Part 3
— Minä toivon, — lupasi Tshau, — että minulla vastedes tulee olemaan tilaisuus palkita teidän hyväntahtoisuutenne arvokkaalla tavalla.
Sitten hän kutsui Syvähengen syrjään erään hongan alle ja varotti häntä vielä hiljaa seuraavin sanoin:
— Arvoisa veljeni, teidän ei pidä odottaa, että teitä täällä tullaan pitämään yhtä suuressa maallisessa arvossa kuin mihin olette tottuneet. Teidän pitää olla kaikissa suhteissa hyvin huolellinen ja hillitä itsenne. Etenkin, älkää olko kiivas eikä ylimielinen. Jos te tämän suhteen erehtyisitte, täytyisi minun hävetä teidän tähtenne. Säilyttäkää oma arvonne. Kyllä minä lähetän tuontuostakin miehen tuomaan teille vaatteita.
Ehkä tarkotti herra Tshau paitsi vaatteita vielä muutakin, mutta nähtävästi ei hänen sopinut ilmaista ajatuksiaan selvemmin.
— Minun vanha ystäväni, — virkkoi Lo Ta jotakuinkin harmistuneena, — jollette olisi tuhlannut tähän ainoatakaan sanaa, olisin minä kaikessa itsestäni huolta pitänyt.
Senjälkeen sanoi sihteeri Tshau hyvästi luostarinjohtajalle ja veljille ja lähti kantotuolissaan kulkemaan mäkeä alas kotiinsa. Palvelijat kantoivat hänen perässään toista tyhjää kantotuolia ja laatikoita.
Kun Syvähenki oli nähnyt kotiin palaavan ystävänsä katoavan kaukaisuuteen, hän palasi luostariin, meni suoraa päätä makuusuojaan, jota pidettiin kaikkein pyhimpänä paikkana, jossa munkit saattoivat vaipua itseään tutkiskelemaan ja jossa toimitettiin uhreja Buddhalle, heittyi vuoteelleen ja nukahti. Hänen vieressään oli kaksi munkkia vaipunut rukoukseen ja nämä koettivat herättää häntä sanoen:
— Tuo ei käy päinsä! Jos todella tahdotte ruveta munkiksi, niin miksette opettele vaipumaan mietiskelyihin?
— Kun minä tahdon nukkua, — murahti Lo Ta, niin mitä se teille kuuluu?
Mutta kun munkit olivat vaihtaneet muutaman sanan unen horroksissa makaavan Lo Tan kanssa, he näkivät turhaksi saada hänet hereille ja jättivät rauhaan. Kuitenkin he seuraavana aamuna tahtoivat mennä luostarinjohtajan luo valittamaan tälle hänen sopimatonta käytöstään, mutta apulainen esteli heitä sanoen:
— Selittihän johtaja meille, kuten muistatte, että hän tulee vielä suorittamaan suuria tekoja eikä ole yksikään meistä tuleva hänen vertaisekseen. Johtaja suojelee häntä, siitä saatte olla varmat. Paraiten teette, kun ette välitä hänestä.
Ja molemmat munkit saivat tyytyä siihen.
Kun Syvähenki huomasi, ettei kukaan enää hänen käytöstään moittinut, heittyi hän joka ilta vuoteelleen poikittain tai pitkinpäin, aivan miten sattui ja millaisella tuulella osui olemaan, ja vaipui heti sikeään uneen. Nukkuessaan hän kuorsasi kuin olisi mylly käynyt, ja kun hän herättyään nousi levolta, niin toimitti tehtävänsä sellaisella melulla, että sai kaikki huoneen asukkaat kiihdyksiin.
Makuusuojan vartiat menivät nyt johtajalle valittamaan, että Syvähenki käyttäytyy mitä sopimattomimmalla tavalla ja että mille luostarille hyvänsä olisi mitä suurimmaksi häpeäksi antaa tavoiltaan ja tottumukseltaan niin kehnon miehen asua muuriensa suojassa.
— Mieletöntä, — huudahti luostarinjohtaja, — ajatelkaa vain sitä, joka hänet tänne toi. Kyllä Syvähenki ajan kuluessa parantaa tapojaan.
Eikä uskaltanut kukaan vasta muistuttaa johtajalle hänestä. Ja niin eleli Lo Ta omalla tavallaan edelleen antamatta luostarin neljän tai viiden kuukauden kuluessa yhtäkään päivää aivan rauhassa viettää.
Lo Ta rikkoo munkkivalansa.
Syksy oli vähitellen lähennyt loppuaan.
Kun Lo Tan oli pitkän aikaa täytynyt pysyä verrattain rauhallisena paikallaan, niin valtasi hänet nyt sitä suurempi halu päästä liikkeelle.
Eräänä ihanana aamuna, kun luostaria ympäröivät korkeat puut ojentelivat komeita, kirjavia lehtikruunujaan nousevaa aurinkoa tervehtien, Lo Ta heitti pitkän mustan kauhtanan ylleen, sitoi sen ympäri vyötäisilleen tummanvihreän vyön, vaihtoi jalkineensa toisiin, tavallisiin ja läksi portista ulos alas kesämajaan. Tänne saavuttuaan hän istuutui lepotuoliin. Hetken aikaa mietittyään hän huudahti:
— Mikä aasi minä olenkaan! Ryyppy ja palanen lihaa ovat aina olleet minun mieleeni enkä voinut minä ennen ilman niitä päivääkään elää. Mutta siitä saakka, kun minusta munkki tehtiin, ovat he antaneet minun melkein kuivettua. Tahtoisinpa tietää, miksei sihteeri Tshau ole lähettänyt minulle mitään koko tänä aikana. Minun kurkkuni on kuiva kuin urkupiippu ja mieleni on jännityksessä siitä, voinko tätä pitkää kieltäymystä läpäistä ilman pientä tuikkua.
Juuri samalla hetkellä, kun Lo Ta virkistävää tuikkua ajatteli, hän näki miehen jonkun matkan päässä nousevan mäkeä ylös, olallaan seipääseen kiinnitettynä kaksi lekkeriä ja kupponen kädessään. Hän lauloi kulkiessaan:
Miss' vuoren alla tanner on, siin' punas hurme hiekan; mut sitä paikkaa myllertäin löys' härkä maasta miekan. Ja virran tumman partaalta puhalsi tuores tuuli — oh, miehensä on jättänyt Ju kaunis, hymyhuuli, j.n.e.
Kun Lo Syvähenki näki miehen lekkereineen lähestyvän mäen rinnettä pitkin, hän jäi kesämajaan istumaan ja odottamaan tulijaa. Ja tämä tulikin aivan kesämajaa kohti, laski kantamuksensa sen viereen ja huoahti. Nyt kääntyi Lo Ta häneen puoleensa kysyen:
— Kuuleppas sinä mies, mitä on sinulla lekkereissä?
— Hyvää viinaa niissä on, — vastasi kysytty.
— Mitä lekkerillinen maksaa? — kysyi Syvähenki.
— Herra munkki, — vastasi toinen, — tahdotteko sillä sanoa, että joisitte sitä?
— Mitä?... joisinko?...
— Niin, tätä minun viinaani, — selitti mies. — Minä tuon sitä tänne vuorelle myydäkseni luostarin palvelusväelle. Se on minun toimeni. Mutta luostarinjohtaja on antanut ankaran määräyksen, että jos myymme munkeille pisaraakaan viinaa, niin meitä rangaistaan, me menetämme kaikki oikeutemme ja karkotetaanpa meidät luostarin läheisyydestäkin. Me olemme kauppamme tähden riippuvaisia luostarista ja asumme siksi sen läheisyydessä. Tästä syystä en uskalla millään ehdolla myydä teille viinaa.
— Onko se totta? — kysyi Lo Ta. — Etkö sinä todellakaan aio antaa sitä minulle maksusta?
— Vaikka tähän paikkaan minut tappaisitte, — sanoi mies, — niin en voi sitä sittenkään tehdä.
— Minä en puhu tappamisesta, — väitti Lo Ta vastaan, — vaan kysyn, myytkö minulle vai etkö?
Kun mies huomasi, että keskustelusta saattoi tulla täysi tosi, hän sieppasi lekkerinsä ja läksi pakoon. Mutta Lo Syvähenki ryntäsi hänen jälkeensä, tarttui lekkereihin ja potkaisi kaupustelijan menemään kuin kerän maata pitkin. Sitten hän vei lekkerit kesämajaan, otti kupin, avasi tulpan ja alkoi lipoa viinaa. Pian hän oli tyhjentänyt toisen lekkerin, minkä tehtyään hän huusi miehelle:
— Kyllä minä tämän maksan, jos tulet huomenna luostariin!
Sillä välin oli viinakaupustelija toipunut tuimasta potkaisusta. Mutta koska hän pelkäsi, että luostarinjohtaja voisi saada kuulla hänen teostaan ja rangaista, niin hän ei piitannut juodun viinan maksusta, vaan kaadettuaan puolet jälelle jääneestä viinasta tyhjään lekkeriin nosti molemmat olkapäälleen, otti kuppinsa ja läksi astumaan mäkeä alas.
Mitä Lo Syvähenkeen tulee, hän istui jonkun aikaa aivan rauhallisena kesämajassa. Mutta sitten alkoi viinan voima osottaa olemassaoloaan. Hän hyppäsi pystyyn ja harppasi vähän matkaa jääden kuitenkin erään hongan alle istumaan. Mutta kauaa hän ei siinä istunut, sillä viina sai vähitellen hänet valtaansa.
Ensin hän huitoi käsiään, veti ne sitten mustan kauhtanansa hihoista ulos, nousi, sitoi kauhtanan rintansa ympäri, niin että ommeltu selkämys näkyi, ja läksi tällaisena astumaan mäkeä ylös. Tuijottaen tuimasti luostaria kohti hän reuhtoi kulkiessaan ruumistaan.
Portinvartiat, joita oli kaksi, huomasivat jo kaukaa Lo Syvähengen tilan, noutivat bambuseipäänsä ja asettuivat porttiaukkoon sulkeakseen Lo Taita tien.
— Mies hoi, — huusi toinen heistä, — sinä tahdot olla Buddhan oppilas ja tulet humalassa kotiin! Oletko sinä ollut aina noin pyörällä päästäsi, kun et ole huomannut, mitä ruokahuoneen seinällä seisoo: »Munkki, joka on nauttinut väkeviä juomia ja rikkonut pyhän kieltäytymislupauksensa, rangaistaan neljälläkymmenellä raipaniskulla ja karkotetaan luostarista». Ja: »Pottinvartia, joka päästää humalaisen luostariin, rangaistaan kymmenellä raipaniskulla.» Pidä siis varasi ja pötki kiireimmän kautta tuosta mäkeä alas, niin me puolestamme annamme asian raueta siihen!
Lo Syvähenki, joka oli vielä liian vähän aikaa ollut munkkina, jotta olisi voinut sotaisen luonteensa hillitä, suuntasi sanomattoman ylenkatseellisen silmäyksensä portinvartioihin ja alkoi sättiä heitä:
— Te varkaat ja sekasikiöt, jos te vain seipäillänne minua lyötte, niin kyllä minä teitä kohta opetan!
Kun portinvartiat huomasivat, että asia alkoi kääntyä arveluttavaksi, juoksi toinen heistä ilmottamaan tästä lukkarille toisen jäädessä porttiin ja koettaessa seipäällä estää Lo Taa pääsemästä sisään. Mutta tämä viskasi seipään vartian kädestä, haristi sormensa ja livahutti vastustajalleen sellaisen korvatillikan, että tämä tupsahti suin maahan eikä ehtinyt vielä ensi huumauksestakaan toipua, kun jo toinen isku lennätti hänet poikkiteloin porttiaukkoon. Voitettu huusi apua täyttä kitaa.
— Riittäköön tämä täksi kerraksi, — arveli Lo Ta ja lähti huojuen ja hoippuen astumaan pihan yli.
Sillä välin ilmaantui lukkari, joka oli toiselta vartialta saanut hädästä tiedon ja huutanut palvelusväen puolelta parikymmentä miestä avukseen, ja hyökkäsi seipäillä ja nuijilla varustetun joukkonsa etunenässä Lo Syvähenkeä vastaan.
Kun Lo Ta äkkäsi tämän, hän huusi, tai oikeammin ärjäisi niin julmasti, että tuntui jokaisesta kuin olisi ukkonen jyrähtänyt, ja lähestyi vaahdoten kuin korskea sotaratsu vastustajia.
Lukkari ja hänen väkensä eivät tienneet, että Lo Ta oli soturiksi kasvatettu, ja kun he nyt ensi kerta näkivät miehen hirvittävän muodon, he pakenivat takaisin luostariin, sulkivat ovet lujasti jälkeensä ja rakensivat vielä barrikadin ulko-oven taa.
Lo Ta seurasi heitä portaita ylös, ja kun hän huomasi ulko-oven olevan lukitun, niin koetteli ensin nyrkkejään, mutta potkaisi sen sitten polvellaan auki. Näin joutuivat nuo parikymmentä pakolaista vangiksi eivätkä tienneet miten nahkansa pelastaa. Lo Ta sieppasi nyt seipään erään vangiksi joutuneen kädestä ja ajoi kaikki ovesta ulos.
Sillä välin oli lukkari pujahtanut johtajan luo, ja kun tämä sai kuulla tapahtumasta, hän riensi neljän palvelijansa kanssa käytävään ja huusi:
— Syvähenki, tuollainen ruokoton käytös on täällä kielletty!
Vaikka Lo Syvähenki oli jotakuinkin sekaisin päästään, hän tunsi kuitenkin johtajansa, heitti seipään kädestään ja sanoi osottaen portille päin:
— Minä tulin maistaneeksi vähäsen viinaa, mutta en häirinnyt heitä lainkaan, mutta nämä alkoivat ensin minua ahdistaa ja lyödä.
— Nyt täytyy teidän heti, — vastasi johtaja, — ainakin kunnioituksesta minua kohtaan, mennä nukkumaan ja huomenna puhumme asiasta enemmän.
— Jollen minä kunnioittaisi teitä, herra johtaja, niin kyllä minä nujertaisin nuo kaljupäiset aasit viimeiseen mieheen, — mökötti Lo Syvähenki unohtaen päihtymyksissään, että hänenkin oma päänsä oli putipuhtaaksi ajeltu.
Johtaja käski palvelijansa viedä hänet paikalleen, johon hän romahti pitkälleen ja alkoi heti kuorsata.
Nyt kokoontuivat luostarin ylimmät virkamiehet ja munkit johtajan ympärille ja ilmaisivat olevansa Syvähengen enempää luostarissa-pitämistä vastaan.
— Me vastustimme turhaan hänen ottamistaan luostariin, — sanoivat he. — Ja mitä siitä nyt seurasi? Kuinka saattaa luostari sietää tuota villipetoa ja hänen tähtensä kääntää lait ja säädökset ylösalaisin?
— Minä myönnän, — sanoi johtaja siihen, — että häntä nyt vielä on vaikea ohjata ja että hän useasti saattaa tuottaa mielipahaa, mutta myöhemmin on hänen elämänsä varmaan kantava hyviä hedelmiä. Meidän täytyy ottaa huomioon hänen sukulaisensa ja meidän suojelijamme, herra sihteeri Tshau ja olla Syvähengelle hyvänsuopia. Kyllä minä puhun huomenna hänen itsensä kanssa tästä ja koetan saada hänet järkiinsä.
Munkit nauroivat salaa tällaiselle puheelle ja kuiskailivat keskenään:
— Millaisen narrin olemmekin valinneet johtajaksemme!
Sitten he painuivat yölevolle.
Seuraavana aamuna lähetti johtaja palvelijansa luostarin makuusuojaan kutsumaan Syvähenkeä luokseen. Lo Ta ei ollut vielä noussut levolta ja palvelija hämmästyi suuresti nukkuvan tilaa. Tuskin voisi sitä edes kaikkia yksityiskohtia myöten kuvatakaan. Vähitellen laittautui hän kuitenkin puoleksi hyväksyttävään kuntoon ja seurasi palvelijaa johtajan huoneeseen.
— Syvähenki, — lausui tämä, — vaikka olettekin soturiksi kasvatettu, ei teidän silti pidä unohtaa, että herra sihteeri Tshau, meidän suojelijamme, on saanut teidät rupeamaan munkiksi ja että te olette minulle vannonut olevanne tappamatta, varastamatta, alhaisia tekoja tekemättä, väkeviä juomia nauttimatta ja valehtelematta. Nämä ovat ne säädökset, joita koko veljeskuntamme noudattaa, ja etenkin se on tärkeä, joka kieltää nauttimasta väkijuomia! Kuinka te saatoitte eilen kuitenkin niin kovin päihtyneenä palata luostariin, ahdistaa portinvartioita, särkeä oven ja ärjyä niin kamalasti, että munkit ja palvelijat kauhistuneina juoksivat mikä minnekin pitkin luostaria? Kuinka te saatoitte tehdä itsenne syypääksi sellaiseen?
Syvähenki lankesi povilleen ja sanoi nöyrästi:
— En minä sellaista vastedes tee.
— Kuinka te munkiksi ruvettuanne, — jatkoi johtaja, — uskallatte ensiksikin rikkoa kieltäytymiskäskyn ja sitten vielä saattaa luostarin sellaiseen epäjärjestykseen? Jollei juuri herra sihteeri Tshau olisi toimittanut teitä tänne ja maksanut ylläpitonne, niin minä ajaisin teidät täältä matkoihinne. Pitäkää varanne, ettette vasta osottau syypääksi sellaiseen epäjärjestykseen.
Syvähenki nousi ja painaen kömpelösti kämmentensä pohjat yhteen, lupasi:
— En minä vastedes sellaista tee, en tee!
Johtaja pidätti hänet vielä luonaan, tarjosi hänelle aamiaista ja puheli ystävällisesti hänen kanssaan antaen hyviä neuvoja. Sitten hän otti esiin uuden munkkipuvun ja parin uusia jalkineita, antoi ne Syvähengelle ja lähetti hänet palvelijansa mukana takaisin.
Tämän ensimäisen hurjan humalansa ja raivonsa jälkeen pysyi Lo Syvähenki kolme ehkäpä neljäkin kuukautta luostarissa kaipaamatta muuhun maailmaan. Mutta eräänä päivänä maaliskuussa, kun ilmakin oli jo yhä lämpimämmäksi muuttunut, hän meni luostarin ulkopuolelle. Hänen siinä Viidentauluvuorta katsellessaan hän yhtäkkiä hytkähti ja käänsi päänsä. Tuuli oli tuonut muutamia eksyneitä ääniä hänen korvaansa alhaalta kylästä.
Hän meni sisälle makuusuojaansa, otti rahaa, pisti sen liivintaskuunsa ja riensi hetken kuluttua mäkeä alas kylää kohti.
Kun hän oli astunut taiteellisen porttikaaren alitse, joka erotti luostarin alueen kylästä, tai oikeammin kauppalasta, avautui hänen eteensä palanen tuota hyörivää maailmaa, jonka hän niin kauan sitten oli hyljännyt. Siinä oli ahtaasti toinen toisensa vieressä liha-, vihannes-, väkijuoma-, piirakka- y.m. kauppoja.
— Tosiaankin, — huudahti Lo Syvähenki itsekseen, — minä olen suuri narri. Olisinpa aikaisemmin tiennyt tämän paikan, ei minun olisi tarvinnut siltä kaupustelijalta silloin viinaa vorota. Tännehän minä voin tulla melkein milloin hyvänsä sitä ostamaan. Kuinka tavattoman helteiseksi onkaan sää näinä viimeisinä päivinä muuttunut! Enköhän löytäisi täältä jotakin syötävää?
Tässä keskeytti eräästä pajasta kuuluva taonta hänen ajatustensa juoksun; hän seisoi näet juuri erään pajan kohdalla, jonka ylikerroksesta riippui ilmotus vuokrattavista huoneista. Lo Syvähenki astui pajaan ja huomattuaan siellä kolme seppää työssä kysyi:
— Tahtoisin tietää, hyvä herra seppämestari, onko teillä hyvää, kovaa terästä varastossa?
Kun sepät näkivät Lo Tan, joka näytti vaaralliselta mieheltä, etenkin mitä tulee poskipäihin, vaikka olikin partansa ajeltu, niin he pelkäsivät häntä jonkun verran. Mestari antoi vasaransa levätä ja vastasi:
— Hyvä isä, olkaa hyvä ja istukaa. Mitä pitäisi minun teille valmistaa?
— Valmistakaa minulle, — vastasi Lo Syvähenki, — matkasauva ja miekka. Onko teillä sitten terästä, parasta lajia?
— On kyllä, minulla on oikein hyvää terästä: Siis matkasauva ja miekka. Kuinka painavia saavat olla? Minä valmistan ne aivan teidän määräystenne mukaan, hyvä isä.
— Tahtoisin sata naulaa painavan matkasauvan, — arveli Lo Ta.
— Se tulisi hiton painava, — virkkoi seppä hymähtäen. — Jos minä sellaisen teen, niin pelkäänpä, että ette sitä käyttää jaksaisi. Eipä painanut kuningas Kuan'inkaan sauva kuin kahdeksankymmentä yksi naulaa.
— Enkö minä muka vedä vertoja kuningas Kuan'ille sitten? — kysyi Lo Ta hiukan suuttuneena. — Ihminen hänkin vain oli, luullakseni.
— Eiköhän se tule tarpeeksi painava, jos laitan viidenkymmenen naulan painoisen, — arveli seppä.
— No tehkää se sitten kuningas Kuan'in sauvan painoiseksi — kahdeksankymmentäyksi naulaa.
— Hyvä isä, kyllä se siinä tapauksessa tulee olemaan ruman näköinen eikä suinkaan käteväkään. Antakaa minun tehdä se kuudenkymmenenkahden naulan painoiseksi. Sellainenkin olisi vielä kuin myllytukki. Mutta jollette jaksaisi sitä heilutella, niin älkää sitten minua syyttäkö. Ja mitä miekkaan tulee, niin kyllä minä ne tunnen. Teräs on oleva mitä parasta ja työhön ryhdyn heti.
— Paljonko ne tulevat maksamaan?
— Minä en pyydä liikoja. Alin hinta olkoon viisi taelia.
— Hyvä on! Minä maksan niistä pyytämänne viisi taelia. Mutta tehkäähän se hyvin, niin lisään runsaan juomarahan.
Ja hän antoi viisi taelia sepälle, joka vielä vakuutti:
— Kyllä minä ryhdyn heti työhön.
— Ettekö huolisi viinaryypystä minun seurassani? — kysäisi Lo Ta.
Mutta seppä kielteli:
— Isä hyvä, luvallanne en minä nyt tahtoisi tehdä teille seuraa. Minulla on paljon työtä.
Lo Syvähenki läksi pajasta, mutta tuskin hän lienee ollut siitä puolen sadan askeleen päässä, kun hän huomasi erään väkijuomakaupan ilmotuksen riippuvan vesikourussa. Hän huiskasi oviverhon syrjään, astui sisään ja istuutui. Sitten hän koputti pöytään ja huusi lujasti:
— Tuokaa ryyppy!
— Hyvä isä, pyydän anteeksi, — selitti kaupan isäntä, — mutta tämä talo kuuluu luostarille, minun liikepääomani on myöskin sen, ja luostarinjohtaja on ilmottanut ottavansa lainatun pääoman heti takaisin, jos minä myyn väkijuomia yhdellekään munkille. Älkää siis panko pahaksenne, että minun täytyy kieltäytyä.
— Poiketkaahan toki kerran hänen ehdoistaan, — virkkoi Syvähenki, — ja myykää minulle yksi ryyppy vain! Minä en hiisku kenellekään, että olette minulle mitään myynyt, niin siihenhän koko asia jää.
— Minä en voi mitenkään menetellä vastoin hänen määräystään, — vastasi isäntä. — Menkää mieluummin johonkin toiseen puotiin ja juokaa siellä, ja pyydän vielä kerta, suokaa tämä minulle anteeksi.
Lo Syvähenki nousi ja virkkoi:
— Jos lähdenkin tästä jonnekin muualle, tuota ryyppyä etsimään, niin kyllä minä palatessani vielä tänne poikkean sanoakseni silloin viimeisen sanani.
Ja hän poistui puodista. Muutaman askelen päässä hän huomasi taas ilmotuslipun erään toisen samanlaisen kaupan edessä, ja kun ei siinä minkäänlaista oviverhoa ollut, hän astui suoraa päätä sisään, istuutui ja tiuskaisi:
— Isäntä! Pian! Tuokaa minulle ryyppy!
— Hyvä isä, — sanoi isäntä, — te ette näy tuntevan meidän olosuhteitamme. Luostarinjohtaja on antanut määräyksen, joka teidän pitäisi tuntea ja kuitenkin, tulette nyt tänne saattamaan kauppamme vaaranalaiseksi.
Lo Syvähenki ei ollut lainkaan halukas lähtemään toista kertaa tyhjin toimin ja ahdisteli pyynnöillään aika lailla kaupan isäntää. Mutta kun tämä pysyi järkähtämättömänä, niin hänen täytyi vihdoin nousta ja lähteä.
Pari kolme kertaa koetti hän vielä onneaan muissakin puodeissa, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Ja hän tuumi:
— Täytyypä keksiä keino millä pettää nuo lurjukset, muuten en saa pisaraakaan maistaa.
Pitkänpuoleisen matkan päässä näistä puodeista kylän toisessa päässä oli mantelipuiden suojassa pieni talo, jonka katolla näkyi väkijuomakaupan merkki. Lo Syvähenki läksi sinne, ja kun hän pääsi selville siitä, että sielläkin myydään viinaa, hän astui sisään, istuutui ja nojaten väsyneesti ikkunalautaa vasten sanoi:
— Isäntä, olkaa hyvä ja myykää matkustavalle munkille vähäsen viinaa.
Isäntä katsoi häneen tutkivasti ja kysyi:
— Mistä te tulette, herra munkki?
— Minä olen pitkällä matkalla ja jouduin sattumalta tähän kylään.
— Mutta jos te olette Viidentaulunvuoren luostarista, niin en minä siinä tapauksessa uskalla teille mitään väkevää myydä.
— Ei, en minä sieltä ole! Tuokaa nyt pian.
Isäntä päätti Lo Tan muodosta ja puheesta, ettei hän ole paikkakunnan asukkaita, ja kysyi:
— Paljonko haluatte sitten?
— Älkää nyt siinä enää noin kovin tarkasti kysykö, vaan tuokaa iso pullo, niin sittenhän riittää.
Lo Syvähenki joi siitä kymmenkunnan lasillista. Sitten hän kysyi:
— Jos teillä on lihaa, niin tuokaa sitäkin.
— Olisittepa tullut aikaisemmin, — vastasi isäntä, — niin olisi kyllä ollut naudanlihaa, mutta nyt on kaikki lopussa.
Samassa tunsi Syvähenki lihan hajua jostakin kauempaa, juoksi ulos ja näki talon muurin luona suuressa kattilassa keitettävän koiran lihaa.
— Mitä tämä on, — huusi Lo Ta puodin omistajalle, — täällä keitetään koiranlihaa, eikä minulle puhuta siitä mitään?
— Minä arvelin, että koska olette munkki, niin ette saa syödä koiranlihaa ja sentähden en minä sitä ilmottanut.
— Tässä on rahaa, — sanoi Lo Ta antaen isännälle hopeata. — Minä ostan teiltä puolet näistä koiranlihoista.
Isäntä riensi jakamaan lihoja ja vei ne sisään asettaen Lo Tan eteen; hän toi myöskin kynsilaukkaa kastikkeeksi.
Nyt vasta tunsi Lo Syvähenki voivansa hyvin. Hän repi sormillaan lihaa irti luista, kastoi kynsilaukkaan ja pisti poskeensa. Kymmenkunta lasia tyhjensi hän vielä aterian aikana. Näyttipä siltä, kuin hän ei lainkaan aikoisi lakata, niin suuri oli kauan ikävöity nautinto; rasva oikein vuoti hänen suupielistään ulos. Kaupan omistaja töllisti nälkäistä vierastaan pitkän aikaa ja huudahti vihdoin ihmeissään:
— Eikö ala jo riittää, hyvä isä? Ettekö ole vieläkään saanut tarpeeksenne?
Syvähenki katsahti häneen suurin silmin ja murahti:
— En minä teidän rahoillanne syö eikä teillä ole siis oikeutta puhutella minua tuohon tapaan.
— Paljonko sitten tahtoisitte vielä?
— Tuokaa vielä pullollinen, — komensi Syvähenki ja toisen oli kuin olikin tuotava.
Lo Syvähenki tyhjensi senkin tuossa tuokiossa jättämättä tilkkaakaan jälelle. Otti sitten kalutun koirankoiven, pisti sen poveensa ja lähti matkoihinsa sanoen:
— Kun satun toiste saamaan rahoja, niin pistäynpä tänne taasen. Mutta isäntä pelästyi aika lailla nähdessään Syvähengen kääntyvän suoraa päätä kohti Viidentaulunvuorta, jolla luostari oli.
Luostarin kesämajan luo saavuttuaan Lo Syvähenki poikkesi siihen istumaan. Mutta kun viina taasen oli tehnyt tehtävänsä, hän hypähti pystyyn ja höpisi itsekseen:
— Onneksi en ole keneltäkään vielä kättä tai jalkaa taittanut. Mutta siitä huolimatta tuntuu kuin olisin masennuksissa. Pitääpä vähäsen ajaa voimia liikkeelle.
Ja seisoessaan kesämajan ovessa hän kääri kauhtanansa hihansuut kokoon ja alkoi työntää nyrkkejään ylös ja alas, oikeaan ja vasempaan, ikäänkuin voimia kootakseen. Sattuipa hänen raskas ruumiinsa tätä tehdessään joten kuten horjahtamaan ja hän keikahti puista kattopylvästä vasten, joka riuskahtaen katkesi. Lo Ta säpsähti ja ennätti kaikeksi onneksi hypähtää syrjään, ennenkuin koko toinen puolisko kesämajan kattoa luhistui romahtaen maahan.
Kun luostarin portinvartiat kuulivat tämän hirvittävän ryskeen, he juoksivat lähellä olevalle kummulle katsomaan, mitä oli tulossa. Sieltä asteli Lo Syvähenki hoipertaen mäkeä ylös.
— Taivasten tekijä! — huusivat vartiat kuin yhdestä suusta, — sieltä marssii tuo voimaihminen taas jättiläispöhnässä luostariin!
Sukkelasti he sulkivat portin, telkesivät sen visusti ja jäivät henkeään pidättäen seisomaan sen taa kuullakseen ja nähdäkseen, mitä tapahtuman piti.