Part 8

Perin vaaralliseksi yleiselle turvallisuudelle Catilina tuli silloin, kun hän vakavasti antautui politiikkaan. »Tämä aika äkillisine valtiollisine mullistuksineen», Ihne sanoo, »oli kasvattanut kansalaisluokan, joka piti politiikkaa uhkapelinä. Onnistuneella nopanheitolla he toivoivat voittavansa kaiken, ja siinä toivossa he uskalsivat kaikki. Catilina oli näiden poliittisten pelurien selväpiirteisin tyyppi. Nyt hän odotti vain tilaisuutta saada itse laatia uusia henkipattoluetteloita voidakseen siten hankkia itselleen rajattomat varat irstailuihinsa. Päästäkseen valtaan hän haki konsulin virkaa vuosi vuoden jälkeen, mutta ei koskaan tullut valituksi. Silloin hän teki salaliiton toisten samanmielisten kanssa hankkiutuaksensa Rooman diktaattoriksi ja jakaaksensa valtion virat ja rikkaudet toveriensa kanssa.[27] Salaliittolaisten riveissä oli paljon Rooman ylhäisimpiin sukuihin kuuluvia, joukossa sangen useita naisiakin. Nämä ylhäiset naiset olivat arvokkaita liittolaisia sentähden, että he elivät leveästi, heillä oli paljon ystäviä ja kokonaiset laumat orjia, joita voitiin panna toimimaan vallankumousmiesten hyväksi. Ja paitsi näitä salaliiton suoranaisia jäseniä oli lukemattomia muita, jotka olivat valmiit tottelemaan johtajien käskyjä, jos vain vallankumouksella näytti olevan onnistumisen mahdollisuuksia. Suuri vaara piili oikeastaan juuri tässä asiaintilassa.

Mutta kuinka oli mahdollista, että Catilina voi saada niin paljon kannattajia? Hänellä oli varmasti erikoinen kyky lumota ihmisiä. Tämän aidon tyranniluonteen onnistui ympäröidä itsensä vakavien kansanvaltaisten pyrkimysten sädekehällä. Hän ei säästänyt suuria lupauksia »katkaista sorrettujen kahleet», vapauttaa heidät veloista ja antaa heidän nauttia valtion rikkauksia. Näin soinnutteli hän kauniisti ja liikuttavasti kuulijainsa sydämen kieliä, mutta ei myötätunnosta yhteiskunnan onnettomia kohtaan, vaan yksinomaan siksi, että hän _itse_ oli rappiolle joutunut mies. Ja mitä velkoihin tuli, hän »yhteiskunnan kovanonnen lapsilla» tarkoitti juuri kaltaisiaan: yläluokan rappiolle joutuneita, jotka olivat velkaantuneet korviansa myöten, mutta joiden ei ollut onnistunut saada korkeita virkapaikkoja tai hankkia itselleen muita mahdollisuuksia voidakseen korjata huono taloudellinen asemansa.

Salaliitto levisi yli koko Italian.

Catilinaa vastaan ryhtyi kuitenkin toimimaan suuressa arvossa pidetty asianajaja _Marcus Tullius Cicero_, suurin kaunopuhuja, mitä Roomalla koskaan on ollut. Hän oli samanikäinen kuin Pompeius, syntynyt vuonna 106 e.Kr. Cicero oli oman onnensa seppä. Hän oli tosin syntyisin varakkaasta ja sivistyneestä kodista, mutta syntynyt ja kasvanut maaseutukaupungissa, mies, jolla ei ollut ylhäisiä esivanhempia eikä ylhäisiä suojelijoita, joihin turvautua, kun hän alkoi pääkaupungissa kilvoittelunsa yhteiskunnallisesta asemasta. Mutta innostunut ja rikaslahjainen nuorukainen oli isänmaanrakkauden läpitunkema ja oli vakaasti päättänyt osoittautua ylpeän roomalaisnimen arvoiseksi. Sivistyksensä hän sai kreikkalaisissa filosofi- ja kansanpuhujakouluissa ja voittamattoman hienosti hän käytti kreikkalaisen kuosin mukaan komeaa roomalaiskieltä. »Ciceron latina» on ollut kaikkina aikoina lajissaan esikuvallista »klassillista latinaa».

Kaksikymmentäkuusivuotiaana Cicero Sullan diktatuurin aikana piti ensimmäisen kuuluisan puheensa. Se oli Sextus Rosciuksen puolustuspuhe. Oikeudenkäynti mainittua miestä vastaan antaa meille iljettävän kuvan siitä, minkälaisia rikoksia diktaattorin suosikit voivat tehdä.

Oikeusjutun esihistoria oli se, että Roscius oli samannimiseltä isältään perinyt lähes kymmenen miljoonan markan arvoisen omaisuuden. Eräs Sullan vapautettu orja, rikas ja nautinnonhaluinen kreikkalaissukuinen lurjus nimeltään Khrysógonos, katselee himokkain silmin näitä rikkauksia; ja päästäkseen niihin käsiksi hän toimii niin, että vanhemman Rosciuksen nimi merkitään henkipattojulistuksiin. Sitten hän ostaa koko henkipaton omaisuuden noin 3 000 markalla. Jottei hänen tarvitsisi pelätä jälkiseurauksia Khrysogonos koettaa kanssarikollistensa avulla raivata nuoremman Rosciuksen tieltään; ja kun tämä yritys epäonnistuu, hän ryhtyy siihen konnankoukkuun, että lahjottujen todistajain avulla syyttää häntä isänmurhasta. Vanhempi Roscius oli nimittäin murhattu.

Cicero osoitti nyt, ettei inhoittavaan syytökseen Roscius raukkaa kohtaan ollut pienintäkään aihetta olemassa, mutta sitäkin enemmän syitä, jotka osoittivat, että Khrysogonoksen kätyrit olivat suorittaneet ilkityön.

Ciceron onnistuikin saada Roscius parka vapautetuksi. Täten syytetty oli saanut kunniallisen miehen maineensa takaisin. Mutta köyhäksi täytyi hänen jäädä. Ajateltavissakaan ei ollut, että henkipatto voisi saada takaisin vähääkään omaisuuttaan.

Cicero oli uskaltanut paljon ruvetessaan esiintymään kaikkivaltiaan Sullan kätyriä vastaan ja ylipäänsäkin rohjetessaan _puhua_ aikana, jolloin kaikkien kieli oli kauhun lamauttama, vaikkakin hän tietysti varoi _sanomasta_ kaikkia niitä rohkeita sanoja, jotka hän myöhemmin sovitti puheen kirjoitettuun tekstiin.[28]

Sittenkuin Cicero tällä rohkealla esiintymisellään oli tehnyt nimensä asianajajana tunnetuksi, hän antautui virkamiesuralle ja voitti kaunopuheisuudellaan voiton toisensa perästä Forumilla. Hän paljasti suuria ja pieniä rikollisia, kiristyksiä ja muita hävyttömyyksiä vastaan hän kävi säälimätöntä sotaa, ja yhteiskunta voi olla hänelle kiitollinen uskollisesta vartiopalveluksesta. Vuonna 64 hän Catilinan vastaehdokkaana pyrki konsuliksi seuraavaksi vuodeksi, ja hänen onnistui kiivaan vaalitaistelun jälkeen lyödä Catilina laudalta. Itse vaalipäivänä Cicero oli pukenut päällensä panssarin ja piti huolen siitä, että se pisti näkyviin togan alta. Kuinka monta ääntä hän voitti näyttämällä kansalle, että hänen henkensä oli uhattu, ei ole tietysti laskettavissa.

Konsulina Ciceron täytyi käyttää kaikkia niitä keinoja, jotka virka soi hänelle, pitääkseen puolensa vaarallista vihollistaan vastaan. Salaliittolaisten joukossa hänellä oli tiedustelijoita, jotka ilmoittivat hänelle kaikki, mitä näillä oli hankkeissa, m.m. että nämä aikoivat murhata hänet. Kiitos näille varovaisuustoimenpiteille hän vältti salaliittolaisten tikarit.

Kun hankkeet Ciceron henkeä vastaan olivat tulleet ilmi, hän kutsui senaatin koolle neuvotteluun. Catilina oli kyllin julkea tullakseen siihen myös ja näytelläkseen viattoman osaa. Mutta kun hän astui sisälle, kukaan ei vastannut hänen tervehdykseensä. Kaikki vetäytyivät pois hänen luotansa kuten ruttotautisen läheisyydestä, ja yksin hän sai istua penkillään. Leimuavassa puheessaan — kuuluisassa ensimmäisessä puheessaan Catilinaa vastaan — Cicero tempasi naamion roiston kasvoilta. Hän sinkautti aluksi kuuluisat sanansa _Quousque tandem?_ »Kuinka kauan sinä Catilina», hän huudahti, »aiot käyttää väärin meidän kärsivällisyyttämme? Kuinka kauan sinun ilmeinen mielettömyytesi saa jatkaa vehkeilyjään? Milloinkahan sinun hillitsemättömän julkeutesi korkeat aallot viimeinkin asettuvat? Mitä tämä merkitsee: ei varmuusvartio, joka yöllä asetettiin Palatinus kukkulalle, eivät ne patrullit, jotka pitävät vartiota kaupungissa, ei koko kansan vallannut hämminki, ei kaikkien kunnon kansalaisten paikalle rientäminen, ei tämän varustetun paikan[29] valitseminen senaatin kokousta varten, eivät ne kiukkuiset silmäykset, joilla kaikki tänne kokoontuneet sinua katselevat, näytä sinuun lainkaan vaikuttavan! Etkö huomaa, että sinun rikolliset aikeesi on paljastettu? Uskotko sinä todellakin, että ainoakaan meistä on tietämätön siitä, mitä sinä puuhailit viime yönä ja toissa yönä, missä sinä olit, keitä oli kanssasi ja mitä päätöksiä sinä teit? Oi aikoja, oi tapoja! Senaatti tuntee kaikki sinun salahankkeesi, konsuli näkee ne — ja kuitenkin saat elää! Mitä minä sanonkaan: _elää_? Hän uskaltaa kaiken lisäksi tulla senaattiin ja ottaa osaa julkiseen neuvotteluun, samalla kuin hän silmäyksillään ilmaisee, ketkä hän meistä valitsee teuraikseen.

Kyllähän sinä saat elää, mutta et ilmeisesti aio lakata olemasta julkea, vaan paaduttaa itsesi vieläkin enemmän. Minä viivyttelen vielä, sillä minä tahdon, että sinä kuolet vasta sitten, kun ei ole enää niin läpiturmeltunutta ihmistä, että hän ryhtyisi sinua puolustamaan. Aina siihen asti saat elää; mutta elät kuten nytkin: minun laajain ja tehokkaiden varovaisuustoimenpiteitteni ympäröimänä, niin ettet sinä voi ryhtyä mihinkään voimassa olevaa järjestystä vastaan. Monet silmät ja korvat seuraavat tästä lähtien, kuten tähänkin asti, sinun jokaista edesottamistasi, ilman että sinä itse sitä lainkaan huomaat.» Ja sitten Cicero paljastaa Catilinan rikolliset puuhat yksityiskohdittain, päivä päivältä ja mainitsee varovaisuustoimenpiteet, joiden avulla hän ne oli tehnyt tyhjiksi, osoittaakseen, ettei mitään ollut tapahtunut häneltä salassa.

Catilina vastasi hävyttömyyksillä, mutta hänen äänensä hukkui paheksumishuutojen pauhuun, joka vapisutti neuvottelusalia. Suunniltaan raivosta hän syöksyi viimein ulos senaatista uhkaillen hirmuisesti tuhota kaiken. Seuraavana yönä hän jätti Rooman. Pakolaisena hän kaupungista poistui, tietoisena siitä, että hänen rikolliset aikeensa oli paljastettu ja että kaikki kunnialliset ihmiset halveksivat ja kirosivat häntä. Cicero voi hengittää levollisemmin. Hän oli saavuttanut tarkoituksensa ensimmäisellä catilinalaispuheellaan.

* * * * *

Catilina läksi Etruriaan, sinne kerääntyneen kapinallisarmeijan luo. Tämän armeijan muodostivat muinaiset Mariuksen kannattajat, rappiolle joutuneet Sullan armeijan veteraanit sekä muut tyytymättömät henkilöt. Tällä armeijalla Catilina huudatti itsensä konsuliksi. Senaatti vastasi tähän toimenpiteeseen julistamalla hänet ja hänen kannattajansa valtiokiroukseen. Mutta salaliittolaisia oli vielä paljon Roomassa jäljellä, ja näillä olisi pitänyt Ciceron ilmoitusten mukaan olla tarkoituksena surmata hänet ja samalla sytyttää kaupunki tuleen.

Mutta väsymättömästi Cicero valvoi kaupungin turvallisuutta. Tehdäkseen Catilinan rikostoverit vaarattomiksi hän piti kansankokoukselle toisen catilinalaispuheensa, jossa hän paljasti heidät kaikki tyynni. »Voimmeko sietää sitä», hän huudahti, »että nämä raukkamaiset ihmiset väijyvät urhoollisten miesten henkeä, että miehet, joiden on tapana lojua pöytien ääressä hurjissa juomingeissa syleillen haureellisia naisia, viinistä herpaantuneina, ruoan turvottamina, kukilla seppelöityinä, voiteilla hierottuina, intohimojen heikontamina nikotellen uhkailevat surmata kunnon kansalaiset ja sytyttää kaupungin tuleen?»

Niin kauan kuin näitä yhteiskunnalle vaarallisia olioita oli kaupungissa, piti kaikkien kunnon kansalaisten vartioida yötä päivää kotejaan. Cicero puolestaan lupasi edelleenkin huolehtia itsensä Rooman puolustamisesta: »Ken koettaa panna toimeen levottomuuksia kaupungissa, ken hommailee rikollisessa puuhassa, saa kyllä kokea, että Roomassa on valppaat konsulit, kelvollisia virkamiehiä ja toimintatarmoinen senaatti, että täällä on aseita ja teloituspaikka, missä isämme ovat säätäneet sellaiset rikokset sovitettaviksi.»

Muutamia viikkoja myöhemmin Cicerolla oli kirjallisia todisteita salaliittolaisten rikollisista suunnitelmista. Hän kiiruhti vangitsemaan alkuunpanijat ja esittämään senaatille salaliittolaiset syyllisiksi todistavat paperit. Näistä kävi selville, että rikolliset olivat suunnitelleet nostattaa Galliassa kapinan, jonka he toivoivat sitten leviävän myöskin Espanjaan.

Neuvottelut kestivät senaatissa koko päivän, ja konsulia kiiteltiin lämpimästi hänen valppaudestaan. Hätääntyneitä kansanjoukkoja tungeksi kuurian ympärillä saadakseen kuulla viimeisiä uutisia, ja kun Cicero illan suussa, neuvottelujen päättyessä näyttäytyi, häntä tervehdittiin vilkkain suosionhuudoin. Forumin edustalle kokoontuneelle yleisölle hän piti kolmannen catilinarisen puheensa, jossa hän selosti niitä toimenpiteitä, joihin hän oli ryhtynyt, ja senaatin kiitollisuutta siitä, että hän oli pelastanut isänmaan.

Cicero ei ollut suinkaan sellainen mies, joka asetti kynttilänsä vakan alle. Liikaa kainoutta ei ilmene suinkaan seuraavista sanoista, joilla hän vertasi itseään Romulukseen: »Kun me roomalaiset kiitollisuudesta ja ihaillen olemme koroittaneet kaupunkimme perustajan kuolemattomien jumalien joukkoon, eiköhän silloin sitä, joka on pelastanut perustajan uljaan työn, pitäisi sekä nykyisen että tulevan maailman kunnioittaa? Olenhan minä katkaissut kärjen siitä miekasta, joka paljastettiin tasavaltaa vastaan, ja torjunut tikarinpistot teidän kurkuistanne. Senaatti on kunnioittanut minua päättämällä viettää minun kunniakseni kiitosjuhlan kuolemattomille jumalille, 'sentähden, että minä' — niin kuului senaatin päätös — 'olen pelastanut kaupungin murhista ja palosta, sen asukkaat varmasta kuolemasta, koko Italian sodan hävityksiltä.' Tämä on ensimmäinen kerta kaupunkimme perustamisesta saakka, jolloin tällainen kunnia on tullut muun kuin voittoisan sotapäällikön osaksi», hän selitti paremmaksi vakuudeksi.

Heti sen jälkeen hän oli kuitenkin kyllin vaatimaton antaakseen kunnian korkeammille valloille. »Jos sanoin» — näin kuuluivat hänen sanansa — »että _minä_ olen estänyt rikolliset suorittamasta häpeällisiä aikeitaan, niin olen tehnyt itseni syylliseksi suunnattomaan julkeuteen. _Iuppiter_ se torjui heidät; hän se on suvainnut suojella ja varjella Capitoliumia, tätä temppeliä, koko tätä kaupunkia ja teitä kaikkia. Kuolemattomat jumalat ne ovat antaneet minulle ajatuksen ja tahdon tarttua asioiden kulkuun; heidän avullaan minä olen saanut näin sitovat todistukset rikollisia vastaan.»

Kaksi päivää myöhemmin Cicero kutsui jälleen senaatin koolle neuvottelemaan vangittujen rangaistuksesta. Hän piti nyt neljännen catilinarisen puheensa, jossa hän kehoitti valtion isiä tekemään rikolliset vaarattomiksi. Catilinan puoluelaiset ansaitsivat saman kohtelun, mihin rangaistukseen perheenisä tuomitsisi orjan, joka on lyönyt kuoliaaksi hänen vaimonsa ja pistänyt hänen talonsa tuleen. Mukaansa tempaavin sanoin konsuli vetosi kaupungin isiin: »Jumalattoman salaliiton tulisoihtujen ja murha-aseitten saartamana meidän kaikkien äiti, isänmaa, ojentaa rukoillen kätensä teitä kohti. Teille hän uskoo oman ja kaikkien lastensa elämän, teille linnan ja Capitoliumin, teille kotijumalien alttarit ja Vestan ikuisen tulen, teille kaikkien jumalien temppelin ja pyhätöt, teille kaupungin muurit ja talot. Päätöksestähän, jonka tänä päivänä teette, riippuu teidän oma elämänne, puolisojenne ja lastenne olemassaolo, kaikki ajallinen hyvinvointi, paikka, jossa asutte ja elätte, kotiliesi, jota sanotte omaksenne. Ajatelkaa, mitä suunnattomia ponnistuksia on kysynyt meidän valtamme perustaminen, kuinka paljon rohkeutta vapauden vakiinnuttaminen, ja muistakaa, että yksi ainoa yö on ollut vähällä tuhota tämän kaiken! Tänä päivänä teidän täytyy ryhtyä sellaisiin toimenpiteisiin, ettei tällaista enää milloinkaan voida panna toimeen ja etteivät kansalaiset voi edes _suunnitella_ sellaista.»

Tälläkin kertaa Ciceron kaunopuheisuus tempaa senaatin mukaansa. Päätökseksi tuli, että kaikki rikolliset oli tehtävä vaarattomiksi mestaamalla heidät. Myöhään illalla heidät vietiin Capitoliumin juurella olevaan vankilaan, joka oli määrätty kuolemaantuomituille. Täällä heidät mestattiin, toinen toisensa jälkeen. Konsuli odotti vankilan portin edustalla; ja kun kammottava toimitus oli lopussa, hän huusi valtavalla äänellä Forumilla olevalle väkijoukolle yhden ainoan sanan: »_Vixérunt_ (He ovat eläneet)». Syvän hiljaisuuden vallitessa otettiin vastaan tärisyttävä ilmoitus.

Mutta kotimatkalla vankilasta kotiin saattoi häntä riemuitseva kansanjoukko.

Osa salaliittolaisista oli kuitenkin ehtinyt pudistaa Rooman tomut jaloistaan ja paeta Catilinan luo Etruriaan. Mutta senaatin joukot ympäröivät hänet ja hänen sotajoukkonsa, ja epätoivoisen taistelun jälkeen kapinoitsijat saivat melkein viimeiseen mieheen surmansa. Kun Catilina näki, että kaikki oli hukassa, hän syöksyi upseeriansa seuraamana keskelle vihollisjoukkoja ja kaatui osoittaen urhoollisuutta, joka olisi ollut paremmankin asian arvoinen. Vielä kuollessaankin hänellä oli sama hurja kasvojenilme kuin eläessään.

Cicero sai senaatilta kunniakkaan nimen »_pater patrise_ (isänmaan isä).»

Kirjallisuutta tähän kappaleeseen:

Gaston Boissier, La conjuration de Catilina.

P. Merimée, Conjuration de Catilina.

Tähän ja seuraavaan kappaleeseen:

Marcus Tullius Cicero, Valda tal. Julius Centerwallin ruotsinnos.

Otto Eduard Schmidt, Der Briefwechsel M. Tullius Ciceros.

Friedrich Aly, Cicero, sein Leben und seine Schriften.

Gaston Boissier, Cicero och hans vänner. Ernst Apiarien ruotsinnos ranskasta. 2 osaa.

Axel Dahlman, Cicero.

S. Eitrem, Cicero og hans tid.

Otto Plasberg, Cicero in seinen Werken und Briefen.

Th. Zielinski, Cicero im Wandel der Jahrhunderte.

W. Drumann, Geschichte Roms in seinem Übergange von der republikaniscben zur monarchischen Verfassung: 6 nid.

POMPEIUS JA CÆSAR.

ENSIMMÄINEN TRIUMVIRAATTI.

Vuoden vaihteessa 62—61 e.Kr. Idän voittaja palasi Roomaan. Sen perusteella, mitä aikaisemmin vuonna 62 oli tapahtunut, oli selvempää kuin milloinkaan, että valtakunnassa piti vallan olla koottuna yksiin käsiin. Muuten oli vaara tarjolla, että milloin tahansa valtion ja kansalaisten turvallisuus voi joutua kyvykkään seikkailijan leikkikaluksi. Nyt oli lähestymässä mies, jolla oli aseellinen valta käytettävänään. Kuningaskruunu oli kypsä hedelmä, valmis poimittavaksi. Oli useita, jotka ennustivat, että vuosi 691 valtion perustamisesta[30] tulisi olemaan tasavallan viimeinen.

Kaikki tasavaltaisen hallitusmuodon kannattajat, niin senaatin kuin kansanpuolueessakin, elivät senvuoksi alituisessa jännityksessä odottaen vain, mitähän tapahtuisi silloin, kun Pompeius tulisi jälleen kotiin. Vähäinen lohdutus oli kansanpuolueelle, että Pompeius oli julkisesti tehnyt demokraattisen uskontunnustuksen. Oli varmasti viisainta hankkia itselleen vastapaino Idän herraa vastaan. Samoin ajatteli Crassus. Ja niin kävi joka päivä selvemmäksi, että hänestä tulisi kansanpuolueen turva. Sullan henkipattojulistusten aiheuttaman suuren mieshukan jälkeen demokraateilla oli puute johtaja-aineksista.

Yksinään Crassus ei kuitenkaan kyennyt sellaiseen tehtävään kuin puolensa pitämiseen miestä vastaan, joka komensi taisteluvalmista armeijaa. Mutta auttajaksi tarjoutui demokraattien piiristä nouseva uusi tähti: Iulius Cæsar. Hän oli syntynyt luultavasti vuonna 100[31] ja kuului ylhäiseen Iuliusten sukuun, joka kehui polveutuvansa Æneaan pojasta Iuluksesta ja saaneensa sukunimensä hänen mukaansa. Mutta sukulaisuussuhteittensa johdosta Cæsar oli tullut yhteyteen myöskin kansanpuolueen kanssa. Marius oli nimittäin naimisissa hänen tätinsä kanssa, ja Cæsar itse meni naimisiin erään kiivaan demokraatin tyttären kanssa.

Kun Sulla tuli valtaan, Cæsar ei kuten monet muut, vaihtanut puolueväriä. Uskalsipa hän uhmata kaikkivaltiaan käskyä erota nuoresta vaimostaan ja mennä naimisiin erään »oikeamielisen» naisen kanssa.

Senvuoksi hänenkin nimensä merkittiin henkipattoluetteloihin. Diktaattori armahti kuitenkin hänet vaikutusvaltaisten ystävien rukouksista, mutta huomautti kuitenkin: »Te ette tiedä, mitä teette, sillä tässä nuoressa miehessä piilee enemmän kuin yksi Marius.» Tällainen lausunto oli tietysti demokraattien mielestä vastaisuutta varten paras suositus, minkä nuori Cæsar voi saada.

Siivitetyksi sanaksi muodostui ajatus, jonka Cæsar itse kerran lausui, kun hän matkusti erään pikkukaupungin läpi pohjois-Italiassa. Kun hänen seurueensa kesken puoliksi piloilla oli puhetta siitä, voisiko tällaisessakin luolassa olla puoluetaisteluita ja tilaa poliittiselle kunnianhimolle, Cæsar tokaisi: »Aivan varmasti. Ja minä puolestani tahtoisin mieluummin olla täällä ensimmäinen kuin Roomassa toinen.»

Kun hän 34 vuoden vanhana tuli maaherraksi Espanjaan, hänen kerrottiin nähneen Herkuleen temppelissä Gadeksessa Aleksanterin kuvapatsaan ja tällöin huoanneen: »Minun ikäisenäni hän jo oli valloittanut maailman, ja minä en ole vielä saanut aikaan mitään!»

Aluksi oli kuitenkin näyttänyt siltä, kuin Cæsarin ainoa kunnianhimo olisi ollut soittaa ensimmäistä viulua Rooman elostelevien nuorten keikarien kesken. »Hän teki itsensä kuuluisaksi enemmän hulluilla päähänpistoillaan ja suurenmoisilla veloillaan kuin tulisella demokraattisella kaunopuheisuudellaan», Mommsen sanoo. Cicero pani kyllä huolehtien merkille hänen kunnianhimoisuutensa, mutta väitti toiselta puolen: »Kun näen hänen huolellisesti käherretyt suortuvansa, en kuitenkaan voi uskoa, että tuolle miehelle juolahtaisi mieleen kumota Rooman valtiosääntö.»

Mutta kyllä leijonan kynsi pisti välistä esille. Erään kerran Cæsar joutui merirosvojen vangiksi; ja kun nämä älysivät, että heidän saaliinsa oli ylhäinen mies, niin he vaativat hänestä lunnaita 20 talenttia.[32] Mutta kun Cæsar kuuli summan, hän äyhkäisi: »Kaksikymmentä talenttia sellaisesta miehestä kuin Julius Cæsarista! Haha! Viisikymmentä talenttia pitää teidän saada. — Mutta sitten minä kerran ristiinnaulitsenkin teidät kaikki tyynni.»

Sillä aikaa kuin hänen ystävänsä puuhasivat hankkiakseen kokoon lunastussumman, hän kohteli herroja merirosvoja mitä ylimielisimmällä tavalla. Plutarkhos sanoo, että hän »eli näiden hurjain miesten keskuudessa, niinkuin he eivät vartioitsisikaan häntä, vaan olisivat hänen lakeijoitaan. Kun hän kirjoitti runoja ja puheita, heidän täytyi olla hänen kuulijoinaan; ja niitä, jotka, eivät näyttäneet ihastuneilta, hän haukkui sivistymättömiksi barbaareiksi.» Ja kun häntä halutti nukkua, hän käski heitä mitä ankarimmin olemaan hiljaa. Merirosvoilla oli mahdottoman hauskaa hupaisan nuoren miehen kaikkien päähänpistojen kustannuksella. Tuskin hän kuitenkin oli päässyt vapaaksi, kun hän jo miehitti parisen laivaa, otti merirosvot vangiksi, pakotti heidät luovuttamaan lunastussumman takaisin — ja ristiinnaulitsi heidät jok'ikisen.

Ken näki pintaa syvemmälle, voi kylläkin huomata tarkoituksellisuutta Cæsarin tavassa tuhlata rahoja, ainakin hänen viljanjakeluissaan ja niissä upeissa kestityksissä ja näytännöissä, joita hän järjesti kansalle. Näiden kalliiden tilaisuuksien vertaisia roomalaiset eivät olleet koskaan nähneet. Kerran hän yhdellä haavaa pani esiintymään 320 gladiaattoria täyshopeisissa varustuksissa. Toisen kerran hän järjesti näytännön, jossa 1.200 miestä suoritti 40 elefantin metsästyksen. Mitäpä häntä huolettikaan, jos hänen velkansa nousivat 50 miljoonaan markkaan! Hän oli kyllä laskenut, että ajan oloon kannatti tuhlata tällä tavoin. Kiitos suuren kansansuosionsa hän tulikin ennen pitkää hopearikkaan Espanjan maaherraksi. Ja silloin hän voi pian maksaa takaisin jokaisen pennin.

Kansansuosiotaan Cæsar lujitti lisäksi mainostamalla kaikin mahdollisin keinoin sukulaisuuttaan vanhan Mariuksen kanssa. Kun hänen tätinsä kuoli ja oli haudattava, hän käytti tilaisuutta hyväkseen antaen kuljettaa hautajaissaatossa vainajan puolison kuvaa. Tämä oli senaatille isku vasten kasvoja, sillä olihan senaatti julistanut Mariuksen ikipäiviksi valtiokiroukseen. Mutta kansan riemu oli rajaton, kun se kuvassa tunsi unohtumattoman sankarinsa jumaloidut kasvojenpiirteet, ja halvinkin tunsi itseään kunnioitettavan Mariuksen mukana. Olipa Iulius Cæsar totta totisesti jymymies!

Pari vuotta myöhemmin roomalaiset hämmästyivät eräänä aamuna huomatessaan äkkiä, että Mariuksen kuvapatsas ja voittomerkit oli kullasta ja marmorista loistavina pystytetty jälleen Forumille, niinkuin ei Sulla olisi niitä koskaan kumonnutkaan. Silloin Mariuksen afrikkalais- ja kimbriläissotaretkien invaliidit — olisiko Cæsar mahdollisesti vihjaissut heille? — kerääntyivät kyynelet silmissä jumaloidun sotapäällikön kuvapatsaan ympärille. Ja voi sitä optimaattia, joka olisi uskaltanut käydä käsiksi näihin voitonmerkkeihin!