Part 11

Mutta koska tehtyä ei voinut saada tekemättömäksi, täytti hänet paljon käytännöllisempi ajatus koettaa itse hankkia sotaista kunniaa, jota molemmilla toisilla triumvireillä, hänen liittolaisillaan ja kilpailijoillaan oli yllin kyllin. Sopivaksi keinoksi tähän hän arveli sotaretken _parthialaisia_ vastaan, joista Pompeiuksen Aasiassa suorittamain valloitusten jälkeen oli tullut Rooman itäisiä naapureita. Parthialaiset olivat persialaissukuista kansaa, joka kaksi vuosisataa aikaisemmin oli irroittautunut seleukidien valtakunnasta. Heidän valtakuntansa oli ajan kuluessa suuresti laajentunut ja ulottui nyt Eufratista lännessä aina Indukseen asti idässä ja rajoittui pohjoisessa Oksus-virtaan. Parthialaiset olivat voimakasta soturikansaa. Erittäin pelättyjä olivat heidän ratsastavat jousimiehensä. Juuri kun he syöksyivät pois täydessä paossa — kuten näytti —, he voivat lähettää vainoojiansa vastaan nuolikuuron, jonka he lennättivät taaksensa. Eivätkä he erehtyneet juuri koskaan maalistaan. Sotaan he ottivat mukaansa kaikki hevosensa, niin että he aina voivat karauttaa esiin täyttä laukkaa levänneillä hevosilla. Senvuoksi oli mahdotonta päästä heitä pakoon, kun he ajoivat takaa, tai saavuttaa heitä, kun he pakenivat. Kun he olivat ampuneet viinensä tyhjiksi, sanotaan heidän hakeneen uudet varastot aseita kameelien kuormista, jotka seurasivat sotajoukko-osastoja.

Tällaisen vastustajan voittaminen pitäisi olla vähintään yhtä kunniakasta kuin gallialaisten kukistaminen, Crassus ajatteli, kun hän suuren roomalaisen armeijan kanssa meni Eufratin yli. Hän hekumoi ajatellessaan parthialaisten valtakunnan ryöstämistä, vieläpä Intiankin, vaikka roomalaisilla ei totta tosiaan ollut lainkaan kostovelkaa kummallekaan maalle. Pelkkä kunnianhimo ja ahneus sai miljoonikon ryhtymään tähän sotaan.

Mutta uusi Aleksanteri alkoi ajatella asioita toisin, kun hän tuli todellisuuden kanssa tekemisiin. Roomalaisten kulku pohjoisen Mesopotamian erämaitten halki muodostui hyvin vaivalloiseksi. Päivä päivän jälkeen kului näkemättä jälkeäkään vihollisesta. Niin pitkälle kuin silmä kantoi, näkyi vain loppumatonta erämaata.

Mutta eräänä päivänä, kun oli ehditty _Carrhæn_ kaupungin lähelle, vihollisen ratsuosastoja ilmestyy äkkiä Crassuksen etujoukon ympärille, jota komensi aikaisemmin Cæsarin alaisena Galliassa kunnostautunut ylipäällikön poika Publius Crassus. Keskipäivänauringon säteet heijastelivat parthialaisten kypäristä ja panssareista. Pian viuhuivat heidän nuolensa sakeina kuuroina roomalaisten rivejä kohti. Pieni joukko hakataan maahan melkein viimeiseen mieheen asti. Nuori Crassus itse ja kaikki hänen päällikkönsä poikkeuksetta surmaavat itsensä välttääkseen joutumasta elävinä vihollisen käsiin. Riemuiten parthialaiset näyttävät tangon nenässä hänen irtihakattua päätänsä onnettomalle isälle.

Sen jälkeen alkaa samanlainen ankara hyökkäys roomalaisten päävoiman kimppuun, kunnes yöpimeä tekee lopun kauheasta murhaamisesta. Näin onnettomasti ei olisi käynyt, jos Crassus ei olisi erehtynyt ottaessaan mukaansa liian vähän ratsuväkeä. Jalkasotilaat olivat nimittäin liian raskasliikkeisiä pitääkseen nopeita parthialaisia soveliaan välimatkan päässä.

Epätoivoissaan Crassus koettaa nyt ylvään armeijansa jäännösten kanssa pelastautua Armeenian vuoristoihin, mutta joukkojen kuri on täydellisesti höltynyt, ja ne melkein pakottavat päällikkönsä neuvotteluihin vihollisen kanssa. Pahaa aavistaen tämä ratsastaa vain muutamien harvojen miesten seurassa kohtaamaan vihollisen ylipäällikköä. Mutta tuskin parthialaiset ovat saaneet Crassuksen valtoihinsa, kun he jo ympäröivät ja hakkaavat hänet ja hänen seuralaisensa maahan. Ja sitten tulee Crassuksen sotilasten vuoro jakaa vanhan sotapäällikkönsä kohtalo tai joutua parthialaisten vangiksi. Kovasti he saavat kärsiä johtajansa määrättömästä saaliin- ja »kunnian»himosta.

Crassuksen irtihakattu pää viedään parthialaisten kuninkaalle, jonka sanotaan kaataneen sulaa kultaa kuolleen suuhun sanoen: »Sammuta nyt kullanjanosi!»

Carrhæn luona vuonna 53 e.Kr. Itä ensimmäisen kerran Persian suurkuninkaan ajoista lähtien sai voiton Länsimaista. Rooman arvo oli kärsinyt Idässä arveluttavan vaurion, ja juuri sillä hetkellä, jolloin kansalaissota oli puhkeamaisillaan Roomassa. Tosin Crassuksen kelpo alipäällikön _Cassiuksen_ onnistui säilyttää Syyria roomalaisille, mutta ajatuksista laajentaa Rooman aluetta Eufrat-rajan toiselle puolen täytyi luopua.

TRIUMVIRAATIN PURKAUTUMINEN.

Sillä aikaa kuin Cæsar taisteli Galliassa ja Crassus Aasiassa, Pompeius pysyi Roomassa. Täällä olosuhteet kehittyivät nyt täydelliseen anarkiaan. »Tosin triumviraatti hallitsi vielä maailman kohtaloita, mutta ei Rooman katuja», käyttääksemme Mommsenin sattuvaa paradoksia olosuhteita luonnehtiessaan. »Elettiin interregnumin aikaa rikkoutuneen ylimystöhallituksen ja lähestyvän sotilasdiktatuurin välillä. Tiheämmiksi ja tiheämmiksi kerääntyivät pilvet, jotka ennustivat rajuilmaa. Vielä ne eivät olleet purkautuneet, mutta yksityiset ukkosenjyrähdykset kiersivät jo tukahduttavassa, painostavassa ilmassa.»

Kaikki, jotka antoivat arvoa lainmukaiselle vapaudelle ja järjestykselle, olivat kyllästyneet tällaiseen asiaintilaan, mutta roskaväellä — »ylhäissukuisella» yhtähyvin kuin »alhaissukuisellakin» — ei ollut koskaan ollut iloisempia päiviä, ei koskaan hauskempaa temmellyspaikkaa. Ja kaduilla ja toreilla komeili »suuria miehiä» laumoittain, suuria miehiä surkuteltavan pienin mittasuhtein. »Demagogiasta tuli», Mommsen jatkaa, oikea ammatti, eikä siltä suinkaan puuttunut asianmukaisia tunnusmerkkejä: nukkavieru viitta, pörröinen parta, pitkät, liehuvat hiukset, heleä ääni. Kreikkalaiset ja juutalaiset, vapautetut ja orjat, olivat säännöllisimmät julkisissa kokouksissa kävijät ja myös kovaäänisimmät kirkujat. Mutta varsinaisia hetken herroja olivat ylhäisten seikkailijani värväämät ja ylläpitämät asestetut joukot, gladiaattoreista ja orjista kootut anarkian pataljoonat, jotka osasivat tappelemisen taidon.» Ja kun tällaisilta herroilta loppuivat rahat, niin etteivät he enää voineet maksaa palkkaa joukoilleen, heitä ei ujostuttanut tarjota niitä kaupaksi. Niin teki esimerkiksi eräs Clodiuksen puoluelainen, ja roistot osti sattumalta — Clodiuksen kiivain vastustaja, muutoin mies, joka voi hyvin lyödä kättä häpeämättömälle vastustajalleen.

»Jokainen puoluepukari harjoitti politiikkaa omin päin. Mieluimmin nämä joukkueet taistelivat vapauden lipun alla, mutta itse asiassa ne eivät olleet demokraattisia enemmän kuin ylimysmielisiäkään. Vain siinä suhteessa näillä roistopäälliköillä oli pysyvä väri, että he aina yhtä kiivaasti vainosivat henkilökohtaisia vihamiehiään, kuten Clodius Ciceroa. — Voi aivan yhtä hyvin koettaa nuoteilla merkitä kissamusiikkia kuin kirjoittaa tämän poliittisen hiidenkirnun historiaa. Mitä muutoin hyödyttäisikään luetella kaikkia keskellä maailmankaupunkia suoritettuja tekoja, kotirauhan rikkomisia, murhapolttoja ja muita ryövärielämänkohtauksia taikka laskea, kuinka usein koko asteikko käytiin läpi alkaen rähinästä ja vihellyksistä ja kehittyen sylkemiseen ja potkimiseen, kivittämiseen ja miekaniskuihin asti?»

Mutta mitä Pompeius teki? Hän istui toimettomana katselijana — siinä määrin passiivisena, että Clodius voi viikkomäärin pitää häntä piiritettynä hänen omassa talossaan. Kun Pompeiuksen piti pitää puhe Clodiusta vastaan kansankokouksessa, niin demagogin joukkue järjesti silloin niin valtavan rähinän ja hukutti puhujan sellaiseen parjaustulvaan, että hänen äänensä hukkui meluun. Mutta nyt kuten aina imperaattorin ohjeena oli olla ryhtymättä mihinkään, ennenkuin senaatti antaisi sen hänelle toimeksi. Luultavasti hän tahtoi tällä tavoin pakottaa senaatin antamaan hänelle erikoiset valtuudet itse pääkaupungissa. Mutta passiivisen käytöksensä takia hän joutui monen silmissä tragikoomilliseksi henkilöksi. Kiitolliseksi pila-aiheeksi tuli sotasankari, joka uskottoman vaimonsa tilalle otti aviovaimokseen — viettelijän tyttären.

Kuitenkin on antiikin kirjallisuudessakin viittauksia siitä, että Pompeiukselle, entiselle Välimeren ja Aasian hallitsijalle Iulian lempi oli siinä määrin riittänyt, että hän näinä vuosina välitti viis kaikesta muusta.

Pääosaa Rooman suuressa konnateatterissa näytteli Clodius. Hän suojeli kaikkea vintiömäisyyttä, kaikkea, mikä kuuluu roistonolemukseen, kaikkea senlaatuista »vapautta ja tasa-arvoisuutta», joka oli yhteiskunnan pohjakerroksille tullut niin rakkaaksi. Lopuksi kuitenkin hänen elämänsä päättyi tavalla, joka parhaiten soveltui tälle kujien urhealle Akhilleukselle: hänet lyötiin kuoliaaksi eräässä maantietappelussa. Kaupungin huonoin roskaväki, joka hänessä suri suojelijaansa, vei hänen ruumiinsa Forumille ja asetti sen nähtäväksi puhujakorokkeelle. Sittenkuin siellä oli pidetty koko joukko kiihoituspuheita, kannettiin ruumis sen tiensä kuuriaan, vihatun senaatin Forumin varrella olevaan kokoushuoneeseen, joka vallattiin, minkä jälkeen penkeistä, pöydistä ja asiakirjapapereista tehtiin ruumisrovio kuolleelle. Koko rakennus ja useita ympärillä olevia taloja paloi tällöin poroksi. Tämä oli jo liikaa Pompeiuksellekin. Hänen täytyi ryhtyä aseellisin voimin lopettamaan hurjasteluja, mutta hän teki sen kuitenkin vasta sitten, kun senaatti oli muodollisesti antanut hänen tehtäväkseen sotajoukoilla suojella pääkaupunkia.

* * * * *

Samalla aikaa, jolloin Pompeius käyttäytyi näin vähän kunniakkaalla tavalla valtakunnan pääkaupungissa, hän oli kasvavalla kateudella seurannut appensa menestystä Galliassa. Cæsarista, entisestä velttiöstä, oli tullut armeijan epäjumala, ja koko kansa tervehti häntä päivän sankarina. Pompeius oli myöskin huomannut, kuinka hänen liittoveljensä ymmärsi aineellisestikin lujittaa kansansuosiotaan. Galliasta virtasi hänen kultansa Roomaan. Mutta runsaasti sitä tarvittiinkin. Eräs konsuli lienee kerran saanut 40 miljoonaa markkaa maksuksi vaikenemisestaan, eräs kansantribuuni 70 miljoonaa siitä, että hän puhuisi. Muutoin Cæsarin asiamiehet jakelivat kultaa suurelle joukolle ihmisiä, joiden kiitollisuudenvelka voi olla hyvä ottaa laskuihin. Tätä kaikkea Pompeiuksen ei ollut hauska todeta.

Mutta sukulaisuusside apen ja vävyn välillä? Se oli katkennut Iulian kuoleman kautta.[48] Crassuksen kuolema katkaisi poliittisenkin siteen jäljelle jääneiden triumvirien väliltä. Crassus oli ollut vaa'an kielenä. Niin kauan kuin hän eli, Pompeius ei ollut uskaltanut päästää välejä jännittymään äärimmäisyyksiin, koska hän pelkäsi, että rikas mies silloin menisi Cæsarin puolelle vanhaa kilpailijaansa vastaan. Crassuksen kuolema oli senvuoksi ankara isku Cæsarille. Triumviraatti oli tosiasiallisesti hajonnut, ja Pompeiuksella oli nyt mielestään vapaat kädet. Oli rajoitettava Cæsarin vallanhimoa, joka ilmeni valtiosäännönvastaisissa suunnitelmissa päästä konsuliksi vuodeksi 48, mutta kuitenkin pysyä Gallian maaherranvirassa.

Voidakseen pitää puoliaan onnellisempaa kilpailijaansa vastaan. Pompeius tarvitsi kuitenkin virallista, joskin ruostunutta hallituskoneistoa käytettäväkseen. Siinä hän onnistuikin muuttamalla jälleen karvaansa ja menemällä senaatinpuolueen puolelle. Sillä kansanpuolueelta hänellä ei ollut enää mitään toivottavaa. Siinä puolueessa oli Cæsarin kotiutumista odoteltaessa johto siirtynyt Clodiuksen tapaisille henkilöille.

Ei auttanut, vaikka Pompeius kuinka koetti pitää kansanjoukkoa hyvällä tuulella näytelmillä ja muilla julkisilla huveilla. Cæsar voitti hänet tässäkin suhteessa. Mutta senaatin avulla Pompeius toivoi voivansa vastustaa Cæsaria. Samaa senaattikin toivoi. Tosin ei optimaattipiireissä nytkään oltu erityisen ihastuneita Pompeiukseen, mutta kun oli kysymyksessä tasavallan olemassaololle niin vaarallinen mies kuin Cæsar, autettiin mielellään vaarattomampaa miestä. Pompeius oli nimittäin antanut niin useita todisteita poliittisesta kyvyttömyydestään, että ei voinut olla vaikeata selvitä hänestä, niin pian kuin oli voitettu peli Gallian voittajan kanssa. Ja jollei vastoin oletusta olisi onnistuttu toista kertaa sysäämään Pompeiusta syrjään, niin tasavallalla oli ainakin se lohdutus, että tämän miehen kunnianhimo oli paljon suuremmassa määrässä halua saada _kunnianosoituksia_, kuin itse valtaa ja kunniaa. Hänet voi pahimmassa tapauksessa palkita komeilla kiitospuheilla ja komeilta kalskahtavilla arvonimillä, laakeriseppeleellä ja koreaksi kirjaillulla togalla.

* * * * *

Pyyntöönsä saada hakea konsulinvirkaa Cæsar sai senaatilta vastaukseksi vaatimuksen saapua yksityishenkilönä Roomaan. Tarkoituksena oli siinä tapauksessa antaa Gallian maaherranvirka jollekin hänen katkerimmista vihamiehistään.

Jos Cæsar olisi ollut lauhkea lammas, hän olisi totellut senaatin käskyä, päästänyt sotilaansa hajalle — ja jättäytynyt kokemaan Gracchusten kohtalon. Mutta Cæsarpa ei ollutkaan lammas. Hän ei aikonut antautua saman nolon kohtalon alaiseksi kuin Pompeius merirosvo- ja Mithradates-voittojensa jälkeen. Hän ei aikonut erota armeijastaan, joka oli hänelle henkilökohtaisesti uskollinen, joka sokeasti seurasi päällikkönsä pienintäkin viittausta. Kun hänen vastustajansa koettivat voittaa puolelleen hänen vanhoja centurioitaan ja pyysivät näitä etusijassa ajattelemaan valtion etua, nämä vastasivat: »Hylkäisimmekö päällikkömme, joka on meidät ylentänyt? Tarttuisimmeko aseisiin sitä sotajoukkoa vastaan, jossa olemme palvelleet ja jonka kanssa olemme voittaneet kolmenkymmenenkuuden vuoden aikana? Ei koskaan.» Nämä miehet eivät olleet enää kansalaisia — he olivat yksinomaan sotilaita. Vuosikymmeniä kestäneen aseellisia urotöitä vaatineen elämän jälkeen heitä ei miellyttänyt porvarillinen elämä.

Kun Cæsar tuli Rubicolle, hänen provinssinsa ja varsinaisen Italian rajavirralle[49], hän huudahti: »Arpa on heitetty»[50] ja kulki joen yli vuonna 49 e.Kr.[51] Kansalaissodan tulisoihtu oli taas sytytetty.

Voiko olla epäilystä siitä, millä puolella oli etevämmyys tässä voimainmittelyssä: meren imperaattorin ja Aasian voittajan vaiko sen puolella, joka oli voittanut vain kelttiläiset barbaarit? Vastaus olisi ollut selvä, jos vastustajat olisivat itse olleet tasavertaiset. Mutta nyt oli asianlaita niin, että toinen oli nero, toinen vain tavallinen keskimitan mies.

CÆSAR VOITTAA IDÄSSÄ JA LÄNNESSÄ.

Cæsar oli vain viikon marssin päässä Roomasta. Kuten ateenalaiset seisoivat hartaasti kuunnellen kansanpuhujiaan, silloin kuin Makedonian Philippos kulki läpi Thermopylain solan, samoin piti Rooman senaatti vielä vain kiistelykokouksia, kun Cæsar jo kulki yli Rubicon. Pompeius oli koko ajan ollut niin varma vanhoista veteraaneistaan, että hän oli vannonut senaatissa: »Minun tarvitsee vain polkea maahan jalallani ja armeijat kasvavat maasta.» Mutta Cæsar oli hänelle liian nopeatuumainen. »Pompeiuksella oli», kuten hieno norjalainen antiikintuntija Eitrem sanoo, »ylen vaikeata pujotteleutuminen salaisen politiikan labyrinteissä, mutta Cæsar ui kuin kala kaikissa poliittisissa virranvaihteluissa.» Ja kun Pompeiuksen joukot oli parahiksi saatu kutsutuiksi kokoon, ne menivät joukoittain Cæsarin puolelle. Gallian voittajalla oli ratkaiseva yliote kansansuosionsa perusteella. Se ei riippunut vain siitä, että hän esiintyi kansanvaltaisten periaatteiden puolesta, vaan yhtä paljon samalla kertaa etevän ja kansanomaisen henkilöllisyytensä viehätysvoimasta. Hänen lempeytensä ja ystävällisyytensä kansaa kohtaan ilmeni sitäkin miellyttävämpänä, kun sillä oli vastakohtanaan vihatun ylimystön ylimielisyys ja häikäilemättömyys.

Kun Cæsar lähestyi Roomaa, täytyi Pompeiuksen ja isoisinten senaattorien päätä pahkaa jättää kaupunki.

Kansalaissodan ensimmäisiltä kuukausilta on meille säilynyt muutamia draaman päähenkilöiden kirjeiden jäljennöksiä. Ne luovat mielenkiintoista valaistusta kummallakin puolen vallitsevaan mielialaan ja toimiviin henkilöihin tänä kuumeisen kiihkon aikana. Jäljennöksistä saamme kiittää Ciceroa. Hän on lähettänyt ne kirjeidensä mukana Roomaan ystävälleen Atticukselle pysytellessään itse poissa levottomasta pääkaupungista Roomasta etelään omistamallansa maatilalla. Hän toivoi nimittäin tällä tavoin voivansa saada aikaan rauhan Pompeiuksen ja Cæsarin kesken.

Kun Pompeius jätti Rooman, hän aikoi koota sotavoimansa Apuliaan. Mutta se kävi hitaasti. Erittäinkin hänen lähin alipäällikkönsä Lucius Domitius, sai yhä uudistuvia kehoituksia jättää Abruzzit ja puolustamansa Corfiniumin kaupungin[52] ja liittyä pääarmeijaan. Näin sotapäällikkö kirjoittaa hänelle: »Minua kummastuttaa suuresti, että sinä et kirjoita minulle ja että minä saan ilmoituksen asioista, jotka koskevat valtiota, nopeammin muilta kuin sinulta itseltäsi. Niin kauan kuin meidän sotavoimamme ovat hajallaan, emme voi vertaillakaan itseämme vastustajaamme. Jos me sitävastoin saamme joukkomme kootuiksi, minä toivon, että me voimme sekä pelastaa valtion että toimia kaikkien hyväksi. Minä en sentähden ymmärrä, minkä vuoksi sinä et jo ole jättänyt Corfiniumia ja tullut minun luokseni. Kuta enemmän vihollinen on alkanut lähestyä, sitä nopeammin sinun olisi pitänyt koettaa yhtyä minuun, ennenkuin Cæsar sulkee tiet meidän väliltämme. Sentähden minä vaadin ja kehoitan sinua taas ja taas uudestaan siihen, jota minä alituisesti olen pyytänyt sinulta aikaisemmissa kirjeissäni, nimittäin, että sinä koettaisit mahdollisimman pian tulla tänne. Mutta jos muut henkilöt pidättävät sinua siellä suojelemassa heidän tiluksiaan hävitykseltä[53], on kuitenkin minun kohtuullista vaatia, että sinä lähetät minulle ainakin ne kohortit, jotka ovat tulleet Picenumista ja Camerinumista ja luopuneet siellä olevien omaisuuksiensa puolustamisesta.

Pari päivää myöhemmin uusi kirje, joka todistaa, että Pompeiuksen pelko vastaisiin tapahtumiin nähden oli kasvanut! »Voidaksemme pysyä edelleen Italiassa» — hän kirjoittaa — »täytyy meillä olla joko niin vahva armeija, että voimme olla varmat siitä, että kykenemme ajamaan vihollisen takaisin, tahi meidän täytyy miehittää sellaiset paikat, että me niistä käsin voimme lyödä takaisin kaikki hyökkäykset. Mutta nykyisin ei ole kumpainenkaan mahdollista, sillä Cæsar on vallannut suuren osan Italiaa, ja se armeija, joka meillä on täällä, ei ole niin suuri eikä niin voimakas kuin hänen. Ja seuraavana päivänä on sävy vielä toivottomampi. »Täällä olevien legioonain hyvään tahtoon minulla ei ole niin paljon luottamusta, että minä uskaltaisin niiden kanssa ryhtyä taisteluun, josta koko valtion menestys riippuu.» Odotettavissa olevat apujoukot olivat äskettäin muodostettuja joukko-osastoja. »Sinä tiedät kyllä parhaiten itse», sotapäällikkö jatkaa, »kuinka paljon suunnilleen voi odottaa veteraanilegioonia vastaan miehiltä, jotka eivät edes tunne toisiaan.»

Mutta Domitius kieltäytyi itsepäisesti yhtymästä ylipäällikköön. Kuria sekin! Seuraus oli, että Cæsar ympäröi Corfiniumin ja siellä olevat 12 000 miestä ja kaupunki antautui. Mutta kaikille voitetuille hän lahjoitti vapauden. Ja sotilaista hän otti palvelukseensa kaikki, jotka halusivat. Hänen lempeytensä herätti suunnatonta huomiota ja tuli pian puheenparreksi. Hän kirjoittaakin itse kuukautta myöhemmin marssiessaan Brundisiumiin eräälle uskolliselle apulaiselleen Roomaan: »Neuvosi lempeyteen ja sovinnollisuuteen minä otan mielelläni vastaan, sitäkin mieluummin, kun itsekin olin lujasti päättänyt esiintyä niin sääliväisesti kuin mahdollista, ja tehdä kaikki, mitä tehdä voitiin, sopiakseni Pompeiuksen kanssa. Koettakaamme, voimmeko tällä tavalla voittaa kaikkien myötätunnon ja varmistautua pysyväisemmästä voitosta! Sillä julmuuksillahan toiset[54] eivät ole voineet muuta kuin tehdä itsensä vihatuiksi eivätkä ole kyenneet tekemään voittoaan kestäväksi, jos emme ota lukuun Sullaa — ja häntä minä en ajattelekaan pitää esikuvanani. Olkoon tämä sitten uusi tapa saavuttaa voitto: etsiä voimamme sääliväisyydessä ja jalomielisessä kohtelussa!» Cæsar kertoo edelleen, että hän on laskenut vapaaksi kaksi Pompeiuksen korkeata päällikköä, jotka hän oli ottanut vangiksi, ja lisää: »Jos he nyt tahtovat osoittaa kiitollisuuttaan, heidän tulee neuvoa Pompeiusta pitämään minun ystävyyttäni parempana kuin niiden miesten, jotka aina perimmältä pohjaltaan ovat olleet sekä hänen että minun pahimpia vihollisia, ja jotka juoniensa takia kantavat edesvastuun siitä, että valtio on joutunut tähän onnettomaan tilaan.»

Cæsar oli siis julistanut: »Ken ei ole minua vastaan, hän on minun puolellani», kun taas Pompeius selitti: »Ken ei ole minun puolellani, hän on minua vastaan.»

Cæsar oli laskenut oikein. Optimaattien täytyi pian miekan iskutta jättää Italia ja siirtyä Kreikkaan mukanaan ne joukot, jotka olivat pysyneet Pompeiukselle uskollisina. Idässä Pompeius oli saanut loistavat voittonsa ja siellä pidettiin häntä Rooman suuruuden edustajana. Siellä hänen piti helposti kyetä järjestämään ylivoimainen vastarinta Rooman tasavallan kukistajalle.

Mutta kahdessa kuukaudessa Cæsar melkein miekan iskutta tuli Italian herraksi.

Kun hän sen jälkeen marssi Roomaan, pelättiin, että hän, joka oli Mariuksen sukulainen ja jonka epäiltiin olleen Catilinan salaliitossa mukana, uudistaisi Mariuksen päivien verinäytelmät. Hänen kannattajiensa joukossa olikin useita, jotka hekumoivat mielessään henkipattojulistus- ja takavarikoimissuunnitelmista.

Mutta Cæsar ei ollut kostonhimoinen eikä verenjanoinen kuten Marius eikä kylmän kyynillinen kuten Sulla. Hänen valtiotaitonsa pyrki, kuten ainakin oikean yksinvaltiaan, asettumaan puolueiden yläpuolelle, sovittelevaan ja rakentavaan työhön. Hänen kiivaimmatkin vastustajansa saivat armahduksen.

* * * * *

Kansalaissota oli kuitenkin vasta vain alussa. _Makedoniasta_ oli tullut Cæsarin vastustajain suuri kokoontumispaikka. Täällä Pompeius ja huomattavimmat senaattorit puuhasivat taistelukelpoisen armeijan muodostamista. Tämän armeijan ytimenä olivat ne joukko-osastot, jotka he olivat tuoneet tullessaan Italiasta.

Cæsar olisi mielellään heti seurannut Pompeiusta Adrianmeren yli; mutta se oli sillä kertaa mahdotonta, sillä pakolainen oli takavarikoinut kaikki meren ylikulkuun käyttökelpoiset alukset. Ja joskin Cæsar olisi voinut päästä Kreikkaan, olisi siinä piillyt se vaara, että hän olisi voinut joutua vaarallisen hyökkäyksen alaiseksi selkäpuoleltaan. Asianlaita oli nimittäin niin, että Pompeiuksella oli vahvimmat sotavoimansa _Espanjassa_, jonka hän oli saanut maaherrakunnakseen, samaan aikaan kuin Crassus sai Syyrian. Tosin Pompeius ei ollut henkilökohtaisesti huolehtinut näiden maakuntainsa hallinnosta — Pyreneitten niemimaa oli nimittäin jaettu kahteen maakuntaan —, vaan pysynyt Roomassa, mutta hänellä oli luotettavia ja kokeneita alapäälliköitä Espanjassa; ja ne legioonat, jotka näillä oli siellä koossa, olivat ylipäällikölleen järkkymättömän uskollisia. Ne olivat jonkinlaisia henkilökohtaisia turvajoukkoja samaa laatua kuin Cæsarin Galliassa komentama sotavoima; Jos Cæsar olisi lähtenyt itäänpäin, olisi siis se vaara ollut tarjona, että Pompeiuksen alapäälliköt olisivat voineet viedä espanjalaiset legioonat Galliaa ja Italiaa vastaan. Tätä silmällä pitäen Cæsar päätti ensiksi mennä Espanjaan ja lyödä »päälliköttömän sotajoukon» sekä vasta sen jälkeen kääntyä »sotajoukotonta päällikköä» vastaan. Tällä välin hän nimittäin toivoi ehtivänsä koota riittävän suuren kuljetuslaivaston Brundisiumiin.

Parhaimpien Galliasta tuomainsa legioonain kanssa Cæsar siis kulkee Pyreneitten yli ja kohtaa vähän sen jälkeen Pompeiuksen joukot hänen parhaimpien päällikköjensä komennossa, lujasti varustetussa asemassa Ebrosta pohjoiseen. Näitä on kaksi kertaa niin paljon kuin Cæsarin väkeä, mutta ne eivät tahdo kuitenkaan antautua taisteluun, vaan pitävät edullisempana pysyä varustuksissaan.

Silloin Cæsar panee ratsuväkensä toimimaan, parveilemaan vihollisen ympärillä ja estämään heidän muonantuontinsa. Seuraus on se, että viholliset alkavat kärsiä puutetta, ja eräänä aamuna he ovat tipo tiessään. He ovat vetäytyneet takaisin joen yli.