Part 7

Yht'äkkiä kuului ulkoa pelto varisten äänekästä rääkkymistä ja kun he astuivat ulos puutarhaan, eräs työmiehistä osotti uuden variksenpesän eräässä raidassa.

Jotkut ehdottivat, että pitää noutaa tikapuut ja ottaa pesä alas, mutta Ruohokäärme lupasi kiivetä puuhun ja tuoda pesän ilman tikapuita.

Nyt silmäili Syvähenki puuta hetken aikaa, ikäänkuin olisi sitä katseellaan mitannut, astui sitten puun luo ja heitti päällysviittansa yltään. Sen jälkeen hän kiersi oikean kätensä puun rungon ympäri aivan läheltä tyveä, otti vasemmalla kädellään ylempää kiinni, asettui tukevaan asentoon ja ponnistaen itsensä suoraksi repäisi yhdellä tempauksella puun juurineen päivineen maasta.

Kun tyhjäntoimittajat hänen ympärillään huutaen tahtoivat onnitella Lo Syvähenkeä tämän yliluonnollisen jättiläisteon johdosta, hän arveli rauhallisesti, niinkuin ei mitään erinomaista olisi tapahtunut:

— Eihän tuossa mitään sen kummempaa. Huomenna saatte nähdä, että minä osaan aseitakin käyttää.

Senjälkeen erosi tuo elämöivä seurue yöksi aikoen seuraavana aamuna jälleen kokoontua.

Kun nuo maankuleksijat huomasivat, että Syvähenki oli taipuvainen huvitteluun, he tulivat joka päivä hänen luokseen, ja kun he olivat aikansa syöneet ja juoneet, esitti Syvähenki heille puutarhassa voimatemppuja.

Eräänä päivänä hän oli kutsunut heidät kaikki luokseen ja kun he olivat kyllikseen mässänneet, lausui joku joukosta isännälle:

— Mutta te ette olekaan vielä näyttänyt meille, mitenkä te tuota rautaista sauvaa käsittelette.

Syvähenki otti esiin viisi jalkaa pitkän ja kuusikymmentä naulaa painavan sauvansa. Toiset hämmästyivät kovasti sen nähdessään ja sanoivat, että sillä, joka sitä käyttää, pitää olla puhvelihärän voima. Mutta Syvähenki nosti sen vaivatta ylös ja viskasi kuin korren ilmaan ja vaikka hän teki sillä vielä kaikellaisia muita temppuja, ei sen paino näyttänyt häntä lainkaan häiritsevän eikä väsyttävän.

— Mainiota! — ärjyivät vetelehtijät.

— Erinomaista! — huusi outo ääni tarhamuurin takaa. — Se oli loistava näytös!

Kun Syvähenki kuuli huudon, hän katsoi muurin yli ja näki siellä sotilaspukuisen miehen viuhka kädessä. Hänen silmänsä olivat suuret ja pyöreät, parta kuin pantterilla ja vartalonsa ainakin seitsemän jalkaa pitkä; iältään hän saattoi olla lähes neljäkymmentävuotias.

— Siinäpä vasta merkillinen munkki, — jatkoi sotilaspukujen mies. — Hän näkyy totta tosiaan tietävän, kuinka aseita on käytettävä!

— Hän mahtoi tehdä temppunsa taitavasti, — arvelivat maankuleksijat, — koska sotaväen harjotusmestarikin noin ihmettelee.

— Vai on hän harjotusmestari. Mikä on hänen nimensä sitten? — kysyi Syvähenki.

— Liu Tshung. Hän palvelee keisarillisessa armeijassa, — vastattiin.

— Olisipa hauskaa tutustua häneen.

Tämän kuultuaan Liu Tshung hyppäsi muurin yli, astui Lo Syvähengen luo ja kysyi:

— Hyvä isä, saanko kysyä mistä olette kotoisin ja mikä on nimenne?

Syvähenki sanoi nimensä ja lisäsi:

— Poikana kävin pääkaupungissa, jossa tulin tuntemaan teidän isänne, kapteeni Liun.

Liu Tshung iloitsi sitäkin enemmän ja he solmivat heti läheisen ystävyyden.

Mutta kun Liu Tshung kertoi, kuinka hän oli vaimonsa kanssa tullut Suuren saarnaajan luostariin ja nähdessään munkin vaikeat temput jäänyt ihmettelemään, vaikka vaimonsa oli mennyt palvelijattarensa kanssa luostarin temppeliin, tuli viimeksimainittu juosten Liu Tshungin luo ja ilmotti hätääntyneenä:

— Tulkaa pian! Joku puhuttelee teidän rouvaanne temppelissä.

— Mitä tämä on?! — huudahti Liu Tshung.

— Kun rouva astui temppeliin, — selitti palvelijatar, — hän kohtasi miehen, joka ensin ei ollut häntä huomaavinaankaan, mutta sitten ei antanut hänen liikkua rauhassa.

— Suokaa anteeksi, minä hetkeksi... — sanoi harjotusmestari, joka jo riensi vaimonsa avuksi.

Saavuttuaan temppeliin hän näki porraskaiteen luona joukon miehiä erilaisine soittokoneineen ja käytävän yläpäässä erään miehen, joka näytti sulkevan rouva Liulta tien.

— No mutta kuulkaahan nyt, — esteli nuori mies, — minulla olisi teille asiaa.

— Kuinka te kehtaatte, — sanoi siihen nuori vaimo punastuen häpeästä ja harmista, — loukata minua tällä lailla keskellä päivää ja vielä tällaisessa tilaisuudessa?

Samassa riensi Liu Tshung nuoren miehen luo, tarttui häntä hartioihin ja oli juuri aikeessa lyödä häntä, kun hän tunsi tuon nuoren miehen kenraali Kon ottopojaksi. Tämä kenraali nautti suurta suosiota keisarin puolelta ja oli sitäpaitsi kovin väkivaltainen mies. Ja hänen ottopoikansa Ko Ja Nai oli kaltoin kasvatettu ja aivan piloille hemmoteltu eikä osannut muuta kuin elää huikentelevasti. Jokainen pääkaupungin nainen oli siis vaarassa joutua hänen kanssaan tekemisiin.

Kun Liu Tshung tunsi tämän vastustajansa, hänen käsivartensa vaipuivat voimattomina alas. Ko Ja Nai, joka ei ensin tiennyt, kuka tuo nainen oli, kysyi Liu Tshungilta, mitä tämä tahtoi. Miehet, jotka olivat seisoneet porraskaiteen luona, tulivat siihen ja koettivat tyynnyttää Liu Tshungia selittäen, ettei Ko Ja Nai tiennyt, kuka nainen oli. Vaikka Liu Tshung vapisi vihasta, hän antoi Ko Ja Nain kuitenkin poistua rauhassa.

Tämä oli tuskin ennättänyt nousta hevosensa selkään ja ajaa karahuttaa pois, kun Lo Syvähenki sauva ojossa ryntäsi temppeliin ja hänen kintereillään joukko maankuleksijoita.

— No minne nyt? — kysyi Liu Tshung.

— Minä vaan olisin tarjonnut teille käsivarteni apua, jos se olisi tarpeen ollut, — vastasi Syvähenki.

Se oli Ko Ja Nai, kenraali Kon ottopoika, — selitti Liu Tshung. — Hän käyttäytyi sopimattomasti minun vaimoani kohtaan, kun ei tätä tuntenut. Aioinpa piestä sen lurjuksen pahanpäiväiseksi, mutta sitten pidin kuitenkin kenraaliin nähden viisaampana antaa hänen ottopoikansa mennä rauhassa matkoihinsa.

— Te pelkäätte kenraali Kota, — huomautti Lo Ta, — mutta minä en sitä tee. Kun minä sen vietävän ottopojan vasta tapaan, niin annanpa hänen selkäänsä satamalla sataa.

Kun Liu Tshung huomasi, että Lo Syvähenki oli hiukan tuulessa, hän myönsi:

— Aivan oikein, pyhä isä, aivan oikein! Minä totta puhuen annoin vetää itseäni nenästä, kun päästin sen vietävän menemään.

— Niin, puheli Lo Ta, — jos te vastedes tarvitsette asetoveria, niin ilmottakaa vaan minulle. Minä lähden kanssanne, minne ikänä tahdottekin enkä silloin turhia pelkää.

Ja nostaen sauvansa olkapäälle Lo Syvähenki marssi temppelistä maankuleksijoineen.

Lo Ta auttaa erään ystävänsä pulasta.

Senjälkeen Lo Syvähenki ja Liu Tshung tapasivat toisensa useammasti.

Mutta eräänä päivänä tehtiin Liu Tshungia vastaan väärä ilmianto ja hänet tuomittiin ruoskittavaksi, häpeällisellä rikollisen poltinmerkillä leimattavaksi ja karkotettavaksi Tsang Tshouhun lähellä Tien Tsinin kaupunkia. Tämä katala ilmianto oli kaikesta päättäen tehty Ko Ja Nain alotteesta, joka kaikin tavoin koetti saada Liu Tshungin vaimoa valtaansa. Mutta Liu oli ryhtynyt varovaisuustoimenpiteisiin ja uskonut vaimonsa tämän isän huostaan, joka oli vaikutusvaltainen henkilö ja saattoi siis suojella tytärtään. Aviopuolisoiden ero oli tuskallinen; he itkivät molemmat katkerasti.

Liu Tshung sai rautaisen »kauluksen» ja häntä lähdettiin kahden miehen vartioimana viemään uuteen karkotuspaikkaansa. Vartiat, Tung ja Sii, saivat päivää ennen lähtöä kutsun saapua erääseen ravintolaan, jossa heidän oli määrä tavata muuan herrasmies, joka — hän ei sanonut nimeään — näkyi olevan hallituksen virkamies. Tämä kestitsi vartioita ja lupasi heille kymmenen taelia hopeata, jos he jossakin syrjäisessä seudussa toimittaisivat Liu Tshungin toiseen maailmaan. Miehet antoivatkin puhujan vaikuttaa mielipiteeseensä, kun he huomasivat tuon virkamiehen saaneen tehtäväkseen kenraali Kon tahdon perille ajamisen, vakuuttivatpa he täyttävänsä tuon toivomuksen jossakin metsässä tien varrella noin kolmen, neljän päivän matkan päässä Hai Fungista, josta he nyt läksivät Liu Tshungia viemään.

Ensimäisenä päivänä he katkaisivat kymmenen penikulmaa pitkän taipaleen ja viettivät yön majatalossa, jossa heille — kuten laki tällaisissa tapauksissa määrää — annettiin ylläpito ilmaiseksi. Seuraavan päivän aamuna lähdettiin jo varhain liikkeelle ja jota ylemmäksi päivä yleni sitä paahtavammin helotti aurinko. Alkoipa Liu Tshungin ruoskahaavoja, jotka matkalle lähtiessä eivät olleet lainkaan rasittaneet, nyt kirveliä kovasti. Kolmantena matkapäivänä kävi hänen asemansa paljoon kävelemiseen ja »rautakaulukseen» tottumattomana yhä tukalammaksi ja matka alkoi hänen tähtensä kulua hitaasti.

— Astele nopeammin, sinä pässinpää, — huusi Sii, — sillä matkaa on vielä viisisataa penikulmaa ja jos me tällä tavalla kuljemme, niin emme pääse ikinä perille.

— Minua niin väsyttää vankeudessa-olon johdosta, joka heikonsi kovasti voimiani. Sitäpaitsi ovat raipparangaistuksesta saamani haavat ruvenneet tässä helteessä niin vihoittelemaan, että tuskin jaksan enää paikaltani liikkua.

— Älä pane pahaksesi, — virkkoi Tung, toinen vartioista, — äläkä piittaa hänestä.

Tung oli taipuvainen säälimään Liu Tshungia ja vitkastelemaan murhaan nähden, mutta Sii pysyi armottomana ja järkähtämättömänä.

Kun he saman päivän iltana pysähtyivät yöksi majataloon, Liu Tshung osti omalla rahallaan hyvää ruokaa ja juomaa tarjoten matkakumppaneilleen. Hänen ystävyydenosotukseensa vastatakseen nämä tilasivat vielä enemmän väkevää juomaa ja pakottivat häntä juomaan, kunnes hän juopuneena lysähti raskaine »rautakauluksineen» lattialle.

Sillä välin Sii oli pistäytynyt ulos ja palasi nyt tuoden suuren vadillisen kiehuvan kuumaa vettä.

— Herra harjotusmestari Liu Tshung, — sanoi hän, — ettekö pese jalkojanne ennenkuin käytte levolle?

— En missään tapauksessa!

— Matkustaja ei saa käyttäytyä siivottomasti, — väitti Sii.

Liu Tshung ei aavistanut mitään pahaa, vaan nosti jalkansa ylös ja Sii upotti ne kuumaan veteen.

Kuului parahdus ja Liu Tshung nosti jalkansa ilmaan; mutta ne olivat jo pahasti palaneet.

— Antakaa minun olla rauhassa, — huusi hän.

— Kas vaan tuota! — hohotti Sii. — Luulisinpä, että minun pitäisi saada olla rauhassa, että vangin pitäisi palvella vartiaansa eikä päinvastoin. Kaikesta huolimatta pelkään, etten voi olla mieliksenne, koskei näinkään lämmin vesi vielä ole riittävän lämmintä!

Tähän tapaan kiusattiin ja pilkattiin Liu Tshungia pitkin iltaa eikä hän mahtanut sille mitään, makasi vain nurkassaan ja kärsi rauhallisesti tuskat. Vihdoin molemmat vartiat pesivät jalkansa ja kävivät levolle.

Seuraavana aamuna nousi Sii muita varemmin levolta ja valmisti aamiaisen. Liu Tshung ei voinut syödä ensinkään ja näytti siltä kuin hän ei jaksaisi käydäkään. Sii sysäsi häntä kepillä kylkeen saadakseen hänet nousemaan makuulta ja Tung, josta sääli vankia kohtaan oli kadonnut, toi parin karkeita ruokosandaaleja, jotka varmaan tulisivat aiheuttamaan kipua jalkapohjissa, ja pakotti Liu Tshungin vetämään ne jalkaansa.

He läksivät varhain matkalle. Mutta ennenkuin he olivat edes penikulman täyteen kulkeneet, olivat Liu Tshungin jalat hiertyneet niin pahasti rikki, että alkoivat vuotaa verta, ja hänen täytyi lopulta voihkia tuskasta joka askeleella. Sii morkkasi häntä siitä ja uhkasi sauvallansa. Mutta Liu Tshung vakuutteli, ettei se ollut uppiniskaisuutta, vaan että hänen oli suorastaan mahdoton kävellä nopeammin.

— Tule, — virkkoi Tung tarttuen häntä käsivarteen, — minä autan sinua eteenpäin.

Tällä tavalla kuljettiin sitten penikulma, jopa toistakin, kunnes he tulivat synkkään villikasvuiseen metsään. Paikkaa sanottiin Metsäsianvuoreksi ja se oli kaikkein vaivalloisin ja rasittavin kohta koko matkalla Hai Fungista Tsang Tshouhun.

Liu Tshung pyysi nyt, että he pysähtyisivät hetkeksi metsään levähtämään. Vartiat suostuivatkin, istahtivat maahan ja heittyivät pian pitkälleen. Mutta he nousivat kohta taas jalkeille ja sanoivat etteivät voi nukahtaa pelosta, että Liu Tshung karkaisi; heidän täytyi siis sitoa hänet puuhun kiinni.

Liu Tshung selitti olevansa rehellinen mies eikä milloinkaan elämässään vielä karanneensa. Mutta vartiat sitoivat kun sitoivatkin hänet kiinni. Kun se oli tehty, otti kumpainenkin sauvansa ja he ilmottivat Liu Tshungille täyttävänsä vain kenraali Kon käskyn, jos nyt tappaisivat hänet tähän paikkaan ja veisivät hänen polttomerkkinsä takaisin todistukseksi kuuliaisuudestaan. Voisivathan he lykätä teon jonkun päivän tuonnemmaksi, mutta sehän pidentäisi vain turhaan tuota vaivalloista matkaa. He pyysivät siis, ettei Liu Tshung heille suuttuisi, jos he nyt täyttäisivät kenraalin tahdon.

— Tulevana vuonna tähän aikaan voisitte te sitten viettää vuosipäivää elämänne merkkitapauksen johdosta, — lopettivat he. — Me olemme tämän jo keskenämme päättäneet, sillä meidän täytyy rientää takaisin.

Kun Liu Tshung tämän kuuli, hän rupesi itkemään ja sanoi:

— Minä en ole koskaan käyttäytynyt vihamielisesti enkä kantanut vihan kaunaa teitä kumpaakaan kohtaan. Oi, ettekö voisi armahtaa minua?! Minä en unohtaisi sitä koskaan, en ikinä!

— Tuo on joutavaa puhetta, — virkkoi Tung. — Me emme mahda sille mitään.

Sii nosti jo painavan sauvansa iskeäkseen sillä onnetonta päähän. Tuossa tuokiossa olisi Liu Tshung jättänyt tämän maailman, ellei samassa silmänräpäyksessä olisi tapahtunut jotakin odottamatonta.

Yhtäkkiä jyrähti nimittäin voimakas mörähuuto ukkosena puitten takaa ja suuri rautainen sauva pisti esiin kohti kohotettua käsivartta lennättäen siitä aseen korkealle ylös ilmaan. Sitten syöksyi tanakka munkkipukuinen mies päin vartioita huutaen:

— Kyllä minä kuulin, mitä te sanoitte, roistot!

Kun Liu Tshung nosti päänsä, hän tunsi tuon miehen Lo Syvähengeksi ja huusi hilliten:

— Odottakaa! Kuulkaa, mitä sanon!

Syvähenki laski sauvansa maahan, mutta nuo kaksi vartiaa seisoivat kuin salaman lyöminä paikallaan, kun Liu Tshung jatkoi:

— Nämä molemmat miehet eivät ole syyllisiä. He toimivat kenraali Kon käskyn mukaisesti. Jos te heidät tapatte, niin teette väärin.

Syvähenki veti miekkansa esiin ja katkaisi sillä köydet, joilla Liu Tshung oli sidottu, mursi sitten hänen »rautakauluksensa» auki ja viskasi sen pois alkaen kertoa:

— Kun minä viimeksi olin teistä eronnut, minä pian sen jälkeen sain surukseni kuulla, että onnettomuus oli teitä kohdannut. Mutta minulla ei ollut tilaisuutta auttaa teitä. Kun sitten olin saanut kuulla teidän karkotustuomiostanne Tsang Tshouhun, riensin oikeuteen saadakseni tarkemman tiedon kohtalostanne; minulle sanottiin, että te olette paraikaa vankeudessa. Sitten sain vihiä, milloin teidät lähetettiin vartioituna karkotuspaikkaanne, mutta kun pelkäsin, että nuo vartiat voisivat tehdä teille matkalla pahaa, päätin salaa seurata jälessänne. Minä kuulin kyllä, että nämä lurjukset kiusasivat teitä viimeisessä yöpaikassanne ja aioin jo ryntää sisään tappaakseni nämä roistomaiset kiusaajanne, mutta toiset varottivat minua siitä sanoen sillä sellaisessa paikassa vain pilaavan asian. Ja niin päätin seurata pitemmälle. Lahdin tänään jo teitä varemmin liikkeelle ja pysähdyin tähän vuoristoon vakuutettuna, että minä täällä vihdoinkin surmaan molemmat pahanilkiset vartianne. He olivat juuri aikeessa murhata teidät! Parasta on, että käännän heidän julman aikeensa heidän itsensä surmaksi!

— Ei, ei! Tyytykää siihen, että olette pelastanut minut, älkääkä pidelkö pahoin näitä miehiä!

— Kuulkaa, te kaksi raukkaa! — sanoi Syvähenki lujasti. — Jollei tämä ystäväni nyt puolustaisi teitä, niin kautta kunniani, minä survoisin teidät palasiksi. Ainoastaan hänen tähtensä minä suostun siihen, että te saatte palata täältä hengissä.

Lo Syvähenki kohotti sauvansa ja komensi:

— Auttakaa ystävääni, jotta hän voisi seurata minua!

Vartiat tunsivat, että heidän oli kiittäminen Liu Tshungia elämästään, astuivat kuuliaisesti hänen luokseen ja alkoivat kantaa häntä samaa tietä pitkin eteenpäin Lo Syvähengen astellessa heidän edellään sauva kädessä.

Näin kulkivat he noin neljä penikulmaa ja saapuivat tien varrella sijaitsevaan majataloon. Astuivat sisään, kävivät levähtämään ja tilasivat ruokaa ja juomaa; Liu Tshungille Syvähenki käski valmistamaan erikoisen hyvän aterian ja komensi vartiat häntä palvelemaan.

Heidän siinä syötyään ja juotuaan ja hyvän tuulen päästyä vähitellen valtaan vartiat vihdoin uskalsivat kysyä, minkä luostarin miehiä Syvähenki oli. Tämä nauroi ja virkkoi: ...

— Mitä se teille kuuluu, roistot, missä minä asun? Vai kysyttekö siksi, että voisitte kertoa kenraali Kolle? Mutta hän ei mahda minulle mitään. Toiset pelätkööt häntä, minä en ainakaan. Jos minä sen paholaisen tapaisin, niin kyllä selkänsä pehmittäisin!

Vartiat eivät uskaltaneet enää suutaan avata.

Kun he sitten valmistautuivat jatkamaan matkaa, Liu Tshung kysyi Lo Talta, mihin tämä aikoi.

Lo Syvähenki vastasi:

— Jos tapat jonkun, muista odottaa, siks' ett' on henki mennyt menojaan. Mut' jos sa tahdot jonkun pelastaa, niin auta hänet varmaan asemaan.

— Minä en siis voi jättää teitä, ennenkuin tiedän, että te todella terveenä olette saapunut Tsang Tshouhun, ei vankina, vaan vapaana. Sillä Hai Fungiin palaamista ei kannata enää ajatellakaan.

Kun vartiat tämän kuulivat, he virkkoivat hiljaa toisilleen:

— Nyt meidän kävi huonosti.

— Niin. Mitä me nyt sanomme päälliköllemme kotona?

Mutta he eivät mahtaneet sille mitään; heidän täytyi tehdä mitä Syvähenki käski. Jos hän tahtoi käydä, he kävivät, jos tahtoi pysähtyä, he pysähtyivät. Vaikka vartiat kohtelivat vapautettua vankiaan ystävällisesti, niin hän morkkasi heitä, ja jos he niskottelivat, niin hän löi heitä. Yleensä, heidän täytyi matkalla käyttäytyä peräti rauhallisesti ja nöyrästi, jos mielivät välttää munkin suuttumista.

Heti kun he saivat vuokratuksi rattaat, he sijottivat Liu Tshungin niihin ja kävivät itse jälessä. Iltaisin yövyttiin aikaisin, aamuisin lähdettiin myöhään taipaleelle ja vartiain täytyi toimittaa palvelijalle kuuluvat tehtävät, nimittäin, tehdä tulta lieteen, keittää, tarjoilla y.m.s.

Kun Sii ja Tung eräänä päivänä neuvottelivat, mitä he Hai Fungiin palattuaan tekisivät, sanoi edellinen:

— Minä olen kyllä kuullut puhuttavan eräästä munkista nimeltä Syvähenki, joka joku aika sitten sai haltuunsa Suuren saarnaajan luostarin vihannestarhan valvonnan, ja minusta tuntuu kuin tämä munkki olisi juuri tuo sama mies. Kun olemme vihdoinkin täältä takaisin palanneet, niin kerromme kaikki mitä on tapahtunut ja pitäkööt viranomaiset sitten huolta tuosta munkin vietävästä. Mutta meidän, sinun ja minun, täytyy senjälkeen pysytellä piilossa, kunnes asia on selvillä.

— Luulenpa, että olet oikeassa, — myönsi toinen ja niin oli suunnitelma valmis.

Kun he olivat lähes parikymmentä päivää kulkemistaan kulkeneet, ei Tsang Tshou enää ollut kovinkaan kaukana. Majataloja ei ollut enää matkan varrella kuin hyvin harvassa. Niinpä he kerrankin sellaisen puutteessa istuivat tuuhean puun varjoon. Siinä Lo Syvähenki ilmotti Liu Tshungille, että hänen nyt täytyy erota hänestä, mutta toivoo jonkun ajan kuluttua jälleen tapaavansa ystävänsä.

— Olkaa hyvä ja käykää Hai Fungiin palattuanne minun appi-isäni luona ja kertokaa hänelle minun vaiheissani, — pyysi Liu Tshung. — Entä kuinka saan palkita teidän sanomattoman suuren hyväntahtoisuutenne?

Mutta Lo Syvähenki ei tahtonut kuulla palkitsemisesta puhuttavankaan. Auttaakseen Liu Tshungia vielä jonkun päivän eteenpäin hän antoi tälle kaksikymmentä taelia taskurahoiksi. Vartiat saivat häneltä myöskin pari taelia sekä seuraavat sanat muistissa säilytettäväksi:

— Muistakaa, te pahanilkiset, että minä olisin lyönyt päänne puhki, jollei olisi tämä ystäväni puolustanut teitä. Häntä on teidän siis kiittäminen siitä, että vielä hengitätte. Mutta nyt te ette saa palata takaisin, muuten voisitte ruveta halpamaisesti juonittelemaan minua vastaan...

— Sellaista me emme ikänä voisi edes ajatellakaan, — vastasivat vartiat. — Ja tämäkin on kenraali Kon syy eikä suinkaan meidän.

Yhtäkkiä pyöritti Syvähenki sauvaansa pari kertaa ympäri ja iski sillä niin lujasti erään puun runkoon, että puu taittui ja romahti maahan.

— Kautta Buddhan, noin käy teidän, jos te vähääkään yritätte juonitella minua vastaani — lisäsi hän osottaen maassa makaavaa puuta.

Sitten Lo Syvähenki kääntyi Liu Tshungin puoleen sanoen:

— Ystäväni, voikaa hyvin ja onnea matkallenne! — Ja hän kääntyi ympäri ja läksi astumaan kotiinsa.

Molemmat vartiat seisoivat kuin patsaat paikallaan ja katsoa tuijottivat hämmästyneinä avosuin hänen jälkeensä.

— Emmekö jatka matkaa? — ehdotti Liu Tshung.

— Siinäpä vasta oli hurja munkki! — ihmettelivät vartiat. — Yhdellä sauvansa iskulla kaatoi tuollaisen puun!

— Eihän se ole vielä mitään hänen töikseen, — selitti Liu Tshung. — Olisittepa esimerkiksi nähneet kuinka hän Suuren saarnaajan luostarissa kerran nykäisi puun juurineen maasta, että multa ilmaan pöllähti.

Molemmat vartiat nyökäyttivät toisilleen päätään kuultuaan luostarin nimen, ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa:

— Sieltä oli se munkki siis kuitenkin.

Loppusananen Lo Tan myöhemmistä vaiheista.

[Tapausten kulku työntää nyt sankarimme syrjään. Se, mitä muitten asiain yhteydessä ja lomassa hänestä myöhemmin kerrotaan, on tähän koottu lyhykäiseksi loppusanaseksi.]

Syvähenki — eli Lo Ta — oli sillä välin palannut takaisin Hai Fungiin, Suuren saarnaajan luostariin. Mutta kuten saattoi odottaakin, hänen asemansa muuttui pian hyvin epävarmaksi, kun kerran tuli tunnetuksi, että hän oli auttanut hirmuvaltaisen hallituksen uhrin vapaaksi. Mutta ystäväinsä, noitten laiskottelevien maankulkijain kautta, hän sai viime hetkessä tiedon uhkaavasta vaarasta ja pakeni keskellä yötä siinä rymäkässä, minkä sytyttämänsä rakennuksen palo herätti johtaen viranomaisten huomion toisaalle.

Hän pakeni pohjoiseen ja tapasi siellä jonkun ajan kuluttua Liu Tshungin sekä useita muita vanhoja tuttaviaan, jotka olivat yhtyneet kapinaan hallitusta vastaan. Hän liittyi heti näihin ja saavutti voimallaan ja jalomielisyydellään hyvän maineen kapinoitsijain keskuudessa.

Nyt toteutui vähitellen luostarinjohtaja Tshi Tshinin ennustus Syvähengen »hyvistä töistä». Hän liittyi nimittäin siihen sankarijoukkoon, joka tuli tunnetuksi nimellä »Satakahdeksan» ja jonka jäsenet olivat Lo Tan tavoin aikaisemmin monta kovaa kokeneet ja monta vaarallista seikkailua suorittaneet. Tämä joukko asettui kapinallisten etupäähän Lo Liang-virran varsilla. Turhaan yrittivät hallituksen joukot saada haltuunsa heidän miehittämiään vuoria. He palauttivat monta seikkaa entiseen hyvään kuntoon, hyökkäsivät kaikkein lujimmin linnoitettuja kaupunkeja vastaan ja vapauttivat monen monta uhria sortajain hirmuvallasta. Näitten »sadankahdeksan» joukossa oli kolmekymmentakuusi ensi luokan tähteä, m.m. Lo Ta, Shi Tsun ja Liu Tshung, sekä seitsemänkymmentäkaksi toisen luokan tähteä, joihin m.m. Li Tshing kuului.

Useat kerrat Lo Ta oli menettää henkensä. Kerran antoi eräs vaimo, joka miehensä kanssa piti ravintolaa ja oli salaisessa yhteydessä muutaman rosvojoukon kanssa, hänelle myrkkyä. Mutta silloin sattui ravintoloitsija itse tulemaan kotiin. Kun tämä huomasi Lo Tan sankarillisen ryhdin ja muodon ja katseli hänen suurta rautaista sauvaansa ja mahtavaa miekkaansa, hän tunsi toverillista myötätuntoa Lo Taa kohtaan ja pelasti hänet antamalla vastamyrkkyä. Useammin kuin kerran hän joutui vangiksi, kun hän jalon luonteensa innostamana koetti omin voiminsa vapauttaa jonkun ystävän linnoitetusta kaupungista tai vihollisen leiristä. Mutta milloin hänen personalliset voimansa eivät riittäneet ylivoimaisiin urotöihin, hänen asetoverinsa pitivät huolta siitä, että apua tuli ajoissa. Katurosvoilemiseen Lo Ta ei kuitenkaan ottanut koskaan osaa, vaikka useat hänen tovereistaan eivät siitä paljon välittäneet, jos ryöstivätkin.