Part 7

Pompeius ylitti kaikki toiveet. Oli laskettu sodan kestävän kolme vuotta — kolmessa kuukaudessa hän puhdisti Välimeren merirosvoista aina Hellespontokseen asti. Perusteellisesti ja järjestelmällisesti hän menetteli tässä työssään. Hän aloitti lännestä ja jakoi laivastonsa alapäällikköjen kesken, niin että merirosvot voitiin karkoittaa rosvopesistään ja järjestää oikea meren hurjien poikain ajojahti aina itse heidän Vähän-Aasian etelärannikolla olevaan keskustukikohtaansa asti. Mutta vieläkin voimakkaammin kuin kauhu, minkä hän herätti merirosvoissa, vaikutti — ainakin hetkiseksi — hänen lempeytensä. Merirosvot olivat tottuneet siihen, että kaikki vangeiksi joutuneet merisissit olivat saaneet päättää päivänsä ristillä. Pompeius sitävastoin antoi heidän pitää henkensä ja kohteli alhaison miehiä hienotunteisuudella, jollaista he eivät olleet osanneet uneksiakaan. Pompeius tyytyi siihen, että poltti heidän laivansa ja hajoitti heidät itsensä siirtolaisiksi eri kaupunkeihin. Senvuoksi ainoastaan hurjapäiset Sisilian rosvokuninkaat koettivat yhdistynein voimin käydä taisteluun vainoojansa kanssa. Mutta heidän raivokas urhoollisuutensa ei voinut mitään roomalaisten kiinteälle järjestelmällisyydelle ja erinomaisesti asestetuille sota-aluksille. Vihdoin voittaja nousi rannikolle ja joko piirityskoneilla tai väkirynnäköllä hajoitti kaikki vuorilinnat ja ryöväripesät. Lopputulos oli, että 10 000 merirosvoa oli kaatunut ja 20 000 oli elävänä joutunut voittajan käsiin. Kauppa ja liike kävi taas säännöllistä kulkuaan, ja kallista aikaa seurasi Roomassa elintarpeiden liikatuotanto.

VIIMEINEN MITHRADATEEN SOTA. POMPEIUS VETÄÄ ROOMAN VALTAKUNNAN ITÄISET RAJAT.

Merellä suoritetun suuren ajojahdin jälkeen Pompeiuksen erikoisten valtuuksien olisi pitänyt oikeastaan päättyä. Mutta niin ei käynyt — valtuudet muutettiin vain koskevaksi _Mithradatesta_.

Niin kauan kuin Sulla eli, Mithradates pysytteli alallaan. Mutta kukaan ei Roomassa uskaltanut oikein luottaa viekkaaseen itämaalaiseen; ja tuskin suuri Sulla oli kaatunut, kun jo Pontoksen kuningas puuhaili uutta sotaa roomalaisia vastaan. Hän solmi liittoja merirosvojen ja muiden Rooman vihollisten kanssa. Sodan aiheen hän sai siitä, että Bithynian, hänen läntisen naapurimaansa viimeinen kuningas, Attalos III:n esimerkin mukaan testamentissaan määräsi valtakuntansa roomalaisille. Tuskin nämä olivat ottaneet maan haltuunsa, kun Mithradates julisti heille sodan ja valtasi heidän alueensa Vähässä-Aasiassa.

Roomalaisten puolella johti sotaa tarmokkaasti ja menestyksellisesti _Lucullus_, eräs senaatinpuolueen etevimpiä miehiä. Osoittaen suurta strategista taitavuutta hän voitti moninaiset maastovaikeudet. Mithradateen täytyi kaikkialta vetäytyä takaisin ja viimein hänet voitettiin. Silloin hän jätti oman maansa ja pakeni vävynsä, Armeenian kuninkaan _Tigraneen_ luo, joka valloituksillaan oli luonut itselleen etu-Aasian mahtavimman valtakunnan. Ylpeästi voimaansa luottaen Tigranes kieltäytyi luovuttamasta appeaan. Mutta silloin Luculluskin painuu Armeeniaan — ensimmäisen kerran roomalainen sotajoukko kulki Eufratin ja Tigriksen yli —, voitti Tigraneen suunnattoman sotajoukon ja valtasi hänen pääkaupunkinsa, jossa määrättömät varastot ja aarteet joutuivat hänen saaliikseen.

Mutta roomalaiset sotilaat kävivät pian tyytymättömiksi Luculluksen ankaraan sotakuriin. Hän hillitsi heidän ryöstönhaluaan — mikä ei estänyt häntä itseään, omaan lukuunsa kuormaamasta vaunuja ja kameeleita Idän rikkauksilla. Itse hän oli tunnettu ylellisestä elämästään, ja syvä juopa vallitsi ylpeän, loistoa rakastavan sotapäällikön ja alhaison miesten välillä. »Sotilaat nurisivat», Ferrero sanoo, »ettei hän koskaan lähestynyt heitä toverina, ei koskaan kuljeksinut teltasta teltalle ystävällisesti puhellen, ei koskaan tervehtinyt heitä eikä koskaan puheellaan rohkaissut heitä. Silmiään ja ääntään hän käytti vain keksiäkseen ja rangaistakseen rikkomuksia ja vaatiakseen toinen toistaan vaarallisempia uhkayrityksiä. Kärsimättömät käskyt seurasivat taajaan toisiaan, ikäänkuin hänen alaisensa olisivat olleet rautaa eikä lihaa ja luuta.»

Kun talvi tuli lumineen ja jäineen, hänen sotilaansa kyllästyivät peräti rasituksiin, joita saivat kärsiä kolkossa alppiseudussa, jonka jylhät vuoren huiput kohosivat aina 5 000 metrin korkeuteen. Roomalaiset kärsivät kauheasti jokapäiväisestä marssimisesta läpimärkinä sateesta ja lumesta leiriytyäkseen sitten yöksi kylmälle, kostealle maaperälle. Lopulta he tekivät kapinan ja vaativat päästä kotiin. Sotapäällikkö saisi huvitteleida käymällä yksin sotaa, josta hänellä yksin vain oli etua.

Luculluksen täytyi vetäytyä takaisin Mesopotamiaan ja sieltä Vähään-Aasiaan. Voimattomana hän katseli, kuinka Mithradates ja Tigranes pala palalta valtasivat takaisin valtakuntansa.

Eivätkä Luculluksella olleet ainoastaan sotamiehet vastassaan. Hän oli myöskin kovistellut Vähän-Aasian roomalaisia virkamiehiä ja kapitalisteja ja koettanut ehkäistä heidän mielivaltaansa ja rosvouksiaan. Näin hän oli tämänkin yhteiskuntaluokan keskuudesta hankkinut itselleen mahtavia vihollisia, ja nämä käyttivät kaiken vaikutusvaltansa saadakseen pois tuon vaivalloisen miehen, joka turmeli heidän hyvät hommansa. Heidän onnistuikin lahjomalla kansantribuunit saada kansankokous erottamaan Lucullus päällikkyydestä. Näin heillä oli jälleen vapaat kädet siinä maakunnassa, josta oli tullut heidän kultakaivoksensa. Mutta Luculluksen vastustuspuolueen tukena oli —ja oli jo kauan ollut — Pompeius. Merirosvosodan johto ei ollut koskaan ollut hänen kunnianhimonsa varsinainen _päämäärä_. Se tähtäsi paljon suuremmassa määrässä houkuttelevaan Idän valtioita vastaan tehtävän suuren sotaretken päällikkyyteen. Merirosvosota oli imperaattorille oikeastaan vain _välikappale_, jonka avulla hän voi voittaa kansan suosion hankkimalla nälkää näkeville leipää. Sittenkuin hän tätä tietä oli saanut erikoislaatuisen sotilaallisen mahdin, seuraava askel oli käyttää sitä suuren päämäärän toteuttamiseen. Ja se onnistui. Luculluksen seuraajaksi määrättiin _Gnæus Pompeius_.

Tietysti hälistiin taas suuriäänisesti siitä vaarallisesta valta-asemasta, joka oli annettu yhdelle miehelle, mutta Pompeius oli kyllin viisas valitellakseen sitä raskasta kuormaa, joka laskettiin hänen hartioilleen. Hänhän toivoi vain saada palata yksityiselämän rauhaan perheensä piiriin! Mutta hyväntahtoisesti hän otti kaikissa tapauksissa uuden kuorman kantaakseen »ajaaksensa», kuten Ferrero jotensakin vahvasti värittäen sanoo, »riistaa, joka jo oli kuolettavasti haavoitettu.»

Virkaanastuvan ja eroavan ylipäällikön kohtaus tapahtui eräässä Galatian kylässä. Siitä tuli draamallisen eloisa kohtaus. Pompeius syytti Lucullusta ahneudesta ja voitonhimosta ja sai vuorostaan kuulla, kuinka rajattoman kunnianhimoinen hän itse oli. »Aivan kuin hidas ja arka haaskalintu sinä käyt aina toisten riistan kimppuun», Lucullus sanoi. Mutta Pompeius väitti, ettei otusta vielä oltu kaadettu. — Sittenhän ei heillä enää voinut olla paljon sanottavaa toisilleen. Taistelupukarien yhteiset ystävät erottivat heidät, ja Lucullus matkusti kotiin hekumoidakseen rikkauksillaan. Hän vietti niin ylellistä ja nautiskelevaa elämää, että se enemmän kuin hänen voittonsa on säilyttänyt hänen nimensä jälkimaailmalle. Hänen huvilansa ja puutarhansa olivat upeuden ja kauneuden ihmeluomia. Ja entä sitten hänen ateriansa! Kerrotaan, että hänen luokseen kerran aivan odottamatta saapui kaksi ystävää vierailulle ja että Lucullus pyysi heitä jäämään päivälliselle. Tätä ystävät eivät olleet ajatelleet, mutta he lupasivat jäädä sillä ehdolla, että hän ei ryhtyisi erikoisiin järjestelyihin heidän tähtensä. Eihän toki, pöydässä tulisi olemaan vain sitä, mitä meillä tarkoitetaan, kun pyydetään »haukkaamaan voileipää». Tämä voileipäateria lienee maksanut Lucullukselle 300 000 markkaa. Palveluskunta tiesi näet, että siinä talon monista ruokasaleista, jonka isäntä oli valinnut sen päivän ateriaa varten, tuli aina tarjota näin kalliita aterioita.

Mutta kuinka oli mahdollista tuhlata sellaisia summia yhteen ainoaan ateriaan muutamille harvoille henkilöille? Ainoastaan siten, että herrat herkkusuut pitivät kunnianaan tarjota vierailleen mitä vaikeimmin saatavissa olevia makupaloja. Loistettiin riikinkukonaivoilla ja satakielenkielillä, eikä kukaan luonnontutkija voisi innokkaammin perin pohjin tutkia vieraita maita ja meriä keksiäkseen uusia eläin- ja kasvilajeja kuin roomalaiset herkkutaiturit.

Erään toisen kerran häiriintyi Luculluksen erinomainen päivällismieliala arveluttavalla tavalla. Ateria ei ollut kyllin herkullinen hänelle. Hänen hovimestarinsa koetti puhdistautua sillä, etteihän ketään vieraita ollut kutsuttu. »Etkö tiennyt, että Lucullus aterioitsisi tänä päivänä Luculluksen luona?» talon herra kysyi suuttuneena.

Luculluksen herkuttelijaelämää jalosti kuitenkin hänen hieno sivistyksensä ja taiderakkautensa. Hän keräsi ympärilleen seurueen kirjallisia makumestareita, tiedemiehiä ja taiteilijoita ja uhrasi suuria summia taideaarteisiin ja kirjakokoelmiin, jotka hän piti yleisön nähtävinä.

* * * * *

Kun Pompeius ryhtyi siihen tehtävään, jota Lucullus ei saanut loppuunsuorittaa, tulee muistaa, että Lucullus oli jo suorittanut karkeistyön. Hänen seuraajallaan oli sitäpaitsi käytettävänään verrattoman paljon suurempi sotavoima ja valtuudet kuin hänellä, ja toiselta puolen Mithradateen apuneuvot olivat niin loppumaisillaan, että hän pyysi rauhaa. Mutta Pompeius oli tullut Aasiaan käymään suurenmoista sotaa eikä päättämään rauhaa, joka paljastaisi kaikelle maailmalle, että Lucullus oli Mithradateen todellinen voittaja. Sentähden hän asetti sellaiset rauhanehdot, joita oli mahdoton hyväksyä. Hän vaati yksinkertaisesti, että Mithradateen oli jättäydyttävä voittajan armoille. Kuningas oli liiankin hyvin perillä roomalaisten tavoista ollakseen epätietoinen siitä, mitä tämä merkitsi. Se merkitsi sitä, että hän saisi kahleissa kulkea voittajan triumfivaunujen edellä ja sitten menehtyä pimeässä kellariluolassa Capitoliumin juurella ja loppua kuten Perseus taisteltuaan ensin kuin Hannibal. Kun oli valittava häpeällisen kuoleman ja epätoivoisen sodan välillä, Mithradates tarttui jälleen miekkaan ja vannoi pyhän valan olla tekemättä koskaan rauhaa roomalaisten kanssa.

Silloin osoittautui, ettei ollut niinkään helppoa suoriutua vanhasta ketusta. Pompeius etsi häntä pesästään, itsestään Pontoksesta, mutta hänen ei mitenkään onnistunut saada häntä taisteluun. Hän pakeni aina vuorille ja etsi säännöllisesti kaikkein luoksepääsemättömimpiä seutuja. Viimein kuitenkin Pompeiuksen eräänä yönä onnistui väijytyksistä saada hänet satimeen ja tuhota hänen viimeinen sotajoukkonsa. Hädin tuskin vanha kuningas itse pääsi hengissä pakenemaan. Hän toivoi saavansa turvapaikan Tigraneen luona, mutta huomasi hämmästyksekseen, että hän oli erehtynyt. Hänen vävynsä oli nähnyt viisaimmaksi heittäytyä voittajan jalkoihin ja luovuttaa kuninkaallinen tiaara voittajan käsiin. Alistumisensa palkkioksi Tigranes sai pitää perintömaansa, varsinaisen Armeenian, roomalaisena vasalliruhtinaana. Mithradates sai kaiken lisäksi kokea senkin, että vävypoika ollakseen roomalaisten mieliksi, lupasi hänen päästänsä suuren palkinnon. Vanha kuningas pakeni silloin Asovan meren rannoilla oleville alueilleen. Pompeius seurasi vähitellen perästä ja tunkeutui Kolkhikseen, tuohon Mustanmeren itärannalla sijaitsevaan satumaahan, jonne argonautit olivat kerran suunnanneet matkansa noutaakseen kultaisen oinaantaljan. Mutta täällä hän keskeytti takaa-ajon, sillä olihan järjetöntä panna armeija vaaranalaiseksi pitkittämällä marssia näihin tuntemattomiin seutuihin, joissa asui villejä, sotaisia kansoja. Sen sijaan hän kääntyi takaisin Vähään-Aasiaan ja _Syyriaan_ järjestääkseen näiden maiden olot. Rajat, jotka hän asetti Rooman vallalle, pysyivät pääasiallisesti muuttumattomina vuosisadan eteen päin. Syyriassa, joka roomalaisten Antiokhos III:sta vuonna 190 saaman voiton jälkeen oli ollut hajoamistilassa, hän teki lopun anarkiasta ja muodosti valtakunnasta Rooman maakunnan.

Maan eteläisessä osassa olivat _juutalaiset_ alkaneet näytellä jälleen valtiollista osaa sotaisen makkabealaisheimon johdolla, tuon heimon, joka kehui uudelleen perustaneensa kuningas Daavidin valtakunnan. Mutta juutalainen yhteiskunta oli sisäisten riitojen rikkirepimä, ja tästä Pompeius sai tervetulleen aiheen sekaantua heidän asioihinsa. Itsensä pääkaupungin, Jerusalemin, hän valtasi helposti, mutta ylhäällä, vahvasti varustetulla temppelivuorella juutalaiset tekivät uskonkiihkoista vastarintaa, luottaen siihen, että Jahve tulisi heidän avuksensa. Kauan he eivät kyenneet kuitenkaan vastustamaan roomalaisten piiritystaitoa. Kauheaan verilöylyyn heidän rohkea taistelunsa päättyi. Monet lävistivät itsensä epätoivoissaan omilla miekoillaan, toiset syöksyivät alas jyrkältä kalliolta. Mutta papit eivät antaneet kauheiden kohtausten, joita näyteltiin heidän ympärillään, häiritä itseään jumalanpalveluksensa suorituksessa. Kun roomalaiset sotilaat paljastetuin miekoin tunkeutuivat temppeliin, he näkivät papit alttarin ääressä vaipuneina niin syvästi rukoilemaan Jumalaansa, että antoivat surmata itsensä ajattelemattakaan pakoa.

Mikään ei kuitenkaan haavoittanut juutalaisia niin syvästi kuin se, että Pompeius seurueineen tunkeutui sisälle »Kaikkein pyhimpään», jonne muuten vain ylipapilla oli lupa mennä, ja hänelläkin vain kerran vuodessa: sovituspäivänä. »Pompeius katseli», roomalainen historioitsija _Florus_[25] kertoo, »sen esiripun taakse, joka kätki juutalaisten pyhän huoneen.» Imperaattoria kummastutti, ettei hän nähnyt ainoatakaan jumalankuvaa »jumalattoman kansan suuressa pyhätössä», kuten sama kirjailija aito roomalaisen ylimielisesti sitä nimittää. Hän näki ainoastaan kultaisen seitsenhaaraisen kynttiläjalan, kultaisen pöydän näkyleipineen ja pyhät kirjat. »Mutta hän katseli», käyttääksemme Ranken sanoja, »näitä aarteita ojentamattakaan kättänsä saadakseen ne. Pompeius otti kaikissa tilanteissa huomioon sen arvokkuuden, mikä sopi roomalaisten legioonani päällikölle ja miehelle, joka vei voittoisat kotkansa läpi maailman.

Palestiinan Pompeius luovutti eräälle makkabealaiselle, jonka tuli hallita sitä ylipappina Rooman herruuden alaisena.

* * * * *

Sillä aikaa kuin Pompeius oli Syyriassa, onni valvoi hänen etujaan, kuten monta kertaa ennenkin. Jerikon muurien edustalla hän sai tiedon, että Rooma oli vapautunut itsepäisimmästä vihollisestaan. Vanha Mithradates oli tällävälin asettunut vakinaisesti Asovan meren rannoille. Yhden kapinallisista pojistaan, joka oli sinne perustanut valtakunnan, hän syöksi valtaistuimelta ja pakotti hänet tekemään itsemurhan. Sen jälkeen hän koetti vielä kerran neuvotella Pompeiuksen kanssa. Hän tarjoutui tunnustamaan roomalaisten yliherruuden ja maksamaan heille veroa, jos hän saisi takaisin perintövaltakuntansa. Mutta Pompeiuksella ei ollut lainkaan halua auttaa vanhaa juonittelijaa jälleen jaloilleen. Suuttuneena Mithradates silloin käytti aarteitaan, jotka hänen oli onnistunut pelastaa, voimakkaaseen varustautumiseen roomalaisia vastaan. Hänellä oli myöskin haaveellisia suunnitelmia yleisestä skyyttalaisten ja gallialaisten hyökkäyksestä Italiaan, sillä aikaa kuin Pompeius armeijoineen oli kaukana Aasiassa.

Mutta siitä ei tullut mitään. Vanhus oli tullut siinä määrin epäluuloiseksi, että kukaan hänen ympäristöstään ei kauemmin tuntenut olevansa varma elämästään. »Parempi yllättää kuin tulla itse yllätetyksi», ajatteli silloin hänen lemmikkipoikansa _Pharnakes_ ja nostatti kapinan hirmuhallitsijaa vastaan. Hän sulki isänsä kuninkaanlinnaan. Linnanmuurilta vanhus rukoili poikaansa, ettei tämä tahraisi käsiään isänverellä. Näytelmästä ei tullut kuitenkaan niin sydäntäliikuttavaa, kuin oli tarkoitus, sillä ukko oli itse tahrannut itsensä äitinsä, neljän poikansa ja useiden muiden läheisten sukulaistensa verellä. Kaikissa tapauksissa näytelmä ei vaikuttanut Pharnakeeseen. Kun vanhus siis pääsi varmuuteen, ettei ollut enää lainkaan toivoa, hän tahtoi kuitenkin hankkia itselleen seuraa toiseen maailmaan — hänen vaimojensa, hänen rakastajattarensa, joka koko pakomatkan ajan oli seurannut häntä miehen valepuvussa, ja hänen tyttäriensä, joukossa Egyptin ja Kyproksen kuningasten nuoret morsiamet, täytyi kaikkien tyhjentää myrkkypikari, ennenkuin hän sen kohotti omille huulilleen. Kun myrkky ei tuntunut häneen itseensä vaikuttavan, hän käski erään sotilaansa lyömään herraltaan pään poikki.

Näin Mithradates kuoli vuonna 63 e.Kr. 68:nnella ikävuodellaan. Koko roomalainen maailma päästi helpotuksen huokauksen. Hannibalin päivien jälkeen Roomalla ei ollut ollut niin vaarallista ja uupumatonta vastustajaa. Yhdellä iskulla hän oli tuhonnut Rooman herruuden Aasiassa ja levittänyt sen jälkeen sodan liekin Eurooppaan. 25 vuoden aikana hän oli pitänyt puolensa maailman hallitsijaa vastaan, ja aiheuttanut sen ajan suurimmille sotapäälliköille, sellaisille kuin Sullalle, Lucullukselle ja Pompeiukselle, suuria vaikeuksia. Rooman kestävimpien vihollisten joukossa hän on ainoastaan Hannibalista jäljellä, mutta on samanarvoinen kuin Pyrrhos ja Jugurtha.

Kirjallisuutta tähän kappaleeseen:

H. Wallon, Histoire de l'esclavage dans l'antiquité: 3 nid.

Leon Halkin, Les esclaves publics chez les romains.

Gaston Boissier, Slafvarne i Rom. Ruotsinnos ranskan kielestä.

Eduard Meyer, Die Sklaverei im Altertum (Kleine Schriften I).

Carl Lundberg, Slafveriet i forntiden.

Ivar Hjertén, Den romerske gladiatorn.

Henry A. Ormerod, Piracy in the ancient World.

Paul Stein, Über Piraterie im Altertum.

Paul Stein, Zur Geschichte der Piraterie im Altertum.

Kurt Eckhardt, Die armenischen Feldzüge des Lukullus (Klio 1909—1910).

Tähän ja seuraavaan kappaleeseen:

Eduard Meyer, Cæsars Monarchie und das Principal des Pompejus.

CICERO JA CATILINAN SALALIITTO.

Catilina oli roomalainen ylimys[26], joka varhaisesta nuoruudestaan oli ollut suurkaupungin läpi turmeltuneen kultaisen nuorison perikuva. Paheissa yhtä hyvin kuin lahjakkuudessa hän oli Alkibiadeen uusi, mutta huononnettu painos. Tämän hirmuisen ihmisen kuva on painunut syvälle jälkimaailman muistiin hänen syyttäjänsä Ciceron ja historioitsija Sallustiuksen kuvausten välityksellä. Kenties he ovat maalanneet liian hirvittävillä väreillä. Tällä ei tahdota sanoa, että eräiden nykyaikaisten historioitsijani »kunnianpelastus»-koe —jopa suorastaan kilvoittelu esittää Catilina vakavamielisenä Gracchusten seuraajana — suinkaan tuntuisi vakuuttavalta. Sallustiusta ei ainakaan kernaasti voi epäillä puolueellisuudesta Catilinaa kohtaan, koskapa hän itsekin kuului kansanpuolueeseen, ja hänellä näin ollen olisi ollut kaikki syy maalata hänen kuvansa pikemmin valoisin kuin mustin värein. Sallustius sanoo m.m. hänestä: »Läpiturmeltuneessa mielessään tuntien veristä vihaa jumalia ja ihmisiä vastaan hän ei voinut koskaan saada rauhaa, nukkuipa tai valvoi — siihen määrään paha omatuntonsa tuskastutti ja vaivasi häntä. Senvuoksi hänen kasvojensa väri oli kalman kalpea, hänen katseensa harhaileva ja hänen käyntinsä milloin kiihtynyttä, milloin velttoa — lyhyesti sanoen: epätoivon mielettömyys ilmeni selvästi hänen liikkeissään ja ulkonäössään.»

Catilina oli sukuylpeä ja halusi kiihkeästi saada näytellä maailmassa suurta osaa, joka olisi hänen sukuperänsä arvoinen — mutta hänellä ei ollut rahaa. Hän oli rajattoman himokas elämän nautintoihin ja sentähden valmis uskaltamaan kaikki, tekemään mitä häpeämättömyyksiä tahansa, kunhan vain pääsi rikkauksiin käsiksi. Sellaiselle luonteelle Sullan henkipattojulistukset tarjosivat suuria mahdollisuuksia, ja hän käyttikin niitä hyväkseen. Hänestä tuli diktaattorin kaikkein innokkain kätyri. Tiedetään useimpien hänen huomatuimpien uhriensa nimet. Näihin kuului eräs Rooman jaloimmista miehistä, jota tuhannet sydämellisesti rakastivat ja palvoivat hänen hyväntekeväisyytensä takia. Ei siinä kyllin, että Catilina surmautti hänet, hän teki sen kammottavan tuskallisella tavalla. »Näytti siltä», eräs muinainen historioitsija kertoo, »kuin olisi tahdottu antaa hänen kärsiä kuoleman tuskaa useampia kertoja perättäin». Hänen irti hakattua päätään, josta vielä tippui verta, Catilina kantoi riemuiten läpi kaupungin ja laski sen Sullan jalkojen juureen.

Proskriptioiden levottomuuksien aikana Catilina murhasi kaiken lisäksi oman veljensä, mutta hänen onnistui välttää lain koura hankkimalla murhateon perästä veljensä nimen henkipattoluetteloihin. Catilinan julmuus vietti orgioitaan, samoin hänen ryöstönhalunsa. Olihan Sullan kätyrinä toimiminen tuloja tuottavaa. Mutta Catilinalla ei ollut, kuten Crassuksella, kykyä kerätä rahoja ja antaa niiden kasvaa korkoa — hän antoi niiden vieriä yhtä nopeasti kuin ne tulivatkin. »Enemmän kultaa, enemmän nautintoja!» oli se ajatus, joka häntä ajoi eteenpäin veren tahraamalla tiellään; ja hänen hurjuutensa ja julkeutensa ylittivät kaikki rajat. Mutta senvuoksi kukaan ei uskaltanutkaan tehdä hänelle mitään. Kaikki olivat kuin kauhun lyömiä kuullessaan vain Catilinan nimen. Ja se kauhu, joka häntä ympäröi, antoi hänelle pirullisen vaikutusvallan niihin kevytmielisiin ja nautinnonhimoisiin naisiin, joita oli niin paljon maailmankaupungin korkeimman ylimystön piirissä tänä läpiturmeltuneena aikana. Sillä Catilina ei olisi ollut se, mikä oli, jolleivät eroottiset seikkailut olisi näytelleet tärkeää osaa hänen elämässään. Huomiotaherättävimpiä häväistysjuttuja oli se, että hänet yllätettiin erään Vestan neitsyen luona. Hän lienee murhannut oman, vaimonsa mennäkseen naimisiin toisen naisen kanssa, joka oli yhtä tunnettu kauneudestaan kuin kevytmielisyydestäänkin. Kaiken lisäksi väitettiin yleisesti, että hänen uusi vaimonsa oli hedelmä hänen omasta suhteestansa erään ylhäisen roomalaisen puolisoon, naiseen, josta Sallustius vertaansa vailla olevalla kärkevällä kielellään sanoo, että »sittenkuin oli puhuttu hänen kauneudestaan, hänessä ei ollutkaan enää muuta ylistettävää.»

Kaikenlaatuisissa irstailuissa Catilina oli numero yksi, ja hänelle tuotti nautintoa saattaa Rooman ylhäiset nuorukaiset yhtä turmeltuneiksi, kuin hän itsekin oli. Tämä rikollisluonne veti puoleensa suurkaupungin kaiken heikkoluonteisen nuorison. Jotka eivät ennestään olleet turmeltuneet, turmeltuivat seurustellessaan hänen kanssaan, ja sitten he olivat valmiit tottelemaan hänen pienintäkin viittaustaan. Sallustius väittää, että Catilina piti suorastaan koulua, missä sai oppia todistamaan väärin, väärentämään nimikirjoituksia ja raivaamaan — usein vain harjoituksen takia — ihmisiä tieltään tulematta ilmi. Tällaisen ylhäissyntyisten nuorten rikollisten joukon Catilina keräsi ympärilleen. Cicero puhuu painokkaasti niistä luonnonvastaisista taipumuksista, mitä näillä hänen kultapojillaan oli, kun hän kertoo, kuinka nämä pitkän matkan päähän tuoksuivat hajuvesiltä ja kuinka he kävivät melkein naisten tapaan vaatetettuina. Mutta »nämä kauniit ja veltostuneet pojat», hän sanoo, eivät kunnostautuneet vain Terpsikhoreen ja Venuksen palveluksessa, vaan voivat myöskin tarpeen tullen sekoittaa myrkkyä ja käsitellä tikaria.