Part 5

Oikeaa iloa toivomansa päämäärän saavuttamisesta Marius ei kuitenkaan tuntenut. Häntä vaivasi, niin kerrotaan, alituinen tuskallinen pelko, että Sulla palaisi takaisin. »Vaikka leijona on poissa, on kuitenkin kolkkoa sen luolassa», hänen kerrotaan sanoneen. Levottomuuttaan tukahduttaakseen hän heittäytyi hurjiin irstailuihin, jotka mursivat hänen jättiläisvoimansa. Kun sairaus kohtasi, se teki pian lopun hänestä. Yleisesti kammottuna ja kirottuna kuoli vuonna 86 e.Kr. 70 vuoden ikäisenä se mies, jota kerran koko kansa oli tervehtinyt pelastajanaan. Kun sanoma hänen kuolemastaan saapui, koko Italia päästi helpotuksen — huokauksen.

Jos Marius olisi kuollut suurien kimbriläis- ja teutonilaisvoittojensa jälkeen, jälkimaailma olisi muistanut häntä vain Rooman pelastajana ja kolmantena perustajana. Nyt hänen hillitsemätön kunnianhimonsa ja kostonhalunsa oli saattanut hänet ryhtymään niin petomaisiin tekoihin, että hänen maanmiestensä täytyi toivoa, ettei sellainen mies olisi koskaan syntynyt maailmaan.

Eräs Mariuksen omaisista, mies, joka ei ollut hyväksynyt hirmuvaltaa, teki Mariuksen kuoleman jälkeen siitä lopun. Hän kokosi tuhansia noita hurjia roistoja, jotka terrorisoivat yhteiskuntaa, maksaakseen muka palkan heille, saarsi heidät ja hakkautti maahan viimeiseen mieheen asti.

Mutta muutoin pysyivät Mariuksen puoluelaiset edelleen vallassa.

ENSIMMÄINEN MITHRADATEEN SOTA 88—84 e.Kr.

Sillä aikaa kuin vallankumous raivosi Rooman valtakunnan sydämessä, Sulla johti Kreikassa voittoisasti legiooniaan Mustanmeren kuninkaan sotavoimia vastaan. Mariuksen puolue sai kansankokouksen panemaan Sullan viralta, riistämään häneltä kaikki hänen arvonsa ja julistamaan hänet lainsuojattomaksi, mutta hän piti sellaisia »kansanpäätöksiä» nollan arvoisina. Hänen talonsa hajotettiin maan tasalle ja hänen maatilansa hävitettiin — hän jatkoi ylipäällikkönä olemistaan, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Kukapa olisi uskonut tämän hienostuneen elostelijan olevan niin häikäilemättömän tarmokkaan. Kaiken, mikä hänen tiellensä sattui, hän musersi. Häikäilemättömästi hän antoi sodan raskaan jyrän vyöryä yli kulttuurin pyhän maan. Kun hän Ateenan edustalla tarvitsi puuainetta piirityskoneitansa varten, hän hakkautti Akademeian ja Lykeionin lehtojen plataanit, joiden varjossa Platon ja Aristoteles olivat ajatelleet syviä ajatuksiaan olemassaolon arvoituksesta. Epäröimättä hän ryösti Olympian ja Epidauroksen pyhätöt Delphoissa. Kun Ateena kukistui, hän säälimättömästi antoi kaupungin sotilaittensa ryöstettäväksi.

Niin barbaarimaisesti hienosti sivistynyt roomalainen voi käyttäytyä.

Etevämmän sotataitonsa avulla Sulla voitti sitten Mithradateen sotavoimat ja valloitti takaisin koko Kreikan. Kun hän uhkasi tämän jälkeen kurittaa kuningasta itseään Aasiassa, niin itsevaltias pehmeni. Hän tiesi nimittäin aivan liiankin hyvin, ettei hän enää voinut ottaa lukuun avunsaantia valloitetuista maista. Ensi-ihastus oli niissä muuttunut vastakkaiseksi tunteeksi, kun näyttäytyi, että Mithradateen mielivalta oli seitsemän kertaa pahempaa kuin roomalaisten sorto. Kiristykset, maastakarkoitukset ja verilöylyt — ne olivat tyrannin hallitustapoja. Suuri osa Vähää-Aasiaa oli jo noussut kapinaan häntä vastaan, kun hän alkoi neuvotella rauhasta. Tosin hän oli niin raskaasti rikkonut Rooman kansalaisia vastaan, ettei hänen kanssaan olisi koskaan pitänyt tehdä rauhaa. Mutta katsoen siihen, että Rooman valtiota rasittivat ankarat sisäiset sairaudet, jotka vaativat Sullan pikaista palaamista Roomaan, roomalaisesta sotapäälliköstä oli viisainta tarjota siedettävät rauhanehdot maanmiestensä pyövelille. Mithradates taipui ja sitoutui luopumaan niistä maista, jotka hän oli valloittanut ennen sodan puhkeamista, luovuttamaan suurimman osan laivastoaan ja maksamaan sotakulungit.

Mutta Sullan sotilasten kesken alkoi kuulua uhkaavaa mutinaa siitä, että barbaariruhtinas, joka oli murhannut niin monta tuhatta heidän maanmiestään ja aiheuttanut sanomatonta kurjuutta yli koko Aasian, sai pitää suurimman osan niistä aarteista, jotka oli anastanut. Pohjimmaltaan kiukutti heitä varmasti enimmän se, etteivät he itse voineet saada runsasta sotasaalista.

Ennenkuin Sulla voi jättää Aasian, hänen täytyi kuitenkin lujittaa Rooman mahtiasema siellä. Hän viipyi niin kauan kuin oli välttämätöntä, että hän ennätti periä sotakorvaussumman ja tuhota ne Mithradateen kannattajat, jotka olivat syyllisiä roomalaismurhiin Aasiassa. Senjälkeen hän astui laivoihin mukanaan suurin osa joukoistaan ja nousi maihin Brundisiumissa Italian itärannikolla vuonna 83 e.Kr. Kaksi legioonaa hän jätti jäljelle Aasiaan erään kelpo alapäällikkönsä komentoon.

SULLAN HIRMUVALTA JA DIKTATUURI.

Roomassa oli Mariuksen poika, _nuorempi Marius_, perinyt isänsä vallan. Hän oli vain muutamia vuosia yli kahdenkymmenen, mutta rohkeudessa ja kestävyydessä hän oli ilmetty isänsä. Hänellä ei ollut kuitenkaan vanhan Mariuksen sotatottumusta, eikä hänellä myöskään ollut, kuten isällään, hyvin harjoitettuja joukkoja käytettävänään. Turhaan senvuoksi hän ja muut kansanpuolueen johtajat taistelivat Sullan voittoisia joukkoja vastaan. Nämä legioonat olivat sokeasti uskollisia päällikölleen, joka katsoi sormien läpi heidän kaikkia irstailujaan ja väkivaltaisuuksiaan, kun he vain tottelivat ja taistelivat urhoollisesti.

Ratkaiseva taistelu tapahtui vuonna 82 Rooman muurien edustalla. Se alkoi iltapäivällä, ja taistelua kesti koko yön rajulla raivolla molemmin puolin. Aamulla pääsi Sulla voittajaksi ja voi ottaa Rooman haltuunsa. Kolmantena päivänä taistelun jälkeen hän kutsui senaatin koolle ilmoittaakseen sille tahtonsa. Samaan aikaan hän mestautti Marskentällä sotavangit, tuhansia miehiä. Kuolemaantuomittujen parku kuului siihen temppeliin asti, mihin valtion isät olivat kokoontuneet, ja täytti heidän mielensä kauhulla. Vielä hirvittävämmäksi mieliala muuttui, kun Sulla ilmeenkään värähtämättä lausui: »Jatkakaamme neuvottelujamme välittämättä siitä, mitä tuolla ulkona tapahtuu — siellä vain muutamat roistot saavat rangaistuksensa.»

Sullan tarkoituksena oli palauttaa viimeinkin järjestys yhteiskuntaan pakkovallalla, joka tuhoaisi kaikki ylimyksellisen tasavallan viholliset. Niin alkoi nyt taas kauhea murhaaminen kaikkialla maassa, missä vain oli uskallettu tehdä vastarintaa Sullalle. Samnilaisia vastaan, jotka olivat asettuneet Mithradateen puolelle, lähetettiin erityinen rankaisuretkikunta. Kaikki, missä vain oli henkeä ja elämää, surmattiin, ja kukoistava maa muutettiin erämaaksi, jollaisena se on sen jälkeen pysynytkin. Eräässä latinalaisessa kaupungissa asukkaat epätoivoissaan surmasivat toisensa ja pistivät kaupunkinsa tuleen välttyäkseen joutumasta pyöveliensä uhreiksi ja riistääkseen näiltä saaliin. Näin tuli Sullan valtataistelu samalla olemaan _liittolaissodan viimeinen näytös_. Marius nuorempi surmasi itsensä. Kun hänen verinen päänsä tuotiin Sullalle, voittaja katseli ivallisesti hymyillen tätä voitonmerkkiä toistaen kreikkalaisen runoilijan sanat: »Ennenkuin tarttuu peräsimeen, täytyy olla ollut soutajana.»

Murhaamista jatkettiin Roomassa ja muuallakin tarkoituksenmukaisesti ja tarkasti, mistä johtuu, että se meidän silmillämme katsoen oli vielä kauheampaa kuin Mariuksen verihurjastelut. Mariuksen johtivat tihutöihin hänen omakohtainen kostonhimonsa ja haavoitettu turhamaisuus, mutta Sulla murhasi kylmäverisesti valtiollisista syistä. Jos kuitenkin koetamme tuomita näitäkin kauheita tekoja puolueettomasti, niin meidän täytyy ottaa huomioon, että sen ajan ihmisillä ei ollut veristä kostoa kohtaan meidän herkempiä tunteitamme. Vihollistensa tuhoamiseen oli voittajalla itsestään selvä oikeus. Ihmiselämää ei pidetty suunnilleenkaan samanarvoisena kuin nykyjään.

Päästäkseen vihollisistaan Sulla valmistutti _proskriptiotauluja_, joihin oli merkitty niiden henkilöiden nimet, jotka oli surmattava. Se, joka tappoi tällaisessa listassa mainitun henkilön, sai suuren rahapalkinnon, heti kuin hän toi uhrin irtihakatun pään Sullalle. Mutta ken suojeli henkipatoksi julistettua tahi auttoi kuolemaantuomittua isäänsä tai veljeään pakoon, hän oli ankaran rangaistuksen alainen. Henkipatoiksi julistettujen omaisuus myytiin julkisessa huutokaupassa enimmän tarjoavalle. Heti kuin joku Sullan kätyreistä teki tarjouksen, ei kukaan uskaltanut tarjota enemmän kuin tämä. Seuraus oli se, että hänen puoluelaisensa voivat pilkkahinnalla päästä rikkaiksi tilanomistajiksi. Kaikki tämä oli, eräs historioitsija sanoo, »inhimillisen luonteen pahimpien himojen irtipäästämistä. Palvelijat kavalsivat herransa, ystävät ystävänsä, sukulaiset toisensa; ja monet, jotka eivät koskaan olleet ottaneet osaa valtiollisiin taisteluihin, merkittiin henkipattoluetteloihin henkilökohtaisten vihamiestensä toimesta.» Toisia kohtasi sama kohtalo ainoastaan senvuoksi, että he olivat varakkaita, ja joku Sullan suosikeista halusi saada heidän omaisuutensa haltuunsa. Oli myöskin henkilöitä, jotka antoivat ilmi toisia näyttääksensä itse olevansa Sullan uskollisia puoluelaisia ja siis viattomien kanssaihmistensä verellä ostivat oman pelastuksensa.

Kauheinta oli henkipattoluetteloissa se, ettei niistä koskaan näyttänyt tulevan loppua. Alinomaa ilmestyi uusia luetteloita. Jos huokaisikin helpotuksesta, kun ei löytänyt nimeänsä ensimmäisestä luettelosta, sai pelätä löytävänsä sen toisesta tai kolmannesta. »Minä olen nyt», Sulla lausui kerran vertaistaan vailla olevalla kyynillisyydellä, »julistanut henkipatoksi niin monta, kuin voin muistaa; mutta minä olen tilapäisesti unohtanut koko joukon, jotka minä kirjoitan muistiin myöhemmin, sitä mukaa kuin minä muistuttelen heidän nimensä mieleeni.»

Haihduttaakseen täydelleen entisyyden muiston Sulla hävitytti kaikki Mariuksen voittojen muistomerkit ja käski kaivamaan kuolleen luut maasta ja heittämään ne virtaan.

Vahvistaakseen valta-asemaansa Sulla esitytti senaatille ja kansankokoukselle, että nämä nimittäisivät hänet määräämättömäksi ajaksi _diktaattoriksi_, joka saisi rajattoman vallan järjestää kaikki yhteiskunnan asiat. »Esitys» oli sama kuin käsky, jota luonnollisesti kukaan ei uskaltanut vastustaa.

Näin oli juhlallisesti julistettu, että Sullan tahto oli Rooman laki. Mitä valtakunnassa oli ylhäistä, rikasta ja hienoa, kilpaili nyt kaikkivaltiaan suosiosta. Mutta yhtä kylmä ja välinpitämätön kuin oli ollut vaaran hetkellä, tämä oli nyt voiton päivinäänkin. »Yhtä ylimielisen halveksuvasti, sanoo italialainen historioitsija Ferrero, »hän katseli optimaatteja ja kansan ystäviä, rikkaita ja köyhiä, kun he kaikki vapisivat pelosta diktaattorin edessä. Välinpitämättömänä hän loistolinnassaan otti vastaan Rooman mahtimiesten kunnianosoitukset, kun nämä nöyrästi, mutta viha sydämessä tervehtivät häntä, jonka vallassa oli elämä ja kuolema. Välinpitämättömänä hän katseli, kuinka ylhäisimpien sukujen nuoret ja vanhat edustajat ja ylimystön kauneimmat naiset kilpailivat kutsuista hänen ylellisiin pitoihinsa. Siellä istui isäntä suosikkilaulajiensa keskessä kokonaan kiintyneenä syömiseen ja juomiseen kysymättä edes lukuisten vierastensa nimiä. Välinpitämättömänä hän antoi kunnianhimoisten, ahneiden ja paheellisten ihmisten lauman tungeksia atriumissaan[17] noiden ihmisten, jotka olivat tulleet sinne rukoillakseen hallitsijalta itselleen kuolemaantuomittujen maatiloja, taloja ja orjia.»

Sotilasdiktatuuri oli vakiinnutettu. Ken komensi vahvinta armeijaa, oli silloin Rooman herra. Sotamiehille ei enää Capitolium ollut isänmaantunnuskuva, vaan heidän sotalippunsa ja sotapäällikkönsä oli ainoa, joka voi vaatia heiltä kuuliaisuutta. Rooman kansaan oli yleisesti tunkeutunut se käsitys, että missä valta oli, siellä lakkasi oikeus. Viimeisenkin kunnioituksentunteen jäännöksen lakeja, arvohenkilöitä ja omistusoikeutta kohtaan henkipattojulistukset olivat hävittäneet. Kaikki, mikä takasi olemassaolon turvallisuuden, oli romahtanut kumoon, ja jäljellä oli vain turvattomuuden tunne nykyhetkeen ja turhuuden tunne huomispäivästä murehtimiseen nähden. Kansan tunnuslauseeksi tuli nyt kuten aina tällaisina kauhunaikoina: »Syökäämme ja juokaamme ja viettäkäämme päivämme hauskasti, sillä huomenna meidän on kuoltava!»

* * * * *

Päinvastoin kuin Marius ja hänen puoluelaisensa Sulla ei pysähtynyt vastapuolueen latvojen katkomiseen — hän koetti myöskin _lainsäädännöllä_ uudistaa roomalaisen yhteiskunnan omien aristokraattis-tasavaltalaisten mielipiteittensä mukaiseksi. Vahvistaakseen senaatin arvovaltaa, joka oli vähentynyt murhien ja maastakarkoittamisien aiheuttaman suoneniskun takia, hän valitutti 300 uutta senaattoria. Vastapainoa, jona kansantribuunin virka oli ollut ylimykselliselle hallitusvallalle, oli hän jo vuonna 88 heikontanut, vähentämällä tribuunien toimivaltaa. Nyt hän meni vielä paljon pitemmälle. Hän riisti tribuuneilta oikeuden jättää ratkaistavaksi lakiesityksiä ja rajoitti heidän valtansa yksityisten kansalaisten suojelemiseen laittomuuksilta. Paljon merkitsevämmäksi tuli vielä lakimääräys, että se, joka oli kerran ollut kansantribuunina, ei ollut vaalikelpoinen enää muuhun virkaan. Toisin sanoen: lahjakkaalle ja eteenpäin pyrkivälle nuorelle miehelle ei tästä puoleen ollut lainkaan houkuttelevaa hakea tribuunin virkaa, sillä samalla kuin hän oli sen saanut, hänen virkauransa oli lopussa. Kansantribuunin virka oli, kuten muuan historioitsija sanoo, »julistettu melkein häpeälliseksi toimeksi». Muidenkin virkamiesten toimivallan laajuutta, erittäinkin konsulien ja preettorien, Sulla pienensi monella tavalla, lisätäkseen senaatin mahtavuutta. Myöskin oikeudenkäytön ja hallinnon uudestijärjestämiseen diktaattori uhrasi paljon työtä.

* * * * *

Sullan diktatuurin kolmantena vuotena uusi valtiokoneisto oli saatu niin hyvään käyntiin, että Sulla luuli voivansa antaa sen työskennellä omin päin. Roomalaiset saivat silloin olla sen omituisen näytelmän todistajina, että mahtavin mies, joka oli heitä koskaan hallinnut, uransa huipulla vapaaehtoisesti poistui valtiolliselta näyttämöltä. Ei kukaan voinut hämmästymättä ja liikutusta tuntematta olla todistamassa, kuinka — käyttääksemme Mommsenin sanoja — »tuo mies, joka oli tähän asti mielivaltaisesti määrännyt miljoonain ihmisten elämästä ja omaisuudesta, tuo mies, jonka viittauksesta niin monet päät olivat pudonneet ja jolla oli verivihollisia jokaisella Rooman kadulla ja jokaisessa Italian kaupungissa» — kuinka tuo mies astui Forumille kaiken kansan eteen, otti liktoreiltaan kirveet ja vitsakimput ja lähetti heidät kotiin sekä selitti olevansa valmis tekemään tilin toimistaan jokaiselle, joka sitä vaati. Kaikki vaikenivat. He vaikenivat yhäkin, kun diktaattori astui alas puhujalavalta ja yksityisenä miehenä, vain lähimpäin ystäväinsä seuraamana, palasi kotiin kansanjoukkojen keskitse, jotka kahdeksan vuotta aikaisemmin olivat jaoittaneet hänen talonsa maan tasalle. Kreikkalais-roomalainen historioitsija Appianos, Rooman kansalaissotien etevin kuvaaja[18], ihmettelee, että Sulla _uskalsi_ ottaa tämän askelen, hän, joka »oli surmauttanut 90 senaattoria, näistä viitisentoista entistä konsulia, ja noin 2 600 keskiluokan varakasta miestä.»

Mutta Sulla voi olla aivan varma siitä, ettei kukaan uskaltaisi taivuttaa hiustakaan pelätyn päästä. Muutoin vallastaluopuminen on varmasti ollut erittäin nautintorikas näytelmä sellaiselle huomion herättämisestä nauttivalle herkkusuulle kuin Lucius Cornelius Sullalle. Se oli hienosti suunniteltu loppunäytös draamallisista nousukohdista niin rikkaassa elämässä.

Vallasta ja kunniasta Sulla palasi, tosin ei kuten muinoin Cincinnatus auransa kurkeen, vaan loisteliaaseen huvilaansa ihanan Napolin lahden rannalle, elämään huveissa ja nautinnoissa. Tosin hän oli ainakin ollut ennen muuta iloinen seuratoveri, joka rakasti viiniä ja naisia enemmän kuin työtä. Rooman valtiaanakin hän lakkasi olemasta hallitsija samana hetkenä, jolloin hän täytetyn päivätyön jälkeen istuutui herkkuja uhkuvaan päivällispöytään. Silloin hän lauloi ja oli iloinen iloitsevaisten kanssa. Kirjoittipa hän itse huvinäytelmiäkin, joita hänen näyttelijäystävänsä esittivät hänen juhlissaan. Kylmän ironinen leikillisyys on koko hänen luonnottansa kuvaava piirre. Ollessaan vielä diktaattorina hän palkitsi kehnon ylistyslaulun sillä ehdolla, että runoilija lupasi olla koskaan enää häntä ylistämättä. Ja kun hän tyhjensi kreikkalaisten temppelien aarrekammiot, hän piti sopivana ylenkatseellisesti pilailla, etteihän aarteitten menetys merkinnyt mitään niille, joiden kassoja jumalat itse täyttivät.

Sullan ulkonäöstä Plutarkhos antaa kuvaavan, mutta melko kolkon kuvan: »Hänen silmänsä olivat hyvin siniset, mutta erottuivat siten silmiinpistävän jyrkästi kasvojenväristä, joka oli vuorotellen vahvasti punainen ja valkoinen. Eräs Ateenan pilkkakirves teki tästä pilaa ja runoili seuraavan säkeen:

'On Sallan naama mulperimarja jauheineen.'»

* * * * *

Roomassa kävi kaikki säännöllistä kulkuaan senkin jälkeen, kun mahtimies oli poissa. Mutta niinpä kaikki tiesivätkin, että hän pelkällä viittauksellaan voisi koota ympärilleen veteraaninsa, jotka hän oli sijoittanut siirtoloihin yli koko maan. Itsessään pääkaupungissa hänellä oli sitäpaitsi työnsä varmuusvartiona 10 000 vapautettua orjaa, joiden entiset herrat olivat kuuluneet Mariuksen puolueeseen.

Jo vuoden perästä valtiollisesta elämästä vetäytymisensä jälkeen Sulla kuoli äkkiä verensyöksyyn 60 vuoden vanhana. Kaksi päivää aikaisemmin hän oli lopettanut 22. niteen muistelmiansa[19], joissa hän on kuvannut melkeinpä ainutlaatuisen menestyksellistä elämäänsä. Koskaan pitkällä sotilaallisella ja valtiollisella urallaan hän ei ollut menettänyt taistelua, koskaan hänen ei ollut tarvinnut perääntyä askeltakaan. Katkerien vihamiesten ympäröimänä hän oli vienyt elämäntyönsä siihen päämäärään, jonka hän oli itselleen asettanut. Hän ylistää itsekin onnensa tähteä. Ja kauhistavia veritekojaan hän kuvaili ilman katumuksen jälkeäkään. Omantunnon tuska oli hänelle tuntematon käsite. Hänen hautakivessään kerrotaan olleen hänen oman määräyksensä mukaisesti näin kuuluva kirjoitus:

»Ei mua voittanut oo hyvän tai pahan maksamisessa Ystävä, ei vihamies.»

Suuri saksalainen historioitsija Leopold von Ranke kokoaa seuraavaan vertailuun arviointinsa Mariuksesta ja Sullasta: »Marius on pelastanut roomalaisen maailman olemassaolon voitoillaan vihollisista, jotka uhkasivat sitä perikadolla; Sulla on uudelleen järjestänyt Rooman yhteyden Kreikkaan ottamalla tämän maan takaisin itämaiselta valloittajalta. Sellaiset sotaretket kuin Mariuksen kimbrejä ja teutoneja vastaan tekemät ylittävät kuitenkin suuresti Sullan urotyöt sodassa Mithradatesta ja hänen päälliköltään vastaan, jotka eivät kyenneet tekemään hänelle lujaa vastarintaa.»[20]

Sulla oli paljon suuremmassa määrin valtiomies kuin sotapäällikkö. »Ilman häntä Mariuksen ei olisi onnistunut koskaan saada aikaan rauhaa Bocchuksen kanssa. Ja niin valtiollisesti tärkeän rauhan päättäminen, kuin oli se, jonka Sulla teki Mithradateen kanssa, oli aivan kokonaan Mariuksen tapaisen miehen näköpiirin ulkopuolella.»

Rooman korkeammalle sivistykselle oli onneksi, ettei Marius voittanut, vaan Sulla, sillä »Marius oli plebeiji ja soturi, sekä sisäisesti että ulkonaisesti, mies, joka tunsi jonkinlaista ylenkatsetta hienompaa sivistystä kohtaan. Sulla oli sitävastoin kulttuurin edustaja, läpikotaisin sivistynyt patriisi, jolla oli avoin mieli opille ja tieteelle.»

Kirjallisuutta tähän ja seuraavaan kappaleeseen:

Gajus Sallustius Krispus, Katilina og Jugurtha, oversat af H.H. Lefolii.

Guglielmo Ferrero, Rom, des storhet och förfall, översättning efter den tyska översättningen av det italienska originalet av Hjalmar Bergman: 5 osaa.

Johannes Kromayer und Georg Veith, Meerwesen und Kriegsführung der Griechen und Römer.

Tähän kappaleeseen:

Frederick Walter Robinson, Marius, Saturninus und Glaucia.

Alfred Helbling, Der Zug der Cimbrem und Teutonen (Kirjallisuusluetteloineen).

Eduard Meyer, Geschichte des Königreichs Pontos.

Theodore Reinach, Mitridate Eupalor..

R. Pappritz, Marius und Sulla.

Edward A. Freeman, Historical Essays H.

Thaddeus Lau, Lucius Cornelius Sulla.

Joseph Lengle, Untersuchungen über die Sullanische Verfassung.

CRASSUS JA POMPEIUS.

Uusi valtiosääntö, jonka Sulla oli antanut Roomalle, oli mestarillisesti kokoonpantu — olisipa se vain ollut perustettu lujemmalle pohjalle kuin roomalaiseen ylimystöön nojaavaksi! Jugurthan sota oli kauhistavan selvästi paljastanut, kuinka pitkälle mädäntyminen oli ehtinyt tässä yhteiskuntaluokassa. Optimaatit olivat lahjottavissa, ja heiltä puuttui tahdonvoimaa korkeammassa mielessä. Ei kukaan kyennyt tekemään yläluokkaa jälleen voimakkaaksi ja terveeksi, jollainen se oli ollut puunilaissotien aikana, kenties kykeni siihen kaikkein vähimmän sellainen mies kuin Sulla. Kieltämättä hän oli nero, mutta hänellä ei ollut siveellistä pontta. Senpävuoksi ei viipynytkään kauan rakennusmestarin poistumisen jälkeen — vain vuosikymmenisen —, ennenkuin hänen valtiorakennuksensa hajosi pirstaleiksi.

Valtiosäännön heikko kohta oli erikoisesti korkeimpain virkamiesten vuotuinen vaihtuminen. Sellaisella järjestyksellä oli voitu toimia hyvin vanhoina aikoina, jolloin kaikki valtioasiat olivat yksinkertaiset ja helpot jokaisen tavallisen tervejärkisen miehen hoidella. Mutta nyt oli valtionhallinto kehittynyt niin laajahaaraiseksi, että se vaati vaivalloisesti hankittuja ammattitietoja harjoittajaltaan. Vuosittain uusiintuvat vaalit olivat sitäkin turmiollisemmat, kun kiihkeä vaalitaistelu vallan lopetti melkein kaiken poliittisen tarmon ja mielenkiinnon. Taistelu korkeimmista viroista sai yhä enemmän ja enemmän saalis taistelun luonteen. Tuskin olivat vaalit ohi, kun jo joka taholla alettiin valmistautua seuraavan vuoden vaaleihin.

SUURI ORJAKAPINA.

»Kaikissa muinaisissa valtioissa kalvoi orjuuden mätähaava yhteiskunnan ytimiä ja sitä enemmän, kuta kukoistavampia valtiot olivat», sanoo Mommsen; »sillä valtion mahtavuus ja rikkaus aiheutti silloisissa olosuhteissa orjajoukkojen suhteettoman lisääntymisen. Luonnollisesti Rooma näin ollen kärsi enemmän tästä yhteiskunnallisesta epäkohdasta kuin mikään muu antiikin valtio.» Ja kuta suuremmiksi orjajoukot kasvoivat, sitä kovemmaksi muodostui heidän kohtalonsa. Perheorjia kyllä yleensä kohdeltiin hyvin, mutta ne surkuteltavat joukot, jotka raatoivat suurilla tiloilla, olivat kamalassa asemassa. Orjanmerkki otsaan poltettuna tai rautakahleet jaloissa kalisten ajettiin näitä onnettomia kovasydämisten katsastusmiesten piiskanlyöntien kiiruhtamina työhön ilman lepoa ja rauhaa.

»Kahleet kalkkavat nyt työmaill' lukemattomat»

sanoo Martialis, Rooman keisariajan kuuluisa epigrammikirjailija.

Ja kun yö tuli, nämä kurjat oliot teljettiin pimeihin kellareihin.[21]