Part 4

Jugurtha kävi sitä kohtaloa kohti, joka Roomassa odotti voitettuja vihollisia. Siinä voittokulussa, jota Marius vietti kotiintulonsa jälkeen, nähtiin hänen kultaisten vaunujensa edellä erämaan kuninkaan molempien poikiensa seuraamana verkalleen kulkevan kuninkaallisessa juhlapuvussa ja kultaisilla korvarenkailla koristettuna. Mutta juhlakulkueen loputtua temmattiin häneltä koristukset ja vaatteet ja hänet heitettiin alastomana Capitoliumin alla olevaan kylmään ja kosteaan vankiluolaan. »Viileäänpä kylpyhuoneeseen te vieraanne pyydättekin astumaan», kerrotaan erämaan pojan sanoneen, kun hänet vietiin luolaan. Kuusi päivää hän taisteli kuoleman kanssa, kunnes menehtyi kylmään ja nälkään. Täten päättyy se synkkä lehti Rooman historiassa, jonka otsakekirjoituksena on: »Jugurthan sota», lehti, joka ei kerro ainoastakaan urotyöstä, mutta on tahrattu loputtomilla kertomuksilla vilpistä ja kavalluksesta, lahjuksista ja muista häpeämättömyyksistä. Tämä draama herättää katselijassa samanlaatuisia tunteita kuin Karthagon ja Numantian hävityksen murhenäytelmät.

* * * * *

Jugurthaa vastaan käyty sota oli paljastanut Rooman yhteiskunnan johtavissa piireissä vallitsevan pohjattoman lahjottavaisuuden ja edesvastuuttomuuden. Pian oli ilmenevä uusia todisteita siitä, kuinka paljon valtion kunnia ja arvovalta oli kärsinyt ja kuinka hallitsevan yläluokan siveellinen mädäntyneisyys oli kalvanut jopa valtion olemassaolon perusedellytyksiä. Oli päivän selvää, että sille, jolla olisi käytettävänään yhteiskunnan aseellinen mahti, olisi leikin asia kumota sellainen yhteiskunta. »Lähestyvän romahduksen enteet olivat lisääntyneet», Mommsen sanoo, »ja poliittisessa näköpiirissä kajasti miekka kruunun vierellä».

KIMBRIT JA TEUTONIT.

Kun Marius palasi takaisin Italiaan, uhkasi tätä maata hirvittävä vaara pohjoisesta päin. Koko kansa muisti kauhistuen, mitä oli kuultu aikaisemmilta ajoilta, jolloin gallialaislaumat olivat Rooman vitsauksena. Tällä kertaa eivät kumminkaan kelttiläiset, vaan _germaanilaiset_ kansanheimot ryntäsivät Rooman valtakunnan rajoja kohti. Ne olivat voimakasta, suurikokoista, vaaleahiuksista ja sinisilmäistä kansaa. Kun kato kohtasi tai luonnonmullistuksia sattui, voi tapahtua, että germaanilaiset heimot läksivät vaeltamaan kohti viljavampia seutuja. Ensimmäinen vaelteleva germaanikansa, jonka kanssa roomalaiset joutuivat tekemisiin, olivat _kimbrit_. Ne tulivat Jyllannista, jonka olivat jättäneet sen takia, että valtava tuhotulva oli niellyt suuria maa-alueita. Vuonna 113 e.Kr. he ilmestyivät Itä-Alpeille. He halusivat päästä Rooman valtakuntaan, jonka mahtavuudesta ja rikkaudesta he olivat äskettäin saaneet kuulla kerrottavan. Nyt saivat roomalaiset kokea ensimmäisen oireen _germaanilaisista kansainvaelluksista_, jotka puoli vuosituhatta myöhemmin saivat niin valtavat mittasuhteet, että maailmanvalta luhistui siinä koettelemuksessa.

Kun Roomaan saapui tieto barbaarien lähestymisestä, lähetettiin sieltä näitä vastaan konsuli, jonka tuli käskeä näitä vetäytymään takaisin. Kimbrit tottelevat ja pyytävät opastamaan itseään yli alppimaan. Heille annetaan oppaita; ja luottaen roomalaisten heille osoittamaan ystävällisyyteen he seurasivat tien näyttäjiä. Mutta eräässä paikassa he näkivät äkkiä roomalaisten legioonain sulkevan tien. Germaanit eivät menetä kumminkaan mielenmalttiaan huomatessaan väijytyksen, vaan järjestäytyvät ripeästi taistelujärjestykseen ja virittävät sotalaulun. Valtavan suurien kilpien takaa jymisee se kaameana ja onnettomuutta ennustavana roomalaisten korvissa, ja kaiku toistaa sen kallionseinämistä. Päästäen hirveän sotahuudon jättiläismäiset pohjoismaalaiset hyökkäävät sitten legioonia kohti. Hyökkäysisku on niin raju, että koko roomalainen armeija heitetään nurin niskoin. Ainoastaan puhkeavan rajusään turvin se pelastuu täydellisestä tuhosta.

Voitostaan huolimatta kimbrit eivät painautuneet Po-laaksoon, vaan vetääntyivät Sveitsin kautta länteenpäin etelä-Ranskaan, jota siihen aikaan nimitettiin transalpiiniseksi, s.o. (Länsi)alppien takaiseksi Galliaksi. Sen kaakkoinen osa oli silloin jo roomalainen provinssi. Roomalaiset sotajoukot, jotka yrittivät vastustaa kimbrejä, lyötiin perin pohjin. Viimeinen tappio, vuonna 105 e.Kr., oli kauhea. 120 000 miestä kerrotaan jääneen taistelutantereelle.[10]

Nyt valtasi roomalaiset »kimbriläis-kauhu». Samoihin aikoihin Marius palasi Jugurthan sodasta. Hädässään roomalaiset pitivät häntä ainoana, joka kykeni pelastamaan heidät uudesta gallialaismyrskystä. Vuosi toisensa perästä valittiin hänet vastoin voimassaolevaa lakia konsuliksi. Pohjoisesta uhkaava rajuilmapilvi viivytteli nimittäin purkautumistaan. Kimbrit eivät nytkään käyttäneet hyväkseen voittojaan hyökätäkseen Italiaan, vaan kääntyivät Espanjaa kohti. Sotaiset iberit tekivät heille kuitenkin voimakasta vastarintaa, ja vuonna 103 kimbrit palasivat takaisin Galliaan. Sinne tuli myöskin toinen germaanilainen heimo, _teutonit_[11], eteläiseltä Itämerenrannikolta, ja kumpikin kansa ryösti maasta kaiken, mitä vain voi.

Vuonna 102 teutonit olivat valmiit painumaan Galliasta Italiaan. Marius oli käyttänyt aikaa hyväkseen vahvistaakseen ja uudelleen järjestääkseen armeijansa, niin että se oli kevytliikkeisempi. Hän asettui lujasti varustettuun asemaan Rhône'in rannalle, sellaiseen paikkaan, joka teutonien täytyi sivuuttaa matkallaan Alpeille. Nämä tulivatkin ja koettivat kolmena päivänä vallata leiriä väkirynnäköllä, mutta lyötiin takaisin. Silloin he hurjasti kirkuen haastoivat roomalaisia taisteluun avoimella kentällä. Mutta Marius ei kiirehtinyt. Hän tahtoi ensin totuttaa soturinsa katselemaan pelättyjä vihollisia ja kiihdyttää heidän taisteluhaluaan.

Kun siis kenttätaistelusta ei tullut mitään, barbaarit vaelsivat edelleen. Leirin sivu kulkiessaan sanotaan asekuntoisten miesten heitelleen roomalaisille sotilaille ivallisia kysymyksiä, olisiko näillä kenties lähetettävänä heidän matkassaan terveisiä vaimoilleen Italiaan. Kuusi päivää kesti suunnattomien kansanjoukkojen ja heidän loputtoman kuormastojononsa ohimarssi.

Mutta niin pian kuin vaeltava kansa oli kulkenut ohi, Mariuskin läksi perästä. Aquæ Sextiæn (nykyinen Provence'in Aix[12]) luona hän ryhtyi hyökkäykseen ja tuhosi melkein koko barbaarien sotavoiman. Kun roomalaiset lopuksi tunkeutuivat vaunulinnoitukseen, joka oli teutonien leirinä, naiset puolustautuivat kuten naarasleijonat ja, mieluummin kuin antautuivat, surmasivat ensin pienet lapsensa ja kuristivat sitten itsensä pitkillä hiuksillaan. Niin paljon oli kaatuneita, että väestö laajoilla alueilla taistelukentän ympärillä myöhemmin käytti vainajien sääriluita viiniköynnöstensä tukikeppeinä.

Aavistamattakaan heimolaistensa onnetonta kohtaloa kimbrit olivat sillävälin valinneet pohjoisemman tien ja kääntyneet jälleen itäisiin alppimaihin. Luultavasti muonitus vaikeudet saivat germaanilaiset kansanjoukot jakautumaan. Nykyisistä Itävallan alppimaista kimbrit kulkivat Pon tasangolle toivoen pian saavansa nähdä teutonienkin sotajoukkojen sinne ilmestyvän. Heidän sanotaan vahvoilla kilvillään laskeneen tunturien rinteet pitkin jäätikköjä ja lumikinoksia. Turhaan Mariuksen konsulitoveri oli koettanut ehkäistä eteenpäin vyöryvää kansantulvaa. Legioonat valtasi silmitön kauhu, ne läksivät pakoon eivätkä pysähtyneet, ennenkuin Po oli heidän selkänsä takana.

Mutta Marius saapui voittoisine joukkoineen. Kun kimbrit vaativat häntä jakamaan maata heille ja heidän veljilleen teutoneille asuinsijoiksi, hän vastasi heille: »Teutonit ovat jo saaneet meiltä maata, ja he saavat sen pitää ikuiset ajat.»

Kun kimbreille selvisi tämän pilan sisältämä hirvittävä totuus, he ryhtyivät taisteluun. Se suoritettiin _Vercellæn_ luona vuonna 101 e.Kr. Urhoollisuudestaan huolimatta barbaarit eivät kyenneet pitämään puoliaan Mariuksen etevämpää sotataitoa ja hänen soturiensa lujaa kuria vastaan. Raivoisassa taistelussa kimbrit työnnettiin takaisin vaunulinnoitukseensa. Täältä heidät heidän omat naisensa lyönnein ja iskuin ajoivat uudelleen jatkamaan taistelua. Mutta kauhea heinäkuun helle ja ympärillä tupruava tomu puristi pois voiman Pohjan pojista. Joukoittain nähtiin näiden voimakasrakenteisten miesten nääntyvän maahan liikarasituksesta, ja lopulta oli kaikki toivo menetetty. Kun roomalaiset hyökkäsivät kimbrien leiriin, puolustautuivat naiset sankarillisesti, mutta lopuksi he surmasivat itsensä ja lapsensa, jottei heidän tarvitsisi kärsiä vankeuden häpeää.

Mutta tuhannet kimbrit saivat kahleissa itkeä kaukaista kotiseutuaan ja menetettyä vapauttaan. Rooman orjamarkkinoille tuli ylenmäärin germaanilaisia sotavankeja. Kimbrien kansanheimo oli tuhottu. »Se ihmisvyöry», Mommsen sanoo, »joka oli kolmentoista vuoden aikana saattanut kansat kauhun valtaan Tonavasta Ebroon ja Seinestä Pohon asti, lepäsi nyt joko nurmen alla tai raatoi orjan ikeen alaisena.» Vain pohjois-Jyllannissa säilyi vielä meidän ajanlaskumme ensimmäiselle vuosisadalle pieni kimbriläinen kansanjäännös, jonka nimi vielä elänee Limfjordenin ja Kattegatin välisen alueen nimessä Himmerland.

* * * * *

Marius oli pelastanut roomalaisen sivistyksen. Häntä kunnioitettiin suurenmoisella triumfilla. Häntä verrattiin

Camillukseen, joka oli pelastanut roomalaiset gallialaishädästä, ja häntä ylistettiin _Rooman kolmanneksi perustajaksi_.

LIITTOLAISET NOUSEVAT ROOMAA VASTAAN. 90—82 e.Kr.

Kun vuosikymmen oli kulunut kimbrien kukistamisesta, uhkasi Roomaa toinen suuri vaara. Se tuli etelästäpäin, eräiden Rooman italialaisten liittolaisten taholta. Roomalaisten itsehyväisyys ja ylimielisyys niitä kohtaan, joilla ei ollut Rooman kansalaisoikeutta, oli kauan koetellut toisien italialaisten kansojen kärsivällisyyttä. Tämäkö oli kiitos siitä, että he olivat uskollisesti tukeneet roomalaisia Hannibalinsodassa? Liittolaisten asemaa voi verrata plebeijien asemaan ennen luokkarajoitusten tasoittamista. Heillä oli kannettavanaan valtion rasitukset, mutta heillä ei ollut osuutta valtaan ja kunniaan. Sellainen olotila oli ajan oloon kestämätön.

Koko Italia koputti Rooman kaupunginporttia ja pyysi päästä sisälle. Mutta kun liittolaisten kaikki toiveet siitä, että he rauhallista tietä olisivat saaneet vaikutusvaltaa valtion asioiden hoitoon, murskaantuivat, alkoivat osattomiksi jääneet valmistella kapinaa ja neuvotella siitä toistensa kanssa.

Kun Rooman senaatti sai vihiä siitä, se lähetti erityisiä virkamiehiä eri maan ääriin tutkimaan, mitä oli tekeillä. Eräälle _Servilius_ nimiselle urkkijat ilmoittivat, että eräs Abruzzon vuoristokaupunki suunnitteli puolustus- ja hyökkäysliiton tekemistä naapuriyhteiskuntiensa kanssa. Servilius, joka oli kiivas ja intohimoinen, kiiruhti heti sinne ja saapui perille, juuri kun kansa oli kokoontunut suureen juhlaan teatteriin. Siellä hän piti leimuavan rangaistuspuheen kansalle.

Siitä puheesta tuli kipinä, joka sytytti kaikki vuosisadan kuluessa kerääntyneet tulenarat aineet. Raivoissaan kansanjoukko hyökkäsi Serviliuksen kimppuun ja löi kuoliaaksi sekä hänet että hänen seurueensa ja samoin kaikki muut kaupungissa olevat roomalaiset.

Kuten kulovalkea kapinaliike levisi yli keski- ja etelä-Italian. Kansa toisensa jälkeen luopui roomalaisista. Liiton ytimenä olivat Abruzzon voimakkaat vuoristolaiset sekä rikkaat samnilaiset. Niissä seuduin, joissa kapitalistit olivat syrjäyttäneet entisen talonpoikaisväestön, pysyttiin kuitenkin kiinni Roomassa. Samoin menettelivät ne kaupungit, joille roomalaiset olivat antaneet suotuisamman valtiollisen aseman.

Kapinoitsijat eivät tyytyneet kauan vaatimaan tasa-arvoisuutta roomalaisten kanssa, vaan he päättivät muodostaa itsenäisen _Italia_ nimisen valtion. Otettiin asemansa puolesta keskeinen kaupunki pääkaupungiksi ja Rooman esikuvan mukaan valittiin senaatti, kaksi konsulia ja muut korkeat virkamiehet. Lyötettiin omaa hopearahaa, jossa kuvaannollisena leimana oli sonni, joka paiskaa Capitoliumin naarassuden maahan.[13] Ja niin alkoi sota.

Siitä tuli verinen; ja epävarmaa on, kuinka roomalaisten olisi käynyt, jollei heillä olisi ollut maakuntain sotavoimia käytettävänään. Mutta joka tapauksessa heillä oli tiukat paikat. Ja kun sekä Etruria että Umbria, jotka olivat tähän asti olleet heidän puolellaan, uhkasivat luopua, niin näytti tilanne suorastaan toivottomalta, tavallaan pahemmaltakin kuin Hannibalin sodan vaikeimpinakaan vuosina. Sillä olihan silloin kuitenkin koko keski-Italia pysynyt uskollisesti Rooman puolella. Näin epätoivoisessa tilanteessa suli kopeus kuohuksissaan olevista pääkaupunkilaisista kuin vaha auringossa, ja heistä oli viisainta antaa täydet kansalaisoikeudet kaikille liittolaisille, jotka olivat pysyneet uskollisina. Seuraavana vuonna, 89 e.Kr., myönnettiin sama etu niille yhteiskunnille, jotka kahden kuukauden kuluessa laskisivat aseensa.

Täten roomalaiset saivat aikaan hajaannusta liittolaisten rintamassa, ja heidän onnistui viimeinkin masentaa kapina. Ansio onnistumisesta oli paljon suuremmassa määrin Sullan kuin Mariuksen. Molemmat olivat ottaneet osaa liittolaissotaan, mutta Marius alkoi nyt tulla liian vanhaksi. Sulla oli nouseva aurinko.

Etelä-italialaiset eivät kuitenkaan tahtoneet kuullakaan sovinnosta Rooman kanssa. He saivat liittolaisen idästä.

MARIUKSESTA JA SULLASTA TULEE KILPAILIJAT.

Marius ja Sulla olivat molemmat eteviä sotapäälliköitä. Molemmat olivat äärimmäisen kunnianhimoisia. Mutta muutoin he olivat toistensa vastakohtia: kansanmies, joka vaivalloisesti, askel askelelta oli ponnistellut huomattuun asemaansa, ja korkeasukuinen, rikaslahjainen ja hienosti sivistynyt ylimys, jolle antelias luonto oli antanut onnen lahjaksi. Sulla ei nuoruusvuosinaan ollut koskaan välittänyt leiviskänsä hoitamisesta. Hän oli yhdessä näyttelijöitten ja hetairain kanssa pyörinyt huvien pyörteessä ja tullut tunnetuksi Rooman Alkibiadeena. Mutta kun tuli kysymykseen elämän vakava puoli, osoittautui, että hän helposti, kuin leikitellen, pystyi melkein mihin tahansa, yhtähyvin sotilaallisiin kuin siviilitoimiin. Ja näissä toimissa hän näytti leijonankyntensä — kuten ketunnahkansakin. Marius sitävastoin oli väkeväkämmeninen erämaan karhu. Hän murisi tyytymättömästi, kun leijonan tähtisikermä alkoi loistaa kirkkaammin kuin karhun. Ja hänen kateutensa puhkesi ilmi, kun kahdeksantoista vuotta nuorempi Sulla nimitettiin sotajoukkojen päälliköksi kuningas _Mithradatesta_ vastaan vuonna 88 e.Kr.

Mithradates hallitsi Mustanmeren eteläisellä rannikolla olevaa Pontosta. Hän laajensi valtakuntaansa kaikille suunnille Mustanmeren ympärillä sekä syvälle Vähään-Aasiaan ja uhkasi Rooman aasialaisia alueita. Mithradates oli vaarallinen vihollinen. Hänestä kerrotaan, että hän voimassa ja nopeudessa voitti kaikki, että hänen nuolensa ja heittokeihäänsä aina osuivat maaliin ja että hänelle oli leikkiä aron villien hevosten kesyttäminen. Hän hallitsi 22 kansaa, ja hänen kerrotaan puhuneen niiden kaikkien kieltä. Hän osasi myöskin kreikkaa ja keräsi seurueeseensa kreikkalaisia filosofeja ja runoilijoita. Mutta sielultaan ja mieleltään hän kuitenkin oli ja pysyi raakana ja himokkaana barbaarina. Hän oli sekoitus kulttuuri-ihmisestä ja barbaarista; hän oli samaa lajia kuin Makedonian Philippos ja tsaari Pietari I. Hän oli yhtä taitava tikarin ja myrkyn kuin miekankin käyttäjä. Päästäkseen valtaistuimelle hän otti hengiltä veljensä ja heitti vallanhimoisen äitinsä vankeuteen. Tämä kuoli vankeudessa, tarun mukaan poikansa myrkyttämänä. Mithradateen omat pojat nousivat häntä vastaan, yksi toisensa jälkeen, mutta isä raivautti heidät tieltään. Myöskin puolisojaan ja tyttäriään hän kylmäveristen laskelmien perusteella surmautti. Itsensä hänen kerrottiin karaisseen ruumiinsa kaikkia myrkkyjä vastaan.[14]

Mithradates kävi lopulta niin häikäilemättömäksi roomalaisia kohtaan, että sotaa ei voitu välttää. Voimakas armeija ja melkoisen suuri laivasto mukanaan hän läksi sotaan ja karkoitti helposti Aasiassa olevat heikot roomalaiset joukko-osastot. Aasialaiset, samoinkuin helleenitkin ottivat hänet kaikkialla vastaan vapauttajana, sillä roomalaiset olivat herättäneet syvän vihan häikäilemättömillä kiristyksillään. Hirmuinen oli nyt kosto. Mithradateen käskystä surmattiin Aasiassa yhtenä ainoana päivänä kaikki roomalaiset erotuksetta: 80 000 turvatonta miestä, naista ja lasta.

Näin roomalaiset menettivät rikkaan maakunnan, jonka apulähteistä he olivat tottuneet ammentamaan.[15]

Näiden urotekojen jälkeen barbaarikuninkaan ylpeydellä ei ollut rajoja. Luottaen Roomassa vallitsevaan sisäiseen epäsopuun hän oli varma voitostansa. Hän rupesi yhteyteen etelä-Italian kansojen kanssa, hän lähetti joukkoja Balkanin-niemimaalle ja valtasi siitä suurimman osan.

* * * * *

Näin uhkaava oli tilanne Roomalle, silloinkuin Sulla määrättiin ylipäälliköksi Mithradatesta vastaan. Hänen vanha, itsepäinen kilpailijansa Marius ei ollut jättänyt käyttämättä mitään keinoja lyödäkseen hänet laudalta kilpailussa. Osoittaakseen kansalle, että hän vielä oli voimakas ja kykeni kestämään rasituksia, jäykkäjalkainen ukko ryhtyi kilpailemaan nuorison kanssa Marskentällä ratsastuksessa, juoksussa, painissa ja muissa urheilulajeissa. Häntä neuvottiin ivallisesti parantelemaan kolottavia jäseniään lämpimillä kylvyillä sen asemesta, että asettuisi armeijan etunenään. Mutta jos olisi aavistettu, mikä petoeläimen luonne uinui tämän miehen rinnassa, olisi kyllä varottu ärsyttämästä häntä.

Sillä välin Sulla jätti Rooman ottaakseen vastaan Campaniassa olevien legioonain päällikkyyden. Mutta tuskin hän oli lähtenyt, kun Marius sai erään kansantribuunin avulla kansankokouksen erottamaan Sullan päällikkyydestä ja antamaan viran hänen vanhalle kilpailijalleen.

Mutta jos kansanpuolue oli luullut, että Sulla kiltisti taipuisi tähän päätökseen, niin se erehtyi hänen suhteensa täydellisesti. Itse hän suhtautui kansankokouksen päätökseen kylmästi. Hänen ei tarvinnut kuohahtaa — siitä pitivät hänen sotilaansa huolen. Joka taholta kuului kehoitushuuto: »Roomaan, Roomaan!»

Sulla lähtee heti matkaan, ja pikamarssissa käy matka kohti pääkaupunkia. Senaatti lähettää hänelle käskyn toisensa jälkeen pysähtyä. Mutta ne vaikuttavat häneen yhtä vähän kuin kansankokouksen päätös. Legiooniensa etunenässä hän tunkeutuu kaupunkiin ja uhaten pistättää talot tuleen masentaa Mariuksen ja hänen kannattajainsa vastustuksen. Muutamien tuntien jälkeen Sulla on Rooman herra, ja illalla sytyttävät hänen sotilaansa vartiotulensa Forumille. _Kansalaissotien ja sotilasdiktatuurin aikakausi on alkanut_.

Sulla käyttää hyväkseen voittoaan pannakseen toimeen eräitä ylimysmielisiä muutoksia valtiosääntöön ja pakottaa senaatin julistamaan Mariuksen sekä hänen huomatuimmat kannattajansa henkipatoiksi. Mutta »Rooman kolmas perustaja» oli pelastautunut pakenemalla.

* * * * *

Kun Sulla arvelee turvanneensa näin valta-asemansa, hän purjehtii joukkoineen Kreikkaan. Mutta tuskin hän on poistunut näyttämöltä, kun jo toinen pääosan esittäjä ilmestyy sinne jälleen.

Marius on Roomasta paettuaan kokenut melkein uskomattomia seikkailuja. Ensiksi pelastautuu hän Rooman satamakaupunkiin Ostiaan ja nousee täällä laivaan purjehtiakseen Afrikkaan. Mutta vastatuuli pakottaa merimiehet pian pyrkimään satamaan takaisin. Välttääkseen joutumasta Sullan kätyrien käsiin, jotka nuuskivat ympäriinsä kaikkialla, pakolaisen täytyy kätkeytyä rannikon rämemaihin; mutta hänen vainoojansa löytävät hänet aina vyötäisiä myöten liejuun vajonneena ja pää ruokotukkoon kätkettynä. Hänet viedään vankeuteen lähimpään kaupunkiin. Pyöveli, kimbriläinen orja, astuu paljastettu miekka kädessä vankilaan surmatakseen heimolaistensa muinoisen voittajan. Mutta vankiluolan pimeydessä näyttää kimbristä siltä, kuin vangin silmät syöksisivät tulta, ja hän kauhistuu Mariuksen jyrisevää huudahdusta: »Orja, uskallatko sinä surmata Gaius Mariuksen!» Vavisten mies heittää miekkansa ja pakenee huutaen: »Minä _en voi_ surmata Gaius Mariusta.» Tämä tapaus antaa kaupungin viranomaisille tervetulleen aiheen selittää, että jumalat ovat antaneet merkin, että tulee armahtaa suurta miestä, ja niin lasketaan Marius vapaaksi. Monien harhailujen jälkeen pääsee hän sitten Afrikkaan ja löytää turvapaikan Karthagon raunioiden keskellä.

Mutta täälläkään hän ei saa olla rauhassa. Afrikan provinssin roomalainen maaherra lähettää hänelle käskyn heti suoriutua pois, jos elämä on hänelle rakas. Hetken kestävän painostavan hiljaisuuden jälkeen maanpakolainen antaa syvään huokaisten seuraavan sydämeen käyvän vastauksen sanantuojalle: »Sano herrallesi, että sinä olet nähnyt henkipaton Mariuksen Karthagon raunioilla!» Tämän jälkeen pakolainen purjehtii jälleen pois ja löytää vihdoinkin turvapaikan pienellä saarella Numidian rannikon edustalla.

Mutta niin pian kuin Sulla on jättänyt Rooman, Mariuksen ystävät kutsuvat hänet jälleen kotiin. Hän nousee maihin Etrurian rannikolle. Nyt hän on kauhea katsella. Hänen silmänsä hehkuvat kostonhimosta, hän on antanut tukkansa ja partansa kasvaa villinä ja takkuisena, ja hänen pukunaan on kauheat ryysyt. Saattueenaan karanneita orjia ja erotettuja sotilaita, jotka ovat keräytyneet hänen ympärilleen, vaeltaa vanha soturi läpi maan; ja kuta lähemmäksi Roomaa hän tulee, sitä suuremmaksi kasvaa hänen seurueensa suurtiloilta karanneiden orjien liittyessä siihen. Pian on hänellä koottuna useampia tuhansia miehiä. Lyhyen piirityksen perästä kaupungin täytyi antautua hänelle.

Nyt ei ole hyvä joutua tekemisiin vanhan Mariuksen kanssa. Hänen marssinsa Roomaan merkitsee verta ja murhaa. Kaikki se viha, kaikki se kostonhimo, jota hän on hautonut maanpaon aikana, purkautuu nyt kauhealla tavalla. Karanneista orjista muodostetun henkivartiostonsa etunenässä hän kuljeskelee ympäri kaupunkia ristiin rastiin ja hakkauttaa maahan jokaisen, joka on joutunut hänen suuttumuksensa esineeksi. Ei tarvittu muuta, kuin että vanha Marius ei vastannut vastaantulijan tervehdykseen: heti hänen murhaseurueensa käsitti sen kuolemantuomioksi ja pani sen samassa täytäntöön.

Toisilla tahoilla kuljeksi hänen roskalaumansa omin päin murhaten, raiskaten ja ryöstäen. Koko Rooma vapisi kauhusta, ja kaikki uskollisuuden siteet katkesivat. Ystävät ja sukulaiset pettivät toisensa, ja orjat kavalsivat herransa.[16] Kadut ja talot olivat täynnä murhattuja optimaatteja. Verilöyly jatkui yli koko Italian.

Maltillisemmat Mariuksen puoluelaisten joukossa olivat epätoivoissaan tästä mielettömästä murhaamisesta ja arvasivat, että sen kerran täytyisi kostautua koko kansanpuolueelle. Mutta kukaan ei kyennyt hillitsemään raivostunutta ukkoa. Kaikkivoittava kostonhimo ajoi häntä eteenpäin verentahraamalla tiellä. Nyt saisivat röyhkeät optimaatit palkkansa kaikista niistä kerroista, jolloin he olivat nautinnokseen antaneet jonkinverran talonpoikaismaisen konsulin tuntea yhteiskunnallisen alemmuutensa. Hän nautti nyt — käyttääksemme Mommsenin sanoja — siitä, »että sai jokaisen neulanpiston palkita tikariniskulla». Kerran niin kelvollinen, rehellinen ja ytimeltään terve talonpojanpoika ei ollut enää oma itsensä. Kunnianhimon ja vallanhalun pahojen henkien riivaamana hän raivosi villissä huumassaan rikollisjoukkueensa etunenässä.

Kun vanha Marius oli viimeinkin tyydyttänyt kostonjanonsa, hän huudatti itsensä konsuliksi. Taikauskoisena hän oli jo kauan toivonut ja odottanut tätä konsulinvirkaa, sillä ennustajatar oli kerran sanonut, että hän seitsemän kertaa tulisi hoitamaan valtion korkeinta virkaa. Nyt kävi ennustus toteen. Mutta ei Marius eikä kukaan muukaan hänen puoluelaisistaan kyennyt saamaan aikaan uudistuksia sairaaseen yhteiskuntaan. He olivat kyvyttömiä suunnitelmanmukaiseen toimintaan. »Huomatuimmat senaattorit lyötiin kuoliaiksi kuin raivot koirat», Mommsen sanoo, »mutta ei tehty pienintäkään yritystä senaatin _uudelleenjärjestämiseksi_». Marius oli oivallinen sotapäällikkö ja armeijanjärjestelijä, mutta häneltä puuttui valtiomieslahjakkuutta. Hän oli ja pysyi sielultaan ja mieleltään yksinkertaisena roomalaisena talonpoikana.

* * * * *