taika, mi tepsivi, — Taiat ne muut ei auta — Hornaan, niin sanon, nuo puoskarit, Menkööt siivosti hautaan!
Turha on neuvoni. — Tiedän sen. Laulajan sauvaa ken seuraa? Sydämet kaikki syttää vois ken? Pedot kun väijyvät peuraa...
Meillä on susia sielläkin, Missä ei ulvontaa kuule. Meillä käy viimoja silloinkin, Kun ei tundroilta tuule.
Sudet on meillä suvuissa, Verissä veikkojen veitset. _Suomen_ ruumista runnelleet Aina on — omat peitset.
Helppo on syöstä vainoojan Kansan riitaisen kiistaan, Äksyt toisiinsa ärsyttäin Itse tarttua riistaan...
— — Kurjako liian, kurjako lie Taulu, min tässä mä maalaan? Suottako mainetta Suomen tien Armotta alhaalle laahaan?
Kuulkaa: yksi on lohdutus vaan Pahojen pakkaisyössä: Talvea kestä ei ainiaan — Sudet: vain talvin on työssä.
Kerran on keikkuva kevätkin Ylitse murheisten maiden! Lakkaava laukanta suttenkin Nälkäisten, raateliaiden.
Silloin Suomeenkin suhahdus Keikkuvan kevään tuulee! Silloin kultaisten käkien Täälläkin kukkuvan kuulee.
Silloin meilläkin valjeta vois Yö, joka nyt ei loista, Karjalan karhukin nousta pois Vuosisatojen soista...
Silloin, Suomeni, sulaos, oi, Viritä viimeinen virsi — Slaavien vapauslaulu kun soi, Kirvota kirottu kirsi!
16/3 1908.
PRO KARELIA.
Vienan virroilta Laatokan ääriin huokaus — kuulkaa — Karjalan kaikuu!
Siellä on tuhansia huokailevaisia, tuhansia huolihen hukkuvaisia, itkeväisiä — kiroilevaisia, elämän tuskissa turmeltuvaisia... Siellä on köyhyyttä, selkien köyryyttä, siellä on alhaista, ainaista nöyryyttä; sielujen orjuutta, ruumiiden raihnautta, siellä on kaikkea, kaikkea kurjuutta... Siellä on tuhannen koettelemusta! Siellä on vapauden aurinko — musta.
Siellä, ah siellä silti on kansa, jota ei surmahan suistaa saa! Värjyvin huulin, kädet ojollansa, iäti itkien oikeuttansa, soittaen karstaista kanneltansa veljesmaahan se kurkottaa: "Pelastakaa!"
"Pelastakaa!" Näin kaikuvi ääni orjien yöstä, ruoska kun soi. Vienan virrat ja Vienan lääni — — Suomi, ah, varjele ystävääni — Miksikä teidätkin luoja loi? —- Ääni se yhä vaativi, oi: Pelastakaa!"
Kuinka, ah, taidamme teitä me auttaa, kun on itsellä vaiva ja työ? Myrsky, näettehän, kiskovi lauttaa, ankkurit liikkuu, Venheet kiikkuu, köydet jo katkee, riehkoina riippuu — Meillä on ukkosen ilma ja yö... ääni kuin piiska taas vastahan lyö: "Pelastakaa!"
— Oh sinä heimoni hempeä, arka, oh sinä arka, oh sinä parka, konsa sun otsasi korkenee ja konsa sun jalkasi kantaa? Nyt sinä heikkona yössäsi horjut, vimmassa viuhdot, turmaasi torjut... Ken sulle auvosi antaa? Ken?
"Pelastakaa!"
— Huutosi kuulen, Karjala kurja, huutosi kuulen, oh sinä nurja, huutosi kuulen pauhussa tuulen — ja rintahan mull1a syttyy oh syttyy, hehku niin hurja...
"Pelastakaa!"
KAKSI KARJALAISPOIKAA.
(Polkupyöräilijän näky.)
Syksyn synkeän illalla, matkalla maailmalle kaks poikaa tiellä ma yllätin — matkalla maailmalle.
He maantien palletta marssivat, erätaivalta talotointa: reput seljässä vaan, kepit kourissaan tietä pitkää ja ilotointa...
— Mä orhini rautaisen harjalta alas hyppäsin maantien laitaan: "hei terveh teille, te raikkahat, nyt yksissä matata taitaan!"
Mä Vienan Karjalan viesteistä heti poijilta udella aloin: kas, kas mikä into jo ilmestyi! mikä lieska se brihoissa paloi!
Mut "Pakinat" kussa kun mainitsin: kas! silmänsä iskivät tulta: "ah voi, sehän armahin lehtinen on, sitä roistot ryöstä ei multa!
Ma kuuntelin poikien jutteloja, noin aattelin sielussa silloin: nää poijat ne tietävät enemmän kuin vanhat Suomessa milloin!
Viistoist' oli vuotias toinen vaan, mut toinen seitsemäntoista; he veljekset olivat veriltään ja syntyisin — köyhästä koista.
Ei ikävä poikia kiusannut, oli kyynelet kätketty "nyytiin"; Isä innokas heidät opastanut oli varhain jo mailman kyytiin.
Syys-ilta se synkästi hämärsi, kun lausuin mä hyvästit heille ja ratsuni selkään taas hyppäsin pois rientäen — omille teille.
Mut sieluni kas: kuni lääkettä oli saanunna nuorilta noilta, ei syksyä enää se tuntenutkaan, kevätkirkkaus kiiri vain soilta!
"Hei vaan!" noin silloin ma päättelin, — "Ei kuole koskaan se kansa, mi turman tullen on tajussaan ja holhoopi — lapsiansa!"
Ja minne taas mieleni murtuikaan, kuink' kurjia kuvia loikaan, niin konsaan en voi minä unhoittaa niitä kahta karjalaispoikaa!
(1907,
VANKEUTEEN RAASTETUN MUISTOKSI.
Mieheen nuoreen tutustuin alla Vienan taivaan. Ihmisehen ihastuin, valistajan vaivaan.
Tunsin: "tuoss' on Vienan puu, Karjalan honka nuori, Vaikka mitä tapahtuu, seisoo niinkuin vuori!"
Kesä silloin kauneinnaan Vienan vesillä hymyi, Pilvet kaikki piilossaan taivaallakin lymyi.
Honka nuori huoleton nosti latvoansa: "Uhtuassai juhla on, juhlii heimokansa!"
— Suistui suvi suloineen, saapui syksy tumma. Lensi viesti Vienan veen: nyt on siellä kumma —!
Iskenyt on salama hongan nuoren huippuun: vääristänyt, kamala, oksat vahvat suippuun!...
Sydämeni synkistyi, itkin hongan kohtaa: "Kenpä siellä korvessa huminaa nyt johtaa?"
Turha itku, vaikerrus! viesti uusi lentää: Iski honkaan salama — honka kasvaa sentään.
Honka kasvaa. — Jumalat, kuulkaa korven pauhu! Honka kasvaa. Salamat turhaan sytti kauhun!
Honka kasvaa, horju ei, vaikka taivas ärjyy, vaikka latvan lieska vei, ydin yhä värjyy.
Honka kasvaa! — Ihmiset! nähkää Vienan voima: Turhaan iski korpehen kirous ja soima...
Heimoveljyt! Sinä juur oot se nuori honka, jot' ei saanut sortumaan vainon hirmu-lonka.
TSINOVNIEKKA.
Kuittijärven ulapalla matkavenhe soutaa; Orjat kiskoo airoillaan — herra maata joutaa.
— Ken sie laiska lienetkään, kun siun maata maistaa? Tuuli puskee vastapäin, — päivyt selkään paistaa.
Kuittijärven ulapalla matkavenhe kiikkuu, Orjat puree hampaitaan, huulet hiljaa liikkuu...
— Suusi tukkoh, tuhma mies, ta kisko kiiruumpata! A mie muuten näytän siul ruskoi nagaikkata!
Ruunun herra, tsinovniekka, venheen pohjall' loikoo, Ruoskaa kourin koprailee, koipiansa oikoo...
Aallot ärjyy äkäpäät — herra äkäisemmin, Räiskähtäessä hyökyveen kiljuu kiukkuisemmin:
— Malta sie! — niin uhkailee — jahka maihin astun Tyrmäh pahat passitan vot että tässä kastun!
Hijoo orjat hampaitaan, eivät virka mitään, Tekis miei nauramaan — uskalla ei sitä.
Ruunun herra, tsinovniekka, votkapullon tempaa, Kaataa kiero kurkkuunsa, virkkaa vihaisempaan:
— Millaiset lie jumalat teillä, juhtakansa, Koska aina vastaiseen tuivaa tuuliansa?
Nostaa orjat otsiaan, vastaa vanhin heistä: "Jalot meill' on jumalat — ylen hyvät meistä.
Meitä myötätuuloseen kaunihisti kantaat, A kun sie vain matass' oot, heti vastah antaat."
Kuittijärven ulapalla saattovenhe soutaa. Orjat salaa naureksii — herra maata joutaa.
SEITSEMÄN HENKEÄ HIRTETTY.
(Riimileikki).
Luin juuri mä lehdistä uutisen — Sen huomannut lienenkin miksi? _Piir'oikeus Pietarin tuominnut oli seitsemän hirtettäviksi_.
Kas kas — minä iloitsin itseksein se ei ole suinkaan monta! Näet Jaappanin koirille syötettiin satatuhatta onnetonta.
Oi jumalankiitos: siis seitsemän vaan! Ei paljon se kihnuta nuoraa! Ja metsää ei liioin myös haaskanne, Jos käyttää — vain yhtä suoraa!
Mut miksikä sentään seitsemänkään? taas alkoi hautoa järki: kun puukkonsa _yhtä_ vain tarkoitti joista kaikista katkesi kärki!
Oi voi mikä syntinen aivoitus tämä lieneekin päässäni mulla? Ja jos sen santarmi tietää sais, minut pantais kai samaan rullaan!
Siis älkäämme tutkiko tuomiota, »jotta ei meitä tuomittaisi», vaan luokaamme hiukkasen huomiota: _Miten hallitus rauhansa saisi?_
Yks konsti ois tietysti hirttääkkin joku miljoona jatkoksi sarjan, mut säälihän säätäjän säyseän käy verikohtaloa tuon karjan.
Siks ehdottaisimme viisaampaa: Ei ainutta uutta hirteen! Vaan pankaa ne _vanhat_ roikkumaan ja yhtykää itkuvirteen!
Näet kaikki jos kaulatut kaivetaan ylös kurjista kuopistansa, ja luurangot riukuihin riipustetaan: Ihan varmasti herääpi kansa!
Kun pääkallot toreilla irvistää... ja rangot helisevät yössä... Ja kirkkoja kylkiluut köynnöstää... ja tehtaita, jotka on työssä:
Niin varmasti, varmasti tepsivi tuo: ei haluta halpahan joukkoon! Ja kaikki ne pommit ja potaatit nuo jää järkejään — romuloukkoon.
Noh niin. En laula ma laajempaan — Pian tympäännytte kai virteen — Tulin näitä mä aatelleeksi vaan, kun seitsemän taas meni hirteen.
(Helsinki, talv. 1908.)
NOSTATUS VIENALLE.
Nouskoon Vienan Karjala, nouskoon sorron alta, Tulkoon vapaus, valkeus, tulkoon kansan valta!
Ei ole pahempi kärsimys vapauden vainon alla kuin on pitkä pimeys — vuosisatojen halla.
Yksilöitä jos vangitaan, piestään tai piikitellään: Mitäs siitä, jos kansa vaan herääpi henkeen hellään.
Siihen sinun on käyminen, Karjalan nuori kansa: Tuleen karhun on käyminen ja seistävä paikallansa:
Seiso! Äl' väisty väkeäkään: Kuuntele kumun ääntä! Soittele omaa kanneltas, äl' anna itseäs kääntää:
Nouse, nouse jo kapinaan ihmisoikeutes tähden! Nosta silmäsi ylös vaan koko mailman "nähden!
Siihen sinull' on oikeus, nouse jo pois, jalo orja! Kohta kuulukoon kumaus — Herää heimoni, sorja!
(Suomussalmi—Kajaani v. 1907.)
RUNOILIJA ERKON HAUDALLE.
(Seppelsanoja).
Suru Sinut tappoi — suru, Isänmaasi haavain huoli, Kansan kaksimielen lautta J.H. Erkko meiltä kuoli.
Suru miehen tappoi — totta. Tuska hällä oli suuri. Kärsimyksen kalpa sattui Erkon elämähän juuri.
Runoilija? — ei hän kestä Ajan arjen pyörtehessä: Iskee innoin muka muiden, Mutta — itkee sydämessä.
Uni kaunis urhon kaatoi, Kun se valeheksi vaihtui; Ihanteensa raivo raatoi, Irvihaamuiksi ne haihtui.
Ihanteisiinsa mies särkyi Kesken taisteloa kuumaa — Särkyikö? Ah ei! vaan nukkui, Nukkui täynnä huolten huumaa.
Tunsi ettei laulut tepsi! Tunsi ettei aatteet auta! Tunsi että kaiken kaihon Vaimentaa vain harmaa hauta!...
On kuin kuollessaan hän sentään huutanut ois meille, meille: "veikot, siskot, jatkakaatte! — Itse työnnyn Tuonen teille.
Luokaa kumpu kiiruhusti, Ei oo aikaa kuollehille: Minä kummun alta seuraan Teitä voiton tanterille..."
Kiitos Sulien, ikinuori, Ihmisyytes ihanteista: Enemmän kuin kenkään toinen olit _tosi_ tovereista.
(Suomussalmelta 20 p. marrask. 1906).
TYÖN ORJILLE.
(Porvarillinen tunnelma murrosvuosilta).
Sinutko unhoittanut oisin — työmies sinut, mi lakkaamatta otsas hiess' isäimme maata muokkaat, raadat, sen korpihongat hirmuisimmat kaadat ja kivet väännät, raivaat, ojat kaivat... Sinutko unhoittanut oisin?
On omatunto mulla arka, ja sydän kärsii, sydän parka, ja häpeenpunat nousee poskilleni, kun muistan, näen, kuinka veljilleni vuos'satain pitkään onpi pahoin tehty, vääryyttä tehty —
Sun vihas vastaan herroja ma tiedän ja raivos myös ja hirmuaikees — siedän, joskoht' en arvaa ihastella noita, mut ymmärtää, ah ymmärtää mä koitan...
On sulla syytä vihaas — vainoos ei, mut järkes viha villitykseen vei kuin viepi jokaisen, mi kauan on tuta saanut raateluita rauan ja tahtoo kostaa, kostaa vaan raateluksiaan.
On mailma paha. Herruus hallitsee! ja pappi, laumain sielut villitsee tuot' uskomahan että niin on pakko ja ettei tässä auta lakko — näet Esivalta: se on "jumalalta" ja lait on laatinunna "pyhä valta", ja ihminen, mi nousee noita vastaan, nousee — niin väitetään —- Jumalaa vastaan.
En ole pappein puoltaja ma tässä, mut valtaa _kaikkein_ pelkään elämässä; jos roistoja lie paljon ylähällä, niin itsekkyyttä myös on alahalla, ja talonpoika sortaa torpanmiestä, ja toinen köyhä toistaan uhkaa piestä; näet kaikki itseään vain aattelee siks toistaan raatelee.
Mut ihmisyys jos saatais sillä lailla ett' yhtyis kaikki yhdeks _valtaa vailla_ ja jokaisella oikeus ois sama, ja sivistys ois kaikkein kannattama: niin riemumielin tervehdin ma tuota ja lähden mukaan, vaikk' en luota, sun mukaas lähden, sorron soturi, mä — aatteen ritari!