Part 9

Voidaan pitää aivan varmana — vaikkakaan ei ole olemassa laillisesti päteviä todisteita siitä — että Cæsarilla ja Crassuksella oli sormet pelissä Catilinan salaliitossa. On olemassa paljon asianhaaroja, jotka viittaavat siihen suuntaan, että nämä liittolaiset olivat aikoneet Pompeiuksen poissa ollessa anastaa itselleen korkeimman vallan Roomassa ja että he ainakin johonkin aikaan olivat ajatelleet käyttää Catilinaa välikappaleenaan. Tosiasia on, että ne nuoret optimaatit, jotka olivat mukana torjumassa murhapolttajien aikeita olivat niin kiihdyksissään Cæsarille, että he kerran tämän poistuessa senaatista uhkasivat surmata hänet. Ja paljon myöhemmin, kun Cicero uskalsi puhua vapaammin siitä, mitä oli tapahtunut kulissien takana, hän mainitsi nimenomaan Cæsarin yhtenä niistä, jotka olivat sekaantuneet Catilinan salahankkeeseen. Luonnollisesti sekä Cæsar että Crassus pysyttelivät taka-alalla. He aikoivat vain antaa Catilinan ja hänen kannattajainsa tehdä ensimmäisen otteen ja suorittaa likaisen työn, jota tarvittiin anarkian ja hirmuvallan luomiseksi. Kunhan vain olisi tähän asti päästy, olisi heidän itsensä vuoro tullut tarttua asioiden kulkuun ja luoda uusi olojen järjestely. Mutta kun vallankumouskoe epäonnistui, Cæsar ja Crassus osasivat lakaista jälkensä umpeen.

Kun Pompeiuksen kotiintulon aika lähestyi, Cæsar ja Crassus tunsivat tarvitsevansa toisiansa. Yhteisestä vaarasta tuli se side, joka yhdisti Rooman rikkaimman ja sen velkaisimman miehen.

* * * * *

Kun Pompeius tuli kotiin, tasavaltainen hallitusmuoto oli siis yhä voimassa. Mutta Catilinan salaliitto oli, kuten sanottu, herättänyt laajoissa yhteiskuntapiireissä toiveen, että voimakas käsi tarttuisi valtiolaivan peräsimeen. Koskaan ei ollut Rooman kuningaskruunun tavoittelijalla ollut parempia onnistumisen edellytyksiä kuin Pompeiuksella vuonna 61. Mutta oliko hänessä miestä käyttämään suotuisaa tilannetta hyväkseen?

Tuskin hän oli Brundisiumissa astunut kotimaan kamaralle, kun hän jo yleiseksi hämmästykseksi laski armeijansa hajalle ja päästi itsekunkin kotiinsa. Mutta hän sai pian kokea, kuinka vähän sotilaaton sotaherra tosiaankin merkitsi sellaisessa yhteiskunnassa kuin silloisessa Roomassa. Lucullus teki tietysti kaikki, mitä hän voi, tehdäkseen elämän katkeraksi sille miehelle, joka oli vääntänyt sotapäällikönsauvan hänen käsistään, ja niittänyt sen, minkä hän oli kylvänyt. Ja hän onnistuikin hyvin. Kun Pompeius haki konsulinvirkaa, hän ei tullut valituksi. Kun hän pyysi, että hänen Aasian olojen järjestelynsä hyväksyttäisiin, hyväksymistä vastustettiin. Ja kun hän teki esityksen maan jakamisesta sotilailleen, vastattiin, ettei ollut maata jaettavaksi. Senaatti kauhistui uusia peltolakeja. Olihan jo peltolakisanakin kietoutunut Gracchus-levottomuuksien muistoon. Vai niin! Pompeiuksesta oli siis tullut samanlainen demagogi kuin nuo Gracchuksetkin!

Oli ihmeellistä, kuinka mahdotonta oli saada ketään puhumaan Pompeiuksen puolesta. Mutta komean triumfin hän sai viettää, puettuna pukuun, jonka sanottiin kuuluneen Aleksanteri Suurelle. Triumfivaunu oli runsaasti koristeltu jalokivillä, ja sen edellä kulki kuusi prinssiä, voitettujen kuninkaiden, Mithradateen ja Tigraneen poikia, kaksi Mithradateen tytärtä, kaikki ruhtinaallisissa juhlapuvuissa, sekä yli 300 muuta ylhäissukuista itämaalaista. Mainittiin liki 900 kaupunkia ja tuhat lujaa linnaa, jotka hän oli valloittanut. Niin kallisarvoisesta sotasaaliista kuin se, mikä tässä triumfissa nähtiin, eivät roomalaiset koskaan olleet voineet uneksiakaan. Valtiokassa rikastui lähes 900 miljoonan markan arvoisilla aarteilla.

Mutta kun loistava triumfi oli ohi, oli koko näytelmäkin lopussa. Pompeius oli kartuttanut Rooman valtakunnan alamaisten lukumäärää 12 miljoonalla eli koko Italian silloisen väestön kaksinkertaisella määrällä. Gnæus Pompeius oli tehnyt tehtävänsä — Gnæus Pompeius sai mennä. Aasiassa hän oli määräillyt kuningaskruunuista, perustanut kaupunkeja ja asettanut uudet rajat valloille ja valtioille — sanalla sanoen: hän oli itsevaltiaan vallalla ja voimalla ohjannut ja määrännyt kaikkialla Aigeian meren ja Kaukasuksen, Hellespontoksen ja Punaisen meren välillä. Saada nämä toimenpiteensä senaatin vahvistamiksi oli hänelle kunnian asia. Samalla tavoin maanjako hänen vanhoille veteraaneilleen. Senaatin kieltäytyminen oli hänen häpäisemistänsä hänen sotilastensa ja koko Aasian edessä. Nyt hän katui, että oli laskenut armeijansa hajalle, mutta se oli jo myöhäistä. Kun senaatti oli kääntänyt hänelle selkänsä, hänellä ei ollut muuta keinoa jäljellä kuin aloittaa uudelleen näytellä demagogin osaa, johon hänellä oli niin huonot edellytykset. Mutta demokraattisessa puolueessa oli ensimmäinen paikka nyt toisella — Pompeiuksen täytyi tyytyä toiseen sijaan. Cæsar oli valmis antamaan sen hänelle. Olihan Pompeius kaikissa tapauksissa siinä määrin merkitsevä mies, että oli parempi pitää hänet ystävänään kuin vihamiehenään, ajattelivat sekä Cæsar että Crassus.

Molemmin puolin ymmärrettiin toisiaan puolesta sanasta, ja vuonna 60 nämä kolme miestä tekivät liiton, jota on sanottu ensimmäiseksi triumviraatiksi. Triumviraatti oli, voi sanoa, sen liiton laajentamista, jonka Pompeius ja Crassus olivat tehneet yksitoista vuotta aikaisemmin. Triumvirit sopivat molemminpuolisesta toistensa tukemisesta ja Rooman valtakunnan hallitusvallan jakamisesta. Ensiksi oli yhteisin voimin tehtävä työtä konsulinviran hankkimiseksi Cæsarille seuraavaksi vuodeksi. Triumvireillä oli yhteisesti käytettävinään niin monta kannattajaa, että jos nämä kaikki yhtyivät, he voivat määrätä päätökset sekä senaatissa että kansankokouksessa. Triumviraatti oli, eräs historioitsija sanoo, »kuuluisuuden, neron ja rikkauden liitto». Vahvistaakseen triumvirien välistä sidettä, Pompeius meni naimisiin Cæsarin sisaren, kauniin ja viehättävän Iulian kanssa.[33]

Mitä Pompeius ei ollut omin voimin kyennyt aikaansaamaan, se onnistui nyt hänelle toisten triumvirien, ennen kaikkea Cæsarin avulla, joka oli tullut valituksi konsuliksi vuodeksi 59. Kiivaan vastarinnan jälkeen senaattorien taholta hänen onnistui saada kansankokous päättämään toimeenpantavaksi maanjako Pompeiuksen sotilaille ja vahvistamaan hänen järjestelynsä Aasiassa. Omalle osalleen Cæsar hankki konsuliajan loputtua Gallian maaherranviran. Maaherranviran mukana seurasi neljän legioonan päällikkyys. Gracchusten esimerkki oli osoittanut, kuinka mahdotonta oli toimittaa mitään Roomassa ilman armeijaa, ja saadaksensa armeijan, täytyi olla hallittavana maakunta.

Näin Pompeius oli joutunut sellaiseen tilanteeseen, että hän oli auttanut verrattomasti lahjakkaamman ja toimintatarmoisemman miehen korkeaan sotilas virkaan. Se oli itse asiassa, kuten Mommsen sanoo, »poliittinen itsemurha».

Oli jouduttu siihen, että Rooman valtakuntaa hallitsi »kolme tyrannia», ja senaatti oli tosiasiallisesti muuttunut monarkkiseksi valtioneuvostoksi. Ei auttanut vuodattivatpa tasavaltalaiset kuinka paljon tahansa vihansa maljoja »kolmipäisen hirviön» päälle. Pompeius sai kuitenkin enimmän tuntea heidän katkeruuttaan, sillä hän jäi Italiaan huolehtimaan maan jaosta ja olemaan käsillä siltä varalta, että jotakin sattuisi tapahtumaan. Hänestä ja olosuhteista ylimalkaan lausui Cicero, joka, se huomattakoon, oli hänen ystävänsä, mielipiteensä tuttavallisessa kirjeessä vuonna 59 seuraavin kuvaavin sanoin: »Ei koskaan ole tilanne täällä ollut niin häpeällinen, ei koskaan niin kaikkien yhteiskunta- ja ikäluokkien inhoama kuin nyt. Pompeius, minun epäjumalani, on minun rajattomaksi surukseni perin pohjin turmellut asemansa. Ei ole ketään, joka enää tuntisi luottamusta häneen.»

Ciceron taholta triumvireillä oli odotettavissa mitä ankarinta suunnitelmiensa vastustusta. Cæsar, joka piti hänen kaunopuheisuuttaan ja kirjallista lahjakkuuttaan suuressa arvossa, koetti voittaa lahjakkaan miehen triumvirien puolelle ja teki hänelle edullisen tarjouksen toisensa jälkeen. Cæsar tiesi, että tämä vilkasverinen optimaatti voi käydä kiusalliseksi triumvireille, sillä aikaa kuin hän itse oli poissa Galliassa. Mutta Cicero torjui kaikki yritykset saada hänet »kolmen tyrannin» asian puolelle ja hän varoitti Pompeiusta ottamasta osaa Cæsarin ja Crassuksen kunnianhimoisiin hankkeisiin. Silloin triumvirit päättivät tehdä »isänmaan isän» vaarattomaksi. Hänen kimppuunsa pantiin hyökkäämään eräs _Clodius_ niminen kansantribuuni, joka oli hänen leppymätön vihamiehensä ja yhtä julkea ja turmeltunut mies kuin Catilina, mies, joka vaikutusvaltansa kansanjoukkoihin myi enimmän tarjoavalle.

Clodius syytti Ciceroa siitä, että tämä oli mestauttanut Catilinan kanssarikolliset vastoin voimassa olevaa lakia laillisen tuomioistuimen tutkimatta ja tuomitsematta. Ainoastaan kansankokouksella — ei senaatilla — oli valta tuomita Rooman kansalainen menettämään henkensä. Mutta on huomattava, että tämä laki koski ainoastaan _säännöllisiä_ olosuhteita. Nyt oli kysymys tilanteesta, jolloin yhteiskuntaa uhkasi kapinalipun kohottanut aseellinen liitto. Väkivallan käyttö valtiota vastaan kohdistuvan väkivallan tukahduttamiseksi, ennenkuin on liian myöhäistä, on ja tulee aina olemaan niiden velvollisuus, joiden tehtävänä on valvoa kansalaisten turvallisuutta. Jokainen yhteiskunnan kumoaja on itse asettunut lain ulkopuolelle. Hän ei ole, kuten Cicero itse esitti, enää »kansalainen», eikä hänellä siis ole enää kansalaisoikeuksiakaan, joihin vedota. Hän on vihollinen, ja häntä tulee kohdella samalla tavoin kuin jokaista valtakunnan ulkoista vihollista. Itse asiassa senaatti olikin antanut Cicerolle ja hänen konsulitoverilleen diktaattorin vallan ja oikeudet määräämällä tavallisen kaavan mukaan, että heidän »tuli pitää huolta siitä, ettei valtiolle tapahdu mitään vahinkoa.»

Kun Cicero luopui konsulinvirasta, hän ei voinut vannoa tavanmukaista valaa, ettei hän ollut virka-aikanaan rikkonut tasavallan lakeja. »Minä vannon», hän sen sijaan sanoi, »että olen pelastanut tasavallan». Mutta sehän ei ollut »laillinen» toimenpide.

Clodiuksen onnistui todellakin saada kansankokous ajamaan »isänmaan isä» maanpakoon sekä määräämään, että hänen omaisuutensa oli otettava valtiolle. Cicero läksi Kreikkaan. Hänen talonsa Roomassa poltettiin, ja hänen rakas huvilansa Tusculumissa[34] hävitettiin.

Ciceron osaksi tullut kohtalo johtui suureksi osaksi siitä, että hän oli hankkinut tarpeettoman monta vihamiestä niskaansa sietämättömällä itsensä kehumisellaan. »Ei voinut», Plutarkhos sanoo, »tulla enää senaattiin, ei kansan kokoukseen eikä oikeudenkäyntihuoneistoihin olematta pakotettu yhä ja yhä kuulemaan samaa vanhaa virttä Catilinasta.» Sen lisäksi Cicero ei koskaan voinut olla lausumatta kompiansa, vaikka saikin siten elinkautisen vihollisen. Kas tässä muutamia esimerkkejä hänen purevasta pisteliäisyydestään! Kun Cornelius Sullan poika oli tuhlannut suurimman osan perintöään, niin että hänen oli pakko tarjota omaisuutensa jäännös julkisella huutokaupalla myytäväksi, Cicero sanoi: »Tästä kuulutuksesta minä pidän paljon enemmän kuin niistä, joita hänen isällään oli tapana laatia.» — Kerran oli Cicerolla ollut suuri menestys kansankokouksessa Crassuksen ylistykseksi pitämänsä puheen johdosta. Mutta pari päivää myöhemmin hänen kuultiin hukuttavan saman miehen herjauksensa. Crassus puhkesi silloin kysymään: »Etkö sinä, sama mies, muutama päivä sitten laulanut ylistystäni tältä samalta puhujapaikalta?» Hän sai vastaukseksi: »Kyllä, harjoituksen vuoksi minä koettelin puhujalahjojani puhumalla epäkiitollisesta aineesta.» — Eräs nuori mies, jonka joltisenkin varmasti epäiltiin antaneen isälleen myrkkyä kakussa, rupesi jossakin tilaisuudessa moittimaan Ciceroa ja uhkasi antaa tälle pahanpäiväisesti selkään. Silloin tämä vastasi: »Sinulta minä otan mieluummin selkäsaunan kuin kakkuja.» Muutaman hyvin sivistymättömän ja heikkolahjaisen miehen, joka tahtoi esiintyä lakiasiain suurena tuntijana, Cicero manuutti kerran todistajaksi eräässä oikeusjutussa. Kun todistaja selitti, ettei hän tiennyt mitään, laukaisi Cicero: »Sinä kai luulet, että minä kysyn sinulta jotakin, joka koskee _laintuntemista_.» Toisen kerran taas, kun Cicero esiintyi asianajajana, vastapuolen asiamies, Metellus Nepos, koetti hämmentää häntä kysymällä yhä ja yhä uudestaan ivallisesti: »Kuka oikeastaan olikaan isäsi, Cicero?» Cicero ei aluksi huolinut vastata, mutta lopulta tuli seuraava vastaus: »Äitisi laita on niin, että sinun itsesi on siihen kysymykseen vaikeampi vastata.» Metelluksen äiti oli nimittäin kuuluisa kevytmielisyydestään. — Samasta Metelluksesta kerrotaan, että hän järjesti opettajalleen komeat hautajaiset ja teetti hänen hautakiveensä korpin mustasta marmorista. »Oikea ajatus», huomautti Cicero, »siipiäsi räpyttelemään on hän sinua opettanut, mutta eipä juuri voi väittää, että hän olisi opettanut sinua puhumaan.» Eräs toinen asianajaja alkoi kerran puolustuspuheensa vakuuttamalla rintaäänellä, että hänen suojattinsa oli vedonnut hänen omantunnontarkkuuteensa, kaunopuheisuuteensa ja luotettavuuteensa. Tällöin Cicero tokaisi: »Ja sinä olet tosiaankin niin kovasydäminen, ettet henno ystävällesi antaa kerrassaan mitään siitä, mitä hän on sinulta pyytänyt!»

* * * * *

Ciceron maanpako on murheellinen luku. Se esittää surullisen kuvan täydellisesti murtuneesta miehestä. Monta kertaa hän oli tekemäisillään itsemurhan, ja hänen kirjeensä ovat täynnä valituksia ja itsesyytöksiä. Hän tunsi itsensä kasviksi, joka on temmattu pois kasvupaikaltaan ja kuihtuu vähitellen.

Vuoden kuluttua päätettiin kuitenkin, että hän saisi palata Roomaan, saisi takaisin omaisuutensa ja korvauksen siitä, mitä oli hävitetty. Triumvirit olivat nimittäin tulleet siihen kokemukseen, että he olivat menetelleet epäviisaasti tehdessään hänestä marttyyrin. Kun Cæsar ja Crassus olivat jättäneet Rooman ja Pompeius oli siellä yksin, tämä huomasi piankin, että hän tarvitsi Ciceron taisteluvalmista kieltä avuksi Clodiusta, kadun parlamentin johtomiestä vastaan! Imperaattori oli nimittäin joutunut riitaan tämän hävyttömän miehen kanssa eikä ollut itse suinkaan mies, joka voi puhelahjallaan vaikuttaa sellaiseen herraan. Ennenkuin Pompeius salli Ciceron palata, hän oli kuitenkin varmuuden vuoksi hankkinut vakuuksia siitä, ettei hän tulisi nostattamaan vastustusta häntä kohtaan.

Nyt Ciceron synkkä epätoivo muuttui autuushurmioksi, joka kasvoi sitä mukaa, kuin hän läheni pääkaupunkia, ja saavutti huippunsa, kun kansanjoukot siellä ottivat »isänmaan isän» vastaan triumfaattorina. Cicero tunsi itsensä kuin kuolleista ylösnousseeksi, vieläpä »kuin olisi noussut ylös taivaaseen.»

Hän otti jälleen paikkansa senaatissa. Mutta Clodius teki voitavansa katkeroittaakseen ilonmaljan. Ciceroa uhkasi vaara, että hänen joukkueensa voisi kivittää häntä tai hyökätä hänen päällensä. Eikä hän tuntenut itseänsä enää vapaaksi mieheksi, sillä Pompeiushan määräsi hänen kielensä käytön. Useamman kuin kerran hänen täytyi esiintyä tuon mahtavan miehen sellaistenkin suojattien puolesta, jotka olivat hänelle itselleen vastenmielisiä.

Kirjallisuutta tähän ja seuraavaan lukuun:

Charles Merivale, History of the romans under the empire: 7 n id.

Tähän lukuun:

Arthur Montgomery, Inrikespolitiska förhållanden i Rom år 60 och 59 f.Kr. (Historisk tidskrift 1915.)

CÆSAR GALLIASSA.

Cæsarin maaherrakunta käsitti cisalpiinisen Gallian lisäksi myöskin osan transalpiinista Galliaa. Vuonna 125 roomalaiset olivat nimittäin alkaneet muuttaa Lugudúnumin[35] (nykyinen Lyon) luona olevasta Rhône'in mutkasta etelään olevaa Galliaa provinssiksi. Muisto tästä elää vielä tänä päivänä nimessä Provence.[36] Täällä roomalaistaminen oli mennyt nopeasti eteenpäin vanhan helleenisen, Massiliasta käsin tapahtuneen kulttuurivaikutuksen helpottamana.

Gallialaisia oli kaikkina aikoina miellyttänyt enemmän taisteleminen kuin kylväminen ja niittäminen, mutta heidän uudet herransa pakottivat heidät vaihtamaan miekan aurankurkeen. Tietysti gallialaisten roomalaistuttaminen ei Alpeista länteen ollut ehtinyt niin pitkälle kuin Cisalpiinisessa Galliassa. Jo kansan vaatetustapa ilmaisi sen. Edellisiä roomalaiset nimittivät vielä »housugallialaisiksi», erotukseksi itään ja eteläänpäin Alpeista asuvista »togaa käyttävistä gallialaisista». Mutta nekin erosivat kuitenkin hyvin suuresti Rhône'in ja Cevennien pohjoispuolella asuvista »pitkätukkaisista gallialaisista».

Tämä osa Galliaa oli vielä Cæsarin saapuessa itsenäinen. Cæsarin päätehtäväksi tuli saattaa tämäkin maa roomalaisen hallinnon ja helleenisen kulttuurin vaikutuksen alaiseksi. Siitä ajasta lähtien, jolloin gallialaiset olivat olleet Italian kauhuna, he olivat ehtineet ruveta kiinteästi asumaan ja maata viljelemään. He olivat perustaneet useita suuria, lujasti linnoitettuja kaupunkeja ja harjoittivat aika merkitsevää kauppaa ja meriliikennettä Atlantin ja Pohjanmeren rannikoilla. He olivat myöskin tulleet kuuluisiksi kauniista kupari- ja kultateoksistaan, ja heidän sivistystasostaan ylipäänsä on todistuksena se asianlaita, että ainakin sivistyneimmät tunsivat kirjoitustaidon. Pääasiallisesti he käyttivät kreikkalaista kirjaimistoa, mutta Rooman maakuntiin rajoittuville alueille olivat roomalaisetkin kirjaimet levinneet.

Mutta kelteillä ei ollut valtiota muodostavaa kykyä, eivätkä he näin ollen kyenneet kauan säilyttämään kansallista itsenäisyyttään. He olivat liiaksi hetken lapsia kyetäkseen järjestelmällisiin, enemmän rauhallisiin kuin sotaisiinkaan, tehtäviin. Melkeinpä kenelle tahansa oli helppoa temmata heidät mukaansa uhkarohkeisiin yrityksiin, mutta rohkeus vaihtui pian arkuudeksi. Pieninkin heimo muodosti tässä maassa yksin oman yhteiskuntansa, ja »jokaisessa suuressa kaupungissa, jokaisessa suuressa linnassa, ja melkein jokaisessa perheessä oli kilpailevia puolueita», kertoo Cæsar. Ja kaiken lisäksi eri kansat olivat toistensa kanssa alituisissa sodissa. Ei mennyt vuottakaan, ettei sisäinen taistelu leimahtanut aina uusissa paikoissa.

Melkein kaikki kelttiläiset heimot olivat tähän aikaan suorittaneet sen poliittisen kehityksen ensi vaiheen, jonka tunnemme heidän rotuveljiensä helleenien historiasta: vanhan heimokuninkuuden tilalle oli tullut aatelisvalta. Kelttiläinen aatelisto oli kyllä urhoollista ja ritarillista, mutta liian hillitöntä alistuakseen lainalaisen yhteiskunnan vaatimuksiin. Aatelismiehet keräsivät ympärilleen suuria asestettuja seurueita ja hallitsivat vallan oikeudella häikäilemättömästi alempia yhteiskuntaluokkia. »Laki oli keihään kärjessä.» Porvaristosta ei ollut poliittista vastapainoa aatelistolle, sillä kelteillä, kuten Idässä, kaupungeilla oli vain kaupallista ja strategista, mutta ei poliittista merkitystä kuten kreikkalaisilla ja roomalaisilla kaupungeilla.

Hengellisiä asioita johtivat papit — _druidit_, kuten heitä nimitettiin. Heillä oli ympärillään oppilasjoukkoja, jotka hartaasti kuuntelivat druidien salaista viisautta tähtitaivaan ihmeistä ja niitä pyhiä lauluja, joihin druidien jumaluusoppi oli puettu. Sielunvaellususko näytteli suurta osaa kelttien keskuudessa. »Vakaumus sielun kuolemattomuudesta», Cæsar sanoo, »poisti heiltä kuolemanpelon,» Temppeleitä kelteillä ei ollut, mutta kyllä puusta karkeasti hakattuja jumalankuvia. Pyhien tammien alla ja yksinäisinä vuorilla toimittivat druidit, valkeisiin vaatteisiin puettuina ja tammenlehväseppele päässä, jumalanpalvelusta. Usein he jumalvoimia lepytelläkseen uhrasivat ihmisiä. Cæsar kertoo suunnattoman suurista pajuista punotuista jumalankuvista, joiden käsivarsiin uhrit olivat sullottuina liekkien ympäröidessä ja tuhotessa heidät.

Druidien käsissä oli myöskin lainkäyttö[37] suurelta osalta, ja heidän valtansa ulottui kaikille elämän aloille, myöskin politiikkaan. Voi sitä, jonka druidit pyhässä vihassaan kielsivät ottamasta osaa uhrimenoihin. Kuten ruttoista häntä kartettiin.

* * * * *

Sellaisia olivat ne kansat, joiden keskuuteen Cæsarin tuli nyt asevoimin levittää roomalais-kreikkalaista sivistystä. Ennen hänen legiooniaan olivat kuitenkin roomalaiset liikemiehet kulkeneet tienraivaajina. He olivat ennen kaikkea käyttäneet hyväksensä kelttiläisten himoa viinirypäleen mehuihin. Osa näistä kauppiaista oli kaiken lisäksi hankkinut itselleen maaomaisuuksia rajan toisella puolen. »Kuten Pohjois-Amerikan valtauksen aloittivat 'tulivettä' kaupittelevat liikemiehet ja uudisasukkaat, aivan samoin nämä roomalaiset viinikauppiaat ja tilanomistajat valmistelivat Gallian tulevaa valtausta», Mommsen sanoo.

Mutta voimakkaammin kuin roomalaiset etelästä tunkeutui pohjoisesta ja idästäpäin päälle toinen kansa.

* * * * *

»Gallia est omnis divisa in partes tres» — kuinka hartaina kerran, juuri yläluokkalaisiksi päässeinä — tavailtuamme kaksi vuotta jalon roomalaiskielen alkeita — teimmekään näiden sanojen välityksellä tuttavuutta Rooman suurimman sotapäällikön ja valtiomiehen kanssa! Eihän sellaisenaan ole mitään merkillistä noissa sanoissa, joilla Iulius Cæsar alkaa kirjansa gallialaissodasta: »De bello gallico». Ne merkitsevät yksinkertaisesti: Gallia on kokonaisuudessaan jaettu kolmeen osaan» — ja sitten luetellaan nuo osat — mutta kuitenkin... nehän ovat alkutahti urotekojen kirjaan, joka on kirjoitettu tavalla, mihin ainoastaan voimakas, aito roomalainen kykenee, käyden käsiksi suoraan asiaan, kuultavan kirkkaalla ja yksinkertaisella tyylillä, joka on arvokasta ja eloisaa samalla kertaa. »De bello gallico» on kirjoitettu »samalla» riemuisalla mielellä, samassa reippaassa hengessä, millä Cæsar saavutti voittonsa.»

Mutta toiselta puolen ei saa unohtaa, että kirja tuo esiin vain toisen puolen, voittajan käsityksen sotatapahtumista. Se on myöskin propagandakirja, ja sitä on sellaisena arvosteltava. Se oli tarkoitettu ikuistamaan roomalaisten kesken muiston Cæsarin valtiolle tekemistä suurista palveluksista ja puolustamaan häntä syytöksiltä, että hän muka ilman aihetta oli alkanut gallialaissodan ja menetellyt petollisesti germaaneja kohtaan, syytöksiltä, joita Cato nuorempi ja muutkin tekivät häntä vastaan. Senvuoksi onkin »De bello gallico» kirjassa useita tietoja, jotka eivät kestä Stoffelin, Delbrückin ja muiden nykyaikaisempien sotahistorioitsijain terävää, joskin joskus hieman kovakätistä arvostelevaa tutkimusta. On välistä suorastaan ihmeellistä, kuinka nämä tiedemiehet filologien, arkeologien ja sotilashenkilöiden avulla ovat voineet pari tuhatta vuotta jälkeenpäin keksiä heikkoja kohtia: ristiriitaisuuksia ja liioitteluja silminnäkijän kertomuksessa.[38]

Kun Cæsar astui Transalpiinisen Gallian maaherranvirkaan, uhkasivat tätä maata, kuten Mariuksen aikana, vaellushaluiset germaanilaisjoukot, ja gallialaiset olivat itse liian heikkoja pitämään puoliaan näitä vastaan. Vaarallisinta oli, että germaanit saivat tilaisuuden sekaantua kelttiläisheimojen keskinäisiin, alituisiin kahakoihin. Muutamia vuosia ennen Cæsarin Galliaan saapumista oli muuan heimo kutsunut avukseen germaanilaisia palkkasoturijoukkoja soturikuningas _Ariovistuksen_ johdolla. Tämä viihtyi niin hyvin Galliassa, että hän ei tehtävänsä suoritettuaan osoittanut pienintä merkkiäkään siitä, että aikoi lähteä jälleen kotimaahansa, vaan pakotti gallialaiset luovuttamaan maata — parasta koko Galliassa, kuten arvosteltiin — ei ainoastaan hänen sotureilleen, vaan myöskin uusille germaanijoukoille, joita yhä virtasi maahan. Näin perustettiin germaanilainen valtio kelttien maan sydämeen, ja jonkin ajan perästä oli melkein koko keskeisin Gallia Ariovistuksen vallassa. Kelttejä hän kohteli kuten voitettua kansaa, myöskin niitä, jotka oli äsken auttanut voittoon. Tämä germaanilaisten maahan tulo muistuttaa viikinkien taholta tapahtuneita pohjoisgermaanien retkeilyjä vuosituhat myöhemmin.

Huhu Ariovistuksen onnistuneesta yrityksestä lensi kuin nuoli germaaniheimosta toiseen, ja pian nämä olivat kaikkialla liikkeessä aina Reinin lähteiltä Pohjanmereen asti. Silloin Cæsar legioonineen tuli auttajaksi —, mutta auttajaksi, joka aikoi ottaa maksun vaivoistaan.