Part 10

Mommsenin käsitys on, että Cæsar gallialaissodillaan tietoisesti tahtoi voittaa uutta maata kreikkalaisroomalaiselle sivistykselle. Mutta Eduard Meyer ja Ferrero ovat sitä mieltä, että Gallia oli yksinkertaisesti harjoituskenttä tulevaa kansalaissotaa varten ja niiden urotekojen suunniteltu tapahtumapaikka, jotka tulisivat tekemään hänet arvossa pidetyksi ja ihailluksi Roomassa. Luonnollisintahan onkin, että Cæsarin suunnitelmat ovat kehittyneet vähitellen, yhtä rintaa tapausten kehityksen kanssa. Cæsar oli täysiverinen reaalipoliitikko. Hänen nerokkuutensa ilmeni kyvyssä täysin käyttää hyväkseen jokaista tarjoutuvaa tilaisuutta. Ei tarvitse edellyttää edeltäpäin laadittua suurta suunnitelmaa selittääkseen, mitä niin eloisan nerokas mies on toimittanut ja aikaansaanut.

Entinen hienostelija ja tuhlari esiintyy tuossa paikassa aikansa suurimpana sotapäällikkönä. Hänen luonnostaan heikossa ja hintelössä ruumiissaan uinui aavistamattomia voimia. Mitkään rasitukset eivät näyttäneet voivan väsyttää tätä rautaista tahdonvoimaa. Niin hämmästystäherättävän nopeita matkoja, kuin mitä hän teki, ei kukaan muu jaksanut suorittaa. Unesta hän näillä matkoilla suoriutui matkavaunuissa tai kantotuolissa. Marsseilla hän kulki päivänpaahteessa ja rankkasateessa avopäin legiooniansa edessä. Kun vesiesteitä tuli, hän ui kaikkein ensimmäisenä yli, ja kun legioona horjui, hän heittäytyi taistelun tuoksinaan taistellen kuin rivimies. Hän kykeni opettamaan ratsuiksi hevosia, joiden selkään kukaan muu koko armeijassa ei uskaltanut nousta. Sotilaat katselivat ihaillen tätä erinomaista päällikköä, jolla oli aina rohkaiseva sana sanottavana, kun sitä tarvittiin, joka kotkankatseellaan näytti seuraavan jokaista miestä taistelussa ja joka yhtä oikeaan osuen palkitsi urhoollisen ja kelvollisen, kuin rankaisi pelkuria ja uppiniskaista. Sellaisen miesten miehen edestä uhrasi mielellään elämänsä. »Tuskinpa lienee koskaan ollut armeijaa», Mommsen sanoo, »joka olisi ollut siinä määrin taipuvainen ja tarkoituksenmukainen välikappale mestarin kädessä.» Siinä määrin sotapäällikön joustavan tahdonvoiman elähdyttämät olivat Cæsarin sotilaat, että he tunsivat voivansa kamppailla kymmenkertaisenkin ylivoiman kanssa.

Kun nyt keskisen Gallian keltit kyynelsilmin rukoilivat Cæsarilta apua maahan tunkeutujia vastaan — Cæsar ainakin kertoo tapahtumat näin dramaattisesti — hän ryhtyi toimeen sillä ripeällä tarmokkuudella, mikä aina oli hänelle ominaista. Hän rupesi heti neuvotteluihin Ariovistuksen kanssa ja esitti henkilökohtaista tapaamista. Mutta germaanipäällikkö vastasi korskeasti: »Kuka on Cæsar? Jos häntä haluttaa, voi _hän_ tulla _minun_ luokseni. Mutta mitä se hänelle kuuluu, mitä me germaanit teemme? Enhän _minäkään_ sekaannu roomalaisten asioihin?»

Cæsar lähetti silloin kuninkaalle terveiset, että hän sai jäädä Galliaan sillä ehdolla, että lupasi olla tuomatta enää lisää germaaneja Galliaan. Ariovistus lähetti sellaiset vastaterveiset, että hänellä oli yhtä suuri oikeus hallita keskistä kuin roomalaisilla eteläistä Galliaa. Silloin Cæsar päätti lopettaa jutun lyhyeen. Mutta kun hänen piti lähteä legioonineen liikkeelle, valtasi nämä samanlainen silmitön säikähdys kuin silloin, kun Mariuksen piti johtaa joukkonsa teutoneja ja kimbrejä vastaan. Roomalaiset olivat vallan suunniltaan suurikokoisten ja urhoollisten germaanien pelosta, joista kerrottiin, että ei kukaan kyennyt kestämään edes heidän terävää katsettaan. Päällystö ja alapäällystö päivitteli kohtaloaan, ja karkaaminen ja kapina oli ovella.

Mutta Cæsar oli kylmän levollinen. Hän muistutti sotilaitaan siitä, että germaanithan olivat samanlaatuisia vihollisia kuin ne, jotka Marius oli kerran lyönyt maahan. »Mutta», hän sanoi, »jos te olette liiaksi pelkureita seuraamaan minua niin menen yksin kymmenennen legioonan kanssa vihollista vastaan. Sillä minä tiedän, että siihen voin luottaa.»

Kymmenes legioona tuli perin onnelliseksi tästä kunnianosoituksesta ja olisi seurannut häntä läpi tulen ja veden. Ja muut joukko-osastot häpesivät eivätkä tahtoneet näyttää olevansa sen huonompia kuin hekään. Tätä mielialaa Cæsar käytti heti hyväkseen ja johti sotilaansa vihollista vastaan. Elsassissa kohdattiin vihollinen. Silloin pehmeni Ariovistus ja taipui henkilökohtaiseen tapaamiseen. Tällöin hän osoitti Cæsarille selvästi ymmärtävänsä, miten epävarmalle pohjalle roomalaisen sotaherran oma mahtiasema perustui. Hän kertoi nimittäin Cæsarille suoraan, että hän oli saanut Cæsarin vihamiehiltä Roomasta tarjouksen raivata hänet pois tieltä. Mutta sen sijan hän nyt teki sen tarjouksen, että jos Cæsar antaisi hänen toimia vapaasti keski- ja pohjois-Galliassa, hän vuorostaan tulisi auttamaan Cæsaria Rooman valtakunnan valtiuteen. Hän aikoi siis politiikassaan käyttää hyväkseen Roomassa vallitsevaa epäsopua.

Cæsar oli nyt kuitenkin saanut tarpeensa neuvotteluista. Hän ei tahtonut antautua siihen vaaraan, että sotilasten taisteluhalu vaihtuisi jälleen epäröinniksi, vaan antautui otteluun. Valtava taistelu syntyi, josta ainoastaan jotkut harvat Ariovistuksen väestä selvisivät elävinä pelastautuen uiden tai venheillä Reinin yli. Näiden joukossa oli itse kuningaskin, mutta hän kuoli vähän sen jälkeen, luultavasti haavoihinsa. Muut germaanilaiskansat, jotka olivat matkalla kohti Reininrajaa, kauhistuivat niin, että vetäytyivät takaisin jälleen Germaanian sisäosiin. Mutta ne germaanit, jotka tahtoivat, saivat jäädä Galliaan siirtolaisina, ja Cæsar antoi heille toimeksi vartioida Reininlinjaa entisiä maanmiehiään vastaan. _Reinistä oli tullut lopullinen raja roomalaisten ja germaanien välille_, ja tämä tulos Cæsarin Ariovistuksesta saamasta voitosta on aina siitä lähtien ollut tuntuvissa kautta aikojen.

Koko maailma alkoi huomata, että uusi voima oli tullut Rooman kohtaloitten johtoon, aivan kokonaan toisenlainen, kuin se, mitä horjuva senaatinhallitus oli osoittanut.

Pian Cæsar sai aiheen kääntää aseensa pohjois-Galliaakin vastaan. Siellä asui kauimpana koillisessa voimakkaita belgialaisia heimoja, joihin oli sekaantunut vahvasti germaanilaista verta ja jotka olivat läheisessä yhteydessä toisella puolen Reiniä olevien germaanien kanssa. Belgialaiset pelkäsivät vapautensa menettämistä ja nostattivat koko maanpuolustusväkensä — 300 000 miestä, sanottiin — Cæsaria vastaan.

Mutta yhtenäisyyden ja kelvollisen johdon puuttuessa tämä ylivoima oli valtavampi vaikutukseltaan kuin vaarallisuudeltaan, erittäinkin kun belgialaiset, kuten gallialaiset ylipäänsäkin eivät osanneet järjestää muonan varustamista suuremmille joukoille. Tässä taidossa sitävastoin loistavan järjestelykykyinen Cæsar oli mestari. Hänen sotilaallinen ylemmyytensä johtui suureksi osaksi hänen hyvin järjestetystä elintarvikehankinnastaan. Vihollisten ollessa useamman kuin kerran pakotettuja joko hyökkäämään ennen aikojaan tai hajaantumaan, kun eivät olleet huolehtineet välttämättömistä elintarvikkeista, Cæsar sen sijaan kykeni aina pitämään armeijansa koossa ja itse valitsemaan oikean ajankohdan taistelulle. Näin oli asianlaita nytkin. Näytti uhkaavan valtava taistelu, mutta se supistuikin pelkäksi ratsuväkikahakaksi, ja seuraavana päivänä kaikki 300 000 olivat jäljettömiin kadonneet. He olivat nähneet viisaimmaksi painua itse kukin kotiansa. Ja sitten kukistettiin eri heimot helposti kukin kotipaikoillaan.

Nykyisen Ranskan ja Belgian välisellä rajalla Cæsar kohtasi huomattavasti voimakkaampaa vastarintaa ja vasta verisen taistelun jälkeen hän pääsi koko koillisen Gallian herraksi. Tästä taistelusta Cæsar on antanut kuvauksen, jossa hänen tyylinsä esiintyy kaikessa reippaudessaan ja havainnollisessa voimassaan. Esitämme otteen siitä: »Kun Cæsar» — hän ei kirjoita koskaan »minä» — »näki oikealta sivustalta, että kahdennentoista legioonan sotilaat seisoivat liian tiheään ryhmittyneinä, niin että he olivat toistensa tiellä taistelussa, ja että neljännestä kohortista kaikki centuriot olivat kaatuneet ja lipunkantaja surmattu ja menettänyt lippunsa sekä että muistakin kohorteista melkein kaikki centuriot olivat joko kaatuneet tai haavoittuneet, näiden joukossa ensimmäinen centurio, erinomaisen urhea mies, joka nyt oli menehtynyt monista, vaikeista haavoista, niin ettei kauemmin kyennyt pysymään pystyssä — kun Cæsar edelleen huomasi, että muilla alkoi rohkeus pettää ja että nuoremmat jättivät paikkansa sekä vetäytyivät pois taistelusta välttääkseen vihollisen aseita, mutta että viholliset sitävastoin suoraan edestä lakkaamatta ahdistivat alhaalta päin ja myöskin uhkasivat molempia siipiä sekä että suuri vaara oli uhkaamassa, mutta ei ollut olemassa varaväkeä lähettää avuksi, niin hän tempasi kilven eräältä jäljemmäksi jääneeltä sotilaalta ja syöksyi ensimmäiselle linjalle, huusi centurioita kutakin nimeltään, rohkaisi muita sotilaita sekä käski heitä käymään hyökkäykseen ja levittämään manipelejä[39] jotta miehet voisivat helpommin käyttää miekkojaan. Tulollaan hän herätti sotilaissa toivoa ja rohkeutta; ja koska itsekukin heistä ylipäällikön nähdessä tahtoi tässäkin vaaranpaikassa tehdä parhaansa, niin vihollisen hyökkäystä saatiin hieman hillityksi.» Pian tuli myöskin apua. Silloin roomalaisten rohkeus kohosi yhä enemmän: »Vieläpä nekin väestämme, jotka haavoistansa uupuneina olivat nääntyneet maahan, nousivat kilpiinsä nojaten ja alkoivat uudestaan taistelun. Mutta vaikka viholliset näkivät pelastuksen toivon häipyvän, he osoittivat niin suurta urhoollisuutta, että kun etumaiset heistä olivat kaatuneet, lähimpänä seisovat asettuivat kaatuneiden päälle taistelemaan. Ja kun nämäkin olivat kaatuneet ja kuolleitten ruumiita virui paikalla röykkiöissä, niin jäljellä olevat ampuivat nuolensa näiden röykkiöiden päältä kuten kukkuloilta meidän joukkojamme vastaan sekä sieppasivat meikäläisten heittämät keihäät ja lennättivät ne takaisin.» Lopuksi kuitenkin urhoollisimpienkin gallialaisten vastarinta murtui.

Koillisen Gallian kukistamisen jälkeen tuli rannikkokansojen vuoro; ja kolmessa vuodessa Cæsar oli laskenut suunnilleen koko Gallian valtansa alle. Vähintään puoleksi hän saa kiittää mestarillista diplomatiaansa gallialaisten kukistamisesta. Kaikkialla hän käytti häikäilemättä hyväkseen kelttiläisheimojen välisiä riitaisuuksia. »Hajoita ja hallitse!» oli hänen tunnuslauseensa. Yleensä hän asettui heikompien kansojen puolelle ja jokaisessa kaupungissa hän haki itselleen tukea aatelistosta. Samalla kertaa hän vältti kaikkea, mikä vain voi loukata gallialaisten arkaa kansallistuntoa ja heidän uskonnollisia käsityksiään.

* * * * *

Herättääkseen _germaaneissa_ yhäkin suurempaa kauhua Cæsar kulki seuraavana vuonna Reinin yli paalusiltaa myöten, jonka hän oli tätä tarkoitusta varten rakennuttanut.[40] Tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin Rooman sotajoukot tunkeutuivat Germaanian metsiin. Jo kahdeksantoista päivän kuluttua hän kuitenkin palasi takaisin ja revitti Reinin yli teettämänsä sillan. Hänen tarkoituksensa oli vain ollut näyttää germaaneille, että jos he eivät jättäisi Galliaa rauhaan, voitaisiin sieltä hyökätä heidän omaan maahansa.[41]

Samasta syystä hän teki kaksi kertaa meriretken _Britanniaan_. Hän tahtoi pelästyttää brittiläiset enää tukemasta kelttiläisiä heimoveljiään. Brittiläiset puolustautuivat urhoollisesti, ja tuhansine nopeine sotavaunuineen[42] heitä oli vaikea lyödä hajalle. Toisella Britannianretkellään Cæsar meni Thamesin yli ja pakotti brittiläisruhtinaan tunnustamaan Rooman yliherruuden. Mutta pysyväistä valloitusta hän ei Britanniassa suorittanut.

Brittiläisten uskollisuudesta Roomaa kohtaan ei luonnollisesti voinut juuri puhua, heti kuin Cæsar oli poissa. Enimmän nämä sotaretket vaikuttivat satumaisella hohteellaan, mikä ympäröi päällikköä, joka oli uskaltanut viedä legioonansa tuntemattomaan maahan meren keskelle. Vastaisuutta varten näillä sotaretkillä oli merkitystä sikäli, että Cæsar oli näyttänyt seuraajilleen tien, osoittanut heille, kuinka helppoa olisi tämän maan valloittaminen. Vuosisata myöhemmin etelä-Britannia liitettiinkin Rooman maailmanvaltakuntaan.

* * * * *

Olisi ollut luonnotonta, jos Cæsarin hämmästyttävän nopea menestys olisi yhä vain sellaisenaan jatkunut. Usein on, kuten Mommsen huomauttaa, helpompi kukistaa vapaa kansakunta, kuin pitää kukistettu kuuliaisuudessa. Kun gallialaiset ehtivät vain tointua äkkiyllätyksestä, alkoi kapinaliikkeitä ilmetä kaikkialla. Näitä Galliassa ilmeneviä kapinaliikkeitä voidaan pitää osaksi myös sen tappion seurauksena, jonka roomalaiset kärsivät taistelussa parthialaisia vastaan idässä vuonna 53 e.Kr. Parthialaisten voitto nostatti kelttiläisissä rohkeutta. Yleinen Gallian kapina puhkesi urhoollisen ja lahjakkaan _Vercingétorixin_ johdolla. »Laajalle kuuluvana ja komeana kuten ukkosenjyrinä oli hänen nimensä pian vyöryvä yli Gallian», sanoo Georg Brandes Cæsarin elämäkerrassa. Häneen katsoivat kaikki keltit kuten vapaussankariinsa, kuten ainoaan, joka kykeni pelastamaan heidän kansallisen itsenäisyytensä. Verraton oli hänen kykynsä innostuttaa gallialaiset taisteluun — ja mikä merkitsi vielä enemmän — pitää heidät koossa ja terästää vastoinkäymisen päivinä näitä hetkenlapsia, jotka epätoivon puuskassa voivat ahdistaa johtajaansa ja sanoa häntä kavaltajaksi, joka oli uhrannut kansansa voittaakseen Cæsarin suosion. Monta sanaa heidän jumaloidun vapaussankarinsa ei tarvinnut sellaisissa tapauksissa sanoa, ennenkuin vastahakoiset aseitaan kalistellen äänekkäästi julistivat, että Vercingetorix oli suurin sotapäällikkö ja miehistä viisain ja rehellisin. Kelttiläiselle luonteelle kuvaavaa on myöskin, mitä sattui kerran paljon myöhemmin, kun gallialaiset olivat jo kauan olleet Rooman alamaisia. Kun muutamat kansanjohtajat koettivat yllyttää heitä, ei viipynyt kauan, ennenkuin he paloivat kiihkosta vapauden pyhän asian puolesta. Laulettiin hehkuvia vapauslauluja, taputettiin käsiä agitaattoreille ja oltiin kaikin tavoin innostuneita. Mutta kun kapinan piti puhjeta, ei osanottajia ilmestynytkään.

Ylipäänsä kelttiläiset muistuttavat hyvin paljon homeroslaisen ajan kreikkalaisia. Kummallakin kansalla on sama vilkas luonteenlaatu, sama rakkaus runouteen ja lauluun. Suurmiesten hoveissa oleilevilla kreikkalaisilla laulajilla on vastineensa kelttiläisten bardeissa. Iliaan sankarien ja sen tavallisten ihmisten kuvakokoelma on hämmästyttävän likeistä sukua kelttiläisille ihmistyypeille. Nämä kansat ovat kuin kaksi veljestä, jotka ovat kehittyneet eri nopeasti, toinen nopeammin senvuoksi, että on joutunut suotuisampaan ilmanalaan ja tullut kosketuksiin valveutuneempien ja sivistyneempien kansojen kanssa, sillävälin kun toinen on saanut pysyä kylmemmissä ja karummissa seuduissa hitaammat kansanrodut ympärillään.

Vercingetorix, joka tunsi kansansa, oli kyllin viisas välttääkseen taistelua. Hänen sodankäyntitapansa oli sen sijaan oman maan hävittämistä ja kaupunkien polttamista tarkoituksena näännyttää vihollinen nälkään, samalla kuin gallialaisen ritariston oivallinen ratsuväki hyökkäili roomalaisten niskaan näiden ollessa muonan- ja rehunhankintaretkillä. Muutoin Vercingetorix kokosi sotavoimansa muutamiin harvoihin, erittäin lujasti linnoitettuihin kaupunkeihin. Näiden ympärille keskittyi taistelu hänen ja Cæsarin välillä. Taistelusta tuli ankara, ja pitkän aikaa voitto kallistui gallialaisten puolelle. _Alēsian_ luona, aivan Gallian sydämessä, riehui viisi päivää valtaisa taistelu, joka ratkaisi Gallian kohtalon. Voitto jäi lopulta roomalaisille. Kun Vercingetorix huomasi, että kaikki toivo oli mennyt, hän kutsui koolle gallialaisten ylhäisimmät miehet ja ehdotti, että nämä luovuttaisivat hänet roomalaisille, jotta siten säästettäisiin toisten elämä. Silloin ryhdyttiin neuvotteluihin Cæsarin kanssa. Hän vaati, että gallialaiset luovuttaisivat aseensa ja johtajansa. Gallialaiset hyväksyivät silloin päällikkönsä jalomielisen tarjouksen uhrautua kansansa puolesta.

Ylväänä kuin nuori jumala Vercingetorix ratsasti kalleimmissa sotavarusteissaan roomalaisten leiriin kohtaamaan kohtaloaan. »Ne roomalaiset, jotka olivat Cæsarin ympärillä, vapisivat hetkisen ihailun väristyksestä, melkeinpä pelosta, kun he näkivät sen miehen ratsastavan heitä kohti, joka niin usein oli saanut heidät vapisemaan henkensä puolesta» — näillä sanoilla kuvailee ranskalainen historioitsija Jullian tätä erikoista historiallista hetkeä. »Vercingetorixin vaikuttava olemus ja hänen kullasta ja hopeasta loistava, komea vartalonsa näytti heistä yli-inhimilliseltä, kunnioitusta vaativalta kuin muinaisajan sankari, kuten Decius, kun hän vihkiytyi manalan jumalille pelastaakseen legioonansa ja senjälkeen syöksyi vihollisparven keskelle.»

Kun nuori sankari oli tullut Cæsarin parvekkeen luo, hän jätti voittajalle hevosensa ja aseensa sanoen: »Ota vastaan nämä, sinä sankareista urhoollisin! Urhean miehen olet sinä voittanut.» Sitten istuutui hän vaieten Cæsarin jalkojen juureen.

Tämä tapahtui vuonna 52 e.Kr. Viisi vuotta Vercingetorixia pidettiin vankina Roomassa odottamassa hetkeä, jolloin hän lopuksi sai koristaa Cæsarin triumfia. Sen jälkeen hänet roomalaisnimen ikuiseksi häpeäksi mestattiin maankavaltajana. Näin traagillisen lopun sai kelttiläisten suurin mies, heidän »viimeinen ritarinsa». Mutta kuinka kuohuttava tämä julmuus olikin — tarkoituksettomaksi sitä ei kuitenkaan voi sanoa. Sillä olihan Vercingetorix roomalaisille vaarallisempi kuin kukaan muu ihminen. Häntä Rooma sai pelätä uutena Hannibalina, joka voi ratkaisevalla hetkellä vielä kerran sytyttää kapinaliekin Galliassa ja tuhota Cæsarin elämäntyön.

* * * * *

Vercingetorix oli ollut kelttiläisten vastarinnan sieluna; yhdistävää voimaa ei ollut enää olemassa. Seuraavan vuoden kuluessa Cæsar mursi viimeisenkin vastarinnan Galliassa. Vapaustaistelijain viimeisessä linnassa hän rankaisi kaikkia puolustajia muille varoitukseksi hakkauttamalla heiltä poikki oikean käden ja lähettämällä heidät tässä kunnossa kotiin.

Kahdeksanvuotisen taistelun jälkeen Gallia oli pakotettu kuuliaisuuteen. Siellä pantiin voimaan roomalainen hallinto, ja kiitos Cæsarin lempeän voitettujen kohtelun koko maa oli pian roomalaistutettu. Rooman kieli, tavat ja lait voittivat yhä enemmän ja enemmän jalansijaa. Vaikka kyllähän se kieli, jota gallialaiset mongersivat, oli useinkin kauheata lampaanlatinaa.

Kun Cæsar palasi Cisalpiiniseen Galliaan, tervehdittiin kaikkialla riemuiten kelttiläisten kukistajaa. Cæsar oli laajentanut Rooman valtakuntaa alueella, joka oli kaksi kertaa niin suuri kuin Italia, ja oli lisännyt Rooman väkilukua 5 miljoonalla ihmisellä eli melkein yhtä suurella lukumäärällä, kuin mitä Italian oma silloinen väestö oli.

Cæsarin Galliassa suorittaman työn maailmanhistoriallinen merkitys ei ole niinkään paljon itsessään Gallian valloituksessa kuin siinä, että hän loi suojamuurin maahan tunkeutuvia germaanilaisjoukkoja vastaan. Ellei hänen voimakasta käsivarttaan olisi ollut olemassa, vaan Rooman maailmanvallan kohtaloiden ratkaisu olisi ollut heikon senaatinhallituksen käsissä, ei olisi, kuten Mommsen sanoo, epäilystäkään siitä, että n.s. _kansainvaellus olisi tapahtunut neljä vuosisataa aikaisemmin kuin se tapahtui_, siis ennenkuin roomalais-helleeniläinen sivistys oli ennättänyt vielä juurtua Galliaan, Espanjaan ja Tonavan rantamille. Valtiollisesti pirstoutuneet ja epävakaiset gallialaiset eivät olisi omin voimin kyenneet patoamaan germaanilaiskansojen tulvaa. Siihen kykeni vain Cæsarin tapainen voimamies. Hän on tässä suhteessa Mariuksen perillinen. Kiitos Cæsarin roomalaiset saivat aikaa sivistää myöskin Länsimaat, kuten kreikkalaiset olivat helleenistäneet Idän. Samoinkuin Aleksanteri ei ainoastaan perustanut Itään suurta kuningaskuntaa, vaan vei myöskin hellenismin Aasiaan, samoin ei Cæsar Galliassa ainoastaan valloittanut roomalaisille valtavan suurta provinssia, vaan laski myöskin perustuksen nykyisen Ranskan ja Belgian kehittymiselle romaanilaisiksi maiksi. Siinä määrin Gallia ajan oloon roomalaistui, että se vielä tänäpäivänäkin on roomalaisen sivistyksen emämaa. Uusi — keski- ja pohjoiseurooppalaisten kansojen — maailma joutui Cæsarin gallialaissotaretken suoranaisena seuraamuksena välimerenkansojen kulttuuripiiriin.

Jos sitävastoin Ariovistus — historian ensimmäinen germaanilaisverta oleva sotapäällikkö ja valtiomies — olisi onnistunut aikeissaan, niin olisi, Mommsen jatkaa, »meidän sivistyksemme tuskin muodostunut läheisemmäksi kreikkalais-roomalaiselle kuin assyrialaiselle tai intialaiselle sivistykselle. Että silta johtaa Hellaan ja Rooman muinaisesta kukoistuksesta uuden ajan maailmanhistorian ylvääseen rakennukseen, että Länsi-Eurooppa on romaanilainen ja että germaanilainen Eurooppa on päässyt osalliseksi klassillisesta sivistyksestä, että Themistokleen ja Scipion nimillä on meidän korvissamme toinen kaiku kuin Salmanassarin[43] ja Asokan[44] nimillä, ettei Homeroksella ja Sophokleella ole kuten Vedalla[45] ja Kalidasalla[46] vetovoimaa vain kirjallisuushistorian botanisteihin, vaan että ne kukkivat meidän omissa puutarhoissamme, se on Cæsarin ansio.»

Kirjallisuutta tähän kappaleeseen:

Gaius Julius Cæsar, Gallian sota, Gunnar Ranckenin suomennos.

T. Rice Holmes, Cæsar's Conquest of Gaul.

T. Rice Holmes, Ancient Britain and the invasion of Julius Cæsar.

Camille Jullian, Histoire de la Gaule: nid. I—III.

Napoleon (III), Histoire de Jules César.

Camille Jullian, Vercingetorix.

Tähän ja seuraavaan kappaleeseen:

G. Veith, Geschichte der Feldzüge C. Julius Cäsars: 2 nid.

W. Rústow, Heerwesen und Kriegführung C. Julius Cäsars. Franz de Champigny, Les Césars.

James Anthony Froude, Cæsar. A sketch.

Matthias Gelzer, Cæsar und Augustus (Marcks und Müller, Meister der Politik).

Alfred Klotz, Cäsarstudien.

Adolf von Mess, Cæsar.

E.C. Sihler, C. Julius Caesar.

Eugène Stoffel, Histoire de Jules César: 2 nid.

Georg Veith, Cäsar.

E.O. Almqvist, C. Julius Caesar.

Georg Brandes, Gajus Julius Caesar. Tanskasta suomentanut Jaakko Tuomikoski. 2 nid.

Johannes Kromayer und Georg Veith, Heerwesen und Kriegführung der Griechen und Römer.

Lars Tingsten, Huvuddragen av forntidens krigskonst.

Sveton,[47] Kejsarbiografier, udgivne af Selskabet til historiske Kildeskrifters Overstettelse, København.

TOINEN KANSALAISSOTA.

CRASSUKSEN KUOLEMA.

Vuonna 56 optimaatit tahtoivat riistää Cæsarilta hänen päällikkyytensä Galliassa. Cæsar huomasi myöskin, ettei Pompeius ollut oikein luotettava. Mihin hintaan hyvänsä Cæsar tahtoi estää, ettei Ciceron onnistuisi taivuttaa hänen vävyänsä siirtymään senaatin puolueen puolelle. Pyytämällä Pompeiusta ja Crassusta kohtaukseen kanssansa Cæsarin onnistuikin paikkailla hajoamaisillaan oleva triumviraatti. Kolme mahtimiestä sopi valtakunnan tärkeimpien provinssien keskinäisestä jaosta viideksi vuodeksi eteenpäin. Cæsar sai pitää edelleen Gallian, Pompeius sai Espanjan ja Crassus Syyrian. Täten tuli rikkaimmasta triumviristä Cæsarin luotettava tuki. Hän oli nyt saanut mellastuskentän tyydyttääkseen rajatonta voitonhimoaan, joka oli tullut tuon kuusikymmenvuotiaan miehen toiseksi luonnoksi.

Syyria parka! Crassus ei jättänyt mitään koskematta, minne vain tuli. Hän ei edes empinyt ryöstää Jerusalemin temppelistä ja muista pyhätöistä niiden aarteita. Päiväkaudet hän voi istua ja punnita vain kultaa.

Mutta kuinka mittaamaton Crassuksen kullanjano olikin, niin oli hänen sielussaan tilaa kunnianhimonkin demonille. Nähtyään jo kauan kuningaskruunun viittovan luokseen hän huomasi nyt joutuneensa varjoon ensin Pompeiuksen ja sitten Cæsarin takia. Ja tämän oli aiheuttanut sama Cæsar, joka oli kerran ollut niin rutivelkainen, että kun hänen piti matkustaa provinssiinsa Espanjaan, hänen velkojansa tahtoivat väkisin pidättää hänet Roomassa pelosta, että hän jättäisi velkansa maksamatta. Jollei Crassus sillä kertaa olisi ystävällisyydessään mennyt hänen puolestaan takaukseen, hän ei koskaan olisi päässyt matkaan eikä kenties koskaan voinut päästä velattomaksi. Monta kertaa jälkeenpäin rikas Crassus varmaankin arveli, että olisi ollut paljon parempi, jos hän ei olisi esiintynyt nuoren tuhlarin pelastajana.