Part 4

Kun Lo Ta oli saapunut portin eteen ja nähnyt sen suljetuksi, hän alkoi nyrkeillään sitä rummuttaa, jotta hänelle avattaisiin. Mutta eipä haluttanut vartioita vähääkään täyttää tulijan toivomusta. Kun Lo Ta siis oli jonkun aikaa jyskyttänyt porttia, hän kääntyi raivostuneena etupihaan, jossa katseensa osui erääseen kivestä ja savesta tehtyyn patsaaseen. Tällaisia patsaita on buddhalaisissa rakennuksissa asetettu sisäänkäynnin vartioiksi sen kahden puolin. Lo Ta alkoi heti haukkua patsasta:

— Te pönäkät jättiläispatsaat, miksette tule auttamaan minua, kun minä porttia jyskytän? Vai nostatteko ilettävät turpanne korkeutta kohti pelottaaksenne minua? Se ei tule onnistumaan!

Ja hän syöksyi kuvapatsasta kohti, nykäisi muutamia patsasta ympäröiviä paaluja irti aivankuin olisi kitkenyt sipuleja maasta ja hypättyään kuvapatsaan jalustalle alkoi paalulla hakata kuvan jalkoja, että savea ja soraa lensi alas.

Kun portin takana vaanivat vartiat tämän näkivät, he huusivat kauhistuneina ja riensivät johtajan luo ilmottamaan asiasta.

Sillä välin oli Lo Ta kääntänyt katseensa kuvasta vähän hengähtääkseen ja äkkäsi nyt ympäri kääntyessään toisen kuvapatsaan toisella puolella etupihaa. Hän raivostui taas ja ärjäsi:

— Sinä lurjus seisot siellä ja naurat minulle!

Ja Lo Syvähenki ryntäsi suojusaidan yli toisen patsaan päälle ja iski sitä jalkoihin niin vimmatusti, että kuului ensin ritinää ja rätinää ja sitten hirvittävä jyrähdys: Hänen ylhäisyytensä herra Porttivahti suistui valtapaikaltaan ja makasi nyt häväistynä tomussa. Mutta Lo Syvähenki huitoi yhä aseillaan ja nauraa räkätti kuin mielipuoli.

Kun luostarinjohtaja sai kuulla, mitä ulkona oli tapahtunut, hän sanoi käskevästi:

— Älkää haastako riitaa hänen kanssaan, vaan täyttäkää velvollisuutenne.

Johtajanapulainen, kyökkimestari, lukkari ja muut luostarin ylemmät virkamiehet kokoontuivat johtajan huoneeseen kertomaan, että se villipeto on tänään taas hurjassa humalassa, koska on hajottanut koko toisen puolen kesämajaa ja kaatanut kuvapatsaan portin luota. Ja he tiedustelivat, mitä nyt pitäisi tehdä.

— Minä luulen, — vastasi johtaja, — että itsepä maan keisarin täytyisi väistyä sellaisessa tilassa olevan ja niin väkevän soturin tieltä. Sitä suuremmalla syyllä meidän! Jos hän on kuvapatsaan särkenyt, niin hänen suosijansa korvaa sen uudella, ja jos hän on kesämajan hävittänyt, niin tuo suosija rakennuttaa sen uudelleen. Jättäkää hänet vain tänään rauhaan.

— Mutta se kuvapatsas on portin suojelushenki, — sanoivat munkit. — Kuinka me voisimme suvaita, että se särjetään?

— Jos te viskaatte minulle tuollaisen kysymyksen, — intti johtaja, — niin vastaan siihen, että vaikka hän särkisi luostarin kallisarvoiset Buddha-kuvat, saatikka sitten portti patsaita, niin me emme voisi häntä estää. Kaikki, mitä nyt voimme tehdä, on antaa hänen olla rauhassa. Ettekö nähneet, kuinka hän viime kerralla raivostui aivan vähäisen vastustuksen tähden?

Munkit poistuivat ja arvelivat mennessään, että heidän johtajansa on suuri raukka. Mutta portinvartioille he huusivat:

— Vartiat, älkää millään muotoa avatko porttia, vaan pitäkää häntä tarkasti silmällä!

Mutta kun Lo Ta kuuli heidän huutonsa, hän ärjäsi portin takaa:

— Jollette te kaljupäät heti avaa minulle, niin sytytän portin tuleen ja poltan koko luostarin poroksi!

Munkit pitivät viisaampana avata portin salvat, sillä muussa tapauksessa olisi Lo Ta varmaankin pannut uhkauksensa täytäntöön. Portinvartiat avasivat siis teljet ja irrottivat tynkipuomit aivan kuulumattomasti ja pakenivat sitten munkkien perään piiloutuakseen luostariin.

Lo Syvähenki ryntäsi nyt hurjaa vauhtia nyrkit pystyssä päin porttia, joka avautui heti niin helposti, että hän kaatui pitkälleen maahan. Mutta hän nousi jaloilleen, löi kevyesti kädellä päähänsä ja läksi suoraa päätä makuusuojaansa.

Munkit istuivat sisällä syvään mietiskelyyn vaipuneina noudattaen pyhää velvollisuuttaan, mutta kun Lo Ta kohotti oviverhoa ja astui sisään heidän riviensä väliin, valtasi suuri pelko heidät ja he painoivat päänsä alas.

Hän pääsi kuitenkin onnellisesti vuoteensa luo ja alkoi riisuutua. Hän avasi vyönsä ja rupesi hellittelemään pukunsa sidenauhoja, mutta kun ne eivät heti avautuneet, hän repi ne auki. Sitä tehdessään putosi koiran reisiluu hänen povestaan.

— Haa, sepä mainiota! — huusi Lo Ta. — Minulla tuntuu juuri olevan aika nälkä!

Ja hän alkoi syödä. Mutta munkit peittivät häpeissään ja inhoissaan kasvonsa ja hänen lähimmät naapurinsa vetäytyivät vuoteillaan mahdollisimman kauaksi hänestä.

Lo Syvähenki kiskaisi palan lihaa koiran reidestä ja ojensi sen viereiselle munkille sanoen:

— Pistä poskeesi!

Mutta munkki painoi kauhtanansa hihaa huuliaan vasten estääkseen lihapalaa sattumasta niihin. Kun Lo Ta sen huomasi, hän huusi:

— Etkö tahdo syödä? Hä? Varroppas!

Ja hän sieppasi munkin kainaloonsa ja työnsi lihapalan väkisten hänen suuhunsa. Eikä hän antanut toiselle aikaa sylkäistä palaa suustaan, vaan pakotti uhrinsa nielemään tuon vastenmielisen palan. Silloin ryhtyivät toiset munkit auttamaan onnetonta toveriaan.

Mutta Syvähenki viskasi koirankoiven luotaan ja alkoi nyrkit pystyssä nasikoida virkaveljiensä kaljuja päitä. Koko makuusuoja joutui epäjärjestykseen ja kiihdyksiin. Munkit kokosivat vaatteensa ja hankkiutuivat lähtemään kokonaan talosta pois huolimatta apulaisen kehotuksista jäädä paikoilleen. Syvähenki raivosi niin kauan heidän keskuudessaan, että kaikki olivat peräytyneet ulos etsiäkseen itselleen turvapaikan jostakin muualta.

Tällä kertaa eivät kyökkimestari ja lukkari enää kääntyneet luostarinjohtajan puoleen, vaan kutsuivat luostarin palvelusväen kokoon, luvultaan noin sata henkeä ja hyökkäsivät tämän talouskaluilla, seipäillä ja nuijilla asestetun joukon kanssa makuusuojaan. Syvähenki oli juuri tulossa ulos, mutta kun hän äkkäsi vaarallisen asemansa, hän päästi hurjan sotahuudon ja peräytyi takaisin. Hänellä ei ollut minkäänlaista asetta ja sentähden hän kiireessä repäisi Buddha-kuvan edessä olevasta uhripöydästä kaksi jalkaa ja alkoi heti tehdä puhdasta jälkeä. Ja totta puhuen, vaikka toiset olivatkin niin vahvasti varustetut, olivat he kuitenkin iloisia, että saattoivat paeta tästä kahakasta heitettyään aseensa.

Mutta pihalle johtavaan käytävään he uskalsivat pysähtyä hetkeksi ja päättivät nyt hyökätä yhtaikaa käytävän kummaltakin puolelta Lo Tan kimppuun, kun tämä on menossa ulos. Mutta Syvähenki huomasi juonen. Hänellä oli pöydänjalka kummassakin kädessään ja huitoi niitä yhä enemmän yltyneenä oikealle ja vasemmalle, eteen ja taakse tehdäkseen tilaa ja karkottaakseen viholliset tieltään. Hän oli näin taistellen edennyt pihalle saakka, kun luostarinjohtaja yhtäkkiä ilmaantui kamppailevain näkyviin ja huusi kuuluvalla äänellä:

— Syvähenki, heretkää!... Ja te munkit, antakaa hänen olla rauhassa!

Luostariveljet, joista osa oli kamppailussa haavottunut, hillitsivät itsensä, ja kun Lo Ta huomasi, ettei kukaan häntä enää vastustanut, hän heitti pöydänjalat maahan ja sopersi:

— Herra johtaja, minä alistun teidän tuomioonne.

Nyt alkoi Lo Ta vähitellen selvitä.

— Syvähenki, — lausui johtaja, — jos te tulette elämään tällä tavalla edelleen, niin te sillä joudutatte minun kuolemaani. Kun te ensi kerta olitte humalassa ja aikaansaitte täällä yleisen epäjärjestyksen, minä ilmotin siitä teidän sukulaisellenne, herra sihteeri Tshaulle, joka sen johdosta kirjotti anteeksipyyntökirjeen luostarin veljeskunnalle. Tällä kertaa olette ollut paljon raivoisampi ja rikkonut paljon pahemmin sopivaisuuden ja hyvän järjestyksen sääntöjä vastaan. Te olette särkenyt kesämajan ja porttipatsaan. Tämän kaiken voi teidän sukulaisenne korvata. Mutta te olette ahdistanut munkkeja ja karkottanut heidät luostarista ulos; sellainen rikos on sangen vakavaa laatua. Tämä Wan Shu Buddhisatwalle pyhitetty tomppelimme Viidentaulunvuorella on ollut levon, rauhan ja yksinäisyyden tyyssija, josta uhrisavu jo yli tuhannen vuotta on kohonnut taivasta kohti. Kuinka voisimmekaan suvaita, että te sitä tällä tavalla häpäisette? Tulkaa muutamaksi päiväksi minun suojaani, kunnes minä olen hankkinut teille toisen paikan.

Syvähenki seurasi luostarinjohtajaa, sittenkun tämä oli käskenyt erään ylemmän virkamiehen lepyttämään hartaustoimituksessaan häirittyjä munkkeja ja johtamaan heitä paikoilleen makuusuojaansa ja auttamaan haavotettuja ja ruhjottuja.

Seuraavana päivänä piti luostarinjohtaja apulaisensa kanssa neuvottelun. He tahtoivat antaa Syvähengelle rahaa ja lähettää hänet menemään, mutta pitivät kuitenkin parempana ilmottaa asiasta sihteeri Tshaulle.

Johtaja kirjotti siis kirjeen ja lähetti kaksi palvelijaansa viemään sitä herra Tshaulle hänen kesäasuntoonsa. Heidän oli määrä odottaa vastausta. Herra sihteeri luki kirjeen ja tuli neuvottomaksi, mutta kirjotti vastauksen luvaten korjata kesämajan ja hankkia uuden porttipatsaan ja sanoi yhtyvänsä arvoisan johtajan mielipiteeseen, että Syvähenki olisi lähetettävä jonnekin muualle, koska hän oli niin paljon pahaa aikaansaanut.

Luostarinjohtajan luettua vastauksen hän käski ensin palvelijansa tuoda mustan päällysviitan, parin kenkiä ja kymmenen taelia hopeata ja kutsutti sitten luokseen Syvähengen, jolle lausui:

— Syvähenki, kun te ensi kerta tulitte humalassa kotiin, minä pidin sitä vain pahana sattumana. Nyt te olette tehnyt itsenne toisen kerran syypääksi tähän rikokseen, vieläpä paljon raskauttavammassa muodossa, sillä te ette ole ainoastaan särkenyt pyhiä esineitä, vaan ahdistanut ja solvaissut munkkeja personallisesti. Teidän menettelyänne ei voida näin ollen enää kauempaa sietää tässä puhtauden ja rauhan tyyssijassa. Ottaen huomioon teidän suojelijanne mielipiteen minä annan teille kirjeen, joka on oleva teille suosituksena toiseen luostariin. Sinne saatte nyt lähteä ja sinne asettua ja täyttyköön siellä teidän kohtalonne. Me emme voi missään tapauksessa pitää teitä kauempaa luonamme.

— Pyhä päämieheni, — vastasi Syvähenki, — minne aiotte lähettää minut, teidän oppilaanne, jotta minä kutsumukseni täyttää voisin?

— Minulla on nuorempi veli, — selitti johtaja, — joka nykyään on »Suuren saarnaajan» luostarin esimiehenä maan itäisessä pääkaupungissa. Hänen nimensä on Tshi Tsing. Tämä kirje, jonka annan teille myötä, on hänelle osotettu, ja hän hankkii kyllä teille paikan, jota voitte hoitaa loukkaamatta omaa luostarillista arvoanne.

Syvähenki kumarsi johtajalle yhdeksän kertaa [hänen olisi pitänyt kumartaa vain kolme kertaa. Yhdeksänkertainen kumarrus osottaa suurinta kunnioitusta ja saattaa tulla vain keisarin, jumalankuvain tai Konfusiuksen osaksi], otti yhden mytyn kainaloonsa, viskasi toisen selkäänsä ja kolmannen, jossa kirje oli, rinnalleen, sanoi jäähyväiset luostarin johtajalle ja veljeskunnalle ja läksi Viidentaulunvuorelta muille maille.

Lo Ta voittaa rosvopäällikön uudella tavalla.

Paikka, johon Lo Syvähenki ensinnä suuntasi kulkunsa, oli pajan läheisyydessä oleva majatalo, jossa hän aikoi viipyä siksi, kun hänen sauvansa ja miekkansa valmistuisivat; sitten tulisi hän jatkamaan matkaa. Tuskin tarvitsee huomauttaa, että jokainen Viidentaulunvuoren munkki iloitsi sydämensä pohjasta nähdessään Syvähengen katoavan kaukaisuuteen ja että hänen suojelijansa, sihteeri Tshau lähimmässä tulevaisuudessa korvasi hänen aikaansaamansa vahingot.

Parissa kolmessa päivässä sai seppä sauvan ja miekan valmiiksi. Sauva oli Lo Tan suureksi mielihyväksi kirjailtu väri- ja lakkamaalauksilla ja seppä sai työpalkkansa lisäksi vähäsen hopeata. Sitten Syvähenki otti myttynsä, kiinnitti miekan vyötäisilleen, tarttui sauvaansa, heitti jäähyväiset sepälle ja tämän sälleille ja läksi matkalleen. Emmekä me erehdy väittäessämme, että jokainen vastaantulija, joka häntä hiukankin tarkemmin tuli silmäilleeksi, ajatteli:

— Tuossapa vasta tanakka munkki!

Pyhiinvaeltajamme kulki parin viikon ajan kohti maan itäistä pääkaupunkia välttäen visusti kaikkia tien varrella olevia luostareita ja viettäen yönsä majataloissa. Toisinaan hän poikkesi juomalaankin ottaakseen ryypyn virkistykseksi.

Mutta eräänä päivänä, kun hän kulki tietään ihaillen ympäristönsä kauniita vuorimaisemia, yö yllätti hänet hänen huomaamattaan, ja hän tunsi, ettei hän enää jaksaisi lähimpään matkan varrella olevaan majapaikkaan. Mikä neuvoksi yön pimeydessä, kun hän oli yksin vieraalla seudulla?

Hän oli kulkenut vielä noin kolme Kiinan penikulmaa eteenpäin, kun saapui pienelle puiselle sillalle, josta näki punaista hohdetta jonkun matkan päässä. Pian saattoi sakeassa puistikossa erottaa yksinäisen talonpoikaistalon. Muuten ei näkynyt kuin loppumattomia harjanteita toinen toistaan ylempänä.

— Parasta on, — arveli Lo Syvähenki, — pyytää yösijaa tuosta talonpoikaistalosta.

Ja hän kääntyi valoa kohti, riensi portaita ylös ja tuli pihalle, jolla talon palvelusväki hyöri kuumeisesti juosten edes ja takaisin, ikäänkuin olisi sillä ollut tavattoman tärkeä ja kiireinen asia toimitettavana. Lo Ta jäi talon eteen seisomaan, nojasi sauvaansa ja puhutteli palvelusväkeä huutamalla, mutta kohteliaasti.

— Munkki, mitä asiaa on teillä näin myöhäiseen aikaan tähän taloon? — kysyttiin häneltä.

— Minä en jaksa enkä löydä enää lähimpään majapaikkaan, — selitti Syvähenki, — ja pyytäisin sentähden päästä yöksi teidän kunnioitettavan isäntänne taloon.

— Meillä tulee ensi yönä kaikki olemaan epäjärjestyksessä emmekä siitä syystä voi ottaa teitä luoksemme.

— Voittehan kuitenkin antaa minun jossakin talon nurkassa levätä tämän yön jatkaakseni matkaani aamulla varhain.

— Kunnioitettava isä, te teette hyvin viisaasti, jos kiireimmän kautta laitatte itsenne täältä pois. Te ette kuitenkaan voisi jäädä tänne joutumatta alttiiksi häpeälliselle kuolemalle.

— Mikä järjetön ajatus! Tehdä yösijastani niin suurenmoinen asia, ikäänkuin minun pyyntöni sisältäisi kuolemalla rangaistavan rikoksen!

— Lähtekää nyt suosiollisesti, sillä jos te tässä vielä jonkun aikaa viivyttelette, niin mahdollisesti teidät vangitaan.

Nämä sanat saivat Syvähengen sisun kiehahtamaan ja hän tiuskaisi:

— Te puhutte kuin typerät moukat! Vai ettäkö minut vangittaisiin, vaikken ole sanallakaan antanut aihetta sellaiseen tekoon!

Nyt alkoivat muutamat haukkua häntä toisten koettaessa yhä hyvällä puheella saada häntä lähtemään. Mutta Syvähenki kohotti sauvansa ja oli aikeessa antaa heille oikein tuntuvan vastauksen, kun eräs ukko riensi talosta ulos. Syvähenki huomasi hänet ja antoi kätensä painua alas. Tulija oli yli kuudenkymmenen vuoden ja hänen kädessään oli pitkä seiväs, joka ylettyi korkealle pään yli:

— Mikä melu täällä on? — huusi ukko tullessaan.

— Tämä munkki aikoo piestä meitä, — vastasi palvelusväki. — Syy ei ole siis meidän.

— Minä olen Viidentaulunvuoren luostariveljiä, — selitti Syvähenki, — ja olen asioissa matkalla itäiseen pääkaupunkiin. Koska en tänään enää voi ehtiä seuraavaan majataloon, oli aikomukseni pyytää yösijaa teidän kunnioitetusta talostanne. Mutta tuo roistojoukko vakuutti härnäillen, että jollen lähde, niin minut täällä pistetään köysiin.

— Jos te olette Viidentaulunvuoren munkkeja, — sanoi ukko, — niin olkaa hyvä ja käykää sisään.

Lo Syvähenki seurasi ukkoa sisään ja kun he olivat istuutuneet, virkkoi vanhus:

— Pyhä veli, teidän ei pidä suuttua, sillä palvelusväkeni ei tiennyt, että te olette tuosta buddhalaisten munkkien kuuluisasta turvapaikasta, ja vaikka meidän talossamme ensi yönä tuleekin olemaan hyvin rauhatonta, tahdon kuitenkin koettaa auttaa teitä.

Lo Syvähenki nousi, nojautui matkasauvaansa, kiitti ukkoa ja sanoi:

— Minä olen teille erittäin kiitollinen, te hyväntahtoinen ystäväni. Saanko luvan kysyä teidän kunnianarvoisaa sukunimeänne?

— Sukunimeni on Liu, — vastasi ukko, — ja meidän taloamme sanotaan Kirsikkamajaksi. Tästäpä syystä ovat ihmiset ruvenneet nimittämään minua Kirsikkamajan vaariksi. Mutta saanko luvan kysyä teidän munkkinimeänne, pyhä veli?

— Minun esimieheni nimi on Tshi Tshin (uskollinen sydän) ja oma nimeni Lo Ta, mutta veljeskunnassa minua nimitetään Syvähengeksi.

— Olkaa hyvä ja syökää vähäsen välipalaksi, pyhä veli, — pyysi vanha Liu, — mutta tuskinpa syötte lihaa, vai kuinka?

— Minä en pidä sitä niin suurena asiana, jos syönkin lihaa ja juon väkeviä juomia, — arveli Syvähenki, — ja sanoakseni teille totuuden, minä en ole pahoin nirsu mitä viinaan tulee, olkoonpa se sitten puhdasta tai sekotettua, valkoista tai värikästä.

— Jos kerran se on asian laita, — nauroi ukko Liu, — että te ette lihaa ettekä ryyppyä viero, niin sallikaa minun käskeä valmistamaan teille syötävää ja juotavaa. Palvelijat hoi, laittakaa oiva ateria ja runsaat ryypyt pöytään!

Palvelija kattoi pöydän tuossa tuokiossa, toi paahdettua naudanlihaa, kolmea, neljää lajia vihanneksia sekä parin syöntipuikkoja Lo Talle. Tämä pani myttynsä syrjään ja asettui pöydän ääreen. Palvelija toi vielä kattilan voimakasta juotavaa ja juomakupin.

Syvähenki ei suinkaan ujostellut eikä säästänyt, vaan tyhjensi kursailematta juomakattilan ja ruokalautaset muutamassa minuutissa, niin että ukko Liu vain itseksensä häntä ihmetteli. Sitten palvelija toi riisiä, jonka Lo Ta söi yhtä nopeasti.

— Minun täytyy pyytää teitä, — virkkoi nyt vanha Liu, — ensi yön nukkumaan eräässä sivurakennuksessa ja pysyä siellä ulos tulematta, vaikka kuulisittekin melua ja meteliä ulkoa.

— Saanko kysyä, — uteli Lo Ta, — mitä teidän talossanne tulee ensi yönä tapahtumaan sitten?

— Minä arvelen, että tuskinpa saattaa maailmasta eronneella miehellä, kuten teillä, olla mitään erikoista halua saada tietää se.

— Mutta isäntä hyvä, miksi olette noin alakuloinen? — kysyi Lo Syvähenki. — Minä toivon, ettette ole loukkaantunut minun tulostani. Minä korvaan huomenna mielelläni, mitä olen velkaa yösijastani, enkä tahdo teitä sen kauempaa rasittaa.

— Oo, ei suinkaan, pyhä veli! — huudahti vanhus. — Kuulkaahan, mitä sanon. Meillä on ollut tapana antaa vapaaehtoisesti munkeille lahjoja, emmekä me suinkaan kanna vihan kaunaakaan heitä kohtaan. Mutta ensi yönä joutuu tyttäreni naimisiin, ja tämä aiheuttaa levottomuuden.

— Hahahaa! — nauroi Syvähenki. — Kun tyttäret tulevat täysi-ikäisiksi, täytyy heidän päästä naimisiin. Se on, kuten te tiedätte, yksi noista tärkeistä suhdekäskyistä [kiinalaisten viisi suhdekäskyä ovat: ruhtinaan ja alamaisen suhde, miehen ja vaimon suhde, vanhempain ja lasten suhde, sisarusten suhde ja ystäväin suhde], inhimillisen luonnon suurimpia velvollisuuksia. Kuinka saattaa tämä tehdä mielenne alakuloiseksi?

— Niin nähkääs, asian laita on se, että tuo uusi sukulaisuus on meille vastenmielinen.

— Mikä mieletön mies te olettekaan! Jos kysymyksessä olevat sukulaispuolueet eivät voi sietää toisiaan, niin miksi Herran nimessä te suostutte sellaiseen avioliittoon sitten?!

— Tyttäreni on ainoa lapseni, — selitti vanhus, — ja on nyt yhdeksäntoistavuotias. Meidän läheisyydessämme on vuori, jota sanotaan Kirsikkavuoreksi. Tälle vuorelle asettui aivan äskettäin kaksi »suurta kuningasta», kuten he itseään nimittävät, ja heidän noin viisi-, kuusisataa miestään. Mutta todellisuudessa he ovat rosvoja, jotka pilkkaavat keisaria ja hänen arvoaan. Toinen heistä tuli eräänä päivänä minun talooni kiskomaan suojelusveroa. Hän katseli tytärtäni, pani kaksikymmentä taelia ja käärön punaista silkkiä häälahjaksi pöydälle ja selitti tulevansa tänä iltana noutamaan tyttäreni vaimokseen. Me emme voi tuota miestä vastustaa, vaan olemme pakotetut tottelemaan. Tämä on syynä levottomuuteemme eikä meidän mielipahamme kohdistu vähimmässäkään määrässä teitä kohtaan, kunnioitettava munkki.

— Niinkö! — huusi Syvähenki. — Jos asian laita on se, niin tiedänpä oivallisen keinon, millä saan hänet luopumaan aikomuksestaan ja halustaan naida tyttärenne. Mitä te siitä muuten arvelette?

— Hän on kuin itse paholainen, ja voi silmäänsä räpäyttämättä tappaa jokaisen meistä. Mutta millä tavalla te aiotte saada hänet luopumaan aikomuksestaan?

— Minä olen Viiden taulun vuoren luostarissa oppinut erinomaisen tavan, jolla saa niin mainiosti toisen luopumaan aikeistaan, olkoonpa kysymyksessä vaikka kuka. Viekää tyttärenne jonnekin muualle ja antakaa minun odottaa ylkämiestä tyttärenne huoneessa, jotta saisin tilaisuuden osottaa hänelle vaikutusvaltaani. Luottakaa huoletta siihen, että hän luopuu aikeistaan!

— Jos niin todellakin tulee tapahtumaan, niin te teette minulle suuren palveluksen. Mutta muistakaa, kuinka tavattoman vaarallista on silitellä tiikerin partaa.

— Minun henkeni ei joudu lainkaan vaaranalaiseksi. Tehkää te vain, kuten sanoin.

— Hyvä on, — huudahti vanha Liu. — Mikä onnellinen sattuma olikaan, että buddhalainen munkki osui oikeaan aikaan minun talooni.

Muutkin hämmästyivät aika lailla munkin lupausta.

— Ehkä söisitte vielä vähäsen jotakin? — kysyi Liu-vaari.

— Syömisestä en minä nyt niinkään välitä, — vastasi Syvähenki, — mutta jos teillä on vielä samanlaista juotavaa, niin ottaisinpa kernaasti vielä muutaman kulauksen.

— Kyllä, kyllä! Kuulkaa siellä, tuokaa pian paistettua haukea ja äskeistä juotavaa.

Kun näitä oli tuotu, pyysi isäntä Syvähenkeä käyttämään hyväkseen ja tämä joikin vielä muutaman kupposen ja söi palasen haukea. Sitten Lo Syvähenki otti sauvansa ja kysyi Liu-vaarilta, oliko hän jo vienyt tyttärensä talteen.

— Minä lähetin hänet täksi yöksi naapuriin, — vastan ukko.

— Näyttäkää minut siis tyttärenne kamariin, — käski Syvähenki.

Vanhus opasti munkin kamarin ovelle ja sanoi:

— Tässä on tyttäreni kamari.

— Hyvä on. Nyt saatte kaikki muut mennä matkoihinne, — virkkoi Syvähenki lopuksi.

Ukko Liu poistui palvelijoineen päättämään hääjuhlan valmistuksia, sillä hän ei ollut aivan varma asian onnistumisesta ja jätti Syvähengen yksinään morsiuskamariin.

Ensi työkseen kokosi tämä kaikki huonekalut yhteen nurkkaan lukuunottamatta yhtä tuolia, jonka jätti keskelle huonetta. Sitten hän sammutti tulen, asetti sauvansa tuolin viereen ja istuutui tuolille kärsivällisesti odottamaan ylkämiehen tuloa.

Kun hetki läheni, käski ukko Liu palvelijansa sytyttämään kaikki kynttilät, asettamaan pöydän kuistille, ripustamaan kukilla koristettuja lyhtyjä sen yläpuolelle, tuomaan vadin lihaa sekä suuren kattilan väkevänpuoleista juomaa ja olemaan valmiina palvelemaan ylkämiestä.

Kello oli kahdeksan tienossa, kun Kirsikkavuorelta päin alkoi kuulua kellojen ja rumpujen ääntä. Liu-vanhus kuuli tämän ja alkoi vapista, palvelijat astuivat ulos katsomaan mitä oli tulossa, ja näkivät puolisen sataa tulisoihtua, jotka valaisivat ympäristön, että oli valoisaa kuin päivällä. Näkyipä sieltä nopeaan laukaten lähestyvän joukko ratsumiehiäkin. Liu käski avata portin ja astui itse ulos lausumaan vieraansa tervetulleeksi.

Rosvopäällikön edessä ja takana oli hänen omia asestettuja miehiään vartioina. Näiden yllä oli juhlapuvut, käsissä lippuja ja hatuissa kukkia. »Kuninkaan» edellä marssi kahdeksan miestä kullakin harsokankainen lyhty kädessä ja neljä muuta kantaen tyhjää kantotuolia, jossa morsian aiottiin viedä uuteen kotiinsa. »Kuninkaalla» itsellään oli keilamainen punainen turbaani päässä, harmaa kultaompeleinen viitta yllä, vyötäisillä kullattu vyö ja pitkävartiset ratsusaappaat jalassa. Hän ajoi uljaalla, vaahtosuisella ratsulla.

Juhlakulkueensa ympäröimänä saapui siis »suuri kuningas» Kirsikkamajaan, ja kun hän astui ratsunsa selästä alas, niin hänen juhlajoukkonsa kohotti äänekkään onnentoivotushuudon. Liu-vanhus riensi omasta kädestään tarjoamaan tulomaljaa, jota täyttäessä hän ja kaikki hänen palvelijansa polvistuivat maahan rosvokuninkaan eteen. Mutta tämä tarttui ukon käteen, nosti hänet ylös ja sanoi:

— Te olette minun appeni. Miksi polvistutte siis minun eteeni?

— Älkää puhuko noin, — vastasi Liu, — minähän olen vaan suuren kuninkaan alamainen.

Rosvokuningas, joka nähtävästi oli jo kotonaan tyhjentänyt monet lähtömaljat, nauroi noille sanoille ja arveli:

— Minä toivon, etten ole tuottava teille häpeätä tullessani vävyksenne.

Kun he astuivat kuistille, arveli hän:

— Isäni, eipä olisi ollut syytä näin suuremmoiseen vastaanottoon.