Part 5

Sitten rosvokuningas tyhjensi kolme maljaa ja huusi eräälle saattomiehelleen, että hän kiinnittäisi ratsun puuhun. Ja kun hän senjälkeen astui pylväskäytävään, päristi hänen saattojoukkonsa rumpuja ja helisti soittimia.

— Appi-isäni, — kysyi rosvokuningas, — missä on morsiameni?

— Hän on sangen kaino, — vastasi Liu, — eikä uskaltanut tulla vastaan.

— Hyvä on, — nauroi rosvokuningas. — Antakaahan minulle vielä tulojuomaanne, jotta saisin juoda meidän uuden sukulaisuutemme maljan.

Mutta pitäissään maljaa kädessään juolahti toinen ajatus hänen mieleensä ja hän virkkoi:

— Mutta ehdinpä tyhjentää sukulaisuusmaljamme, kun olen nähnyt morsiameni.

Nyt suuntautuivat vanhan Liun ajatukset tuskallisesti Syvähenkeen ja kaikesta sydämestään hän toivoi, että munkin salaperäisellä keinolla olisi toivottu seurauksensa.

— Sallikaa minun opastaa teitä, — sanoi Liu ottaen kynttilän käteensä. Ja hän johti vieraan tyttärensä kamariin, jonka ovea osottaen lisäsi:

— Tässä. Olkaa hyvä ja astukaa sisään, suuri kuningas.

Sitten Liu kääntyi ympäri ja epäillessään, ettei vaan häntä poistuessaan pidätettäisi, riensi hän ulos minkä ehti.

Kun rosvokuningas oven avattuaan huomasi, että tyttären kamarissa oli pimeä kuin vankityrmässä, huusi hän:

— Hitto vieköön, kuinka minun appeni on huolimaton isäntä, kun ei ole käskenyt asettaa lyhtyä morsiamen kamariin, vaan antaa hänen istua täällä pimeässä. Lähetänpä huomenna muutamia miehistöni tuomaan hänelle ruukullisen hyvää paloöljyä.

Syvähenki, joka istui keskellä pimeätä kamaria, kuuli kaiken tämän, mutta ei uskaltanut nauraa, vaan oli hiljaa kuin hiiri. Rosvokuningas hapuili eteenpäin puhuen puoliääneen:

— Neitoseni, miksette tullut ulos tervehtimään minua? Eikö teitä pelota, kun joudutte tänä yönä meidän leirimme haltiattareksi?

Ja haparoidessaan pimeässä edelleen hän kuiskaili yhä kärsimättömämmin: minun impeni, minun impeni!

Vihdoin sattui rosvokuninkaan käsi Syvähenkeen.

Tämä hypähti tuolilta pystyyn, kahmaisi rosvon syliinsä ja heitti hänet permannolle. Rosvo puolustautui ja pyrki ylös. Mutta Syvähenki iski häntä nyrkillä päähän ja sanoi:

— Tuosta saat, sinä ilkeä rosvo!

— Taivas, — huusi rosvokuningas, — miksi lyötte aviomiestänne?!

— Jotta hän paremmin oppisi vaimoaan muistamaan, — vastasi Syvähenki, painoi hänet alas ja löi ja rusikoi häntä. Rosvo huusi täyttä kurkkua apua.

Kun vanha Liu toisessa päässä taloa kuuli tämän avunhuudon, hän kävi pelosta aivan kalpeaksi.

— Minä olen koko ajan luullut, — höpisi hän itsekseen, — että tuo munkki tulisi jotenkin käyttämään järjenkeinoa eikä väkivaltaa saadakseen rosvon luopumaan aikeestaan. Mutta mitä merkitsi tämä avunhuuto? Ukko otti lyhdyn ja huusi hämmentyneenä rosvokuninkaan saattojoukon koolle mennäkseen sen kanssa taloon katsomaan, mitä siellä oikein tapahtui.

Ja todellakin! Siellä istui tuo kunnianarvoisa munkki kahareisin permannolla pitkällään olevan rosvokuninkaan selässä piesten tätä käsin ja jaloin pahanpäiväisesti.

Kun vartioväen johtaja tämän huomasi, hän kutsui saattoväen vapauttamaan »kuningasta». Mutta kun Syvähenki näki saattoväen ryntäävän sisään, hän jätti uhrinsa, sieppasi sauvansa ja alkoi niin hurjasti raivota saattojoukon keskellä, että kaikki hänen pelkästä näkemisestään pötkivät pakoon.

Silloin kuului vanha Liu huudahtavan:

— Voi meitä poloisia, te olette syössyt meidät perikatoon! Te olette meidät kaikki surmansuuhun ajanut!

Sillävälin karkasi rosvokuningas lattialta pystyyn ja suoraa päätä ulos pihalle, löysi hevosensa ja hyppäsi nopeasti sen selkään. Mutta vaikka hän sitä vinhasti ruoskallaan iski, se ei lähtenyt paikaltaan, sillä rosvokuningas oli kiireessä unohtanut irroittaa sen puusta.

— Sinä onneton, — huusi hän, — hevosenikin minua halveksii eikä liiku paikaltaan.

Vihdoin tarkemmin katsottuaan hän huomasi syyn, miksei hevonen totellut, katkaisi marhaminnan ja ajoi täyttä laukkaa pois kiroten ehtimän takaa vanhaa Liuta ja antaen viattoman hevosensa, joka nyt hurjaa vauhtia häntä leiriin kiidätti, tuntea hänen kostonhaluansa.

Vanha Liu valitteli nyt Syvähengelle:

— Te olette syössyt taloni onnettomuuteen. Minä luulen, että te olisitte keskustellut hänen kanssaan ja sillä tavoin koettanut hänet saada luopumaan aikeestaan, enkä epäillyt vähääkään, että te olisitte näin häntä piessyt. Hän riensi varmaan takaisin leiriinsä kutsuakseen kaikki väkensä kokoon ja palatakseen meitä surmaamaan.

— Ei hätää mitään, vanhus, — lohdutti Syvähenki, — minä olen ollut kaupunginpäällikön henkivartiaston päämiehenä, mutta jouduin munkiksi, koska tulin tappaneeksi erään miehen. Minä en pelkää, vaikka kokonainen asestettu rykmentti hyökkäisi kimppuuni, saatikka sitten nuo koirankuonolaiset! Jollette usko minua, niin koettakaahan vain kohottaa tätä sauvaa.

Talonrengit jaksoivat töin tuskin nostaa Syvähengen sauvan ja arvelivat:

— Piru vieköön, se vasta painaa!

Sitten tarttui Syvähenki vuorostaan siihen ja leikitteli sillä kuin oljenkorrella.

— Pyhä munkki, — huudahti Liu-vanhus, — älkää jättäkö meitä, sillä jos te meitä suojelette, niin me varmaan nahkamme pelastamme.

— Minäkö jättäisin?! — murahti Syvähenki. — Siltä tieltä ette minua tapaa! Mieluummin tuperrun paikkaani!

— Tuokaa vielä väkijuomaa tälle kunnioitettavalle munkille, — käski Liu ja Syvähengen puoleen kääntyen hän lisäsi, — mutta teidän ei pidä juoda itseänne liian täyteen.

— Jota enemmän minä juon, sitä vahvemmaksi tulen, — vastasi Syvähenki.

— Se hyvä, riemastui Liu, — sillä minulla on runsaasti hyvää väkijuomaa ja mainiota lihaa! Käyttäkää siis mielenne mukaan hyväksenne, arvoisa munkki!

Samaan aikaan istui toinen rosvokuningas leirissään ajatellen lähettää jonkun tiedustelemaan, miten hänen virkaveljensä oli häähommissaan onnistunut, kun muutamat hääseurueen jäsenistä syöksyivät hengästyneinä leiriin huutaen: »Murhaajia! Murhaajia!»

— Mitä on tapahtunut? — kysyi hän.

— Meidän päällikkömme on revitty palasiksi! Mutta tuskin olivat he ennättäneet ruveta selittämään tapahtumaa yksityiskohtaisesti, kun tuo päällikkö palasikin leiriin ilman turbaania ja aivan repaleisissa vaatteissa huutaen tuskallisesti:

— Hyvä veli, pelasta minut!

— Mikä sinut takaisin karkotti ja vielä tuollaisessa kunnossa?

— Minä saavuin taloon ja astuin morsiuskamariin. Mutta tuo vanha veijari oli lähettänyt tyttärensä pois ja pannut hänen sijaansa suuren, vahvan munkin. Mitään pahaa aavistamatta hapuilin minä pimeässä kamarissa, kunnes tuo roisto tarttui minuun ja alkoi kuin itse piru piestä minua käsin ja jaloin. Kun hän sitten näki väkeni tulevan minua auttamaan, hän heitti minut ja ajoi muut rautasauvallaan tiehensä, ja sillä välin minä pelastin henkeni. Hyvä veli, minä toivon, että sinä kostat puolestani.

— Jos niin surkeasti on laitasi, niin mene sisälle lepäämään. Minä sillä välin varustaudun matkaan sanoakseni tuolle munkille mielipiteeni.

Toinen rosvokuningas astui nyt vuorostaan hevosen selkään ja riensi keihäs kädessä koko väkensä saattamana mäkeä alas. Pian kuultiin Kirsikkamajassa hänen raivohuutonsa. Mutta kun Syvähengelle ilmotettiin, että nyt he tulevat kostamaan, niin arveli hän vain:

— Mainiota! Teidän ei tarvitse pelätä, vaan pistätte heidät köysiin sitä mukaan kun minä heitä nakkaan maahan. Sitten saatatte heidät jättää viranomaisten käsiin ja vaatia palkkiota.

Ja Syvähenki viskasi kaapunsa pois, kääri alusvaatteensa ylös ja pisti miekkansa vyöhön. Sen tehtyään hän meni kuistille ja heilutti tyytyväisenä sauvaansa.

Rosvopäällikkö saapui taloon täysissä varustuksissa tulisoihtujen ympäröimänä ja huusi kovalla äänellä Syvähenkeä tarkottaen:

— Missä se kaljupäinen aasi on? Tulkoon hän heti ulos mittelemään voimia kanssani!

— Sinä kaltoin kasvatettu sikiö, — huusi Syvähenki vimmastuneena, — opetanpa sinua nyt kerrankin, jotta vastedes minut muistaisit.

Ja huitoen sauvallaan päänsä yli hän syöksyi rosvokuningasta vastaan. Tämä vältti iskun keihäällään ja huusi:

— Kuuleppas, munkki! Sinun äänesi tuntuu tutulta. Mikä on nimesi?

— Nimeni oli ennen Lo Ta, mutta sitten minä rupesin munkiksi, ja siitä saakka kutsutaan minua Syvähengeksi.

— Hahahaa! — nauroi rosvokuningas, astui alas hevosen selästä, heitti keihäänsä syrjään, kumarsi ja sanoi:

— Missä olette te kuljeskellut senjälkeen, kun viimeksi tapasimme! Ymmärränpä nyt millaisen miehen käsiin asetoverini joutui.

— Hän joutui täällä pahaan pulaan ja se olikin hänelle oikein, — sanoi Lo Ta astuen askeleen taaksepäin ja laskien sauvansa maahan. Mutta kun hän tulisoihtujen valossa katseli rosvopäällikköä tarkemmin, hän tunsi hänet Li Tshung nimiseksi rohtokauppiaaksi ja puoskariksi, tuoksi tunnetuksi »Tiikerisurmaksi», jonka hän oli viimeksi nähnyt juomalassa Wei Tshoun kaupungissa.

Lo Syvähenki vastasi nyt toisen kumarrukseen. Sitten he vaihtoivat keskenään kohteliaita selityksiä, kunnes Syvähenki vihdoin pyysi rosvoa astumaan sisään keskustelemaan asiasta enemmän.

Kun vanha Liu huomasi tämän muutoksen, hän huudahti:

— Mikä pohjaton onnettomuus! Tämä munkki kuuluu nähtävästi samaan joukkoon kuin nuo muut rosvot.

Kun nuo molemmat olivat taas istuutuneet, kuten kerran tuossa Wei Tshoun juomalassa, huusi Syvähenki Liun luokseen. Mutta tämä pelkäsi niin kovasti, ettei mitenkään olisi uskaltanut lähemmäksi astua.

— Älkää peljätkö, vanhus, — virkkoi Syvähenki, — tämä on vain eräs toverini.

Tämä lisäsi Liu paran pelkoa sitäkin enemmän, mutta hän ei uskaltanut vastustaa, vaan astui luo ja istuutui heidän viereensä.

— Nyt, kun te molemmat siinä edessäni istutte, — sanoi Syvähenki, — niin tahdonpa teille kertoa palasen elämääni.

Kun hän oli kertonut, hän jatkoi rosvopäällikköön päin kääntyen:

— Minä en aavistanut vähääkään, että tulisin tapaamaan teidät täällä. Entä kuka oli tuo, jota minä niin kovasti pitelin? Ja mitä te täällä muutoin teette?

— Erottuani teistä ja Shi Tsunista siellä juomalan edessä, — kertoi Li Tshung, — minä seuraavana päivänä kuulin, että te sen likakauppiaan todella tapoitte. Minä etsin sitten Shi Tsunia, mutta kun en häntä tavannut, tunsin asemani teidän vangitsemiskuulutuksenne johdosta epävarmaksi ja pakenin. Kun minä sitten pitkän aikaa senjälkeen kuljin tämän vuoren ohi, hyökkäsi tuo mies, jota te niin pahoin pieksitte, minun kimppuuni aikeissa ryöstää minut. Minä pidin kuitenkin puoleni ja hän kutsui minut luokseen ja pyysi minua liittymään joukkoonsa tarjoten minulle sivupäällikkyyden. Häntä nimitetään »toiseksi päämieheksi», Tshou Jungiksi.

— Hyvä! — selitti Syvähenki. — Koska nyt itse olette täällä, niin pyydän teitä, ettei sanaakaan enää puhuttaisi Liun tyttären häistä. Tämä on hänen ainoa lapsensa, ja jos hänet Liu vanhukselta otettaisiin, jäisi ukko vanhoilla päivillään aivan yksin, ystävittä epätoivoon.

— Tässä suhteessa ei tule olemaan mitään vaikeuksia, vakuutti Li Tshung, — mutta ettekö palaisi kanssamme vuorelle tervehtimään meitä? Ja ukko Liu lähtee ehkä samaan seuraan?

Kun vanha Liu tämän kuuli, hän riemastui suuresti ja riensi toimittamaan kestitystä kummallekin vieraalle. Jokainen Li Tshungin joukkueesta sai niin paljon kuin jaksoi nauttia. Sitten toi Liu rahat ja punaisen silkkikankaan, jotka morsiuslahjaksi oli annettu, käski tuoda kaksi kantotuolia esiin, toisen, suuremman Syvähenkeä varten ja toisen pienemmän itseään varten, ja valitsi palvelijat, jotka saivat tehtäväkseen tuoda tavarat. Sitten he lähtivät liikkeelle Li Tshungin kanssa, joka nousi hevosensa selkään, Kirsikkavuoren rosvoleiriin, jonne he aamun valjetessa saapuivat. He istuivat ylipäällikkö Li Tshungin teltassa, kun tämä lähetti kutsumaan Tshou Tungia, tuota toista rosvopäällikköä sinne. Kun Tshou Tung astui sisään ja näki miehet, hän suuttui tuimasti ja sanoi:

— Veli, mitä tämä on? Sen sijaan, että kostaisitte puolestani, te tuotte hänet tänne osottaen hänelle kunniapaikan teltassanne!

— Veli, — kysyi toinen, — ettekö tunne tuota munkkia sitten?

— Jos olisin hänet tuntenut, niin en kaiketi olisi joutunutkaan hänen käsiinsä.

— Tämä munkki tappoi kolmella nyrkiniskulla keisarin »läntisen rajan suojelijan», kuten olen teille joskus kertonut.

Silloin kävi Tshou Tung tukkaansa kiinni ja huudahti ihmetyksestä. Sitten hän kumarsi Syvähengelle. Tämä vastasi kumarrukseen sanoen:

— Minä toivon, ettette tunne itseänne loukatuksi, vaikka nousinkin teitä vastaan.

Sitten he istuutuivat kaikki paitsi vanha Liu, ja Syvähenki sanoi:

— Herra Tshou ja te, hänen asetoverinsa, kuulkaa minua. Minä toivon teidän ottavan huomioonne, että Liu vanhuksella on vain yksi ainoa tytär. Tämän täytyy, niin kauan kuin isänsä elää, pitää hänestä huolta, ja kun hän kuolee, haudata hänet ja toimittaa hänelle uhrilahjoja ja pyhää savua. Jos te siis yhä aiotte voittaa hänen tyttärensä, niin saatatte te vanhan isän epätoivoiseksi. Hän ei voi tyttärensä naimisiin suostua. Sentähden täytyy teidän nyt luvata olla tätä enää ajattelematta ja valita itsellenne joku toinen. Tässä ovat morsiuslahjaksi annetut rahat ja silkkikangas. No mitä te nyt asiasta arvelette?

— Kaiketi, — vastasi Tshou Tung, — en minä tulevaisuudessa enää astu siihen taloon.

— Suuren päällikön täytyy pitää sanansa ja vastata kunniastansa, tietäkää se, — sanoi Syvähenki.

Ja rosvokuningas Tshou Tung katkaisi jousensa vannoen pitävänsä sanansa. Vanha Liu kiitti häntä syvään kumartaen, antoi morsiuslunnaat takaisin ja läksi sitten kotiinsa.

Lo Ta opettaa omalla tavallaan.

Rosvot teurastivat nyt hevosia ja sikoja ja pitivät Syvähengen luonaan pitkän aikaa juhlien häntä. He näyttivät hänelle myöskin leirinsä ja sen ympäristön. Ja tämä Kirsikkavuori oli todellakin mainio väijyntäpaikka, sillä sen huippu oli metsän peittämä, jyrkänteet olivat louhikkaita ja luoksepääsemättömiä ja ympäristö oli sakeaa metsää ja köynnöksiä monen peninkulman päähän. Leiriin johti yksi ainoa tie, joka oli vahvasti vartioitu.

Kun Syvähenki oli muutaman päivän heidän luonaan viettänyt, hän huomasi heidän olevan halpamaisia ja ahneita ja halusi sentähden pois vuorelta. He koettivat pidättää häntä, mutta turhaan.

— Kuinka saattaisin minä, — sanoi hän, — kun olen kerran vetäytynyt maailman menosta syrjään, ruveta ruohossa vaanimaan ohikulkijoita?

— Siinä tapauksessa, — vastasivat rosvot, — vartokaa edes huomiseen saakka, hyvä ystävämme. Me lähdemme alas ja mitä saaliiksi saamme, sen annamme teille lahjaksi.

Seuraavana päivänä he pitivät hänelle suuren lähtöjuhlan ja toivat kaikki kulta- ja hopeatavaransa esiin. Samalla tuli tieto, että alhaalla vuoren juurella kulki kaksi kuormaa ohi vain kymmenen vartiomiestä mukana. Silloin hypähtivät rosvot pystyyn ja suurin osa heistä riensi jyrkännettä alas, joten vain pari kolme jäi jälelle Syvähenkeä palvelemaan. Lähtiessään huusivat he vielä:

— Ystävämme, käyttäkää mielenne mukaan hyväksenne mitä tahdotte, kunnes me palaamme takaisin ja tuomme jotakin teille lahjaksi.

Kun he olivat poistuneet, tuumaili Syvähenki:

— Vaikka noilla roistoilla on runsaasti kultaa ja hopeaa, lähtevät he pois antamatta minulle siitä mitään ja ryöstävät mieluummin toisten omaisuutta — minulle lahjaksi. Tehdäkseen minulle mieliksi, täytyy heidän siis tehdä muille pahaa. Mutta minäpä hämmästytän heitä!

Hän huusi nuo muutamat jälellejääneet luokseen ja käski heidän tuoda väkijuomaa. Tyhjennettyään sitä muutaman kipposen, Syvähenki nutisti heidät maahan ja sitoi heidät heidän omiin vaatteihinsa. Sitten hän avasi suuren vuotansa, heitti kaiken tarpeettoman siitä pois, sotki ja rutisti jaloillaan kaikki esilletuodut kulta- ja hopea-astiat ja kääri ne vuotaan. Sen tehtyään hän otti muut myttynsä, miekkansa ja sauvansa ja läksi leirin päinvastaiseen päähän. Täällä hän etsi polkua, jota pitkin voisi päästä pois. Mutta vuoren rinteet olivat joka puolelta niin jyrkät, ettei niitä pitkin voinut kulkea, ja hän ajatteli itsekseen:

— Jos minä menen takaisin ja laskeudun sitä tietä vuorelta, niin joudun minä tekemisiin noitten poikien kanssa. Täytyypä siis koettaa liukua tästä ruohoa pitkin alas.

Hän sitoi myttynsä yhteen ja viskasi ne alas. Sitten hän lähetti miekkansa ja sauvansa samaa tietä ja liukui vihdoin itse kyyryssä vuoren jyrkännettä alas tullen perille pyörien kuin pallo muutaman kerran ympäri. Ruoho suojasi häntä eikä hän loukkaantunut lainkaan, vaan nousi heti alas tultuaan pystyyn, sieppasi myttynsä, miekan ja sauvan ja marssi halki pitkän ruohon maantielle päin.

Sillävälin olivat rosvopäälliköt Li ja Tshou joukkoineen saapuneet laaksoon, mutta näkivätkin kymmenen miehen sijasta kolmattakymmentä hyvinvarustettua matkustajaa. Näitä kohti ryntäsivät he nyt keihäät ojossa huutaen:

— Hei! matkustajat! Pysähtykää maksamaan tullia!

Mutta eräs matkustajista, jolla oli säilä kädessä, astui rohkeasti Lita kohti ja he miekkailivat jonkun aikaa kummankaan voittamatta kunnes Tshou raivoissaan ryntäsi toverinsa avuksi. Samalla hyökkäsi koko rosvojoukko hänen käskystään matkustajain kimppuun, valtasi ne, tappoi muutamia ja haavotti toisia. Ryöstettyään sen jälkeen kuormat he palasivat voitonriemuissaan vuorelle takaisin.

Mutta kun he saapuivat leiriin, he huomasivatkin, että jälelle jääneet pari leiriläistä makasi sidottuina maassa ja että kaikki kulta- ja hopea-astiat olivat kadoksissa.

Tshou vapautti sidotut ja kysyi heiltä, mitä oli tapahtunut ja missä Syvähenki on. Kuultuaan tarkemmin asiasta hän meni leirin toiseen päähän, katseli vuoren rinnettä alas ja huomasi ruohon eräältä kohtaa olevan laossa. Tästä oli Syvähenki liukunut alas.

— Tuo kaljupäinen lurjus on vanha varas! Kukapa uskoisi, että joku uskaltaa heittäytyä tuohon rotkoon?! — ihmetteli Tshou.

— Me ajamme häntä takaa ja otamme kiinni — sanoi Li, joka oli saapunut paikalle, — ja vaadimme häneltä hyvitystä tästä loukkauksesta.

— Parempi on olla ajamatta! — harkitsi toinen. — Kun varas on kerran mennyt, niin me emme mahda sille enää mitään. Miksi ajaisimme häntä takaa? Vaikkapa saavuttaisimmekin, saattaisi hän voittaa meidät ja siten vain lisätä häpeätämme. Jääköön se silleen ja jakakaamme mieluummin, mitä juuri saaliiksi saimme.

— Koska minä, — virkkoi Li, — olin oikeastaan syynä siihen, että Syvähenki joutui leiriimme, niin luovutan minä sinulle oman osani saaliista.

— Ei, ei! — väitti Tshou vastaan. — Me kaksi olemme asetovereja. Se ei siis sovi meille.

Valtion asiakirjoista tiedämme, että nämä kaksi Kirsikkavuoren »kuningasta» jatkoivat entiseen tapaan ryöstämistä.

Lo Syvähenki oli sillä välin, hän oli näet varhain aamulla lähtenyt leiristä, kulkenut päivälliseen saakka noin viisitoista, ehkä parikymmentäkin Kiinan penikulmaa ja alkoi nyt vähitellen tuntea nälkää. Mutta kun hän ei nähnyt ainoatakaan ihmisasuntoa, hän astui kiireesti eteenpäin katsellen etsivästi joka suuntaan. Vihdoin hän kuuli helähtävän äänen, ikäänkuin olisi tuulen hengähdys tuonut luostarin kellon soiton hänen kuuluviinsa, ja hän ajatteli itsekseen.

— Jumalan kiitos, sielläpäin on varmaan joku luostari. Minä tunnen sen kellojen äänestä.

Eikä hänen tarvinnut kulkea varsin pitkää matkaa yleistä maantietä pitkin, joka johti tämän vuorisen seudun halki, kun hän joutui havumetsään johtavalle syrjätielle. Hän lähti kulkemaan tätä pitkin ja näki jonkun aikaa astuttuaan puoleksi rappiolle joutuneen luostarin, jonka pienet kellot soivat iloisesti tuulessa huojuvassa hongassa. Ulkoportin päällä riippui suuri punainen lauta, jossa kultaisin, mutta jo sangen vaalennein kirjaimin seisoi luostarin nimi. Kun hän oli kulkenut suunnilleen viisikymmentä askelta portista sisälle, hänen oli kuljettava kivisillan yli ja niin hän joutui vanhan vieraskodin edustalle, jonka ovi ja muurit olivat luhistuneet kokoon.

— Kuinka on tämä suuri luostari saattanut joutua näin rappiolle? — ihmetteli Syvähenki. Hän kääntyi rakennuksesta pois ja tuli luostarinjohtajan asunnon edustalle, jonka kivitys oli kyyhkysten likaama ja oven esilukko hämähäkinverkon peittämä. Syvähenki löi sauvallaan maahan ja huusi:

— Matkustava munkki tahtoo ruokaa!

Mutta niin kauvan ja kovin kuin hän huusikin, ei kuulunut muuta vastausta kuin kaiku.

Hän meni keittiöön ja ruokahuoneeseen. Siellä ei näkynyt kattilaa tulella; uuni oli hajalla. Ruokahuoneen suojelusjumalat seisoivat vain vanhalla paikallaan. Niitten eteen hän laski myttynsä ja läksi sitten sauva kädessä tarkemmin tutkimaan paikkaa.

Hän joutui pieneen mökkiin keittiön takana. Siellä istui lattialla muutama vanha, kalpea ja laiha munkki.

— Oletteko te munkit pois järjiltänne? — kysyi Lo Syvähenki. — Annatte minun juosta ympäri ja huutaa kurkkuni halki eikä viitsi yksikään teistä vastata!

— Älkää puhuko niin lujasti, — virkkoivat munkit.

— Minä olen matkustava munkki ja pyydän ruokaa. Mitä pahaa voisi siinä olla?

— Me emme ole kolmeen päivään syöneet riisin jyvääkään, kuinka siis voisimme teille ruokaa antaa?

— Onhan teillä kaiketi ainakin jyviä tai vadillinen riisijauhoja! Minä olen Viidentaulunvuoren munkkeja.

— Jos te kerran sieltä olette, olisi pyhä velvollisuutemme auttaa teitä. Mutta sitä emme mitenkään voi tehdä. Tämän luostarin munkit ovat kaikki lähteneet matkoihinsa eikä ole meillä jyvääkään varastossa.

— Järjetöntä! Älkää sanokokaan, ettei näin laajassa luostarissa olisi minkäänlaista ruokaa varastossa.

— Tämä on ollut, kuten te aivan oikein sanoitte, aikoinaan huomattava turvapaikka ja luostari. Mutta se on ollut. Täällä kävi usein matkustavia veljiä, mutta senjälkeen kuin eräs jättiläismunkki toverinsa kanssa tämän valtasi, joutui luostari rappiolle. Nämä kaksi tekivät täällä kaikenlaista pahaa. He ajoivat kaikki munkit pakosalle paitsi meitä vanhimpia. Me emme jaksaneet juosta ja sen tähden saimme luvan jäädä. Mutta meillä ei ole mitään syötävää, kuten näette.

— Saatanko minä uskoa, että kaksi munkkia on tämän kaiken tehnyt teidän ilmottamatta siitä viranomaisille?

— Oo, kunnianarvoisa munkki, viranomaiset ovat kaukana, sangen kaukana täältä eikä olisi poliisivoimakaan heidän hävitykselleen mitään mahtanut. Se hurja munkki ja hänen toverinsa harjottivat täällä kaikenmoista ilkityötä, murhasivat, ryöstivät ja polttivat. Nyt asuvat he tuolla luostarinjohtajan rakennuksen takana.

— Mikä on miesten nimi?

— He käyttävät tietysti valenimiä. Se jättiläismunkki sanoo itseään »rautaiseksi Buddhaksi» ja hänen seuralaisensa nimi on »lentävä noita». Munkinviittaa he käyttävät luonnollisesti valepukuna. Niin, he ovat suorastaan sentapaisia rosvoja, jotka metsissä vaaniskelevat ohikulkijoita.

Syvähengen näin tutkiskellessa vanhoja munkkeja, osui ruuanhaju hänen nenäänsä. Hän läksi heti sauva kädessä etsinnälle ja löysikin savesta tehdyn tulisijan, jolla oli kattila tulella. Hän nosti kattilan kantta ja näki riisijauhopuuron kiehuvan.

— Mitä lurjuksia te munkit olettekaan! — sätti hän. Sanotte minulle, että ette ole kolmeen päivään mitään syöneet, ja täällä kiehuu puuropata. Mitä se sellainen valehteleminen on?

Vanhat munkit voivottelivat, kun heidän riisipuuronsa löytyi, ja korjasivat lautasensa pian pois. Mutta Lo Syvähenki tunsi nälkänsä kasvavan kovasti, etenkin nyt, kun oli löytynyt syötävää, ja koska hätä keinon keksii, niin hän pyyhkäisi ruohotukolla tomun vanhalta pöydältä, tarttui kaksin käsin kattilaan ja tyhjensi sen pöydälle.

Kun nuo vanhat munkit näkivät, miten heidän puuronsa kävi, he tulivat pöydän luo ottaakseen osansa. Mutta Syvähenki sysäsi heidät pois, työnsipä toisia nurin ja ajoi toisia matkoihinsa. Senjälkeen hän alkoi puuron sakeampaa osaa mätkiä kämmenellään suuhunsa. Eipä ennättänyt hän seitsemää kertaa pistää kättään puuroon, kun nuo vanhat munkit taas hänet ympäröivät valittaen:

— Totta totisesti, me emme ole kolmeen päivään syöneet mitään, ja kun meidän nyt onnistui saada vähäsen riisiä puuroksi, niin te tulette ja viette senkin.

Kun Syvähenki poistui pöydän luota, hän kuuli jonkun laulavan ulkona, nosti sauvansa olalle ja riensi pihalle.

Luostariin näkyi tulevan muuan mies, joka kantoi olkapäällään koria ja ruukkua kiinnitettyinä kantopuun kumpaankin päähän. Korista pisti esiin kalan pyrstö ja sitäpaitsi näkyi siinä lotoskukan lehtiin käärittynä olevan muutakin ruokaa. Ruukussa oli väkijuomaa ja ruukun kantena lotoslehti. Mies lauloi tullessaan: