Part 1

language: Finnish

KANSOJEN HISTORIA 4

Vanha aika IV: Roomalaiset vuodesta 133 e.Kr. vuoteen 180 j.Kr.

Kirj.

CARL GRIMBERG

Tekijän luvalla suomentanut

Weikko Pakarinen

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1930.

SISÄLLYS:

Vanhin roomalainen kirjallisuus Roomalaisen kirjallisuuden alku. Vallankumousaika. Gracchus veljekset. Marius ja Sulla. Crassus ja Pompeius. Cicero ja Catilinan salaliitto. Pompeius ja Cæsar. Cæsar Galliassa. Toinen kansalaissota. Cæsarin yksinvalta. Idus Martiæ. Toinen triumviraatti. Vallankumousajan ajattelijat ja runoilijat. Lucretius. Catullus. Triumvirit voittavat Cæsarin viimeiset viholliset. Triumviraatin purkautuminen. Rooman cæsareita ja heidän aikalaisiaan. Augustus. Latinalaisen runouden kulta-aika. Horatius. Propertius. Tibullus. Ovidius. Tiberius. Caligula. Claudius. Seneca. Nero. Romaani ja satiiri hopea-ajalla. Ensimmäiset kristityt. Flavius-sukuiset keisarit. Flavius Vespasianus. Titus. Domitianus. Pompejissa ja Herculaneumissa. Keisarikunnan suuruusaika. Nerva ja Trajanus. Hadrianus. Antonius Pius ja Marcus Aurelius. Lukianos, antiikin viimeinen suuri kirjailija.

VANHIN ROOMALAINEN KIRJALLISUUS

ROOMALAISEN KIRJALLISUUDEN ALKU.

Vuonna 272 roomalaiset valloittivat kukoistavan Tarentumin, »Italian Ateenan». Runsaan sotasaaliin joukossa oli — roomalaisten itsensä sitä aavistamattakaan — roomalainen kirjallisuus.

Ainakin taru kertoo, että sotavankien joukossa oli _Andrónikos_ niminen kreikkalainen poika. Hänet tehtiin orjaksi ja vietiin Roomaan, missä hänet herransa jonkin ajan kuluttua vapautti ja hän monen muun sivistyneen kreikkalaisen orjan tavoin joutui koulumestariksi. Roomalaisen tavan mukaan hän otti nimekseen _Livius Andronicus_. Toiminnallaan hän voimakkaasti auttoi hellenismin levenemistä Rooman nuorison keskuuteen. Hän ryhtyi myöskin uraa uurtavaan tehtävään, luomaan roomalaisille omaa kirjallisuutta. Aikaisemmin tämä luonteeltaan käytännöllinen ja proosallinen kansa, kuten Cato sanoo, »ei tuntenut vähintäkään kunnioitusta runoutta kohtaan». Jos joku antautui runouden palvelukseen, häntä pidettiin kuin kulkurina. Sattuvat ovat erään saksalaisen runoilijan sanat: »Roomalaiset eivät ole runoilleet kitaransointuisia _lauluja_, vaan aseidenkalskeisia _urotöitä_; ja tämän maanpiiriä vavahduttavan runouden rytmi oli maailmanvalloittaja-legioonain ja -kohorttien jymisevä marssintahti.»

Ennen Livius Andronicuksen aikaa oli olemassa vain n.s. kansanrunoutta, hyvin vähän ja kovin kankeasäkeistä. Tähän raakaan, kehkeytymättömään muotoon Tarentumista tullut muukalainen ryhtyi valamaan uudesti Odysseiaa. Ajan oloon koulumestarimme ahersi yhä edelleen ja onnellistutti roomalaisia myöskin kreikkalaisten näytelmien käännöksillä kreikkalaisin runomitoin. Näin roomalaisen kirjallisuuden perustus oli laskettu.

Mutta koulupoika parat, joiden täytyi päntätä päähänsä Livius Andronicuksensa! Antiikin makutuomarit vakuuttavat, että paitsi näitä lapsimarttyyreja ei ollut ketään, joka useamman kuin kerran otti Livius Andronicuksen runot käteensä.

* * * * *

Jonkin verran itsenäisemmän työn suoritti Liviuksen nuorempi aikalainen _Nævius_, campanialainen, joka myöskin oli saanut kreikkalaisen kasvatuksen. Livius Andronicus oli kääntänyt Odysseian — Nævius tahtoi luoda Iliaan, mutta roomalaisen Iliaan. Hän kirjoitti homeroslaiseen tyyliin sankarieepoksen ensimmäisestä puunilaissodasta ja puhtaasti roomalaisaiheisia näytelmiä. Muodoltaan hänen tuotantonsa on huomattavasti Livius Andronicuksen tuotantoa parempaa. Säe alkaa vapautua jäykkyydestään; se sujuu vaivattomammin ja luontevammin.

* * * * *

Næviuksen runoilijaviitan heitti hartioilleen Calabriasta kotoisin oleva _Ennius_, joka kirjoitti Rooman historiasta suuren eepoksen troialaisesta Æneaasta[1] aina runoilijan omaan aikaan asti. Ennen kaikkia muita Scipio Africanus vanhempi oli hänen sankarinsa. Enniuksen eepoksesta tuli kuten Schück sanoo, tavallaan roomalainen »Vänrikki Stoolin tarinat». Hän on myöskin itse runorakennetta kehittänyt hyvän matkaa eteenpäin — hän nimittäin on luonut latinalaisen heksametrin. Syystä voidaan siis pitää Enniusta _roomalaisen runotaiteen isänä_.

* * * * *

Näistä kolmesta hahmosta, jotka kohtaavat meitä roomalaisen kirjallisuuden muistojen temppeliin johtavassa käytävässä, voi täydellä syyllä sanoa, että ne ovat tuskin muuta kuin pelkkiä nimiä. Heidän teoksistaan on olemassa ainoastaan vähäpätöisiä katkelmia. Toisin on laita huvinäytelmäkirjailijain _Plautuksen_ ja _Terentiuksen_, Enniuksen nuorempien aikalaisten. Plautus kuoli vuonna 184 noin 70 vuoden ikäisenä, ja Terentiuksen tempasi kuolema nuorena vuonna 159. Näiden molempain kirjailijain elämäntyö on uuden attikalaisen komedian siirtäminen roomalaiseen muotoon. On ymmärrettävää, että tämä ei merkinnyt suinkaan hienostumista alkuperäisteokseen nähden. Roomalaiset pitivät näyttelijäin voimakkaan leveistä otteista, joista selvästi voi tuntea ne tyypit, jotka esiintyivät heidän yksinkertaisissa kansanilveilyissään, kuten suursyömärin, lörpöttelijän ja hullunkurisen ukon, jota viekas, kyttyräselkäinen veijari petkuttaa.

Sellaiset olivat yleisön kannalta edellytykset, joiden perustalle Plautuksen oli rakennettava. Hänen oli näyteltävä ja kirjoitettava suurille lapsille. Eikä hän itsekään ollut suinkaan kirjallinen herkkusuu. Hän oli aivan oppimaton ja alhaissyntyinen ja näyttää aloittaneen näyttelijäuransa kiertelemällä ympäriinsä Campanian kaupungeissa näyttelijäjoukkueen mukana. Hänen tehtäväkseen tuli laatia ja muunnella kreikkalaisia komedioita roomalaisen yleisön yksinkertaisemman, jonkin verran raa'an maun mukaisiksi. Plautus tuli suosituksi repäisevän komiikkansa vuoksi, ja tämä komiikka onkin hänen itsenäisin osuutensa niissä näytelmissä, jotka hän mukaillen kirjoitti. Ne pursuavat elämäniloa. Hänen kielensä on voimakasta ja elävää. Siinä on mehua ja ydintä, ja vuorosanat putoilevat elävinä ja luontevina. Nævius ja Ennius olivat luoneet eepillisen runouden ylevän kielen — Plautus on komedian puhekielen luoja.

Plautuksen seurassa ei ole koskaan ikävä. Hänestä on pääasia saada yleisö nauramaan. Liian usein kuitenkin hänen meluisa naurunhohotuksensa kuolettaa hänen näytelmiensä pohjana olleissa alkuteoksissa ilmenevän hienon attikalaisen huumorin.

Useimmat Plautuksen huvinäytelmät ovat juonikomedioita, sellaisia kuin _Mōstellāria_ (»Kummitus»), Holbergin »Abracadabran» esikuva. Siinä kuvataan nuorta miestä, joka isänsä ulkomaanmatkan kestäessä on juopotellut ja juhlinut juomaveikkojen ja hetairojen seurassa.

Mutta eräänä kauniina päivänä isäukko palaa takaisin kotiin.

»Ma kolme vuolla viivyin mailla Egyptin, ja kotihini kyllä tervetullut oon»,

hän sanoo itsekseen. Mutta nuoren herran orja-veijari ajattelee toisin. Hän supisee syrjässä:

»Mut vielä tervetulleemp' ois se, tottavie, mi tiedon tois, sa että kuolla kupsahdit!»

Julkean ja neuvokkaan orjariiviön onnistuukin uskotella vanhukselle, että talossa kummittelee, ja hän saa hänet näin pois sieltä. Sitten hän uskottelee ukolle toisen hullunkurisen jutun toisensa jälkeen, kunnes nuoren mässääjän uskollisimmista tovereista aika on sopiva pyytää talon isäntää antamaan anteeksi pojan nuorekas hurjastelu. Lopulta ukko sitten taipuu ja on valmis antamaan anteeksi sanoen:

»jos hän tuhlaustaan häpee, riittäköön se rangaistus!

_Pojan ystävä_:

Häpee kovin.

_Orja_:

Anteeks kun on saanut hän, kuink käypi minun?

_Ukko_:

Raipat saat ja hirtehen pääset.

_Orja_:

Mut jos häpeän minäkin?

_Ukko_:

Sinut, tottavie, minä kolkkaan kuoliaaksi.

_Pojan ystävä_:

Maltahan! Anteeksantos täydeks tee, mun vuoksein armo hälle suo!»

Ja koska ukko on sanonut A, niin on hänen tietysti sanottava myöskin B. Kaikkien selkkausten lopputuloksena on, että nokkela orja saa riemuita, vaikkakin koko hänen julkeutensa on tullut paljastetuksi.

Plautus on kirjoittanut myöskin luonnekomedioita, sellaisia kuin _Miles Glōriōsus_ (»Kerskaileva soturi»), Holbergin »Jacob von Tyboen» ja Shakespearin »Falstaffin» esikuva, sekä Aululāria (»Ruukku»), jonka Molière on ottanut kuuluisan komediansa »Saiturin» malliksi. Saituri on kätkenyt kultansa saviruukkuun. Kuvaavin sanoin kirjailija maalaa hänen tuskansa ja epäluuloisuutensa. Mutta niin hellästi kuin hän vartioikin rakasta aarrettaan, hän joutuu lopulta kuitenkin petetyksi. Yhtä oikeudenmukaisesti päättyy »Miles gloriosus». Pöyhistelevän tarinamestarin, joka kerskuu niittäneensä vihollisia maahan kuin heinää ja sysäisseensä käsivartensa läpi elefanttien, lopuksi hänen rakastajattarensa pettää, ja kun uljas soturi antautuu uuteen rakkausseikkailuun, hän saa lujasti selkäänsä.

Kolmas laji Plautuksen näytelmiä ovat komediat, sellaiset kuin _Menæchmi_ eli _Kaksoiset_, jossa pari syrakusalaisia kaksoisveljeksiä saa aikaan koomillista sekaannusta, kun ovat niin toistensa näköisiä kuin kaksi marjaa. Toinen heistä on pienenä poikana kadonnut kotoa. Kummallakaan veljellä ei senvuoksi ole aavistustakaan toisen olemassaolosta, kun toinen heistä, Menæchmus I, eräänä päivänä tulee samaan kaupunkiin, missä ryöstetty Menaechmus II asuu naineena ja hyvissä varoissa olevana miehenä. Menæchmus I hämmästyy hieman, kun eräs kaunis nainen — veljen rakastajatar — ottaa hänet vastaan avosylin, mutta hän mukautuu helposti uuteen osaansa. Mielihyvää hän sitä vastoin ei tunne, kun veljen armas vaimo haukkuu hänet pahanpäiväisesti, kun hän kohtaa tämän ja hänen isänsä. Se, mitä oletetulla aviomiehellä on sanottavaa puolustuksekseen, vaikuttaa niin sekavalta ja ihmeelliseltä, että mies, joka luulee olevansa hänen appiukkonsa, arvelee olevan syytä kiiruhtaa hakemaan lääkäriä.

Mutta kun ukko palaa lääkäri mukanaan, Menæchmus I on kadonnut ja hänen sijastaan kohtaavat miehet naineen veljen. Tällä välin on tämäkin puolestaan saanut kokea pelkkää mieliharmia kaikesta siitä, mitä hänen kaksoisveljensä on aikaan saanut. Kun nyt lääkäri kaiken lisäksi alkaa tutkia häntä, hän raivostuu. Nyt on päivänselvää, että hän on tullut sekopäiseksi. Ei ole muuta neuvoa, kuin sitoa hänet kiinni! Neljä orjaa kutsutaan paikalle, ja nämä käyvät hänen kimppuunsa; hämminki käy yhä pahemmaksi, kunnes Menæchmus I tulee näyttämölle — ja seisoo kasvot vasten kasvoja miehen kanssa, joka on aivan hänen näköisensä.

Nyt kaikki selkkaukset selviävät. Menaechmus II ihastuu niin jälleennäkemisestä, että myy kaiken, mitä omistaa — irtaimen ja kiinteän ja vaimonsakin — ja seuraa veljeään Syrakusaan.

* * * * *

_Teréntius_, liikanimeltään Afrikkalainen, oli pienenä lapsena tullut Afrikasta Roomaan, missä hän joutui erään senaattorin orjaksi, joka antoi lahjakkaalle pojalle huolellisen kasvatuksen ja pian vapautti hänet. Terentiuksen hieno kirjallinen maku raivasi hänelle pääsyn Rooman sivistyneimpään seurapiiriin, jonka Scipio Africanus nuorempi keräsi ympärilleen. Terentiuksen hienostunut kieliasu, joka ei tunne Plautuksen karkeapuheisuutta, todistaa myöskin, että hän kuului ylhäisempään yhteiskuntaluokkaan. Hän esittääkin yleisölleen paljon edustavampaa väkeä kuin Plautuksen rivokieliset oliot. Tästä johtuu myöskin Terentiuksen huolitellen suoritettu luonteenkuvaus, joka on tulos paljon syvällisemmästä ihmisluonteen tutkimisesta kuin Plautuksen kirveellä karkeasti veistetyt vapaat tyypit. Plautuksen näytelmäkappaleissa olivat koomilliset tilanteet ja selkkaukset olleet pääasiana. Terentiukselle on päinvastoin psykologinen mielenkiinto tärkeämpi kuin toiminta. Tältä näkökannalta katsoen myöhempi aika on arvioinut ne taiteellisesti paljon korkeammiksi kuin Plautuksen näytelmät, huolimatta siitä, että jälkimmäiset ovat verrattomasti elävämpiä ja mehevämpiä.

Terentiuksen huomattavin näytelmä lienee _Adelphoe_ (»Veljekset»). Sekin, kuten suurin osa hänen komedioistaan, on Ménandroksen mukailua. Näytelmä kuvaa kahta veljestä, jotka ovat saaneet erilaisen kasvatuksen, toisen on kasvattanut ankara ja kärtyinen isä, Demea, toisen kiltti setä, Micio, joka on ottanut pojan lapsekseen. Hyvästä kasvatusisästä on selvää, että nuorison täytyy huvitella ja että sen välistä täytyy hypätä yli aitojen. Hän luonnehtii kasvatusmenetelmäänsä itse näin:

»Niin poikaani ma totutin, hän ettei kepposiaan multa salannut kuin tekee toiset taattons' selän takana. Se, joka ensin valheen syötti isälleen, myös valmiimpi on häntä pettämään. Ma toivon, että poikaan' aina hillitsis vain tunto kunnian, ei pelko, rangaistus. Mielt' toista veljeni on tästä seikasta. Näin alinomaa hokee hän: 'Mut Micio, sa aivan pojan pilaathan! Hän hakkailee ja juo, saa rahoja hän sulta mihin vain. Ja moinen vaatetus! Sä liian heikko oot!'»

Demea saa vettä myllyynsä, kun ilmenee, että Micion kasvattipoika on suhteissa erääseen hetairaan ja että hän on aiheuttanut suuren häväistyshälinän. Sellaista ei toki voisi tapahtua sille pojalle, josta hän itse on huolehtinut. Hän pöyhistyy ylpeydestä ajatellessaan, kuinka mahdotonta tuollainen olisi:

»Hän! Sen oisin vainunnut Kuus kuukautta ennen, pelkän _aatoksen_.»

Ja hän paisuu itsetyytyväisyydestä, kun liehakoiva orja kertoo hänelle, millainen hyveen esikuva tämä poika näyttäytyi olevan, kun hän sai tietää veljensä harha-askeleesta, kuinka liikutetuksi hän tuli ja kuinka kauniisti hän saarnasi siveellisyyttä hairahtuneelle. Täynnä siveellistä harmia tämä jalo nuorukainen oli huudahtanut:

»'Mi mielettömyys? Häpeäks se koko Sukumme nyt koituu!'»

_Demea_:

Melkein riemust' itken ma.

_Orja_:

'Sa itses tuhoot etkä yksin rahoja.'

_Demea_:

Se kelpo poika! Häpeää ei luota —

_Orja_:

Ah!

_Demea_:

Hän täys on elonviisautta.

_Orja_:

Totta maar! Sen oppi kotona hän.

_Demea_:

Kaikkein koetan, en mitään laiminlyö, vaan häntä opetan ma vahingosta toisten viisastumahan ja toista tarkkaamalla itse oppimaan: 'Tee näin!'

_Orja_:

Niin aivan.

_Demea_:

'Varo tätä taas.'

_Orja_:

Niin, niin.

_Demea_:

'Tää kiitosi' tuottaa.'

_Orja_:

Hyvä!

_Demea_:

'Tämä häpeää.'

_Orja_:

Kuink' oivaa!

_Demea_:

Ja niin —

_Orja_:

Nyt en enää kuulla ehdi enempää.

Täynnänsä siveellistä närkästystä Demea rientää veljensä luo. Silloin hän saa tietää, että häväistysjutun hetairan kanssa onkin aiheuttanut — hänen mallihyveellinen poikansa ja että Micion kasvattipoika on ollut kyllin jalo ja uhrautuvainen ottaakseen syyn niskoilleen.

Tämän kasvatusperiaatteidensa laiskanläksyn jälkeen Demea muuttaa kokonaan mielensä.

Viekkaalla orjalla on luonnollisesti tärkeä tehtävä tässäkin komediassa. Kun hän on aivan liian kauan pitänyt Demeaa narrinaan, hän joutuu lopuksi pahaan pulaan. Ukko tulee häntä vastaan sähisten kiukusta. Mutta julkea orjariiviö kysyy viattomin naamoin hyvin lempeästi:

»No mitä kuuluu? Allapäinkö?

_Demea_:

Riiviö!

_Orja_:

Nyt viisauksiltasi meitä säästää voit!

_Demea_:

Jos omain oisit —

_Orja_:

Aarre sull' ois verraton ja olos oivaks tuntisit.

_Demea_:

— ma varoitukseks sun ripustaisin.

_Orja_:

Miksi? Ma niitä teinkään?

_Demea_:

Kun kaikk' on hullusti, kun suuri häväistys töin tuskin villaisella saatiin painetuks, sa, roisto, pidät hauskaa.

_Orja_:

Tein pahoin poistuissain.»

Kohtaus keskeytyy syyllisen orjan onneksi siten, että hänen herransa kutsuu häntä. Siten rajuilma menee ohi, ja viimeisessä näytöksessä orja riemuitsee kuten tavallista, ja hänet vapautetaan palkinnoksi taitavasta juonittelujen hoitamisesta.

* * * * *

Onnistuneesti punoo juoniaan myöskin kuokkavieras _Phormio_ samannimisessä komediassa. Phormio kuuluu siihen tyhjäntoimittajani luokkaan, jotka aina selviytyvät, kiitos hyvän päänsä ja taipumustensa, »voittamaan» ihmiset puolelleen huvittamalla heitä ja imartelemalla heidän heikkouksiaan. Perintönsä ja omaisuutensa hän on antanut mennä kuin tuhkan tuuleen, mutta yhä hän elelee hyvin niiden turvin, joiden kanssa hän on ymmärtänyt päästä hyviin suhteisiin. Tässä kappaleessa hän järjestää niin, että talon nuori herra vastoin vanhan, saidan isänsä tahtoa saa köyhän tytön, jota hän rakastaa.

Vain 26-vuotisena elinkautenaan Terentius ehti kirjoittaa ainakin kuusi komediaa — niin monta on ainakin säilynyt. Järjestyksessä toinen roomalaisista huvinäytelmänkirjoittajista jäi myöskin viimeiseksi Rooman näytelmäkirjailijaksi, jolla on merkitystä. Sivistynyt yläluokka, joka pian täydellisesti helleeniläistyi, luki ihastuksella Terentiustaan, mutta kansan suuri joukko virtaili sirkukseen katsomaan gladiaattoreita, nyrkkeilijöitä, miekkailijoita ja nuorallatanssijoita tai meni mielenylennyksekseen katsomaan ilveilyjä, sellaisia kuin »Aasi», »Emäsika», »Sairas sika» ja »Terve sika». Näistä näytelmistä ovat ainoastaan nimet säilyneet jälkimaailmalle, mutta ne ilmaisevat kyllä riittävän selvästi kappaleitten henkevyystason. Kirjallisuuteen näitä draamallisia ilveilyjä ei voitu lukea. Näitä kappaleita esittivät diletantit melkein niinkuin heille pisti päähän, eivätkä ne milloinkaan pukeutuneet varsinaiseen kirjalliseen muotoon. Draaman elinikä oli lyhyt Roomassa. Eikähän se koskaan ollut ollutkaan muuta kuin kreikkalainen kukka, joka oli istutettu karumpaan maaperään ja kovempaan henkiseen ilmastoon. Täysin alkuperäistä roomalaista komediaa ei ole olemassa. Vielä suurempi on ero roomalaisten ja kreikkalaisten välillä murhenäytelmän alalla. Roomalaisen psyyke oli liian harvasäikeinen, liian luoksepääsemätön syvemmille ja hienommille sielun ristiriidoille synnyttääkseen itämispohjan sellaisille draamallisille neroille kuin Aiskhylos, Sophokles ja Euripides.

* * * * *

Runouden laji, jossa roomalaisilla sitävastoin on täysin itsenäinen osuutensa, on _satiiri_. Siihen oli heillä aivan erikoiset edellytykset. Cicero ei aiheettomasti nimittänyt Roomaa »parjaushaluiseksi kaupungiksi», ja Horatius puhui kuvaannollisesti »italialaisesta etikasta» —joka varmasti oli muuta kuin attikalainen suola. Roomalaisen satiirin varsinainen luoja on latinalainen _Lúcilius_. Hän oli, päinvastoin kuin muut Rooman vanhimmat runoilijat, rikas ja ylhäinen mies. Kuten Terentius kuului hänkin Scipion seurapiiriin.

Pääasiallisesti Rooman yltyvää tapainturmelusta vastaan Lucilius läksi sotaretkelle satiirin nuolilla eikä hän empinyt käydä yhteiskunnan tukipylväittenkään kimppuun. »Hän ruoski koko kaupunkia julkisesti», sanoo satiirirunoilija Persius. Satiiri alkaa jossakin määrin merkitä Roomalle samaa, mitä Aristophaneen komediat kerran merkitsivät Ateenalle. Luciliuksen vaikutuksesta kirjallisuus alkaa kehittyä vaikuttavaksi mahdiksi roomalaisessa yhteiskunnassa. Valitettavasti on säilynyt vain katkelmia hänen runoistaan. Niiden mukana on jälkimaailmalta hävinnyt sivistyshistoriallinen kultakaivos. Kuinka paljon elävämpinä Kristuksen edellisen toisen vuosisadan ihmiset esiintyisivätkään meille, jos meillä olisi jäljellä Luciliuksen terävästi havaitut huomiot aikalaisistaan! »Kaikista roomalaisista runoilijoista», sanoo eräs etevä ranskalainen kulttuurihistorioitsija, »Lucilius on kenties se, jonka menetystä meillä on enimmän syytä harmitella».

Kirjallisuutta, paitsi _Schückin_ kirjallisuushistorioita:

Bonnierin kuvitettu kirjallisuushistoria, kirjoittajina Claes Lindskog, Otto Sylwan ja Fredrik Böök, osa I.

Friedrich Leo, Geschichte der römischen Literatur.

Martin Schanz und Carl Hosius, Geschichte der römischen Literatur: 4 osaa (laajat kirjallisuusluettelot).

Th. Birt, Eine römische Literaturgeschichte in fünf Vorträgen.

E. Norden, Römische Literatur (Alfred Gercke und Eduard Norden, Einleitung in die Altertumswissenschaft, nid. I).

W.Y. Sellar, The roman poets of the republic.

G. Michaut, Histoire de la comédie romaine: 2 nid.

Georgia Williams Leffingwell, Social and private life at Rome in the time of Plautus and Terence.

T. Plautus, Spöket, Wilh. Lundströmin ruotsinnos.

Terentius, Adelphi, Hilding Anderssonin ruotsinnos.

Terentii lustspel, A.F. Wimmercranzin ruotsinnos.

VALLANKUMOUSAIKA

GRACCHUS VELJEKSET.

»Italian villieläimilläkin on luolansa, joissa ne voivat levähtää, mutta niillä miehillä, jotka taistelevat ja kuolevat Italian puolesta, ei ole osuutta muuhun kuin ilmaan ja valoon. Kodittomina ja konnuttomina he kiertelevät ympäriinsä vaimoineen ja lapsineen. Sotapäälliköt valehtelevat, kun he kehoittavat sotilaitaan puolustamaan isien hautoja ja kotiliettä, sillä legioonalaisella ei ole kotiliettä, ei isän hautaa. He taistelevat ja vuodattavat vertaan toisten nautinnonhalun ja rikkauden puolesta, ja ne, joita sanotaan maailman herroiksi, eivät voi sanoa maatilkkuakaan omakseen.»

Näissä sydäntä vihlovissa sanoissa kajahtaa hätähuuto, kaikkien aikojen irtolaisväestön parahdus. Mies, joka sinkosi nämä sanat täpötäydestä rinnastaan, oli lämminsydäminen isänmaanystävä, nimeltään _Tiberius Gracchus_, yksi niitä yhteiskunnan uudistajia, jotka ovat verellään vahvistaneet elämäntyönsä. Hän näki surukseen ja mieliharmikseen, kuinka ytimeltään terve Rooman kansa oli jakautumaisillaan köyhälistöön ja sen nylkijöihin.

Kuinka oli voitu joutua näin pitkälle?

Pohjimmaisena syynä niihin yhteiskunnallisiin epäkohtiin, joista kerran oli aiheutuva Rooman tasavallan perikato, oli sota, ensin Hannibalin sota ja sitten itäiset valloitussodat.

Muistiaisitta ei kukaan pääse kuoleman kidasta. Hannibalin sota oli roomalaisille ollut taistelua elämästä ja kuolemasta. Kauhea oli se suonenisku, jonka Rooman valtioruumis sai kärsiä. Säilyneet censusluettelot[2] osoittavat, että Rooman asevelvollisten miesten lukumäärä, sen sijaan, että olisi kasvanut, väheni seitsemäntoista sotavuoden kuluessa neljännellä osalla. Senaatin 300 jäsenestä oli Cannæn taistelun jälkeen tuskin puolet elossa. On laskettu, että 300 000 italialaista kaatui Hannihalin sotien aikana. Hirmuinen ihmisaineksen kulutus jatkui itäisten valloitussotien aikana puunilaissotien päätyttyä.

Mutta sodan onnettomuutta tuottavat vaikutukset eivät lopu tähän. Siitä sanomattomasta kurjuudesta, minkä hävitys toisen puunilaissodan aikana aiheutti, ei ole numeroita todistamassa. Hävitystä, joka oli käynyt yli Italian, roomalaiset itse vertasivat jättiläissuuren lohikäärmeen tuhotyöhön, lohikäärmeen, joka oli vyörytellyt itseään läpi maan, kumonnut puut ja talot ja tuhonnut peltojen sadon.

Olisi tarvittu kärsivällistä viljelystyötä kaiken sen uudelleen rakentamiseksi, minkä monet sotavuodet olivat hävittäneet. Mutta sitkeä kestävyys, jota tämä tehtävä vaati, oli sotaelämän aikana hävinnyt roomalaisilta verestä. Se, että sota oli vaatinut lukemattomia ihmishenkiä ja tuhonnut kukoistavia koteja, ei ollut kuitenkaan kaikkein pahinta. Jos vain yhteiskuntaruumis on terve, parantuvat sellaiset haavat usein nopeammin kuin luullaankaan. Mutta Rooman yhteiskunta ei ollut enää pitkään aikaan ollut terve — itse elinhermo oli vioittunut. Sota oli tehnyt suuret joukot nuoria miehiä kelvottomiksi rauhallisiin ammatteihin. Ken jo nuorukaisiästään asti vuosi vuoden perästä on tottunut leirielämään pitkine, toimettomine kausineen, tulee vähitellen järjestelmälliseen työhön kykenemättömäksi. Joka on tottunut ahmien käyttämään sen, mitä on muilta ryöstänyt, häntä ei houkuttele hikiotsin pellolla tai työhuoneessa ahertaminen saadakseen niukan jokapäiväisen leipänsä. — Mutta »väärin saatu helposti haihtuu». Rutiköyhänä palasi roomalainen sotamies jälleen kotiin lisäämään varattomien suurta lukumäärää.