Part 6

Sä olet yksin niinkuin minäkin, ei sulla miestä, mull' ei vaimoa. Jos hyväilyittä elät sinäkin, mun elämäni vast' on kauhea.

Munkit seurasivat Syvähenkeä ulos, osottivat laulavaa miestä ja kuiskasivat hänelle:

— Tuo on se »lentävä noita».

Syvähenki kohotti sauvansa ja seurasi miestä. Tämä ei huomannut sitä, vaan meni suoraa päätä luostarinjohtajan rakennuksen takana sijaitsevaan olinpaikkaansa.

Nyt näki Syvähenki kolmelle hengelle katetun sievän pöydän tuuhean puun varjossa. Tanakka, hartiakas munkki, jolla oli mustat, pitkät kulmakarvat, istui yläpäässä pöytää ja hänen vieressään nuori tyttö.

Syvähenki astui hiljaa aivan lähelle ja pelotti heidät. Munkki hypähti pystyyn ja sanoi:

— Minä pyydän, kunnianarvoisa isä, olkaa hyvä ja istuutukaa kanssamme aterioimaan.

Syvähenki nosti sauvansa olalleen ja kysyi:

— Miksi olette tämän luostarin hävittäneet?

— Hyvä isä, — vastasi munkki, — pyydän teitä istuutumaan ja kuuntelemaan, mitä sanon.

— Minä odotan pikaista vastausta, ymmärrättekö, — huusi Syvähenki katsoen tuimasti.

— Tämä luostari oli paraita näillä seuduilla, sillä sillä oli laajat tilukset ja se saattoi tarjota monen monelle munkille mitä mukavimman olon. Mutta luostarin munkkeja, joista näette vielä muutamia vanhoja tuolla käytävässä, syytettiin siitä, että he elivät ylellisesti ja pitivät naisia luonaan eikä voinut johtajakaan pitää heitä kurissa. Tekivätpä he vielä valituksen häntä vastaan ja saivat hänet pois virastaan. Kun luostari senjälkeen oli vähitellen joutunut aivan rappiolle, munkit hajaantuivat mikä minnekin ja luostarin tilukset myytiin. Sentähden minä tulin tänne ottaakseni luostarin haltuuni ja laittaakseni sen taas kuntoon. Me olemme tässä juuri olleet hommassa korjata vanha ulkoportti ja tehdä uudet katot muutamiin rakennuksiin.

— Kuka on tämä nuori tyttö? — kysyi Syvähenki.

— Hyvä isä, minä tahdon kertoa teille hänenkin tarinansa. Hän on erään rikkaan miehen tytär naapurikylästä. Hänen isänsä oli pitkän aikaa luostarin suosijoita. Mutta perhe joutui vararikkoon ja tyttö on nyt köyhä; hänen miehensä on sitäpaitsi sairas. Sentähden on hän, kuten näette, tullut tänne hakemaan vähäsen riisiä, ja kunnioituksesta hänen isäänsä kohtaan minä pyysin häntä aterioimaan kanssamme. Älkää uskoko, hyvä isä, mitä nuo vanhat munkit teille sanovat!

Kun Syvähenki oli saanut kuulla tämän perinpohjaisen selvityksen, hän virkkoi:

— Vai ovat nuo vanhat munkit vetäneet minua nenästä? No, enpä aio toista kertaa enää sellaista suvaita.

Sen sanottuaan hän nosti taas sauvansa olalle ja palasi keittiörakennuksen takana olevaan mökkiin.

Munkit seisoivat paraikaa pöydän ympärillä noukkien viimeisiä riisinjyväsiä. Syvähenki hyppäsi heidän keskelleen ja huusi:

— Te itse olette tämän luostarin hävittäneet ja sitten kehtaatte vielä valehdella minulle vasten naamaa!

— Älkää uskoko heitä, — huusivat munkit kuin yhdestä suusta. — Kun he näkivät teidän sauvanne ja miekkanne ja olivat itse aseitta, he eivät uskaltaneet haastaa riitaa kanssanne. Jollette usko meitä, niin menkää vielä kerta takaisin, ja saattepa nähdä, että he ottavat teidät nyt toisin vastaan. Ja ajatelkaa toki, kunnianarvoisa veli, että he syövät lihaa ja juovat viinaa, kun meillä sitävastoin ei ole enää riisin jyvääkään ja jouduimme vielä suurempaan hätään, kun te saatoitte syödä viimeisemme.

— Siinä on järkeä, — ajatteli Lo Syvähenki itsekseen ja läksi toisen puolueen luo. Mutta ovi, joka vei sinne, oli suljettu ja teljetty ja hänen täytyi potkaista se auki.

Kun hän astui sisään, tuli »rautainen Buddha» häntä vastaan suuri miekka kädessä. Lo Syvähenki kohotti sauvansa ja ottelu alkoi. Kun »rautainen Buddha» oli kaksitoista tai neljätoista kertaa iskenyt miekallaan, hänen täytyi jo peräytyä jaksamatta tuskin enää välttää Syvähengen lyöntejä. Silloin hiipi »lentävä noita» Lo Syvähengen taa iskeäkseen väkipuukon hänen selkäänsä.

Syvähenki kuuli kyllä hänen askeleensa ja näki hänen varjonsa, vaan ei uskaltanut heti kääntyä ympäri peläten salajuonta. Hän laski sentähden sauvansa maahan ja heitti itsensä sen varassa »rautaisen Buddhan» lyöntipiiriä ulommaksi karjaisten samalla niin kamalasti, että toiset säpsähtäen vetäytyivät taaksepäin. Saatuaan näin selkänsä turvatuksi hän kääntyi kumpaakin vastaan ja taisteli kuolemaa halveksien pitkän aikaa yksin kahta vastaan. Mutta ensiksikin Syvähenki taisteli nälkäisenä, toiseksi hän oli sinä päivänä kulkenut pitkän matkan ja kolmanneksi oli yksin peräti vaikeata pitää hyvissä voimissakin puoliaan kahta sellaista sotakarhua vastaan. Hän laski sauvansa ja pakeni.

Toiset kaksi seurasivat häntä ulkoportille saakka. Siellä Syvähenki kääntyi vielä kerta heitä vastaan ja piti vielä jonkun aikaa puoliaan, mutta sitten hänen täytyi taas paeta. Nyt eivät »rautainen Buddha» ja »lentävä noita» viitsineet enää ajaa häntä takaa, väsyneitä kun olivat, vaan istuutuivat kivisillan kaidepuulle.

Lo Syvähenki oli ennättänyt jo melko kauas, kun hän huomasi unohtaneensa myttynsä luostariin Buddhapatsaan eteen. Kiireessä hän ei ollut niitä muistanut. Mutta kuinka hän voisi tulla rahatta toimeen matkalla? Sitäpaitsi hänen oli kova nälkä ja hyvin toivottomalta näytti paluu takaisin ja uusi tappelu noitten lurjusten kanssa. Se olisi suorastaan vaarallista!

Hänen näin arvellessaan, mitä nyt olisi tehtävä, painui tie tuuheaan havumetsään:

— Kuinka synkkä metsä! — ajatteli hän.

Samassa näkyi tuntematon mies pistävän päänsä esiin puunrungon takaa ja viheltävän. Mies katsahti vain lyhyeen sieltä, löi kätensä yhteen ja katosi.

Syvähenki ajatteli:

— Se on joku pakkoverottaja, joka vaanii ohikulkijoita, ja kun hän näki, että minä olen vain munkki, hän löi käsiään yhteen, ikäänkuin sanoakseen: Ei ole sinusta mihinkään. Mutta minäpä näytän hänelle, että kyllä on minussa vielä miehen vastus. Entä jos kiskoisin tuolta lurjukselta hänen vaatteensa ja moisin ne sitten saadakseni vähäsen suuhun pantavaa?

Syvähenki nosti sauvansa olkapäälle ja astui metsään:

— Hoi, sinä metsäkukko! Astu esiin!

Metsässä vaaniva mies nauroi ja puheli itsekseen:

— Hän on loukkaantunut ja vaatii minua esille!

Ja hän sieppasi miekkansa ja hyppäsi esiin huutaen:

— Nyt sinä kaljupää joudut surman suuhun! Mutta syytä itseäsi, en minä sinua tänne kutsunut!

— Tahdonpa antaa sinulle jotakin, jotta minut muistaisit! — huusi Syvähenki ja hyökkäsi toista kohti.

Mies varustautui puolustamaan itseään miekallansa. Mutta tuskin hän oli kunnolla ehtinyt silmäillä Syvähenkeä, kun mieleensä juolahti ajatus, että tuo näyttää tutulta. Ja hän kysyi:

— Herkeä hetkeksi, munkki! Äänesi kuuluu tutulta. Mikä on nimesi?

— Kyllä minä sen kohta sinulle sanon ja niin, että sinun pitää se muistaman, — vastasi Syvähenki.

Nyt pikastui toinenkin ja ottelu alkoi. Mutta tuskin he olivat kymmentä kertaa iskeneet, kun metsävaanija arveli:

— Tuopa vasta julma munkki! — Ja hetken kuluttua virkkoi hän taas: — Herkeä, pyhä veli edes silmänräpäykseksi, minulla on asiaa sinulle.

Molemmat peräytyivät pari askelta ja mies sanoi asiansa.

— Todellakin, minä tunnen teidät. Mikä on nimenne?

Kun mies kuuli nimen Lo Ta, hän heitti miekkansa maahan, kumarsi kohteliaasti ja sanoi:

— Ehkä muistatte vielä erään Shi Tsunin?

— Kautta kunniani, herra Shi siinä seisookin edessäni! — huusi Lo Syvähenki nauraen ja vastasi kumarrukseen. Sitten molemmat astuivat syvemmälle metsään kertoakseen seikkailujaan.

Myöskin Shi Tsun oli lihakauppiaan murhan johdosta paennut Wei Tshousta pohjoiseen päin. Mutta kun hänen varansa vihdoin loppuivat, hän pysähtyi tänne »katsomaan, miten päästä pälkähästä».

Kun Syvähenkikin oli kertonut omat seikkailunsa, virkkoi Shi Tsun:

— Veli hyvä, jos teidän on nälkä, on minulla tarjota lihaa ja muutamia piirakoita. — Ja kaivettuaan ruoat esiin lisäsi: — Koska olette unohtanut myttynne luostariin, niin lähdemme yhdessä niitä hakemaan, ja jos ne lurjukset eivät niitä hevillä hellitä, niin kyllä me teemme pian selvää.

— Niin teemme, — lisäsi siihen Syvähenki kiirehtien syömistään. Sitten he tarttuivat aseihinsa ja läksivät tuohon rappiolle joutuneeseen luostariin.

»Rautainen Buddha» ja »lentävä noita» istuivat yhä vielä kivisillalla.

— Ylös, roistot! — huusi Syvähenki heille. — Tällä kertaa ottaakin kovalle!

— Vai syhyy teidän selkänne vielä, vaikka äsken jouduitte alakynteen? — vastasi siihen »rautainen Buddha» nauraen.

Silloin nosti Syvähenki raivostuneena sauvansa ja syöksyi sillalle. »Rautainen Buddha» asettui paljastettu miekka kädessä ja otsa ryppyisenä vastarintaan. Tällä kertaa piti Shi Tsun huolta siitä, ettei »lentävä noita» voinut takaa päin hyökätä Syvähengen niskaan. Sitäpaitsi hänen nälkänsä oli tyydytetty ja hän oli siis sekä paremmissa voimissa että hyvällä tuulella.

Tuima ottelu oli taas käymässä. Lo Syvähenki alkoi jo päästä vastustajastaan voitolle, kun »lentävä noita» yritti taas takaa päin hänen kimppuunsa. Mutta silloin hyppäsi Shi Tsun sillalle huutaen:

— Äläppäs huolii Jätä hänet!

Ja Shi Tsun kävi tuon salakavalan »lentävän noidan» kimppuun. Nyt he olivat niinkuin pitikin, kaksi kahta vastaan. Syvähenki sai vähitellen voiton ja työnsi »rautaisen Buddhan» vihdoin sillan kaidepuun yli.

Kun »lentävä noita» näki toverinsa putoovan, hän menetti rohkeutensa ja yritti paeta. Mutta Shi Tsun seurasi häntä kintereillä, löi hänet miekallaan maahan ja lävisti hänen ruumiinsa. Sillä välin oli Lo Ta iskenyt sillan alle pudonnutta vielä niin rajusti, että tämä paikalla heitti henkensä. Niin olivat nuo kaksi rohkeata seikkailijaa kadonneet kuin unelma. Syvähenki ja Shi Tsun sitoivat heidän ruumiinsa yhteen ja heittivät jokeen.

Kun he sitten astuivat luostariin noutamaan myttyjä, he huomasivat, että kaikki vanhat munkit olivat hirttäytyneet, nähtävästi peläten »rautaisen Buddhan» vihaa. He pistäytyivät myös luostarinjohtajan aution asunnon taa ja näkivät tuon nuoren tytön syöksyneen kaivoon ja hukkuneen. Ei ainoatakaan elävää sielua näkynyt.

Ystävykset löysivät eräästä vaatekääröstä vähäsen hopeata, minkä Shi Tsun otti huostaansa, sekä lihaa ynnä muuta ruokaa. He keittivät nämä ja tyydyttivät nälkänsä tyystin. Sitten he laittoivat matkamyttynsä, tekivät muutamia risukimppuja ja sytyttivät aution, hävinneen luostarin tuleen. Kun tulenlieskat yhtenä suurena patsaana taivasta tavottelivat, he läksivät pois.

Koko yön he kulkivat yhdessä ja kun he seuraavan päivän aamuna saapuivat erääseen kylään, he poikkesivat majataloon aamiaiselle.

— Mitä te nyt oikein aiotte tehdä, — kysyi Syvähenki toveriltaan.

— Lähden tästä Hua Jiniin ja astun kapinallisten joukkoon. Ties sitten, mitä kohtalo osakseni suo.

— Niinhän se on, hyvä veli, — virkkoi Syvähenki ja kaivoi arvokkaan lautasen matkamytystään. — Ottakaa tämä, sillä saatte jonkun verran eväitä itsellenne.

Kylä ei ollut vielä kovinkaan kaukana heidän takanaan, kun tiensä erosivat. Siinä he heittivät jäähyväiset toisilleen ja läksivät sitten kumpikin omalle taholleen.

Lo Ta rupeaa vihannestarhan vartiaksi.

Lähes kymmenen päivän kuluttua Lo Ta saapui pääkaupunkiin. Hän asteli väkirikkaan kaupungin katuja pitkin katsellen hartaasti ympärilleen ja kysellen myymälöistä »Suuren saarnaajan» luostaria.

Vihdoinkin hän löysi luostarin ja astui vierassuojaan. Eräs munkki ilmotti hänen tulostaan luostarin sairaanhoitajalle, joka ilmaantui pian vierassuojaan. Mutta kun tämä näki vieraan uljaan ryhdin, rautaisen sauvan ja miekan sekä nuo suuret matkamytyt, niin pelottipa häntä aika lailla. Hän malttoi kuitenkin pian mielensä ja kysyi mistä »kunnioitettava veli» tulee. Syvähenki heitti sauvansa ja kantamuksensa maahan, kumarsi, — johon toinen vastasi — ja selitti:

— Minä tulen Viidentaulunvuoren luostarista ja tuon kirjeen päämieheltäni Tshi Tshinilta teidän luostarinne johtajalle, herra Tsingille, pyynnöllä toimittaa minulle paikka.

— Siinä tapauksessa, — sanoi sairaanhoitaja, — on paras, että menemme suorastaan luostarinjohtajan asuntoon.

Kun he olivat saapuneet sinne, Lo Syvähenki avasi myttynsä, otti kirjeen esille ja piti sitä kädessä valmiina antaakseen sen luostarinjohtajalle. Nyt kysyi sairaanhoitaja ihmetellen:

— Ettekö te, hyvä mies, tunne meidän tapojamme ja määräyksiämme. Luostarinjohtaja on tuossa tuokiossa täällä. Pankaa siis miekkanne pois ja ottakaa esille seitsemän suitsutuspuikkoa voidaksenne osottaa luostarinjohtajalle kunniaa.

— Miksette sitä ennemmin sanonut? — virkkoi Syvähenki, avasi taas matkamyttynsä ja otti suitsutuspuikot. Mutta hän ei näkynyt tietävän, mitä niillä piti tehdä. Sairaanhoitaja auttoi häntä ja puki myös puhtaan munkinkauhtanan hänen ylleen.

Kun luostarin päämies astui sisään, sanoi sairaanhoitaja:

— Tämä munkki on saapunut meille Viidentaulunvuoren luostarista, mukanaan kirje herra Tshinilta.

— Vai niin. Enpä ole pitkään aikaan kuullut mitään vanhemmasta veljestäni, — puhui luostarinjohtaja.

Sairaanhoitaja käski Syvähenkeä toimimaan ripeästi suitsutuspuikkoineen ja osottamaan luostarin päämiehelle tälle kuuluvaa kunniaa. Mutta Syvähengellä ei ollut aavistustakaan, minne suitsutuslaite oli pantava ja piti sitä sentähden lujasti kädessään. Sairaanhoitajan oli vaikea pidättäytyä naurusta, kun hän sytytti Syvähengen suitsutuspuikot lieden luona palamaan ja vei hänet sitten johtajan eteen käskien kumartamaan kolme kertaa. Sen tehtyään Syvähenki antoi kirjeen.

Kun luostarinjohtaja oli lukenut kirjeen, jossa mainittiin syyt, miksi Syvähenki oli munkiksi ruvennut ja miksi hänet lähetettiin pois Viidentaulunvuoren luostarista sekä pyydettiin toimittamaan hänelle paikka, koska hän on »kantava hyviä hedelmiä», virkkoi johtaja:

— Te olette tullut kaukaa. Menkää nyt munkkien makuusuojaan lepäämään matkasta, niin sitten saatte syödä.

Syvähenki kiitti johtajaa, sammutti suitsutustulet lieden luona, vaikka hänen olisi pitänyt jättää ne palamaan, otti myttynsä, miekkansa ja sauvansa ja seurasi opastaan huoneesta ulos.

Mutta johtaja kutsui luostarin virkailijat kokoon ja lausui:

— Kuulkaahan kuinka järjetön minun vanhempi veljeni Tshi Tshin on. Tämä munkki, joka tänään saapui luostariimme, on entinen sotaväen kapteeni, joka on tappanut miehen ja sentähden ruvennut munkiksi Viidentaulunvuoren luostariin. Mutta pian senjälkeen hän pari kertaa rikkoi pahasti luostarin järjestystä vastaan ja kiihotti munkkejakin sopimattomalla käytöksellään, ja tästä syystä hänet sitten lähetettiin luostarista pois juuri meidän luoksemme. Minä puolestani en tahtoisi suostua ottamaan häntä luoksemme, mutta minun veljeni pyytää niin hartaasti. Jos me hänen ottoonsa suostumme, niin hän luonnollisesti tulee rikkomaan meidänkin hyvää järjestystämme, kuten siellä teki. Mitä meidän siis on tekeminen?

— Todellakin, — sanoi sairaanhoitaja, — kun minä ensiksi näin sen miehen, arvelin, ettei hän ainakaan ole munkin näköinen. Kuinka voisimmekaan ottaa hänet luostariimme?

— Sain äsken kuulla, — ilmotti kyökkimestari, — että luostarin vihannestarhaa ovat sotaväki ja kuljeskelevat pahantekijät hävittäneet ja voronneet. Mikään tavallinen munkki ei voi sitä estää. Mutta emmekö lähetä tuota raavasta miestä vartioimaan vihannestarhaamme?

— Teidän ehdotuksenne on hyvä, — sanoi johtaja ja kutsutti Lo Syvähengen sisään.

Tämän tultua luostarinjohtaja lausui:

— Koska minun veljeni teidän tuomassa kirjeessänne pyytää hankkimaan teille paikan, niin olemme päättäneet uskoa luostarin vihannestarhan hoidon ja vartioimisen teidän huostaanne. Se sijaitsee portin ulkopuolella ja ulottuu yhtä kauaksi kuin temppelin muurit Viidentaulunvuorella. Teidän tulee siis pitää silmällä puutarhureita ja huolehtia siitä, että nämä joka päivä tuovat luostariin kymmenen koria vihanneksia. Mikä siitä jää yli, on teidän omaisuuttanne.

— Minun päämieheni Tshin, — vastasi Lo Syvähenki, — lähetti minut teidän kunnianarvoisaan luostariinne, jotta minä täällä saisin munkin paikan. Mitenkä on ymmärrettävissä, että te panette minut vartioimaan vihannestarhaa, joka on ulkopuolella luostaria, sen sijaan että tekisitte minusta kyökkimestarin, lukkarin tai jonkun muun sellaisen virkamiehen?

— Hyvä mies, — selitti luostarinjohtaja, — te arvostelette asemaanne väärin. Te olette juuri tullut luostariin ettekä omaa vielä mitään ansioita, joitten perusteella voisimme antaa teille etuoikeuksia. Kuinka saatatte toivoakaan, että teistä heti tehtäisiin esim. kyökkimestari? Vihannestarhan hoito ja vartioiminen on sekin hyvin tärkeä tehtävä.

— Mutta minä en vaan ota pitääkseni huolta vihannestarhasta, — tiuskasi Syvähenki. — Hitto vieköön, minä tahdon ainakin kyökkimestariksi!

— Kuulkaahan toki, mitä sanon, — alkoi sairaanhoitaja. — Kuten tiedätte, on luostareissa eri talousosastoja, joista kullakin on oma esimiehensä. Minulle esimerkiksi kuuluu sairaiden hoito ja kaikki mikä on jossakin yhteydessä vieraan tulon ja lähdön kanssa. Mitä tulee luostarin johtajaan, hänen apulaiseensa ja muihin sellaisiin, niin nämä ovat korkeita virkoja, joita on vaikea saada. Lukkari ja kyökkimestari ovat vastuunalaiset heitä ylemmille virkamiehille luostarin varoista ja tiluksista. Mitenkä voitte siis heti vaatia näin vastuunalaista virkaa? Sitten on virkamiehiä, jotka pitävät huolta eri rakennuksista. Se, jonka huostassa varastot ovat, on nimeltään varastomestari, se, joka pitää silmällä temppelejä, on temppelinvartia, käytävien ja teiden kunnossapito kuuluu tietarkastajalle, järjestys ja puhtaus kylpyhuoneissa on kylpymestarin asia, ja niin edelleen. Nämä viimeksimainitut virat ovat toisluokkaisia. Sitten on vielä sellaisia virkamiehiä, jotka pitävät huolta jokapäiväisestä kulutuksesta, kuten hiilenhankkija, riisinhankkija, teenhankkija ja vihannestenhankkija, jolle vihannestarhan hoito kuuluu. Viimeksi mainittu tehtävä on nyt uskottu teidän huostaanne. Tämä virka on tosin vaatimaton, mutta olettakaamme, että te hoidatte sitä yhden vuoden, niin sittenhän voitte jo tulla nimitetyksi hiilenhankkijaksi. Kun sitten taas olette vuoden ajan hoitanut tätä virkaa, niin saatatte tulla kylpymestariksi, sitten taas vuoden kuluttua lukkariksi, kyökkimestariksi j.n.e.

— No siinä tapauksessa, — arveli Syvähenki, — olisi syytä ruveta vihannestarhan päämieheksi... Minä otan huomenna tuon viran haltuuni.

Kun luostarinjohtaja kuuli Syvähengen suostuvan vihannestarhan vartiaksi, hän kutsui hänet luokseen kestitykselle. Vihannestarhan pienen vahtimajan seinään naulattiin ilmotus, että tarhan hoito tästä lähtien kuuluu Syvähengelle, joka seuraavana päivänä astuu virkaansa, ja ettei maankulkijain ole lupa astua tarhaan ja ottaa sen hedelmiä. Seuraavana aamuna sai Syvähenki vastaanottaa lakituolissa istuvan luostarinjohtajan kädestä virkamääräyksensä ja hän muutti omaan asuntoonsa vihannestarhaan.

Noin parin-, kolmenkymmenen joutilaan maankulkurin oli tapana tuontuostakin pistäytyä tarhaan vihanneksia ja hedelmiä varastamaan. Kun nämä lukivat tuon ilmotuksen Syvähengen uudesta toimesta, he neuvottelivat, miten voisivat kukistaa tuon tulokkaan munkin ja saada hänet valtaansa.

Eräs heistä ehdotti, että he olevinaan tulisivat onnittelemaan häntä uuden viran johdosta, polvistuisivat sitten likahaudan luona häneen eteensä, tarttuisivat yhtäkkiä häntä jalkoihin ja viskaisivat hautaan. Tämä olisi aluksi hänelle aimo opetukseksi. Ehdotusta pidettiinkin mainiona.

Kun Lo Syvähenki oli laskenut sauvansa ja matkamyttynsä uuteen tupaansa ja munkit, jotka häntä sinne saattoivat, palanneet esimiestensä mukana takaisin luostariin, hän meni ulos majansa edustalle katselemaan miltä ympäristö näyttää. Eipä kestänyt kauaa, kun ilmestyi maankulkureita, jotka lahjoja tuoden tulivat häntä onnittelemaan. He jäivät nauraa kihittäen seisomaan jonkun matkan päähän ja ilmottivat äänekkäästi:

— Kunnianarvoisa isä, kun me eilen saimme tietää, että teidät on nimitetty tämän vihannestarhan hoitajaksi, niin me naapurit päätimme tulla tervehtimään teitä ja tuomaan teille nöyrimmät onnentoivotuksemme.

Syvähenki ei huomannut petosta, vaan astui aivan lähelle likahautaa ottaakseen vastaan heitä ja pyytääkseen heitä astumaan sisään. Kaksi noista maankulkureista, nimeltä Katurotta ja Ruohokäärme, erosi muista lähestyen Syvähenkeä ja polvistuivat maahan toivossa, että hän tulisi auttamaan heitä ylös, jolloin he tarttuivat hänen jalkoihinsa. Mutta Syvähengen mieleen juolahti epäilys, että noilla on paha nahassa, ja hän tuumi itsekseen: — Siinä on sitten omituista joukkoa! He eivät ole sitä eivätkä tätä. Aikovatkohan nuo lurjukset karata kiinni jalkoihini ja viskata minut ehkä tuohon kuoppaan, koska noin kauan tuossa kontillaan könöttävät? Jos he tahtovat silittää tiikerin partaa, niin annanpa heidän tuta myöskin sen käpäliä.

Hän astui nyt lähelle noita kahta maankulkijaa, jotka ojensivat kätensä häntä kohti sanoen: »Teidän nöyrät palvelijanne ovat tulleet ilmaisemaan teille kuuliaisuuttaan.» Mutta samassa tarttui toinen heistä Syvähengen oikeaan toinen vasempaan jalkaan. Ennenkuin he ennättivät nostaa hänet ylös ja viskata kuoppaan, riuhtaisi Syvähenki oikean jalkansa irti ja lennätti Ruohokäärmeen likahautaan. Ja kun Katurotta päästi vasemman jalan pötkiäkseen pakoon, hän sai sellaisen potkun, että lensi toverinsa perään.

Muut maankulkijat ihan kangistuivat hämmästyksestä ja seisoivat mykkinä suut selällään. Kun he sitten yrittivät pakoon, Lo Syvähenki huusi heitä jäämään:

— Joka liikahtaa paikaltaan, sen käy samoin kuin noiden kahden!

He pelkäsivät hievahtaa paikaltaan ja katselivat vavisten noita kahta kapinoitsijatoveriaan, jotka nyt siellä liassa rypesivät. Kuoppa oli näet suuri ja syvä ja täynnä perkeitä ja lokaa ja he olivat suistuneet sinne suin päin. Päästyään vihdoin jaloilleen ja toinnuttuaan ensi säikähdyksestään he huusivat hartaasti pyytäen:

— Kunnianarvoisa, pyhä isä, olkaa meille armollinen!

— Tulkaa tänne, lurjukset, — tiuskaisi Syvähenki, — ja auttakaa noita kahta vaivaista tuolta kuopasta! Ja korjatkaa sitten luunne mitä pikimmin!

He auttoivat molemmat onnettomat toverinsa kuopasta ja taluttivat heidät kurpitsa-aitauksen luo. Mutta kun he olivat niin likaiset, että oli ilettävää lähestyä heitä, komensi Syvähenki nauraa hirnuen:

— Mars, pässinpäät, tuohon vesilammikkoon peseytymään, ja kun te olette puhtaat, tahdon puhua kanssanne!

Kun nuo molemmat juonittelijat olivat lammikossa pesseet itsensä, he saivat toisilta puhdasta vaatetta ylleen. Sitten käski Syvähenki:

— Tulkaa nyt minun asuntooni, ja antakaa minun kuulla, mitä teillä on kerrottavaa puolustukseksenne.

Kun kaikki olivat koolla Syvähengen asunnossa, hän jatkoi:

— Muistakaa, te lurjukset, ettette toista kertaa pidä minua narrinanne. Mutta sanokaahan, keitä ja mistä te olette ja mikä sai teitä sellaiseen roskaiseen juoneen ryhtymään?

Kaikki maankuljeksijat lankesivat maahan hänen eteensä ja selittivät:

— Me olemme tästä ympäristöstä ja elämme mistä sattuu. Tästä vihannestarhasta olemme tottuneet ottamaan hedelmiä, vaikka luostari on kyllä koettanut estää meitä siitä lupaamalla meille palkintoja. Mutta mikäs autti? Entä mistä te, kunnianarvoisa isä, olette kotoisin ja mitenkä on luostarinjohtaja tavannut teidät? Eihän ole teitä ennen näillä mailla näkynyt. Me vakuutamme tästä päivästä saakka olevamme teidän nöyriä palvelijoitanne.

Syvähenki kertoi heille omista seikkailuistaan ja lisäsi sitten:

— Minä ryntäisin vaikka sotajoukon läpi, miksi puhunkaan siis sellaisista raukoista kuin te!

— Se on totta! Se on totta! — huusivat kaikki ja läksivät pois kiitettyään häntä ensin, että oli niin vähällä heidät vapaaksi laskenut.

Seuraavana päivänä päättivät miehet ostaa ruokia ja juomia ja kestitä Syvähenkeä hänen omassa tuvassaan. Mutta kun he saapuivat hänen luokseen, Lo Syvähenki virkkoi:

— Mitä joutavia! Se nyt oli aivan tarpeetonta, että te minun tähteni ryhdyitte sellaisiin uhrauksiin!

— Me pidämme sitä suurena onnena, kunnianarvoisa isä, että tapasimme henkilön, joka meistäkin huolehtisi, — vastasivat he.

Lo Syvähenki oli siitä kovin iloissaan ja söi ja joi heidän kanssaan, että tulivat hauskalle tuulelle. He mekastivat ja kertoivat seikkailujaan, paukahuttelivat käsillään ja naureskelivat. Hauskoja, huolettomia poikia näyttivät olevan.