Part 3

Mutta Tiberius oli nuori ja täynnä uudistusintoa. Hän ei halunnut, kuten kansantribuunit vanhaan aikaan, pitkittää taistelua vuosi vuoden perästä vastahakoista yläluokkaa vastaan. Hän ei muutoin olisi voinutkaan siten menetellä, koska oli jo laissa kielletty pitämästä samaa virkaa hallussaan kahta vuotta peräkkäin. Hän ryhtyi silloin siihen keinoon, että panetti kansankokouksella vastahakoisen virkatoverinsa pois viralta. Kun äänestys tästä oli vielä parhaillaan käynnissä, Tiberius teki viimeisen yrityksen saadakseen Octaviuksen taivutetuksi kansan asian puolelle. Koko kansankokouksen nähden hän syleili tätä itkien ja rukoilemalla rukoillen häntä yhtymään virkaveljiinsä.

Octaviuksen kova sydän näytti heltyvän. Mutta silmänluonti ympärillä seisoviin optimaatteihin vakuutti hänelle, että peräytyminen oli mahdotonta. Äänestys sai mennä laillista kulkuaan, ja kansanpäätöksen nojalla Octavius erotettiin, ja eräs kansanpuolueen mies valittiin hänen tilalleen. Tämän jälkeen peltolaki hyväksyttiin. Asetettiin kolmimiehinen toimikunta suorittamaan valtionmaan reduktiota[6] ja sen jakoa vähäväkisille. Toimikuntaan valittiin Tiberius itse, hänen veljensä, vain kaksikymmenvuotias Gaius Gracchus ja Tiberiuksen appi.

Mutta kansantribuunin viraltapaneminen oli vallan kuulumaton teko. Tiberius oli tällä teollaan antanut vastustajilleen aseen käteen. Nämä eivät lyöneet laimin kuvailla kaikin keinoin, kuinka hän oli lainvastaisella teollaan käynyt käsiksi yhteen valtion hallitusmuodon peruskivistä. Kunnioitus kansanomaisen viran loukkaamattomuutta kohtaan oli hyvin syvälle juurtunut. Tiberius tosin väitti, että tribuuni, joka oli pettänyt kansan asian, oli jo tällä teollaan lakannut olemasta kansantribuuni. Velvoittavan virkatehtävän aatetta hän täten julisti jyrkän johdonmukaisesti. Voi myöskin sanoa, että hän näin osoitti, että elämän oma kauhistuttava todellisuus kuitenkin loppujen lopuksi on voimakkaampi kuin kaikkein hienoimmin suunnitellut valtiosäännön pykälät. Mutta vähän oli vielä niitä, jotka uskalsivat seurata häntä kauemmaksi tällaisessa ajatuksen kulussa. Hänen kolmimiehinen toimikuntansa joutui myöskin monenlaisten epäilysten kohteeksi. Mitäpä se voi olla muuta — niin hänen vastustajansa ihmettelivät — kuin vapaudelle vaarallisen sukuhallituksen alkua! Senaatti pani tielle esteen toisen perästä ehkäistäkseen toimikunnan työtä.

Pian Gracchusten vastustajat saivat uutta vettä myllyynsä, kun Tiberius esitti, että kansankokous saisi senaatin sijasta määrätä, miten Pergamonin kuninkaan Attaloksen perintöä oli käytettävä. Hän tahtoi nimittäin käyttää kuninkaan aarteita välttämättömien työkalujen ja tavarain ostamiseen uusille maanomistajille. Tämä soti tavallista käytäntöä vastaan, jonka mukaan ratkaisuvalta ulkoasioissa kuului senaatille. Optimaatit näkivät uudessa esityksessä taaskin todistuksen siitä, että Tiberius pyrki tyranniuteen.

Nämä epäluulot saivat uutta virikettä, kun hän, vastoin vallitsevaa tapaa, haki kansantribuunin tointa myöskin seuraavaksi vuodeksi. Hän ymmärsi nimittäin, että hänen työnsä menisi hukkaan, jos hän itse ei voisi vallallaan antaa pontta sanoilleen.

Mutta sinä päivänä, jolloin kysymys Tiberiuksen uudelleen valitsemisesta kansantribuuniksi oli ratkaistavana, seisoo senaatti ja kansankokous toisiaan vastassa kuin kaksi vihollisleiriä, ja tiedustelijat rientävät edestakaisin niiden välillä.

Kansankokous käy myrskyäväksi. Melu muuttuu käsikähmäksi. Siitä ilmoitetaan senaatille. Tiberius saa eräältä ystävällään tietää, että senaatti aikoo ryhtyä väkivaltaisiin toimiin. Hän tahtoo tiedoittaa puoluelaisilleen, että hänen henkensä on vaarassa, mutta hänen äänensä hukkuu kansanjoukon hälinään. Vain merkeillä hän voi saada kansan ymmärtämään, mitä hän tahtoo sanoa: hän osoittaa päätänsä. Heti hoetaan, että hän on kehoittanut kansaa koristamaan päänsä kuningaskruunulla.

Senaatissa alkavat nyt kuumaverisimmät vaatia tekoihin ryhtymistä. Läsnäolevaa konsulia kehoitetaan pelastamaan valtio ja lyömään maahan tyranni. Mutta konsuli, joka on maanuudistuksen ystävä, kieltäytyy ryhtymästä väkivallankäyttöön. Silloin eräs kiihtyneimmistä, kova ja häikäilemätön ylimys, ottaa johdon. »Koska konsuli kavaltaa valtion», hän huutaa, »niin seuratkoon minua jokainen, joka tahtoo puolustaa lakien pyhyyttä!» Näin sanottuaan hän syöksyy ulos useimpien senaattorien ja näiden kannattajien ja orjien seuraamana. Kunnioittavasti kansanjoukko väistyy valtion isien edestä. Tiberius ja hänen kannattajansa ajetaan pakosalle, ja Tiberius itse ja 300 hänen puoluelaistansa lyödään kuoliaaksi. Ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun tasavaltainen hallitusmuoto oli saatettu voimaan Roomassa, nyt Rooman katuja punaa kansalaisveri. Kaikki kuolleet heitetään Tiberiin.

Tämä teko oli kuin merkki siitä, että vihollisuus ylimys- ja kansanpuolueen välillä oli tämän perästä sovittamaton. Häpeällisesti vallassaolevat olivat palkinneet sen miehen, joka oli julistanut heille, että velvollisuus _valtiota_ kohtaan oli tärkeämpi kuin heidän _luokkapyyteensä_. Mihinkään taipumattomalla vastustuksellaan optimaatit olivat pakottaneet lämminsydämisen ja samalla kertaa terävänäköisen miehen _uudistusten_ tieltä _vallankumouksellisiin_ tekoihin. Sitten he viekkaasti ja julmasti harkiten olivat käyttäneet näitä tekoja hyväkseen ottaakseen hänet hengiltä. Mutta näin oli myöskin yhteiskunta joutunut parantumattomaan levottomuuden tilaan, joka oli aiheuttava uudistuvia vallankumouksen purkauksia.

* * * * *

Neljä vuotta tämän jälkeen sisällistaistelu vaati taas uhrikseen kuuluisan miehen, _Scipio Africanus nuoremman_. Hän tuli kotiin Numantiasta heti Tiberius Gracchuksen tapon jälkeen. Scipio oli naimisissa vainajan sisaren kanssa ja oli hänen uudistusliikkeensä maltillinen kannattaja, mutta selitti myöskin, että jos oli totta, että lankomies oli pyrkinyt itsevaltiuteen, hänen surmaamisensa oli ollut oikeutettu. Scipion saattoi myöskin arvelevaiselle päälle se tyytymättömyys, jonka tilusten takaisinotto oli herättänyt Rooman liittolaisten keskuudessa sentähden, että reduktio kohtasi useimpia heidän huomattavimmista miehistään. Suuttumus tuli sillä taholla lopulta niin voimakkaaksi, että sisällissota oli puhkeamaisillaan. Scipio piti senvuoksi viisaimpana uudistuksen varovaista toimeenpanoa. Hän antoi paljon suuremman arvon italialaisille kuin Rooman kaupungin roskajoukolle. Hän oli koetellut heitä lukuisissa taisteluissa ja tiesi, mihin he kelpasivat. Ja italialaiset pitivät vanhaa ylipäällikköään luonnollisena suojelijanaan. Scipio otti liittolaisten asian ajaaksensa ja sai aikaan joukon rajoituksia palautustoimikunnan valtuuksiin nähden. Mutta näin hän sai aikaan sen, että kansanpuolueen hehkuva viha kohdistui häneen, ja Gaius Gracchus nimitti häntä julkisesti tyranniksi. Eräänä aamuna vuonna 129 hänet tavattiin kuolleena vuoteestaan.

Aikanaan Rooman suurimman sotapäällikön ja valtiomiehen, miehen, jonka oikeamielisyyden, omanvoitonpyytämättömyyden ja inhimillisyyden maine on tahraton, oli, kuten yleisesti uskottiin, poliittinen vastustaja nukkuessa kuristanut. Hän kuoli melkein samanikäisenä kuin kerran kuuluisa kaimansa.

Tihutyöstä tuli maanperuutustyölle kuolinisku. Väkivalta synnytti, kuten aina, uhmaa, ja maanjako pysähtyi pian täydellisesti, lääkitsemättömäksi vammaksi koko yhteiskunnalle.

* * * * *

Kymmenen vuotta Tiberius Gracchuksen traagillisen kuoleman jälkeen hänen nuorempi veljensä _Gaius Gracchus_ tuli kansantribuuniksi. Ei oltu koskaan nähty Roomassa niin valtavaa kansan tulvimista kaupunkiin koko Italiasta kuin hänen vaaliinsa. Mutta eipä Roomalla ollut koskaan ollutkaan hänen vertaistaan kansanjohtajaa. Hänen kaunopuheisuutensa oli sytyttävämpi kuin kenenkään muun, ja kaikki, mitä hän teki, hän suoritti intohimoisella, vastustamattomalla voimalla. Veljen traagillinen kohtalo ei ollut pelästyttänyt häntä käymästä veljensä jälkiä, mutta se oli opettanut hänelle, että oikeudenmukaista maanjakoa ei voitu panna toimeen muuten kuin murtamalla senaatin valta. Alusta asti hän pyrki _tietoisesti_ vallankumoukseen, johon vastustajat olivat veljen askel askeleelta _pakottaneet_.

Hänen ensimmäisiä toimenpiteitään oli säännöllisen, mahdollisimman halpaan hintaan tapahtuvan viljanjakelun aikaansaaminen. Turhaan kuului varoittavia ääniä tällaista aietta vastaan — sitenhän totutettaisiin kansalaiset kevytmieliseen elämään. Gracchukselle oli tärkeätä kiinnittää kansanjoukot itseensä murtumattomin sitein, ja tähän viljanjakelu oli sopiva keino. Hän ei välittänyt siitä, että se yhäkin enemmän turmeli kaupungin roskaväestöä. Uudelleen muovailtua yhteiskuntaansa hän ei aikonut rakentaa tämän rahvaan, vaan koko Italian terveen, työkykyisen väestön varaan. Tällä hetkellä roskaväki merkitsi hänelle vain vallan käsiinsä saamista, tuon vallan, jonka avulla hän kykenisi uudistamaan koko valtion. Tässä tarkoituksessa hän suosi liikemiehiä, sivuutti keskiluokan ja köyhälistön turvin senaatin ja ratkaisutti kansankokouksella minkälaatuisia asioita tahansa. Tosiasiallisesti hän tietysti itse saneli päätökset ja pani ne toimeen. Hän johti viljanjakeluja, hän pani maanperuutuksen jälleen käyntiin ja hoiti myöskin sitä, hän perusti siirtoloita sekä Italiaan että maakuntiin ja rakennutti teitä valmistaakseen köyhille työansiota sekä vähentääkseen etelä-Italiasta Roomaan tuotavain elintarpeiden kuljetuskustannuksia. Matkoillaan pitkin ja poikki koko Italian hän valvoi, että kaikki tehtiin hänen tahtonsa mukaan. Kun vuosi oli kulunut, hän saavutti sen, mikä oli maksanut veljelle hengen, nimittäin sen, että hänet valittiin uudelleen kansantribuuniksi. Hän pääsi Roomassa samanlaiseen valta-asemaan kuin kerran Perikles Ateenassa. Molemmat tekivät tosiasiallisesti tahtonsa yhteiskunnan korkeimmaksi laiksi. Molempien vaikutus johtui heidän neronsa voimasta, heidän kaunopuheisuudestaan ja heidän kyvystään kerätä hallituksen kaikki nyörit käsiinsä.

Vaikeimpia tehtäviä, mihin Gracchus ryhtyi, oli italialaisten liittolaisten saaminen myötätuntoisiksi maanperuutusta kohtaan. Hän aikoi tehdä lopun heidän tyytymättömyydestään antamalla heille täydelliset Rooman kansalaisoikeudet. Tämä oli hänen politiikkansa kulmakiviä.

Mutta täten hän tuli koskettaneeksi arkaan kohtaan. Rooman rahvas ei pitänyt esityksestä. Minkävuoksi jakaa heille elatuksen tuottava rakas kansalaisoikeus noille italialaisille talonpoikaismoukille. Kuta suurempia etuja Rooman kansalaisoikeus tuotti yksityisille, sitä kitsaammiksi tulivat roomalaiset sen muille suomisessa. Aivan samoinhan oli Ateenankin porvaristo menetellyt.

Gracchuksen vaikutusvalta joukkoihin alkaa vähetä, ylimykset lietsovat tyytymättömyyttä, ja kun hän kolmannen kerran hakee kansantribuunin virkaa, hän ei tulekaan valituksi. Nyt häntä ei suojaa enää viran loukkaamattomuus, ja häikäilemättömät viholliset aikovat ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa käyttää tätä hyväkseen.

Gracchus näkee vaaran uhkaavan itseään ja vetoaa uskollistensa suojelukseen. »Minne minun onnettoman on mentävä?» kuullaan hänen huudahtavan. »Capitoliumiin? Se tihkuu veljen verta. Kotiinko? Nähdäkseni onnettoman ja murtuneen äitini kyyneleet?»

Jännitys laukeaa, kun konsuli _Opimius_ esiintyy niin uhittelevasti Gracchuksen kannattajia kohtaan, että syntyy meteli. Sen kestäessä pistetään yksi konsulin liktori kuoliaaksi. Opimius saa silloin senaatin selittämään isänmaan olevan vaarassa ja antamaan konsuleille diktaattorin vallan ja oikeudet valtuutuksin: »Videant consules, ne quid detrimenti capiat respublica (Konsulit huolehtikoot, ettei valtio kärsi mitään vahinkoa)!»

Gracchuksen kannattajat tarttuvat aseisiin ja kerääntyvät Aventinukselle, eräälle kaupungin kukkulalle. Opimius valmistautuu valtaamaan kukkulaa. Mutta sitä ennen hän antaa airueiden luvata anteeksiannon rangaistuksen sijasta jokaiselle kansanpuolueen jäsenelle, joka laskee aseensa. Harvat jaksavat vastustaa tällaista houkutusta. Vain pieni joukko pysyy rakastetun johtajansa ympärillä. Heidät ajetaan pian pakoon. Itse Gracchuskin pakenee, yhden ainoan uskollisen orjan häntä seuratessa. Pyhässä lehdossa kaupungin ulkopuolella hän vaipuu uupuneena maahan. Päästäkseen joutumasta elävänä vihollistensa käsiin hän käskee orjan surmata itsensä. Mies tottelee ja tappaa itsensäkin. Ylimystö käyttää hyväkseen voittoa pannen toimeen Gracchuksen kannattajien verisen vainon. Vähintään 3 000 ihmistä lienee saanut surmansa.

Tämä murhenäytelmä esitettiin vuonna 121 e.Kr.

Mutta kun verenvuodatus oli päättynyt, kolme tuhatta ruumista heitetty Tiberiin ja kansalaisveren jäljet Rooman kaduilta pois pyyhitty, Opimius ikuistutti »uljaan voittonsa» muiston lyöttämällä mitalin, jonka takasivulla oli tunnuksena hänen oma kuvansa esittäen Herkulesta sotanuijineen ja voitonseppeleineen. Ja Concordialle — _sovun_ jumalattarelle! — hän vihki erään temppelin.

Mies, joka oli tahtonut täydentää veljensä elämäntyön pelastamalla köyhät ja raskautetut toivottomasta alennuksen tilasta ja saattamalla heidät ihmisarvoa vastaaviin olosuhteisiin, se mies antoi elämänsä köyhien asian puolesta. Epätoivoissaan ja avuttomina nämä ajattelivat, että heidän lastensa kohtalo oli joutua rikkaitten orjiksi.

Gaius Gracchuksen kuoleman jälkeen kävi pian samoinkuin hänen veljensä tapon jälkeenkin: maareformin toimeenpano pysähtyi. Mutta viljanjakelut jatkuivat, ja ne houkuttelivat uusia joukkoja irtolaisväestöä Roomaan. Rooman yhteiskunta jakaantui auttamattomasti itsekkääksi ja häikäilemättömäksi yläluokaksi ja toimettomaksi, levottomaksi rahvaaksi, ryhdittömäksi, arvottomaksi kaupungin roskaväeksi. Polvi polvelta kävi selvemmäksi, että näin kestämättömän tilanteen lopputuloksena täytyi olla yksinvalta, jottei yhteiskunta joutuisi perikatoon. Pian oli poliittiselle näyttämölle ilmestyvä vallan toisenlaisia kansanjohtajia kuin jalot, epäitsekkäät Gracchukset.

Silloin vasta, kun jo oli myöhäistä, roomalaiset huomasivat, mitä he olivat Tiberius ja Gaius Gracchuksessa menettäneet. »Silloin», Plutarkhos kertoo, »kansa pystytti heille julkisille paikoille kuvapatsaita, julisti ne paikat, joissa Gracchukset murhattiin, pyhiksi ja uhrasi siellä esikoiset kaikesta, mitä kukin vuodenaika tuotti. Monet uhrasivat heille jopa päivittäinkin ja heittäytyivät maahan heidän kuvapatsaittensa eteen, ikäänkuin olisivat olleet jumalien pyhätöissä.» Cornelialle pystytettiin muistomerkki seuraavin kirjoituksin: »Comelia, Africanuksen tytär, Gracchusten äiti.»

Kirjallisuutta tähän ja seuraavaan kappaleeseen:

Appian, De romerske Borgerkriege, oversat af Karl Hude.

Matthias Gelzer, Die Nobilität der römischen Republik. Arthur Stein, Der römische Ritterstand.

Tähän kappaleeseen:

Fyra levnadsteckningar av Plutarkos, Hugo Bergstedtin ruotsinnos.

Walter Kranz, Die Gracehische Bewegung.

K.W. Nitzsch, Die Gracchen und ihre nächsten Vorgänger.

Eduard Meyer, Kleine Schriften I.

E. Kornemann, Zur Geschichte der Gracchenzeit.

Robert v. Pöhlmann, Zur Geschichte der Gracchen.

Robert v. Pöhlmann, Tiberius Gracchus als Socialreformer (Aus Altertum und Gegenwart: Neue Folge).

E.v. Stern, Zur Beurteilung der politischen Wirksamkeit des Tiberius und Gaius Gracchus (Hermes 1921.)

Herman Gummerus, Der römische Gutsbetrieb (Klio 1906. Kirjallisuusviittein).

Max Weber, Die römische Agrargeschichte.

MARIUS JA SULLA.

Kun viimeinen Gracchus oli surmattu, optimaatit riemuitsivat ja uskoivat varmasti, että vallankumous oli nujerrettu ainaiseksi. He eivät aavistaneet, että heidän kokemansa oli vain sen verisen draaman alkunäytelmää, jossa heidän lapsensa ja lastensa lapset tulivat näyttelemään osaa tai jonka surkuteltaviksi uhreiksi heidän piti joutua.

Vähän enemmän kuin vuosikymmenen ajan senaatti sai rauhassa hallita. Kansanjohtajilla ei ollut uskallusta esiintyä, ennenkuin ulkopoliittiset olosuhteet saivat ylimystön valta-aseman horjumaan.

JUGURTHAN SOTA.

Maanjäristys alkoi Afrikasta. Vallanperimystaistelulta oli puhjennut Numidiassa Masinissan pojanpojan _Jugurthan_ ja hänen kahden serkkunsa kesken, jotka heidän isänsä oli määrännyt Jugurthan kanssahallitsijoiksi. Jugurtha raivautti heidät molemmat pois tieltänsä. Näiden lähimmät ystävät ja sukulaiset hän vangitutti, ristiinnaulitutti tai heitätti villien petojen raadeltaviksi. Afrikka on, kuten muuan kirjailija huomauttaa, sekä rehevän hedelmällisyyden että vaarallisten petoeläinten ja myrkyllisten käärmeitten maa.

Kun roomalaiset rupesivat järjestelemään Numidian oloja, Jugurtha ei välittänyt laisinkaan senaatin määräyksistä. Hän saapui tosin suojelusluvan turvissa Roomaan »antaakseen tarpeelliset selitykset». Mutta hän teki näin senvuoksi, että hän luotti vaikutusvaltaisille roomalaisille jakeluttamansa kullan ja hopean vaikutukseen. Ennen kaikkea hän oli kilisevin todistein saanut mahtavan Opiniuksen, Gaius Gracchuksen pyövelin, vakuutetuksi viattomuudestaan. Niinpä afrikkalainen ruhtinas seisoikin aivan huolettomana kansankokouksessa selostamassa tekojansa. Mutta kun häneltä tiedusteltiin lähemmin eräitä seikkoja, niin muuan kansantribuuni ilmoitti panevansa vetonsa sitä vastaan, että kuningas ryhtyisi vastaamaan. Tätä kansantribuunia oli luonnollisesti sopivalla tavalla käsitelty afrikkalaisella kullalla. Koko hommasta tuli oikeudellisen tutkinnon parodia. »Rooman kansan täytyi alistua olemaan afrikkalaisen narrina», sanoo roomalainen historioitsija Sallustius Jugurthan sotaa käsittelevässä eloisassa kuvauksessaan.[7]

Sanotaan, että kun Jugurtha oli lähtenyt Roomasta, hän useita kertoja kääntyi katselemaan taakseen jäävää kaupunkia. Lopuksi hän puhkesi sanoihin: »Lahjusten kaupunki, kuinka pian olisikaan loppusi käsissä, jos vain tulisi joku, joka tahtoisi ostaa sinut!»[8]

Numidialainen oli tuntenut itsensä siinä määrin kotiutuneeksi Tiberin rannan kaupunkiin, että hän sielläkin suoritti yhden ilkityönsä, murhautti Masinissan kolmannen pojanpojan ja Numidian kruununtavoittelijan, joka oli paennut Roomaan.

Ei koskaan ennen Rooman yläluokka ollut esiintynyt niin halveksittavassa valossa kuin nyt, kun oli olemassa todisteita sen häpeällisestä omanvoitonpyynnistä. Hyvin huono omatunto sillä oli yhteiskunnallisesta korkeasta asemastaan huolimatta. Senaatin täytyi tosin lopulta häpeän vuoksi ryhtyä sotilaallisiin voimatoimenpiteisiin röyhkeätä numidialaista kohtaan, mutta toiselta puolen ei ollut leikin asia käydä sotaa niin kaukana kotimaasta, kuumassa ja kuivassa Afrikassa, erittäinkin kun roomalaisilla ei tällä kertaa, kuten Karthagon sodan aikana, ollut siellä yhtään liittolaista. Afrikkalaiset keräytyivät näet mieslukuisasti oivan hallitsijansa ympärille. Komeasta, voimakkaasta hallitsijasta ja suurenmoisesta leijonanmetsästäjästä oli tullut heidän epäjumalansa. Mitäpä merkitsivätkään ne monet sukulaismurhat, joihin hän oli vikapää, sitä vastaan, että aron pojat näkivät hänessä suuren vapaustaistelijansa!

Roomalaiset ylipäälliköt puolestaan pitivät sotaa vain ryöstöretkenä, jolloin ennen kaikkea piti pitää huolta siitä, että rikastui saaliista. Senpätähden kävikin kuten kävi. Rooman sotajoukon täytyi lopuksi käydä ikeen alitse ja lähteä pois Numidiasta.

Tieto häpeällisestä antautumisesta nostatti Roomassa suuttumuksen myrskyn. Valtakunta, joka oli voittanut Hannibalin ja hävittänyt Karthagon tuhaksi, oli äkkiä tullut niin heikoksi, että se ei kyennyt pitämään kurissa edes villiä numidialaispäällikköä. Senaatin puolue oli kärsinyt häpeällisen tappion. Optimaatteja pidettiin lahjottuina maankavaltajina. Heidän pahojen tekojensa mitta oli täysi. Nyt täytyi poliittisten rämemaitten perkaus panna käyntiin. Asetettiin toimikunta tutkimaan niitä, joita epäiltiin numidialaisen lahjomiksi, ja Opimius sai lahtea maanpakoon useiden muiden korkeassa asemassa olevien miesten mukana. Päällikkyys sodassa Jugurthaa vastaan uskottiin konsuli _Metellukselle_, joka oli luja ja taipumaton mies sekä kokenut sotapäällikkö ja jonka lahjomattomuudesta ei voinut olla epäilystäkään.

Mutta ei edes hänenkään onnistunut saada viekasta vastustajaansa taivutetuksi. Tosin Jugurtha voitettiin, mutta ei koskaan ratkaisevasti. Pian hän ilmestyi jälleen milloin sinne milloin tänne, kun roomalaiset häntä vähimmin odottivat. Ja Metellus ei uskaltanut seurata häntä pitkälle tulikuumaan erämaahan.

Aika kului Metelluksen kykenemättä saattamaan sotaa loppuun. Yhä enemmän ja enemmän alkoivat sen sijaan kansan toiveet kääntyä erääseen hänen alapäällikköönsä, _Gaius Mariukseen_, köyhään talonpojanpoikaan, joka oli tullut huomatuksi jo Numantian piirityksessä ja ollut Scipiolle hyvänä tukena palautettaessa sotakuria Rooman armeijaan. Sotamiehet jumaloivat tätä sotapäällikköä, joka oli lihaa heidän lihastaan ja verta heidän verestään, joka jakoi kaikki kärsimykset heidän kanssansa, söi samanlaista leipää kuin he, tyytyi nukkumaan olkikuvolla ja tarttui vallitustöissä itsekin lapioon. Köyhät ja vähäiset alkoivat nähdä hänessä uuden Gracchuksen.

Hiljaa, mutta varmasti tämä kunnianhimoinen mies oli työskennellyt päästäkseen kohoamaan vähäpätöisestä asemastaan ja päässyt siinä 40:n korvilla kansantribuuniksi. Mutta hänen alhainen syntyperänsä olisi estänyt hänet pääsemästä valtion korkeimpiin virka-asemiin, jolleivät Jugurthan sodan häpeäjutut olisi horjuttaneet vastapuolueen arvovaltaa. Tätä tilaisuutta Marius käytti hyväkseen hakeakseen konsulinvirkaa vuodeksi 107. Mutta kun hän pyysi Metellukselta virkalomaa matkustaakseen tässä tarkoituksessa Roomaan, kerrotaan ylpeän ylimyksen antaneen hänelle pisteliään vastauksen: »Siihen on kyllä aikaa, kunhan poikani joutuu sinun kilpailijaksesi.» Mariuksen olisi pitänyt toisin sanoen odottaa, kunnes hän itse olisi tullut seitsenkymmenvuotiaaksi ukoksi — hän oli nimittäin jo likemmä 50 vuoden vanha.

Ajan pitkään Metellus ei kuitenkaan uskaltanut vastustaa sotajoukossa vallitsevaa mielialaa; mutta hän viivytteli niin kauan alipäällikkönsä pyynnön hyväksymistä, että Marius vasta viime hetkessä ehti Roomaan. Hän maksoi kuitenkin esimiehensä vanhat kalavelat kuvailemalla hänet hartaasti kuunteleville kansanjoukoille mieheksi, joka tarkoituksellisesti pitkitti sotaa saadakseen olla ylipäällikkönä niin kauan kuin suinkin mahdollista. Sitävastoin Marius lupasi, että jos hän itse tulisi valituksi, hän toisi Jugurthan joko kuolleena tai elävänä Roomaan.

Tämä yksinkertainen soturi ei vaikuttanut kuulijoihinsa korkean tyylin kaunopuheisuudella. »Sanani», hän sanoi, »eivät ole sorvatut taiteen sääntöjen mukaisesti. Minä en ole käynyt kreikkalaiskoulua. Sen lajin sivistys ei auta miehuullisiin tekoihin. Mutta minä olen oppinut lyömään vihollisen maahan ja olemaan pelkäämättä muuta kuin kunniani tahraantumista. Minä en voi näytellä kuvia enkä viitata esi-isieni triumfeihin. Minua sanotaan yksinkertaiseksi ja sivistymättömäksi. Mutta minä voin näyttää rinnassani olevat arvet. Ne ovat minun sukukuviani, minun aateluuteni.»

Marius tuli valituksi valtavalla äänten enemmistöllä. Eikä siinä kyllin: kansankokous kumosi myöskin Metelluksen senaatilta saaman ylipäälliköksi nimityksen ja määräsi sen sijaan Mariuksen ylipäälliköksi.

Metellus itki raivosta.

* * * * *

Mariuksen kansalle antaman lupauksen pitäminen ei näyttänyt kuitenkaan olevan helppoa täyttää. Lopuksi hänen kuitenkin onnistui oivan ratsupäällikkönsä, ylhäisen _Lucius Cornelius Sullan_ kylmäverisellä viekkaudella voittaa puolelleen Jugurthan appi, Mauretanian[9] kuningas Bocchus, ja houkutella tämä kavaltamaan vävypoikansa roomalaisille. Bocchuksella lienee kuitenkin ensin ollut vaikea sieluntaistelu kamppailtavana, ennenkuin hän pääsi selville siitä, oliko hänen luovutettava Jugurtha Sullalle vai Sulla Jugurthalle.

Luottaen appensa sanaan Jugurtha saapui aseettomana ja seuranaan vain muutamia harvoja miehiä neuvotteluun Sullan kanssa. Tuskin hän oli ehtinyt paikalle, ennenkuin Sullan miehet väijytyksistä hyökkäsivät kuninkaan seuralaisten päälle, hakkasivat heidät maahan ja panivat itsensä Jugurthan kahleisiin. Viekkaan afrikkalaisen oli puijannut vieläkin viekkaampi italialainen, ja sota oli lopussa.