Part 3

Iskenet liiaksi lujaa, Hurjana huoltesi vuoksi? Rientelet riuhuen kujaa, Uhmaten korpien yötä? — Iske! Kulje kuin tahdot: Kunhan et tuskastu työtä! Aatteesi puolesta seiso Vasten tai myötä — Uskoen voittoon...

10.V.1909.

II

TUTUSTUTTUANI.

(Neiti M:lle.)

Ma edessänne oon kuin murhamies: Te sairaaks satuitte vain minun tähden? Mun kiihkopuheissani kukaties on Teidän kuumehenne alkulähde.

Kas niin. Nyt siis on Teidän vuoro — Ma ensin kärsiä sain Teidän tautta! Mun sielussani soitti hornan kuoro; ei kukaan tahtonut mua auttaa...

Sellaist' on elämä! Me kaikki täällä vain sairastella saamme toisten vuoksi. Kun toinen parhaillaan käy ruusuin päällä niin toiselle jo karkaa myrsky luoksi.

Pikku neiti: Vilpittömin mielin Teitä tervehdin nyt tuskissanne: Jos tilaisuuden saisin: kaunokielin huojentaisin Teidän taakkoanne.

Tehköön Teidät terveeks tieto siitä että sairautenne minuun koskee. Omatuntoni ei mua paljon kiitä — Sairaan ruoska terveeseen myös iskee.

28.4.1904.

KIHLOIHIN.

Kun sydän tuiki täysi on, ken silloin osaa laulaa? Mun riemuni nyt rinnastuu vain rakkauteni paulaan — "Tyttö! niin sua lemmin etten voi kertoakkaan..."

Ja onni paisuu mun rinnassani kuin metsälampi kevätjäiden rauvetessa... Niin ihmeellinen viihtymys mun sydämeeni tunkee kuin pyhyyden urkuja kuunnellessa...

Ei satu enää ole satu, ei haave enää hullu haave: On mullakin nyt korvessa latu, jot' en harhaile kuin aave. Ma kirkkain otsin katson silmiin todellisuutta — tulevaisuutta! Ja elämä mulle nyt on — aivankuin uutta...

I0.5.1904.

MORSIAMELLE.

Sun lempesi, oi armaani, on terve niinkuin kesätuuli, mi kukkasia suutelee... Se lietsoo tyyntä lämpöä, ei polta poikki siipiä, vaan niitä kasvattaapi — Ei ime kuiviin hehkullaan elämän voimain nesteitä ja sentään ilman esteitä se leikkii, leimuaa... se sielun, ruumiin kaikkineen viehkeesti valloittaa!

Oi jos se aina säilyisi noin raikkahana sulla: minunkin sairas lempeni vois terveheksi tulla! Ja sinun suuteloissasi sun rintaas nuorta vastaan ma puhdistuisin kauttasi himosta hintavasta... Tyttö, tyttö, ihmelapseni! Tyttö, tyttö, metsän aarteeni!

Jos noin sä aina säilyt sulossasi, niin vielä kerran rinnallasi saat nähdä miehen onnekkaan! Ma kuiskin vaan, kun Sun ma oon... Ja luoja onnen salaisuudet neuvokoon.

25.5.1904.

HÄÄHYMNI.

Nyt en enää ole orpo! Nyt en enää ole yksin! Sydän syäntä, rinta rintaa vasten vaellan sylityksin oman kultani kanssa — sen oman kultani kans... Niin!

Jälkeen suurten särkymysten, pettymysten, kärsimysten, Sieluni nyt rauhan mailla toivokkaasti taivaltaa nuoren heilini kanssa! — sen nuoren heilini kans... Niin!

Ja kaikki turhat tuskailut ne vihdoin haihtuvat, kun haikehimmat haavelmat nyt tosiks vaihtuvat...

Ah enhän koskaan ma uskonut että elämä _mulle_ niin lempeä ois: ett' todellisuus, joka tuhannet pettää, minut, minut näin säästää voisi...

Ja millä lienen ma ansainnut tämän onneni ruusumaan? minä? minä? joka tuomittu olin kurjuutehen kuolemaan? —

Ma luulen että nyt vihdoinkin jo uskon myös Jumalaan, kun uskon kultani silmihin ja rakkauteemme vaan!

NOCTURNO

(J.H. E:lle).

Eloni suurin unelma lie toteen käynyt nyt. Ja monta mielenhaavetta myös särkynyt... On mulla kulta, jota suutelen, on vaimo armas, jota syleilen ja joka mua myös syleilee niin että lämpenen... Mut kumminkin — Mit' itkee ihmishenki? Mihin se pyrkii, kunne vie tai mistä kulkeneekin tie, tuo rauhan kirkkain polku?...

Voi meitä laulajoita, voi, joill' elo tuhat-äänin soi ja sielu aina läikkyy! Me oomme haavan lehtiä kesäisen illan tyynessä, jotk' aina turhaa säikkyy...

Jos paradiisin nautintoon mies meidänlainen pantakoon, niin totta totisesti me silti ikuisesti pelkäämme perkeleitä, vaikk' enkeleitä täys Eeden ois — kai muuten meillä ei kannel sois.

(Tukholma 20.7.1904.)

EPÄTOIVO.

Sydän mykkä... Järki vaikenee... Mit' elänyt oon — kaikki on kuin usvaa... Ja sulo, minkä mulle annoit, on kuin valhe, — En ymmärtää nyt taida enää mitään...

Ah armas! miks mua lemmitkään? Miks mulle hyvä olet ollut ensinkään? Ja miksi meidät kaksi, kohtalo Lie yhteen saattanut, kun näin nyt jo — ...?

KATKELMA.

Luonto kaunis. Jumala hyvä — Suruni vain synkeä, syvä... Katselen elämäni meren pohjaa. Kohtalon aallot purttani ohjaa... Oi mua levotonta matkamiestä, joka en rauhaani löydä

Jersö 28.7.1904.

AVIOLIITOSSA.

Ah anna anteeks mun mustat mietteheni — Syksyn tuulet noin ruusupensaiss' soi — Katso pohjaan mun synkän sydämeni, Millaiseksi luoja minut loi...

Anna anteeks... Ma olin unhoittanut: Elämän koulu nyt vast' on alussaan. Ma ihanteissani lienen sairastanut — Siks, terveeks tullen, nyt kärsin vaan.

Oi anna anteeks... Ja ole mulle aina Hellä, hellä... et sitä kadu, et! Paina poskesi rintaa vasten, paina, Kuule sieluni kuiskehet...

Näin olla taas on niin turvallista, Kun yö meit' ympäri yllättää. Soi mailma virttänsä murheellista — Se turhaan meitä nyt peljättää.

ERILLÄÄN...

Suvi ihanimmallaan. Tuomet kukkii kohta. Nurmi vihanimmallaan. Yöhyt kirkas hohtaa. Yksin soudan — järven pintaa, Loistavaa — kuin lohen rinta... Yksin soudan — ihmettelen, Suviyötä sulostelen. Enkä tiedä miten olla? Miten olla moisna yönä, jolloin kaikki Pohjan kauno hermojani hiveleepi, jolloin käen kulta kukku henkeen asti helkkyileepi? — Minä hullu — miksi heitinkään Oman kullan sinne etelään? Oman heilin, hempukkani, Oman vaimon, vaapukkani?

Ei se vierellä nyt viivy, Ei nyt keinu kaulassani, Eikä varro vuotehossa Valkorintaa tarjoellen "Poijallensa rakkahalle!" "Ainoalle!"

Ei! — Oi muistot mairehimmat, herttaisimmat, hurmaavimmat, jolloin nuorra oikeutemme saimme lemmen jumalilta, jotka ihmisille suovat sylintäydet nautinnoita, jumal juomaa juotavaksi elon maljan pohjaan saakka! Jotta sitten kunnialla kärsimykset kestäisimme muistellessa muinoisia, mennehiä mairehia!...

14—15.6.1905.

JUHANNUSYÖNÄ...

Vaikea on vaimotoinna ihmeyötä ihannella, kun on kaikki kauniin kaiho kullan jälkiin jännitetty.

Kun on poissa Poijan heili, luonto arvon kadottaapi, kaikki tuntuu tuskaisalta, huolen harsoon haikeaapi.

Korven käkö, järven kuikka, rannan aalto, lehdon puu — mitäs noista, kun on poissa oman sirkun sulo suu!

* * *

Ja ma kaipaan niin pohjattomasti sitä pikkuista piikaistain; ja ma kärsin niin polttavasti että vaill' olen vaalijatain!

Kesä ympäri keijuu ja hymyy, yörastahat viskuttelee; minä akkunan laudalla istun ja uutimet leijailee...

Näin hiljaa mä viipyä saatan yön valkeutta ymmäten vain; olis turha mun vuoteessa maata, siell’ itku on kumppaninain.

KESÄYÖN KIRJE.

Motto: "Älä näytä kenellekään kuolevaiselle!"

Voi kun mull' on ikävä Sinua, ah Sinua! Yö jo joutuu. Rastas laulaa. Turhaan etsin kultani kaulaa.

Tyhjä — Tyttöni vuode on! Unissani onneton Hapuelen hellän rintaa, Tuota mulle turvaisinta...

Tyhjä — Tyttöni tyyny on! Sitä vastaan, vaimoton, Itken verikyyneleitä, Sydämestä syntyneitä.

Oi! ja tuhat kertaa oi: Sinutta en elää voi. Sinutta on kolkko yöni. Rauhaton ja raskas työni!

Tunnen selvään: ilman naista Elämä on puolinaista, Hätä suuri sielussani... Avo-haava rinnassani...

Orpo, orpo! Poika polo! Nurinniskoin koko olo! Hengityskin keuhkoloista Aivan niinkuin — vailla toista.

Luontoakin katsellessa Aina olet aattehessa: "Jos nyt tässä kulta ois, Toisin nauttiakkin vois."

Minä hullu, hulivili! Sinä — — —! Miksi erkanimmekaan Laisinkaan?

Ei nyt mulle mikään maista, Huvi kaikki hullumaista. Koti vanha kolealle Haiskahtaapi, happamalle...

Pihlajakin, pyhä puu, Suotta mulle sulostuu. Oman kullan rintaa vastaan Tertut taitoin taivahasta.

Jumala! Kun muistan sen, Hurma täyttää sydämen. Rukousta sopertelen, Kaitselmusta kumartelen.

"Kaitselmus, ah kaitselmus! Kuule orvon huokaus: Anna mulle takaisin Pulmuni, se puhtahin!

Jollen saa, en tätä kestä, Ellös, luoja rakas, estä! Muuten sorrun, muuten murrun, Suruhuni tuiki turrun.

Salli vielä tuta mun Tyttöni raikkaan suutelun, Kädet hennot... pehmotukan. Kaiken kauniin, hempikukan."

Hengelläni, ruumiillain Sinua nyt varron vain. Joudu lintuni, lennä, liidä Unhoita usvat... Kiidä!

RUNOYRITYS ISÄKSI TULTUA.

Voi sitä isän pikkuista poikaa! Kuinka se muistista mureta voikaan! Kohta jo kolmen kuukauden — ja laulua lapsesta laatinut en?

Isällä, rukalla, paljon on työtä, aamusta iltaan ja pitkin yötä, siksi se isä ei joudakkaan pikkuista poikaansa hoivaamaan!

Äitipä, kultapa, yksin lastaan hoidella saapi ja ainoastaan: äidillä, rukalla, myös on työ — nousta ja valvoa joka yö!

Mutta kun äitikin uupuvi, rukka, silloin se pikkuinen, kullan kukka, isänkin sylihin kannetaan, joutipa tuo tai ei — ota vaan.

Isäpä katsovi poijuttaan: "Minäkö taattosi tosiaan? Voi mikä ihme, voi mikä kumma! Suutelin kerran ja â — tuommoinen summa!"

Isäpä lastansa tarkastaa: Kas mikä arvoitus aina vaan, kas miten kulmat sen kujeileepi, kas miten väreet sen vaihteleepi!

Taatto se lastansa tarkastaa — Poikapa vastahan tuijottaa! Tutkivi taattoa vuorostansa: "Mikähän tuokin lie laatuansa?"

Näin ne nyt kumpikin tuijottaa isä ja poikanen toisiaan, kunnes he vihdoin naureksimaan ryhtyvät kumpikin toisillaan.

Kuinka se. lapsen puhe jo käy? Taitaa lausua: ai—äi—äy: "äitin" se kohta siis sanoa voi, pian kai "isäkin" korvissa soi.

Mutta kun poijut se parkumaan yltyvi ylön, niin korviaan tukkia alkavi "pappakin", parka, äidille kääryinensä jo karkaa.

Poika se poraa kuin riivattu vaan, luulisi kurjaksi kerrassaan, mutta kun maitonsa lämpymän saapi oitis huudosta helpottaapi.

Sitten se imeä lotkuttaa, posket pullolla maiskuttaa, katsovi kirkkailla silmillään isää, äitiä, ystäviään.

Koko se kotoa komentaa, pitääpi omassa vallassaan, harvoin äitiä kylähän päästää, äidin hermoja osaa ei säästää.

Mutta se hauskinta katsottavaa, koska se pikkuinen riisutaan, pannaan pyttyhyn pyllylleen, löylyä lämmintä niskalleen.

Kuinka hän silloin vakaaksi käy! Huolestus silmissä sipristäy, parkua päästä ei pienintäkään, nauttivi, nauttivi ihmeissään...

Äitipä pojulle haastelee, nimillä monilla maanittelee: kutsuvi "linnuksi", "kullankuuksi", "liinahännäksi", "linnunluuksi"...

Niinpä se elämä rientävi vaan, päiviä kohta ei muistetakkaan, poikanen kasvaa ja kaunistuu, untuvat päässänsä vahvistuu.

Paljon on puuhaa ja paljon on vaivaa, Elämä sydämen juuria kaivaa. Paljon on työtä ja palkkio niukka, jokaisen päivyen leipäkin tiukka.

Poikanen, poikanen, lapsemme oi, sinuthan lempemme mailmaan loi, Sinusta nouskohon lempemme näyte, kotimme horjuvan, köyhän täyte.

(Kajaanissa 1906.)

TUUTULAULUJA.

(Kalevalainen sävel.)

1.

Nuku, nuku poika kulta, Äiti sulle laulun laulaa, Isä itse laulun laittoi, Lemmentertun pienen taittoi: Terveisiä tervan maasta, Suksen maasta, peuran haasta! Siellä se isä itseksensä, Ypö, ypö yksiksensä Peurallansa pulkkaileepi, Suksillansa suikkaileepi. Peura se laukkaa lystiksensä, Isä se itkee itseksensä — — Äläpäs itke isä kulta Vaikk' on poissa poijut sulta. Täällä lapsi äidin kanssa Muisteleepi muistojansa. Täällä lapsi äidin kanssa Vartoileepi vaiheitansa — Mitäs tuosta, mitäpäs tuosta: Pian se poika taitaa juosta, Pian ei äiti kiinni saakkaan, Roi, roi, roi, ei kiinni saakkaan, Vaan jos isä itse saisi, Kai se meitä naurattaisi. Nuku, nuku äidin sirkku, Isän varsa, pohjan virkku, Höyhenkenkä, höylänlastu, Linnunpoika, karhunpentu! Tuu tuu, tuutilulla, Aika on jo unen tulla!

2.

Toinen laulu kuuluu näin: Isä se sinne yksin jäi, Kauvas, kauvas kaukomaille Omaa kultaistansa vaille. Kyllä isä kyseleepi, Mihin poika kykeneepi: Onko terve? onko kiltti? Onko potra pohjan piltti? Joko seisoo? joko juoksee, Uksen suusta äidin luokse? Joko haastaa, joko puhuu, Joko suomenkieltä suhuu? Tuu tuu tuprakkaa, Paina silmäs umpeen vaan!

3.

Pois nyt kaikki kammarista, Poika pannaan pitkällensä, Nyt on kaiken leikin loppu, Nyt on nukkumahan hoppu, Pois nyt juoksu, pois nyt läiske, Pois nyt renkutus ja räiske, Ovet kiinni, lukot lukkoon, Koirain, kissain kidat tukkoon, Ei saa vieras sisään tulla, Tuuti, tuuti tuutilulla! Äiti yksin laulaa saapi, Äiti lastaan liekuttaapi, Isä se taaskin laulun laittoi, Tuoreen tuomentertun taittoi... Aamulla kun kaikki nukkuu, Poikanen jo varhain kukkuu, Näin se huutaa jotta riekuu: "Kukkuu, kukkuu —- kukko kiekuu!" On se lapsi potra poika, Niin se juoksee jotta roikaa, Kaikki paikat tarkoin tutkii, Kourillansa koppaa, hutkii: Onkos luja? onkos löyhä? Kaikki pehmittää ja pöyhää. Aika mellakan hän pitää, Joskus itkuhunkin itää, Kun on herkkä, kun on herkkä, Pieni piltti, koivun kerkkä! Osaa sentään kiltti olla, Niinkuin kissa kartanolla, Tissuttaapi, tassuttaapi, Äiti kultaa hassuttaapi... Ulkona on hauskin olla. Juoksennella nurmikolla: Tuiskis! poika ojaan lentää, Eipäs itke sirkku sentään. Nousee ylös, jälleen kaatuu, Mitäs tuosta, käy se laatuun; Poika syöpi mitä antaa Vaikka sammalia ja santaa, Terveydeksi kaikki hälle, Pikkuiselle pynttijälle! Joka päiv' on yhtä hauska, Työtä piisaa, jotta rauskaa; Joka päiv' on yhtä pyhä, Oppimista riittää yhä. Kieli kulta kohta taipuu, Joka sana sieluun vaipuu, Kaunis sana —- kaunis mieli, Oi jos siihen taipuis kieli! Nuku, nuku äidin sirkku, Isän toivo, pohjan virkku, Linnunpoika, metsän teiri, Höyhenkenkä, höylänlastu, Peuran varsa, karhunpentu, Tuu, tuu, tuu — — —

(1907.)

"SYDÄMEN SÄVELEET"

tai seitsemän vuotta myöhemmin,

Vuodet vierii, pyörii pois, Kuvat kauniit vaihtuu. Nuoruuttaan ken vaikerois? Muistoksi se haihtuu. Luonto lastaan heitä ei, Vaikka haaveihinsa. vei.

Tässä istun, muistoin mies, Laulujani tutkin. Ajattelen herraties: Tie on käyty mutkin; _Margareetan_ mailma vei — Lempeäni vienyt ei.

Väärän valan vannoo hän, Kanneltaan ken uskoo! Jok' ei usko syttyvän konsaan uuden ruskon, Kyllä elo kuurnitsee, Iskee haavan — lääkitsee...

Tässä istun, muistoin mies, Polvellani kulta, Ihmettelen jumal' ties: Vielkö piisaa tulta? — Vielä? Kuink' ei piisaiskaan — Nyt se vasta alkaa vaan.

Lasta pientä suutelen, Kirkassilmää poikaa. Minkä ihmeen iloisen Luoja mullen soikaan! Oma vaimo — lapsonen — Muutako viel vaatinen?

(1907.)

MAANJÄRISTYKSEN PÄIVÄ.

Kun sopusoinnun kukka ain mun kasvais kaunis rinnassain, niin surmahankin syöksyisin ma elon ehjin tuntehin.

Jumala! Käske miestä vaan turmahan mihin tahansa: Mut salli kantaa rauhassa Sydämen armo-aarteensa!

(1908.)

TYTÖSTÄ ÄIDIKSI

tai Liika kärsimys.

Hän riemurinnoin riensi avioon ja neitsyytensä miehen haltuun antoi. Hän uskoi rakkauteen kuin aurinkoon ja ylpeänä päätään nuorta kantoi.

Ei tuskan tuulia hän peljännyt, ei tiennyt elon ristisalamoista. Hän unta näki kaikkein kauneinta, hän toivoi _lasta_ lemmen nautinnoista.

Ja luonto, jumalainen ihmevoima, se hälle lahjoittikin vihdoin lapsen. Oi kuinka riemuitsikaan äiti nuori, kuin hellin hoitikaan hän kultahapsen!

Ja maailma se hälle yhä hymyi niin helppona ja houkuttelevasti. Laps varttui, leikki, puhumaan jo oppi sen silmät loistivat niin kirkkahasti.

Hän oli äidin hempi, isän lempi, niin paljon lupaavainen, lumoovainen. He häneen kiinnikasvoi kumpainenkin: oi päivän säde ainut, armahainen!

Niin kului vuotta kaksi, kohta kolme, ja vyöryi päälle elon arkihuolet, Vaan lapsi yksin kukoisti kuin ruusu ja murheist' isän, äidin — poisti puolet.

Mut silloin? Silloin saapui syksyn synkkä: laps taudin tarttuman sai ruumiiseensa. Nyt rinta pieni alkoi huohotella, löi tauti leiman kaunokatseeseensa...

Jo sydän äidin vavahti, ah vasta, kuin huumeistaan hän hätähuutoon heräs. Mik' onkaan vaara, joka väijyy lasta? Hän säpsähti — ja voimiansa keräs.

Ja yötä-päivää nyt hän valvoi, valvoi vieressä sairaan lapsen, rakkaimpansa. Hän uhras kaiken, mutta — tauti kalvoi, se rautapihdein piti hänen pienoistansa...

Ah hirmuista on nähdä vienon lapsen, mi kehenkään ei pahaa tehnyt vielä, noin kärsivän ja heikoks käyvän, käpristäyvän elämän armotonten oikkuin tiellä!!

Nyt riuduksissa riehuu äidin rinta ja aatos hautoo arkaa kysymystä: Ken auttaa? Kuka parannuksen tietää? on tässä hälle _liikaa kärsimystä!_

Hän kauhistuupi omaa voimattuuttaan ja lääkäreihin turvaa, kokee luottaa. Hän uskoo myrkkyihin ja apteekeihin ja lääkkeet parhaat lapsellensa tuottaa.

Ja viikot vierii. Vaan ei saavu armo; laps heikkenee ja kivut yhä karttuu. Oi Jumala, oi Jumala tät' tuskaa! Laps vaikeroi ja kauhu äitiin tarttuu.

Ja kyynelvirrat puhkee silmistänsä ja epätoivossaan hän raukaks raukee. Ja kalman kammottavat rautaportit ne hänen edessään jo irvi aukee...

Mut lapsi yhä parkuu kuumeissansa ja äidiltänsä pelastustaan pyytää. Laps elämänsä nuoren oudot painot aivankuin äidin syyksi, raukka, syytää.

Ei ymmärtää se jaksa, pieni piltti, _miks_ hälle tuomittu on tämä vaiva? Miks pois ei karkoiteta hirviötä, mi hänen rintoansa repii, kaivaa?

Laps tahtois karistaa sen ruumiistansa: pois pullot, rohdot, kääreet, lääkitykset! "Ai auta rakas äiti, auta äiti kulta sun pikku poikaas — ollaan ystävykset!"

Mut äiti itkee, tyrskii avutoinna, On hälläi posket kalvenneet; ja rinta on täynnä kirvelevää, tummaa tuskaa... — ei voi hän auttaa lastaan rakkahinta!

Ei voi, ei osaa, kykene ei, rukka! Jos tehois tuo: hän itse tästä kuolis? On lapsi hälle lemmen pyhin kukka — nyt mailman loistost' ei hän enää huolis...

Oh! yöt on pitkät, pimeet; tuuli nurkiss' ulvoo ja ihmisitkuun yhtyy luonnon ärjy... Ei nuku äiti, valvoo hoitain, huokaa, ja hoitaa taas, ja sydän hällä värjyy...

"Oi Jumala, miss' oletkaan sa, julma, miks noin sa rääkkäät lasta viatonta? Jos lakejasi vastaan rikoin minä, raukka: 'miks _minua_ et rankaise sä, onnetonta?"

Näin miettii äiti nuori — ei hän tiedä _mit'_ täytyy ajatella _Jumalasta?_ Hän rukoilee — mut luonnon sokeet voimat _ne_ yksin näyttää raatelevan lasta...

Ja aamut neitsyysajan armahaiset nyt äidin kärsiväisen mieleen muistuu, palaa... Jos silloin kaihonnut lie myös hän suojaa: _nyt_ kaksinkerroin lohtua hän halaa.

Pian saapuu yö kai viimeinen?... Nyt vaikeen. En tahdo kuvailla ma kamalinta. Ois liikaa sitä laulajalta pyytää, liikaa... On hälläi — isänä — myös ihmisrinta.

(1909.)

RESIGNATIO.

En tahdo turhaan tutkia: miks näin on kurja elo? Mun täytyy siihen tyytyä ja tuskan hallaan hyytyä ja jäädä alle pelon...

Näin vaitiollen katsellen elämän kohtaloita ma väristen ja vapisten vihoissa julmain jumalten kai sentään jotain voitan...