Part 2

Erinomainen roomalainen kansanaines muuttui näin yhä suuremmassa ja suuremmassa määrin laiskaksi kaupungin roskaväeksi. Rooma veti näet puoleensa vetelehtijöitä kaikilta ilmansuunnilta kuten valo hyttysiä. Siellä putosi aina osa muruja rikasten pöydiltä. Kaupungin toimesta jaettiin Roomassa kansalle viljaa huokeampaan hintaan kuin missään muualla, ja pitääkseen levotonta rahvasta hyvällä tuulella hallitus järjesti näytäntöjä ja muita kansanhuveja. Idässä saatu sotasaalis, ennen kaikkea kuningas Perseuksen täysinäinen aarrekammio aiheutti, että kaupunki kykeni sellaisiin ylettömiin menoihin.

Vielä arveluttavampaa oli, että joukko yksityishenkilöitä, käyttäen samoja keinoja kuin valtiokin, kilpaili kansan suosion saavuttamisesta. Nämä olivat niitä miehiä, jotka pyrkivät korkeihin valtionvirkoihin saadakseen sitten hyvätuloisen maaherranviran jossakin maakunnassa ja vihdoin päästäkseen senaattiin. Oli vanha totuttu tapa Roomassa, että virkaan pyrkivät kävelivät ympäriinsä kansan keskuudessa päästäkseen kansan suosikeiksi kädenpuristuksilla ja muilla tempuilla, jotka voivat imarrella yksinkertaista kansalaista. Tällöin heillä oli tapana pukeutua silmäänpistävän loistavaan valkoiseen togaan, _toga candidaan_, kuten sen nimi oli latinaksi. Siitä johtuu nimi _candidatus_ (meidän »kandidaatti»), jota käytettiin vaaliehdokkaiksi asettuvista. Oli tapana, että virkamieskandidaattia varmuuden vuoksi seurasi orja, joka oli hankkinut itselleen laajan henkilötuntemuksen pieneläjien keskuudessa ja voi niin ollen ajoissa kuiskata herransa korvaan niiden nimet, jotka tämä kohtasi ja joita kohtaan hän tahtoi osoittaa olevansa »tuttavallinen».

Äänten värväämistaidosta oli kehittynyt erikoinen tiede, jota voimme tutkistella Cicerolle hänen nuoremman veljensä lähettämästä, tätä ainetta yhtä perinpohjaisesti valaisevasta kuin pitkäpiimäisestä kirjeestä. Ei tahdo tulla loppuakaan opastuksista, kuinka virkamieskandidaatin tulee työskennellä voittaakseen puolelleen kannattajia: siroitella ympärilleen rahoja, pitää vieraspitoja ja talonsa kaikelle maailmalle avoinna, lupailla ummet ja lammet tietäen, etteivät suuret sanat suuta halkaise — eihän tarvitse sanoa, _kuinka pian_ aikoo lupauksensa täyttää! — imarrella, teeskennellä »tuttavallisuutta» ja houkutella lupauksilla, uskotteluilla ja viittailuilla. Ennen kaikkea on tärkeää, — kirjeenkirjoittaja selittää — että näyttelee osansa niin, ettei rakastettavuus vaikuta teennäiseltä, vaan aivan luonnolliselta. Paljon riippuu senvuoksi siitä, että hallitsee hyvin ilmeensä ja äänensä. Ja tulee olla kestävä eikä antaa koskaan uupumuksen voittaa. Jos seuraat näitä neuvoja — veli arvelee —, niin saat pian nähdä, kuinka uskolliset tervehdykselläkävijät täyttävät talosi ja seuraavat sinua kaduilla ja torilla ja täten nostavat sinut kovin merkitsevän miehen maineeseen. Jos sinä sen lisäksi koetat niin paljon kuin mahdollista saada kilpailijaisi huonot puolet tulemaan tunnetuiksi ja saat aikaan sen, »että yleisesti puhutaan heidän halpamaisuudestaan, heidän huikentelevaisuudestaan ja lahjottavuudestaan», niin olet hyvin hoitanut asiasi.

Kaikki tämä oli tosin sellaisenaan vaaratonta. Mutta kun kädenpuristuksia seurasivat erilaatuiset lahjukset, silloin oli jouduttu kaltevalle pinnalle. Lahjukset olivat osaksi salaisia, osaksi ne suoritettiin, kuten sanottu, viljanjakeluna ja toinen toistaan upeampina näytelminä ja kansanhuveina. »Panem et circenses (leipää ja näytelmiä)!» Rooman kaupungin roskaväki vaati. Sellaisesta se myi mielellään äänensä.

Kandidaatilla, joka oli päässyt kansaa kohtaan anteliaan ja köyhille avuliaan maineeseen, oli suurimmat edellytykset tulla valituksi. Mutta kun hän vain oli saanut virkansa, voi tapahtua, että hän ei enää tervehtinytkään yhtä tuttavallisesti niitä, joita sattui kohtaamaan. Kävipä niinkin — surullista sanoa —, että hän kokonaan unohti kyseen tullen muinaiset, rakkaat ystävänsä.»

Onnen suosimat kandidaatit ottivat moninkertaisesti takaisin vaalikiihoituksen kulut, kun he virka-ajan loputtua saivat tuottoisan maakunnan hallittavakseen. Maaherrain kiristykset ovat surullisin kappale Rooman historiaa.

* * * * *

Yhteiskuntaruumista kalvava vamma olisi voitu parantaa, jos vallassaolijat olisivat ajoissa tahtoneet käyttää oikeaa lääkettä. Oli olemassa yksi sellainen lääke, joka oli sopusoinnussa Rooman vanhojen traditioitten kanssa. Valtio oli näet etelä-Italiassa ottanut haltuunsa suuria maa-alueita, jotka se oli riistänyt Capualta ja muilta yhteiskunnilta rangaistukseksi siitä, että ne olivat liittyneet Hannibaliin. Luonnollista olisi ollut paloitella nämä valtiontilukset pien viljelykselle ja entisen tavan mukaan siirtää niille uudisasukkaina häviöön joutuneita talonpoikia ja muita toimettomia. Näin menetellen olisi vielä voitu pelastaa perikadosta Italian omavarainen maataomistava talonpoikaissääty, Rooman valtiorakenteen ydin. Mutta tämä pahan parantamistilaisuus jätettiin käyttämättä. Sen sijaan rikkaat ja ylhäiset roomalaiset olivat rajattoman ahneita saamaan haltuunsa valtion maita. Heille ei riittänyt, että he sekä sodan kestäessä että sen jälkeen olivat pitäneet varansa saadakseen pilahinnoilla ostaa häviöön joutuneiden pienviljelijäin tilukset.

Suurtilanomistajat jättivät suurimman osan tiluksistaan laidunmaiksi ja hankkivat itselleen halpaa työvoimaa antamalla orjien viljellä maatansa ja hoitaa karjaansa. Sota aiheutti orjaluokan kauhistuttavan kasvamisen. Nuo n.s. sotaretket — erikoisesti Espanjaan tehdyt — olivat useasti itse asiassa vain orjametsästyksiä. Suurten kaupunkien, kuten Karthagon ja Korinthoksen valtaukset olivat tuoneet joukoittain orjia markkinoille. Æmilius Paulus myi Makedonian kukistamisen jälkeen 150 000 ja Scipio nuorempi karthagolaiset voitettuaan 55 000 orjaa. Merirosvous, jota harjoitettiin erikoisesti Aigeian merellä ja Aasian rannikoilla, lisäsi yhä orjajoukkojen lukumäärää. Delos saarella, missä suurimmat orjamarkkinat pidettiin, »laskettiin liikkeeseen» eräinä päivinä jopa 10 000 orjaa. Yhä enemmän ja enemmän orjat tunkivat vapaat työläiset syrjään. Suurtilojen kasvun ja orjajoukkojen alituisen lisääntymisen vuoksi pienviljelijä joutui kuin ruuvipuristimen väliin.

* * * * *

Yhteiskunnallinen pulma oli kuitenkin tullut vielä vaikeammaksi ratkaista senvuoksi, että oli olemassa myöskin puhtaasti taloudellisia syitä, jotka vaikuttivat samaan suuntaan kuin sodan tuho ja sen aiheuttama rappeutuminen. Asianlaita oli niin, että _Sisilian valtaus_ myöskin koitui italialaisen talonpoikaisväestön turmioksi.

Mutta kuinka sellainen oli mahdollista? Siten, että hedelmällisestä saaresta tuli vaarallinen kilpailija elintarvikemarkkinoilla. Muistamme, että Rooman hallitus tarkoituksellisesti ajetulla elintarvikepolitiikallaan teki Sisiliasta Rooman vilja-aitan. Sellaisena saari pysyi siihen asti, kunnes sen tilalle tuli vieläkin viljavampi Niilinmaa ja muitakin Afrikan osia. Ei ollut siinä kyllin, että viljaa näissä maissa tuotettiin paljon halvemmalla kuin Roomassa — Rooman valtio sai sen tosiallisesti ilmaiseksi veroina varastoihinsa tuoduksi. Hallitus voi senvuoksi myydä viljaa polkuhintaan tahi suorastaan — kuten myöhemmin tapahtui — jakaa sitä ilmaiseksi Rooman köyhille, mutta äänioikeutetuille asukkaille. Huokea sisilialainen vilja kuljetettiin Roomaan vesiteitse. Se kävi joutuisammin ja maksoi vähemmän kuin italialaisen viljan kuljetus, joka melkein poikkeuksetta täytyi kuljettaa maanteitä pitkin, koska Italiassa ei ollut purjehdittavia jokia eikä kunnollisia satamia.

Tästä johtui, että Italian niemimaalla ei enää kannattanut viljellä viljaa muuta kuin kotitarpeiksi. Siitä selvenee myöskin, miksi suurtilan omistajat yleisesti jättivät peltonsa laitumiksi. Jo vanha Cato Censorius, joka kirjoitti käsikirjan maanviljelyksestä, pitää viljantuotantoa paljon vähäisempänä kuin viinin- ja öljypuunviljelystä.

Mutta viiniköynnökset ja öljypuut voivat kyllä olla hyödyksi suurten tilojen omistajille — _pienviljelijälle_ niistä sitävastoin ei ollut apua, ennen kaikkea siitä syystä, että kestää vuosia, ennenkuin niistä saa sadon. Erikoisesti tämä pitää paikkansa hitaasti kasvavaan öljypuuhun nähden, joka kantaa hedelmän vasta 8—10 vuoden jälkeen.[3] Viiniköynnöksen suhteen on taas huomattava, että kaikki peltomaa ei suinkaan sovellu viinin viljelykseen ja että tämä kasvi vaatii vahvan lannoituksen ja melkein päivittäistä hoitoa. Se vaatii siis suurempaa pääomaa ja työvoimaa, kuin mitä pienviljelijällä yleensä oli käytettävissään. Lopuksi täytyy ottaa huomioon, että öljypuun ja viiniköynnöksen sadon jalostaminen on kallista ja vaivalloista ja että sen oppii oikein vasta pitkäaikaisen kokemuksen perästä, mikä melkein välttämättömästi edellyttää suorastaan perintätapaa.

Olosuhteet olivat siis kehittyneet sellaisiksi, että maanviljelyksen harjoittaminen vaati paljon enemmän pääomaa kuin aikaisemmin. Taloudelliset ja maanviljelysteknilliset olosuhteet olivat sellaiset, että ne, molemmat huomioon ottaen, olivat edulliset tilanomistajalle pienviljelijän kustannuksella. Ja olemme nähneet, kuinka häikäilemättömästi Rooman kapitalistit käyttivät hyväkseen sekä näitä oloja että muitakin seikkoja, kuinka he anastivat itselleen niin paljon kuin mahdollista Italian maata välittämättä valmistaa työmahdollisuutta niille monille tuhansille, joilta sota oli riistänyt omaisuuden. Eikä sodan rappeuttava vaikutus tuntunut ainoastaan kansan syvissä kerroksissa, vaan myöskin siinä yhteiskuntaluokassa, jolle on luettava ikuiseksi kunniaksi, että se aiemmin oli hallinnut koko yhteiskunnan paras silmämääränään. Huonosti se oli kestänyt sen kokeen, jonka Rooman maailmanvalta oli asettanut johtajiensa suoritettavaksi.

Mutta nämä kokeet olivatkin tavattomia. Suuret valloitukset oli suoritettu raivoisalla vauhdilla. Tuskin kahden miespolven aikana Rooman rajat oli ulotettu yli koko Apenniinien niemimaan, niin että ne kaikkialta päättyivät Välimeren rannikkoon. Köyhä, yksinkertainen ja sivistymätön kansakunta sai näin yhdellä kertaa kestettäväkseen ne kiusaukset, jotka seuraavat äkkiä saavutettua onnea, onnea, joka tuo tullessaan vallan, kunnian ja rikkauden. Rooman ylimystö ei kyennyt näitä kiusauksia vastustamaan. Se lankesi kiusaukseen hyötyä itsekkäissä tarkoituksissa Rooman maailmaa hallitsevasta asemasta ja siitä kunnioituksesta, joka kaikkialla ympäröi roomalaisnimeä. Yläluokka antautui yhä enemmän harrastamaan ryöstöpolitiikkaa anastaakseen itselleen, mitä suinkin oli mahdollista. Sen ahneus ja ylimielisyys paisui idän menestyksellisen valloituspolitiikan jälkeen rajattomaksi.

Turmeluksen kukkuroitsi ylimystön muuttuminen yhä enemmän ja enemmän suljetuksi luokaksi, joka ei päästänyt piiriinsä ketään alhaissyntyistä, olipa hän kuinka kunnollinen tahansa. Uusi yläluokka oli syntynyt vanhojen patriisi- ja huomatuimpien plebeijisukujen yhteensulautumisesta. Sen jäsenet nimittivät itseään _optimaateiksi_ (»parhaimmat»), joka on latinalainen vastine kreikkalaisperäiselle _aristokraatti_ nimelle. Optimaatteihin kuulumisen ehdoksi vaadittiin, että ainakin esi-isät olivat hoitaneet jotakin valtion korkeimmista viroista; ja pääsy näihin virkoihin muodostui tosiasiallisesti uuden yläluokan etuoikeudeksi. Siitä seurasi myöskin, että ylhäiset hallitsivat senaattia, sillä tähän mahtavaan kokoukseen siirtyivät korkeammat virkamiehet virka-aikansa päätyttyä. Senaatin käsissä oli valtakunnan sekä uiko-, että sisäpolitiikan johto. Demokraattinen vastustus, jota oli esiintynyt ennen toista puunilaissotaa ja sen alussa, oli melkein mykistynyt, kun kansanliikkeen johtajat Flaminius ja Terentius Varro olivat kärsineet ratkaisevan tappion taistelussa. Kansanvalta menetti näissä tappioissa luottamuksen itseensä ja johtajiinsa, ja senaatti hallitsi melkein vastarintaa kohtaamatta. Sen valta-asema lujittui vieläkin siitä, että tuon kunnianarvoisan laitoksen onnistui viimein lopettaa sota voitokkaasti.

Senaatti edustikin todella kaikkea, millä Roomassa oli poliittista kokeneisuutta. »Tämän kokouksen melkein jokainen jäsen», eräs tutkija sanoo, »oli hoitanut jotakin korkeaa valtionvirkaa, johtanut armeijaa, hallinnut maakuntaa.» Aina pienuudesta pitäen nämä miehet oli kasvatettu yhteiskunnallisiin toimiin. »Kuinka olisikaan roomalainen pikkuporvari tai talonpoika kyennyt kansankokouksessa vastustamaan sellaista valtiollista asiainymmärtämystä, mitä senaatin kokous edusti? Niin kauan kuin politiikka oli rajoittunut käsittelemään pelkästään Italian olosuhteita, olivat ehkä yhteiskunnan pienimmätkin kyenneet muodostamaan itselleen oman käsityksensä. Mutta nyt oli kysymys kaukaisista, merentakaisista maista, jotka alhaiso tunsi tuskin muuten kuin nimeltä. Niiden vaarallisuutta tai hyödyllisyyttä valtiolle hänen oli mahdotonta arvostella. Eihän tähän aikaan ollut edes sanomalehtiä, jotka olisivat voineet valaista vieraitten maiden luontoa, väestöä, puolustusvoimaa j.n.e.» Senpä vuoksi ei ollutkaan yhtään kummeksuttavaa, että kansankokous tuntien kyvyttömyytensä hoitamaan yksityiskohtaisesti ulkopolitiikkaa, jätti sen hoitamisen senaatille — onnettomuus oli siinä, että korkea neuvosto yksin ottaa haltuunsa Rooman valtakunnan koko ulkoasiain johdon juuri aikana, jolloin se ei enää kykene hallitsemaan itseään, pitämään kurissa omia jäseniään. Se valtiokokous, jolla ennen oli ollut _koko_ yhteiskunnan etu silmämääränään, pirstautuu yksityisetuja ajaviksi yksilöiksi ja ryhmäkunniksi.

Niin kauan kuin Rooman tasavallan virkamiesten hallintoalueet rajoittuivat Italiaan, heidän toimintansa oli ollut helposti senaatin tarkastettavissa. Nyt, kun nämä hallintoalueet olivat siirtyneet kaukaisiin maihin, he välttyivät tältä valvonnalta ja omaksuivat tapoja, joista heidän oli sitten vaikea luopua. Kuinka olisikaan voinut odottaa nöyryyttä ja malttia miehiltä, jotka olivat kukistaneet suurvaltoja ja hallinneet itsevaltaisesti, jotka olivat nähneet kaupunkien, kuningaskuntien ja hallitsijasukujen melkein ryömivän tomussa edessään ja jotka palasivat kotiin Idän kullasta korviansa myöten rikkaina?

Kuvaavaa sille äänilajille, jota roomalainen senaattori voi mielestään käyttää, on seuraava tapaus, joka sattui ennen Makedonian Perseuksen kanssa käytyä sotaa, tarkemmin sanottuna vuonna 168 e.Kr. Saapuipa sinä vuonna senaatille sanoma, että seleukidi Antiokhos IV suunnitteli Egyptin valtausta. Sellainen yritys ei käynyt oikein yksiin Rooman etujen kanssa. Senaatti lähetti erään Popilius nimisen jäsenensä matkaan aivan yksinkertaisesti lopettamaan sodan ja pitämään Antiokhosta aisoissa. Popilius kohtasi Aasian valtiaan likellä Aleksandreina.

Suurkuningas tervehti jo pitkän matkan päästä mahtavan Rooman kansan edustajaa, mutta Popilius ei ollut sitä huomaavinaan, vaan ojensi sen sijaan Rooman senaatin päätöksen Hänen Majesteettinsa tutkittavaksi. Antiokhos luki kirjelmän ja vastasi: »Minä tuumin asiaa neuvonantajien! kanssa.» Silloin Popilius vetää kepillään ympyrän Aasian hallitsijan ympäri ja komentaa: »Tämän kehän sisältä sinun on annettava vastauksesi.»

Tällainen kohtelu tekee suurkuninkaaseen niin hämmästyttävän ja valtavan vaikutuksen, että hän ei kykene tekemään lainkaan vastaväitteitä. Oltuaan hetkisen hiljaa hämillään hän vastaa henki kurkussa: »Minä noudatan kaikkia roomalaisten vaatimuksia.»

Ja sen jälkeen roomalainen pudistaa ystävällisen alentuvasti itsevaltiaan kättä.

Antiokhoksen täytyi heti viedä joukkonsa pois Egyptistä. Popilius järjestää Niilinmaan hallituksen ja kehoittaa kumpaakin kuningasta elämään sovussa keskenään. Sen jälkeen hän lähtee Kyprokseen, missä Antiokhoksen laivasto juuri on voittanut Egyptin laivaston. Popilius jää Kyprokseen, kunnes viimeinen Antiokhoksen soturi on jättänyt saaren. Kiitos roomalaisen senaattorin Egyptin valtio on pelastettu, ja kaikki on taas tyyntä ja rauhallista.

Kun roomalainen senaattori saattoi mielestään tällä tavoin puhutella suurkuningasta, voi helposti kuvitella, kuinka helppoa olisi ollut sellaisen herran masentaminen kotona Roomassa. Yhteiskunnalla, jossa toiselta puolen oli tällaisia itsetietoisia ja kunnianhimoisia mahtimiehiä ja jonka tasavaltainen valtiosääntö toiselta puolen oli jo laho, ei ollut enää pitkä matka diktatuuriin. Senaatti hallitsi, mutta itse asiassa voimme yhtyä Mommsenin sanoihin: »Roomaa ei hallittu tähän aikaan ollenkaan, sikäli kuin _hallitsemisella_ ymmärretään enempää ja tärkeämpää kuin juoksevien tehtävien hoitamista.» »Hallitsevalla» ryhmäkunnalla oli tuskin silmämääränään muuta kuin omien valtiollisten etuoikeuksiensa säilyttäminen ja kartuttaminen. _Sellainen_ yläluokka työskentelee ajan oloon oman hautansa kaivamiseksi.

Itse asiassa aivan pieni piiri yhteiskuntaa päätti senaatin nimessä koko kansan onnesta ja onnettomuudesta. On kuvaavaa, että vuosisadan 233—132 kahdestasadasta konsulista neljä viidesosaa polveutui 26:sta optimaattisuvusta. Ja näistä oli 6:lla perheellä yksinään ollut hallussaan enemmän kuin kolmasosa kaikista konsulinviroisla.

Syvä ja vaarallinen kuilu oli Rooman yhteiskunnassa muodostunut köyhien ja rikkaitten välille. Hannibalin ei tosin ollut onnistunut kukistaa Roomaa, mutta hän oli aiheuttanut sen yhteiskuntaruumiille parantumattoman haavan. Rooman kansan sisäinen voima ei vastannut valtakunnan tavatonta laajuutta. Epäyhteiskunnallinen yläluokka oli, väliasteen melkein tyystin puuttuessa, yhtä arvotonta alaluokkaa vastassa. Tosin oli olemassa keskiluokka, jonka muodostivat yleensä varakkaat liikemiehet, mutta nämä ahersivat yksinomaan ansiotyössään ja taloudellisissa keinotteluissaan huolehtimatta yleisistä asioista — muuta kuin siinä määrin, mikäli voivat käyttää niitä hyödykseen. Taloudellisista syistä tämä keskiluokka ylipäänsä oli yhteisymmärryksessä optimaattien kanssa. Sota oli suonut liikemiehille loistavia tilaisuuksia hyötyä valtion ja omien kansalaistensa kustannuksella. Sodastahan on aina se seuraus, että lainkuuliaiset ja oikeudentuntoiset ihmiset köyhtyvät, mutta keinottelijat ja häikäilemättömät rikastuvat. Yritteliäät pääomanomistajat ja sellaiset, joilla ei ole mitään menetettävänä, voivat silloin tehdä hienoja kauppoja lähimmäistensä kustannuksella. »Missä haaska on, sinne korpit kokoontuvat.»

Ei mikään Rooman valtakunnan yhteiskuntaluokka tuottanut valtiolle sellaisenaan uusia arvoja. Sekä ylä- että alaluokka pääasiallisesti kalvoivat yhteiskuntaa sen voimissapitämisen asemesta. Ei kumpikaan luokka ollut vankan yhteiskuntamuodostuksen perustana. Ei aristokraattisella eikä demokraattisella tasavallalla ollut enää olemassaolon oikeutusta.

Käsi kädessä optimaattien luokkapyyteisen politiikan kanssa eneni Roomassa nopeasti ylellisyys ja kevytmielisyys, Polybios sanoo. Se aika oli ohi, jolloin hopeinen suola-astia oli ainoa kalleus ylhäisen roomalaisen ruokapöydässä. Kreikkalainen ja itämainen ylellisyys alkoi virrata Roomaan. Nuoriso vajosi siveettömään elämään. »Monet», Polybios sanoo, »eivät ajatelleetkaan muuta kuin musikaalisia tilaisuuksia, juominkeja ja muita irstailuja. Lankeemuksen seuraaminen niin nopeasti johtui pääasiallisesti siitä, että Makedonian kukistumisen jälkeen Rooman maailmanherruus näytti kiistämättömältä. »Täten katkesi se kannatin, jonka välttämättömyys ajatella itsepuolustusta aina antaa kansakunnalle; ja roomalaisten mielestä ei heillä ollut muuta tekemistä kuin poimia hedelmiä siitä nautinnonpuusta, joka, kiitos Idän rikkauksille, kasvoi nyt heidän keskellään.

Kas tässä kuvaus, jonka eräs puhuja kansankokouksessa antoi siitä, kuinka muutamat herrat senaattorit hoitivat valtiota huoltavaa tehtäväänsä. »Huolellisesti hajuvesillä valeltuina ja ilonaisten ympäröiminä heillä on toimenansa noppapeli. Myöhään iltapäivällä he lähettävät orjan kuulustelemaan, mitä on tapahtunut Forumilla, kutka ovat puhuneet esilläolevien lakiehdotusten puolesta tai niitä vastaan ja kuinka on äänestetty. Vihdoin he lähtevät kansankokoukseen. Täynnänsä viiniä he saapuvat sinne ja päät niin raskaina, että tuskin jaksavat kohottaa silmäluomiaan, he selailevat hajamielisen näköisinä asiakirjoja, jotka pannaan heidän eteensä ratkaistaviksi, ja sanovat juomaveikoilleen: »Mitä huolin minä näistä ikävistä asioista! Lähtekäämme mieluummin juomaan hunajaviinin ja kreikkalaisen viinin sekoitusta ja syökäämme oikein lihava rastas tai herkullinen kala!»

* * * * *

Mutta optimaattien omasta piiristä nousi jalo nuorukainen, jota suretti siveellinen rappeutuneisuus ja joka tunsi sääliä kurjia kohtaan. Kun hän pääsi lailliseen ikään, hän rohkeni huomauttaa säätyveljiään heidän velvollisuuksistaan yhteiskuntaa kohtaan. Tämän miehen nimi oli _Tiberius Gracchus_. Hän kuului itsekin ylimystön kermaan. Isä oli ollut kaksi kertaa konsulina, ja hänen äitinsä _Cornēlia_ oli Scipio Africanus vanhemman, ei sen vähäpätöisemmän miehen, tytär. Puolisonsa kuoleman jälkeen Cornelia eli yksinomaan kasvattaakseen lapsistaan kunnon miehiä ja kelvollisia kansalaisia. Poikien edistyminen oli hänen ylpeytensä, ja nämä saivat huomata, kuinka hän vartosi sitä päivää, jolloin häntä ei enää sanottaisi Scipion tyttäreksi, vaan sen sijaan Gracchus veljesten äidiksi. Kerran tuli ylhäinen roomatar hänen luokseen vierailulle ja näytteli hänelle ylpeänä rannerenkaitaan, sormuksiaan ja muita koristeitaan. Kun hän oli lopettanut korujensa näyttelemisen, hän pyysi suu supussa: »Nyt kai saan katsella sinun kalleuksiasi!» Cornelia huusi silloin poikansa huoneeseen, asetti heidät tädin eteen ja sanoi: »Katso, tässä ovat minun kalleuteni!»

Kun Tiberius oli tullut miehuusikään, hän teki nuorena virkamiehenä matkan läpi Etrurian. Tällä matkalla hän sai vaikutteita, jotka tulivat määräämään koko hänen elämänsä juoksun. Kauhistavan selvästi hän näki omin silmin, kuinka roomalainen talonpoikaissääty oli häviämäisillään. Missä ennen oli ollut somia talonpoikaistaloja ja kyliä hyvinhoidetut pellot ympärillään, siellä kävivät nyt suurtilanomistajain karjalaumat laitumella orjien paimentamina. Ja jos hän näki jossakin maata viljeltävän, niin eivät sitä tehneet vapaat miehet, vaan kurjat orjajoukot.

Nuorukaiselle, joka hehkui isänmaanrakkautta, selveni pian, mikä oli oleva pelastuksen tie tästä yhteiskunnallisesta kurjuudesta. Hän ei aikonut kumota tasavaltaista valtiomuotoa, vaan vahvistaa sitä toimeenpanemalla uudistuksia. Hän ei tahtonut myöskään antaa valtaa köyhälistön käsiin. Hän tahtoi päinvastoin tehdä _lopun köyhälistöstä_ muuttamalla jokaisen köyhälistöön kuuluvan maataomistavaksi tilalliseksi. Ja tämän uuden yhteiskuntaluokan avulla hän tahtoi vahvistaa Rooman yhteiskunnan pohjaa ja perustusta.

Vuonna 133 e.Kr. hän valitutti itsensä kansantribuuniksi toteuttaakseen ne aatteet, jotka hän oli omaksunut. Oli olemassa vanhastaan laki[4], joka määräsi, ettei kukaan saanut pitää hallussaan valtion maata enemmän kuin 250 auranalaa.[5] Mutta tämä määräys oli aikain kuluessa unohdettu. Tiberius esitti saatettavaksi lain uudelleen voimaan, mutta 500 auranalaa korkeimpana rajana. Kaikki muu maa olisi paloiteltava 15 auranalan suuruisiksi pienviljelyspalstoiksi ja jaettava köyhille kansalaisille. Ja etteivät suurtilanomistajat uudelleen valtaisi näitä pikkutiloja, niitä ei saisi myydä, vaan tulisi niiden olla perinnöllisiä.

Esitys herätti luonnollisesti suuttumuksen myrskyn tilanomistajain keskuudessa. Mutta tuhatlukuisina köyhät virtasivat kansankokoukseen kuulemaan suloista sanomaa, joka lupasi heille pelastuksen heidän ahdinkotilastaan.

Jos kansantribuunit olisivat olleet yksimielisiä, olisi ylimystön ollut mahdotonta hylätä lakiehdotusta. Mutta kansantribuuni _Octávius_ oli itse suuri tilanomistaja. Sitäpaitsi hän oli nuori ja kunnianhimoinen eikä tahtonut joutua varjoon Tiberiuksen rinnalla. Optimaattien onnistui saada hänet vastustamaan lakiehdotusta. Turhaan Tiberius kerran toisensa jälkeen koetti taivuttaa häntä ajattelemaan kansantribuuninvelvollisuuttaan. Octavius petti valitsijainsa asian ja rupesi luokkavallan kätyriksi.