Part 6

Tuon tuostakin kuullaan puhuttavan näiden yhteiskunnan kovanonnenlapsien epätoivoisista yrityksistä päästä vapauteen. Jo seitsemännellä vuosisadalla hallituksen oli täytynyt lähettää sotaväenosastoja karanneitten orjien muodostamia ryövärijoukkoja vastaan. Gracchusten aikana orjakysymys oli tullut mitä polttavimmaksi. Monissa paikoin puhkesi silloin orjakapinoita. Sisiliassa nämä onnettomat noudattivat neuvoa, jonka heille oli antanut yksi saaren rikkaimmista ja häikäilemättömimmistä pösöistä, kova ja ahne orjainomistaja. Kun hänen orjansa kurjuudessaan pyysivät kerran häneltä vaatteita, hän antoi vaatteiden asemesta heille viittauksen, kuinka he itse voisivat hankkia niitä. Hän kysyi heiltä: »Ovatkos alastomia nuo matkustavaiset, jotka vaeltelevat ympäriinsä maassa?» Tämän jälkeen hän vielä piiskanlyönneillä perusteellisemmin vakuutti anojia siitä, että oli julkeata pyytää apua herraltaan. Silloin orjat epätoivoissaan seurasivat hänen viittaustaan — ja rupesivat ryöväreiksi. Mutta he alkoivat uransa hyökkäämällä sen kimppuun, joka oli antanut heille neuvon. Hänet itsensä orjat lävistivät miekalla, mutta hänen vaimonsa, joka oli yhtä julma ja väkivaltainen kuin mieskin, saivat naisorjat ottaa käsiteltäväkseen. Sittenkuin nämä eri tavoin olivat päästäneet kiukkunsa kiusanhenkeään vastaan purkautumaan, he syöksivät hänet alas kalliojyrkännettä.

Kapinalliset järjestäytyivät valtioksi ja valitsivat erään syyrialaisen ihmeidentekijän ja profeetan kuninkaakseen. Lopuksi hallituksen joukot kuitenkin voittivat heidät. Vain »kuningas» muutamiin satoihin nousevan henkivartionsa kanssa pelastui sillä kertaa pakoon; mutta kun heidänkin tilansa pian kävi toivottomaksi, he surmasivat toisensa kaikki, paitsi orjakuningas itse ja hänen lähimmät miehensä. Nämä piilottelivat jonkin aikaa eräässä luolassa, mutta viimein roomalaiset saivat vangiksi heidätkin. Orjakuningas sai nääntyä vankeudessa.

Mutta Mariuksen aikana, jolloin kimbrit ja teutonit uhkasivat Rooman valtakunnan olemassaoloa, Sisilian orjat käyttivät tätä tilannetta hyväkseen noustakseen taas sortajiansa vastaan. He valloittivat melkein kaikki saaren suurehkot kaupungit, ja koko joukko pikkueläjiä ja köyhiä talonpoikia yhtyi orjajoukkoihin. Hallitus oli voimaton. Neljä roomalaista armeijaa yksi toisensa jälkeen lyötiin. Lähes seitsemän vuoden ajaksi valtio oli menettänyt yhden rikkaimmista maakunnistaan. Kun roomalaisten viimeinkin onnistui masentaa kapina, he kostivat perusteellisesti. Kerrotaan, että 20 000 orjaa sai päättää päivänsä ristinpuussa.

»Pitkäksi aikaa eteenpäin», Ihne sanoo, »tukahdutettiin sorrettujen äänet. Onnettomat ryömivät takaisin kellarikomeroihinsa ja ojensivat kaulansa rautakahleisiin pantaviksi.» Mutta miesikää myöhemmin puhkesi uusi samankaltainen kapina, jota kesti neljä vuotta, ennenkuin roomalaisten viimein onnistui kukistaa se verisessä taistelussa. Tässä taistelussa orjat kaatuivat melkein viimeiseen mieheen asti. Jäljelle jääneet vietiin Roomaan petoeläinten revittäviksi kansan huviksi. Mutta useimmat olivat välttäneet tämän kauhean ja häpeällisen kuoleman surmaamalla toinen toisensa.

* * * * *

Vaarallisin kaikista orjakapinoista oli kuitenkin se, joka vuonna 73 e.Kr. puhkesi Capuassa ja sen ympäristössä. Siellä oli useita miekkailukouluja, joissa orjia koulittiin amfiteattereissa ja muillakin näyttämöillä taistelemaan keskenään roomalaisten huviksi elämästä ja kuolemasta. Tällaisten näytäntöjen toimeenpanemista perusteltiin sillä, että _gladiaattorileikit_, kuten niitä nimitettiin, antoivat katsojille esimerkin rohkeuteen ja herättivät taisteluhalua. Katselijat saivat näissä näytännöissä nähdä miesten saavan syvän haavan toisensa jälkeen päästämättä tuskan huokaustakaan ja kohtaavan kuoleman ilmettäkään muuttamatta. Gladiaattoritaistelujen alkuperäinen luonne vainajille toimitettavani ihmisuhrien korvaajana esiintyi siinä, että melkein jokaisessa kaksintaistelussa ainakin toisen taistelijan oli menetettävä henkensä.[22] Kun voitettu kohotti kätensä merkiksi siitä, että hän vetosi katselijoin armoon, tapahtui hyvin harvoin, että nämä säälistä voitettua kohtaan tai ihaillen tämän miehuullista puolustautumista nostivat peukalonsa pystyyn ja täten ilmaisivat tahtovansa, että voitettu saisi elää. Tavallista oli, että koko yleisö peukalot alaspäin velvoitti voittaneen gladiaattorin tekemään tehtävänsä ja pistämään kuoliaaksi voitetun. Kuolleen ruumis heitettiin kaupungin suureen yleiseen hautaan köyhien, orjien, prostituoitujen ja rikollisten ruumiitten joukkoon.

Gladiaattoreiksi valittiin luonnollisesti voimakkaimmat ja urhoollisimmat sotavangit. Myöskin orjien omistajat myivät miekkailukouluihin erittäin juonikkaat ja vastukselliset orjansa, aivan samoin kuin ihmisille vihaiset sonnit myytiin teurastajalle.

Mutta gladiaattorit osasivat taistella muitakin kuin onnettomuustovereitaan vastaan. He käyttivät hyväkseen ensimmäistä sopivaa tilaisuutta kääntääkseen aseensa sortajiansa vastaan. Eräänä päivänä murtautui seitsemänkymmentä tällaista epätoivoista ihmistä asestautuneina gladiaattorimiekoilla, tikareilla ja ryhmysauvoilla ulos eräästä miekkailukoulusta ja pakeni Vesuviukselle. Heidän johtajansa oli tavattoman vahva ja rohkea traakialainen nimeltään _Spartacus_, ylhäissukuinen mies, kuten sanottiin. Kun karanneet orjat koko Italiasta liittyivät heihin, heidän joukkonsa kasvoi lumivyöryn nopeudella, erittäinkin sen jälkeen, kun orja-armeija oli osoittautunut olevansa voimakkaampi niitä joukkoja, jotka hallitus lähetti heitä vastaan. Pian Spartacuksella oli johdossaan 70 000-miehinen sotajoukko, ja pian hän hallitsi melkein koko etelä-Italiaa. Kaupunki kaupungin jälkeen vallattiin väkirynnäköllä ja ryöstettiin, ja perusteellisesti sorretut eroa tekemättä kostivat kansalle, joka oli pitänyt heitä orjuudessa. Voimantunnossaan he kostivat joskus sortajilleen siten, että panivat nämä vuorostaan gladiaattoreina taistelemaan toisiansa vastaan.

Spartacuksen aikomuksena lienee ollut kostettuaan Italian orjanomistajille mennä yli Alppien kotimaahansa tai Galliaan valmistaakseen itselleen ja taistelutovereilleen rauhallisen ja ihmisarvoa vastaavan olemassalon. Mutta luonnollisesti oli erittäin vaikeata pitää koossa kaikkia niitä levottomia aineksia, jotka olivat hänen komennossaan. Se tehtävä oli ajan pitkään ylivoimainen Spartacuksenkin laiselle järjestelijäkyvylle. Orjista oli yleisesti mieluisampaa harjoittaa ryöväystä omin päin kuin olla mukana suunnitelmallisesti johdetulla sotaretkellä. Spartacuksen oli sentähden vaikeata saada heitä mukaansa kohti pohjoista, niin kauan kuin oli vielä paljon ryöstämistä keski- ja etelä-Italiassa. »Heidän johtajansa tahtoi olla sotapäällikkö, mutta he pakottivat hänet rupeamaan ryöväripäämieheksi ja harhailemaan umpimähkään ryöstämässä», sanoo Mommsen.

Mutta vain ryöväreinäkin orjalaumat olivat vaarallisia senvuoksi, että Rooman hallituksella ei ollut yhtenäistä voimaa eikä harjoitettuja sotilaita. Legioonat ottivat tavakseen, niin pian kuin olivat kasvot vasten kasvoja Spartacuksen joukkojen kanssa, heittää aseensa ja pötkiä pakoon. Eikä näyttänyt ilmestyvän päällikköä, joka olisi kyennyt pitämään kurissa rappeutuneet joukot.

Millaiset olivatkaan ajat! Kansa, joka puolitoista vuosisataa aikaisemmin oli yhtenä muurina seisonut Hannibalin veteraaneja vastassa, näki nyt puolustajainsa hajoavan kuin akanat tuuleen nähdessään vain vilauksenkin karanneista orjistaan. Kuten kerran Hannibal, siten nyt Spartacus kulki sotajoukkoineen läpi melkein koko Italian, voitti kummankin konsulin ja uhkasi itseään Roomaa. Mihin ennen ainoastaan muinaisajan suurimmat sotapäälliköt olivat kyenneet, sen voi nyt urhea rosvopäällikkö suorittaa! Hädissään senaatti kääntyi _Marcus Crassuksen_, Rooman rikkaimman miehen puoleen.

Crassus oli kunnostautunut Sullan Italiassa käymissä taisteluissa. Hänen voimanansa oli ääretön itsepäisyys, millä hän toteutti tuumansa. Kaikki hänen halunsa ja harrastuksensa suuntautuivat vain rahaan, rahaan. Ei kukaan ollut niin valpas kuin hän ansaitsemaan Sullan henkipattoluetteloilla. Ostamalla pilkkahinnalla maatiloja ja kartanoita hän oli niihin aikoihin laskenut perustuksen suunnattomalle omaisuudelleen, joka kasvoi uusilla, kaikenkarvaisilla onnistuneilla liikeyrityksillä: talohuijauksilla, teollisuustoiminnalla ja laajalla lainausliikkeellä. Ja koskaan hän ei pitänyt lukua keinoista, kun vain voi ansaita kultaa.[23]

Crassus on ensimmäinen siinä keinottelijain ja yrittäjäin laumassa, joka nyt nousee pinnalle sitä mukaa, kuin _italialainen talonpoikaisyhteiskunta kaupallistuu ja teollistuu_ Rooman itäisten valloitussotien välttämättömänä seurauksena. Käsi kädessä kauppahengen voittokulun kanssa, tunkeutuu kaikkiin yhteiskuntaluokkiin kasvava ylellisyyden ja nautintojen tavoittelu. Rahat vierivät. Tavarat, arvoesineet ja kiinteistöt vaihtuvat nopeammin kuin ennen aikaan. Maaperä on otollista suuressa mitassa tapahtuvalle keinottelulle.

Crassus jätti jälkeensä noin 300 miljoonan markan suuruisen omaisuuden Suomen rahassa. Tällainen rikkaus antoi hänelle valtiollistakin merkitystä. Olihan puoli kaupunkia velkaa hänelle. Kaikkien yhteiskuntaluokkien ja kaikkien puolueiden keskuudessa hän oli taloudellisista syistä suosittu. Kun oli suorittanut niin useita onnistuneita liikekeinotteluja, hän voisi varmaan yrittää keinotella kuningaskruunuakin?

Orjakapinan uhkaavassa tilanteessa Crassus tuntui mieheltä, joka »oli sen tekevä», sillä hän oli tarmokkaampi ja määrätietoisempi kuin kukaan muu. Näitä ominaisuuksiaan hän käyttikin heti sotapäällikkönä. Kun hän johti joukkonsa kohti vihollista, uusiintui aluksi sama näytelmä kuin ennenkin: osasto, joka kulki ensimmäisenä, heitti aseensa. Mutta Crassus ehkäisi pelkurien pakoaikeet ottamalla heidät kaikki vangiksi ja armahtamatta mestauttamalla joka kymmenennen miehen. Se oli jyrkkä parannustapa, joka vaikutti terveellisesti sotakuriin. Seuraavassa ottelussa Spartacus koki niin kovaa vastarintaa, että hän huomasi viisaimmaksi vetääntyä takaisin etelään.

Tosin vielä jonkin aikaa tilanne näytti roomalaisille uhkaavalta, mutta spartakuslaisten kykenemättömyys pysyä koossa koitui heille lopulliseksi turmioksi. Crassuksen onnistui voittaa toinen ryöväriparvi toisensa perästä. Viimeisessä, ratkaisevassa taistelussa — vuonna 71 e.Kr. — Spartacus taisteli kuin raivoisa leijona joukkojensa etunenässä. Hän haavoittui niin vaikeasti, että vaipui polvilleen, mutta vielä kuolemaisillaan hän puolustautui hyökkääviä vihollisia vastaan. Samalla kertaa useimmat hänen uskollisimmista miehistään kaatuivat.

Sitten alkoi etelä-Italiassa orjien ajometsästys, kamalampi kuin milloinkaan ennen. Näin tukahdutettiin valtavan palon viimeiset hehkuvat kekäleet. Capuasta Roomaan johtavan tien varrella todisti kuusituhatta ristiinnaulittua orjaa kapinan loppumisesta.

Orjakapinan jälkeen säädettiin laki, että jos talonisäntä murhattiin kotonaan, tuli mestata kaikki hänen orjansa, koskapa joku heistä olisi voinut olla murhaan osallinen. Lakia käytettiin useamman kuin kerran kaikessa ankaruudessaan. Eräänkin kerran, kun tilanomistaja löydettiin murhattuna kotonaan, surmattiin kaikki hänen 400 orjaansa.

POMPEIUS, LIIKANIMELTÄ »SUURI».

Niistä, jotka auttoivat Sullaa voittamaan kansanpuolueen, oli _Gnæus Pompeius_ se, joka vastaisuudessa antoi enimmän puheenaihetta itsestään. Hän oli vain 23-vuotias, kun hän Sullan palattua kotiin Mithradateen sodasta tarjosi sotapäällikölle palvelustaan. Ratsuväen päällikkönä hän ratsasti täyttä laukkaa urheasti joukkonsa etunenässä ja iski kiinni viholliseen. Sulla piti paljon nuoresta herrasta ja suostui tämän pyytelyihin saada viettää triumfi, ennenkuin oli vielä hoitanut mitään valtion virkaa. »Antaa hänen pitää triumfi! Antaa hänen se pitää!» hän huudahti. Ja kansa osoitti riemuiten suosiotaan. Sulla lienee kaiken lisäksi — hänelle ominaisella puolittain pilkallisella äänellä — nimittänyt Pompeiusta »suureksi». Tämä antoi aiheen Pompeiukselle verrata itseään Aleksanteriin! Se oli kuitenkin vähän liikaa keskimittaiselle kelpo miehelle — sillä sen ylistävämpää mainesanaa Gnæus Pompeius ei ansaitse historian tuomioistuimen edessä. Suuresta osastaan, jota hän kaikesta huolimatta joutui näyttelemään, hänen oli kiittäminen tavatonta moukanonneaan; jälkimaailman silmissä hän on, kuten Mommsen sanoo, »ein nachgemachter grosser Mann».[24] Hän oli hieno mies, jolla oli eräänlaista edustavaa pontta ja joka yhteiskunnan kannalta oli nuhteeton kansalainen; ja se vaikutti. Hänen lahjakkuutensa ilmeni yksinomaan sotilaallisissa toimissa. Sotilasammatin hän taisi perin pohjin ja päällikkönä hän ymmärsi soveltaa tietojaan, järjestelmällisen huolellisesti. Mutta uutta luovia aatteita hänellä ei ollut rahtuakaan, ja odottamattomissa tilanteissa hän helposti hämmentyi. Yksinomaan sellaisista aineksista ei synny valtiomiestä. Mutta oli onnetonta, että juuri valtiomieheksi tämä henkisesti köyhä, aatteeton sielu tahtoi tulla millä hinnalla tahansa.

On kahdenlaatuista kunnianhimoa: sellaista, joka tavoittelee valtaa suorittaakseen jonkin suurtyön, ja sellaista, joka haluaa valtaa vain vallan itsensä vuoksi. Gracchusten ja Cæsarin kunnianhimo oli edellistä, Mariuksen ja Pompeiuksen jälkimmäistä laatua.

Sanoimme äsken, että miehellämme oli tavaton moukanonni. Ensiksi se ilmeni siinä, että hän päätti asettua Sullan puolelle. Olihan se ensimmäinen edellytys hänen menestykselleen. Mutta seuratkaamme häntä eteenpäin hänen urallaan! Kun hänet vähän Sullan kuoleman jälkeen lähetettiin Espanjaan auttamaan siellä vaarallisen kapinan kukistamista, hän sai selkäänsä ja hänelle olisi käynyt hyvin hullusti, ellei komentava konsuli olisi rientänyt hänen avukseen. Mutta vähän tämän jälkeen onni hymyili taas Pompeiukselle, kun muuan omista miehistä surmasi kapinan johtajan. Useimmat kapinalliset yhteiskunnat luopuivat silloin itsestään taistelusta Roomaa vastaan, ja sitten oli Pompeiuksella jäljellä verraten helppo tehtävä kukistaa ne, jotka vielä jatkoivat taistelua. Tämän hän kykeni tekemään ja voi siis kehua saattaneensa vaarallisen sodan onnelliseen lopputulokseen.

Kun hän sitten palasi kotiin Espanjasta, sattui hänelle niin onnellisesti, että hän kohtasi 5.000 pakenevaa spartakuslaista, jotka koettivat pelastautua Alppien yli, ja nämä hän tuhosi viimeiseen mieheen asti. Täynnänsä ylpeyttä tämän urotyönsä takia hän kirjoitti senaatille, että Crassus oli tosin voittanut Spartacuksen, mutta että hän oli temmannut pahan juurineen irti maasta.

Näin hän tuli kotiin johtaen armeijaa, joka oli hänelle sokeasti uskollinen. Ja koska Sulla kerta kaikkiaan oli hemmoitellut hänet piloille laittomalla triumfilla, hän vaati nyt päästä konsuliksi, vaikka, ei vieläkään ollut hoitanut varsinaista valtionvirkaa. Koska hän ei voinut saada apua senaatin taholta, hän teki täyskäännöksen ja koetti onneaan kansanpuolueessa. Samalle tielle kääntyi myöskin entinen sullalainen Crassus, ja tällä tiellä molemmat kilpailijat tapasivat toisensa. He yhdistivät voimansa _liittoutumalla_ vuonna 71 e.Kr. tarkoituksenaan jakaa keskenään Rooman valtakunnan hallitusvalta. Kiitos Pompeiuksen armeijan keskuudessa nauttimalle suosiolle ja Crassuksen rahoille he anastivat itselleen molemmat konsulinvirat vuodeksi 70. Näytelmään kuului, että Pompeiuksen ja Crassuksen armeijat olivat koko ajan leiriytyneinä kaupunginporttien edustalle.

Ennenkuin Pompeius astui virkaansa, hän kansankokoukselle antoi juhlallisen vakuutuksen luottamuksestaan kansanvaltaiseen ohjelmaan. Ja kun molemmat äskenleivotut demokraatit olivat astuneet korkeihin arvoasemiinsa, seurasi melkeinpä itsestään sarja puolueen ohjelman mukaisia valtiosäännönmuutoksia. Senaatin valtaa rajoitettiin jälleen, ja kansantribuunit saivat vanhat oikeutensa, jotka Sulla oli heiltä ottanut.

Sullan valtiosäännönmuutokset oli pääasiallisesti kumottu. Kansa riemuitsi takaisin saadusta vapaudestaan ja ylisti Pompeiusta hyväntekijäkseen. Vain 35 vuoden ikäisenä hänestä oli äkkiä tullut Rooman mahtavin mies.

»Mutta koskaan ei kansansankari ole ollut soveltumattomampi osaansa», Duruy sanoo. »Elää rahvaan keskuudessa, antaa kenen hyvänsä tuppautua likelleen, osoittaa lämmintä myötätuntoa vähäpätöisimmänkin kansalaisen sydämenasioille ja tuntea heidät kaikki nimeltään ja ulkonäöltään, osoittaa väsymätöntä harrastusta heidän ilojansa ja heidän oikeuksiansa kohtaan, puhua kaikkea ja laverrella kaikille — kas siinä oikean demagogin katkera kohtalo! Tämä osa sopi niin vähän kuin mahdollista Pompeiukselle, joka oli nuoruusvuosiltaan asti tottunut komentamaan. Hän inhosi rahvaan mielistelyä. Hänen kylmähkö ja kankea luonteensa oli täysin vailla kansanpuhujan tulta ja liekkejä. Hän näyttäytyi harvoin julkisesti ja silloin aina lukuisan seurueen kanssa, joka pidätti joukot matkan päässä, kuten kuninkaasta.

Hän huomasi kumminkin, että sellainen persoonaton kuninkuus ikävystytti kansaa ja että olisi viisasta lietsoa innostusta uusilla urotöillä. Sota tarjosi hänelle siihen tilaisuuden.

SOTA MERIROSVOJA VASTAAN.

Surkea ilmiö oli tähän aikaan se, että kansa, joka hallitsi maailmaa, ei kyennyt pitämään kurissa merirosvoja niillä aluevesillä, joita roomalaiset itsetuntoisesti kutsuivat »meidän omaksi mereksi». Merirosvous rasitti vanhastaan erittäinkin Välimeren itäisimpiä osia. Aleksanteri Suuren oli aikoinaan täytynyt käydä oikeaa sotaa merirosvoja vastaan. Hänen kuolemansa jälkeen merirosvous sai uutta vauhtia seurauksena siitä hajaannus- ja epävarmuustilasta, joka vallitsi Aleksanterin diadokien välisten taistelujen aikana. Roomalaisten sodat itäisen Välimeren rantamilla lisäsivät yhä yleistä villiytymistä. Äärettömästä, vapaasta merestä tuli kaikkien juurettomien olioitten turvapaikka. Ja vuosi vuodelta tulivat merisissit yhä julkeammiksi. Alkujaan oli vesillä ollut vaanimassa yksityisiä kaapparilaivoja. Mutta nyt järjestettiin kokonaisia laivastoja, jotka nopeakulkuisilla laivoillaan ryhtyivät varsinaisiin sotaretkiin omien amiraaliensa komennossa, kaappasivat aluksia, paloverottivat rannikkoa ja saaria, vangitsivat joukoittain ihmisiä ja myivät ne orjiksi. Orjakauppa oli siihen aikaan kaikkein tuottavin liiketoimintamuoto.

Useat muinoin kukoistavat rannikkokaupungit ponnistivat viimeiset voimansa torjuakseen merirosvojen hyökkäykset. Toisin paikoin tapahtui, että asukkaat hylkäsivät talonsa ja kotinsa välttääkseen vielä pahempaa kohtaloa joutua merirosvojen poislaahattaviksi. Kreikan ja Vähän-Aasian rannikkojen vanhoista temppeleistä ryöstettiin aarteet. Kaikkiin Välimeren osiin leveni merirosvous, ja sissit saivat ehtimiseen vahvistusta kaikkien kansojen hylkyaineksesta. Kukaan merenkävijä ei tuntenut enää itseään turvalliseksi.

Merirosvoilla oli varsinainen pesänsä Sisilian rannikolla. Sinne he rakensivat luoksepääsemättömiä kalliolinnoja, joihin keräsivät ryöväämänsä aarteet.

Oli tosiasia, että sittenkuin Karthago oli kukistunut, Välimerellä ei ollut enää merivaltaa, joka olisi ollut kyllin voimakas pitämään merirosvot kurissa. Roomalaiset eivät olleet lainkaan merikansaa. Aikoinaan he tuskin kykenivät käymään käsiksi Dalmatian rannikon merirosvoihin. Ja puunilaissodan jälkeen roomalaiset olivat päästäneet sotalaivastonsa rappeutumaan ja jättäneet voittamansa kansat omin voimin puolustautumaan kunkin kykynsä mukaan. Ja roomalaisten maaherrojen nylkemisjärjestelmästä johtui, että kukoistava merivalta toisensa jälkeen köyhtyi ja tuli kykenemättömäksi suojelemaan etujaan merirosvoilta. Lopulta oli tuskin jälkeäkään niistä uljaista sotalaivastoista, joilla Kreikan, Suur-Kreikan ja Vähän-Aasian kreikkalaiset merikaupungit olivat kerran hallinneet merta ja suojanneet rauhallista liikennettä.

Roomalaisten heikkoudesta ja puuttuvasta voimasta ei kuitenkaan yksinomaan riippunut, että merirosvous sai niin hillittömästi rehoittaa, se riippui myöskin peloittavalla tavalla vallassaolijain yksityisestä voitonhalusta. Merirosvous oli näet mitä likeisimmässä yhteydessä orjuuden kanssa, ei ainoastaan siten, että niin orjat kuin merirosvotkin oli sysätty vapaiden ihmisten yhteiskunnan ulkopuolelle, vaan siten, että merirosvot olivat sen elävän tavaran tuottajia, jota suurtilalliset ja tehtaanomistajat tarvitsivat. _Kapitalisteilla ja kaappareilla oli yhteisiä liikeharrastuksia_. Tästä selviää paljon, joka muuten näyttäisi kuvaamattomalta velttoudelta herroja merirosvoja kohtaan.

Niin kauan kuin merirosvot kurittivat vain kreikkalaisia ja sisilialaisia. Rooman kapitalistit jättivät siis heidät rauhaan, hieroskelivatpa tyytyväisinä käsiäänkin, sillä jokaisen kaappauksen jälkeen, jonka merirosvot tekivät, orjien hinta aleni Delos saarella. Mutta ajan pitkään merirosvot tulivat niin hävyttömiksi, että ryöstelivät myöskin Italian rannikoilla, vieläpä Ostiassakin, Rooman satamakaupungissa. He kaappasivat roomalaisten omia kauppa-aluksia ja anastivat Roomaan menossa olevat elintarvikelastit, niin että kaupungin väestöä uhkasi nälänhätä. He tekivät ryöstöretkiä syvälle sisämaahankin ja veivät mennessään joukoittain ihmisiä vankeuteen. Roomalaiset eivät vallinneet enää omia meriään. Jokainen liikkeen- ja kaupanharjoittaja, vieläpä jokainen, jonka täytyi ostaa vaikkapa vain kapallinen viljaa, sai suoranaisesti tuntea, kuinka syvälle Rooman valtiomahdin voima ja arvo oli vajonnut. Merirosvoista oli tullut valtiollinen mahti, joka Rooman oli otettava lukuun laskelmissaan.

Silloin Rooman kansa alkoi huutaa apua, ja vallanpitäjät totesivat, että nuo hävyttömät ryövärit olivat loukanneet valtakunnan arvoa. Tehdäkseen lopun häpeällisestä tilanteesta, sen valtion julkisesta pilkkaamisesta, joka nimitti itseään maailman valtijattareksi, eräs kansantribuuni esitti vuonna 67, että suurelle Pompeiukselle annettaisiin kolmen vuoden ajaksi rajaton valta sekä merellä että myöskin kaikissa Rooman valtakunnan rantamaissa. Hänen käytettäväkseen oli annettava lähes 130 000 mieheen nouseva sotavoima sekä 500 sotalaivaa. Pääkaupungin ja maakuntain kaikki tulolähteet oli myös jätettävä hänen käytettävikseen.

Senaatti vastusteli niin suuren vallan luovuttamista yhden miehen käsiin ja koetti kaikin keinoin saada sen estetyksi. Eräs innokkaimmista optimaateista puhui hyvin kauniisti kansankokouksessa, ettei pitäisi panna Pompeiuksen kallista henkeä vaaralle alttiiksi. »Kuinka kävisikään», hän huudahti liikutuksesta väräjävin äänin, »jos te kadottaisitte hänet? Kuka toinen ylipäällikkö voisikaan korvata hänet?» — »Sinä itse», kirkui koko kansankokous.

Puhuja vaikeni. Huolimatta senaatin kiivaasta vastustuksesta hyväksyttiin ehdotus, ja melkeinpä kuninkaan valta annettiin Pompeiuksen käsiin. Sillä kansallahan oli nälkä.

Tämän päätöksen seuraukset ilmenivät heti. Liikemiehet käsittivät, että niin pian kuin merenkulkijain ei enää tarvinnut pelätä merirosvoja, alkaisi uusia viljalasteja saapua maakunnista. Parasta sentähden panna vanhat viljavarastot markkinoille!

* * * * *