Part 12

Mutta Cæsarin ratsuväki seuraa itsepäisesti heidän kintereillään, ja hänen jalkaväkensä kahlaa urheasti perässä virran — Ebron sivujoen — yli, vaikka vesi nousee aina miesten olkapäihin asti. Ei hetkeäkään vihollinen saa rauhassa huoahtaa. Lopuksi Cæsar on valmis mestarillisesti suoritetuilla liikkeillä saartamaan vihollisen. Pompeiuslaiset ovat silloin niin perin uuvuksissa, että heidän täytyy teurastaa kuormaeläimensä, kun he eivät voi hankkia niille rehua. Kun he nyt näkevät, että he ovat strategisesti hukassa, he antautuvat miekan iskutta; ja täällä, kuten Italiassakin, heistä suurin osa astuu voittajan palvelukseen. Mutta niiden, jotka eivät halua vaihtaa herraa, tarvitsee ainoastaan luovuttaa aseensa ja saavat sitten loukkaamattomina palata kotiseuduilleen.

Neljässäkymmenessä päivässä Cæsar oli epäsuotuisista maastosuhteista huolimatta melkein tappioitta murtanut valiojoukkoisen armeijan vastustusvoiman, armeijan, joka oli kaksi kertaa niin suuri kuin hänen omansa ja jota johtivat kokeneet päälliköt. Se oli melkein vertaistaan vailla oleva strateginen mestarisuoritus. Vain vaivoin Cæsarin oli onnistunut hillitä joukkojensa taisteluhalua. Hän ei tahtonut tarpeettomalla verenvuodatuksella heikontaa omaa armeijaansa eikä vaikeuttaa sovinnon mahdollisuuksia. Olivathan ne miehet, jotka täällä seisoivat vastakkain, kuitenkin kaikki roomalaisia.

Saatuaan tietää tästä Pompeiusta kohdanneesta ratkaisevasta vastoinkäymisestä hänen etelä-Espanjassa olevat joukkonsakin antautuivat, ja näin oli koko niemimaa voittajan hallussa. Cæsar voi hyvin suoritetun työnsä jälkeen palata takaisin Roomaan. Suoritettuaan täällä välttämättömimmät hallitustoimet hän kiiruhti Brundisiumiin, missä nyt suunnilleen niin monta alusta oli valmiina, että ne voivat viedä puolet hänen armeijaansa Balkanin niemimaalle.

* * * * *

Niin nopeasti Cæsar oli saanut Espanjasta päin uhkaavan vaaran torjutuksi, että Pompeius ei ollut Makedoniassa ehtinyt järjestää minkäänmoista säännöllistä armeijaa. Hänen tehtävänsä ei muutoin ollut siellä helpointa ja hauskinta laatua. Hän _oli_ kaikissa tapauksissa pakolainen ja sen hän sai päivittäin tietää — toisilta ylhäisiltä pakolaisilta, jotka täällä Makedonian maaperällä koettivat uskotella itselleen ja muille, että he olivat tuoneet pääkaupungin meren yli tullessaan. He valitsivat senaatin kunnianarvoisista harmaahapsisista vanhuksista ja entisistä virkamiehistä — s.o. senaatin nimeä siitä ei kylläkään käytetty, koskapa nyt kerran kuitenkin oltiin Rooman pyhän maan ulkopuolella, vaan sitä nimitettiin varovaisesti ja hienotunteisesti »kolmeksisadaksi». Ei koskaan olisi voinut kuulla keskusteltavan juhlallisemmin valtiosääntökysymyksistä ja lainopillisista hienouksista, kuin millä sen tekivät nuo hiuksenhalkaisijat, jotka eivät olleet mitään oppineet eivätkä mitään unohtaneet. »Sillä aikaa kuin vanha valtiorakennus luhistui kokoon, he turhantarkasti pitivät huolta valtiosäännön jokaisesta vanhasta kiemurasta ja patinoidusta kohdasta», jäljentääksemme Mommsenia. Kenties he koettivat uskotella itselleen ja muille, että ateenalaisten sankarillinen uhraus, kun he jättivät kaupunkinsa puolustautuakseen Salamiissa puumuurien takana, nyt uusiutui heidän puuhissaan. Pompeius oli koskettanut juuri tätä kieltä, kun hän sai senaatin lähtemään Italiasta. Hän oli silloin loihtinut esiin Themistokleen kuvan ja puhunut kauniita sanoja siitä, että kaupunkiahan eivät muodosta talojen seinät.

Mutta tätä kaunista kuvittelua ei ollut niinkään helppo säilyttää. Rooma oli kaikissa tapauksissa jäljellä ja Rooma pysyi maailmanvaltakunnan sydämenä. Ainoastaan Rooman kunnassa, Rooman Forumilla ja Marskentällä voitiin tehdä sellaisia päätöksiä, joilla oli lain voima. Cæsar osasikin käyttää sitä tosiasiaa hyväkseen, että hän oli Rooman herra. Se seikka, että joukko senaattoreja ja virkamiehiä oli poistunut paikkakunnalta, ei merkinnyt mitään — hän selitti vakuuttavalla voimalla —; sekä senaatti että kansankokous olivat kaikissa tapauksissa jäljellä!

Samaan aikaan näytteli »kolmesataa» Adrianmeren toisella puolen osaansa tunteella ja vakaumuksella. Että nämä »valtion isät» puuhakkaasti sekaantuivat Pompeiuksen toimiin, on itsestään selvää. »Tällä hidasajatuksisella ja harvapuheisella miehellä», kuten hänen kannattajansa Cicero häntä nimittää, ei ollut sellaista lahjakkuutta ja sanavalmiutta, joka olisi kyennyt vaikuttamaan näihin kunnianarvoisiin miehiin, ja voinut pitää heitä tarpeellisen välimatkan päässä. Mutta sitä varmasti olisi tarvittu.

Tosin oli pakolaisten keskuudessa koko joukko kelvollista sotilaspäällystöä ja päällystöainesta. Mutta niitä, jotka tottelivat ylipäällikköä ja tosiaankin tekivät palvelusta, oli huolestuttavan vähäinen joukko verrattuna niihin, jotka aikaisempien sotilasvirkojensa nojalla pitivät itseänsä Pompeiuksen vertaisina tai olivat vain nimellisesti hänen upseereitaan. Mommsen antaa eloisan kuvauksen siitä kenttäelämästä, jota tällaiset herrat pinttyneine pääkaupunkilaistapoineen viettivät: »Heidän telttansa olivat ihania huvihuoneita, joiden seinät olivat vihreiden köynnöskasvien peitossa. Pöydällä oli hopeisia pöytäkalustoja, ja usein alkoi näissä teltoissa pikari kiertää ympäri jo valoisalla päivällä. Nämä hienot soturit olivat jyrkkä vastakohta Cæsarin valiojoukoille, jotka söivät niin karkeaa leipää, että toiset kauhistuivat sitä, ja jotka leivän puutteessa voivat syödä juuria[55] ja vannoivat kalliin valan mieluummin pureksivansa puunkuoria kuin sallivansa Pompeiuksen päästä pakoon.

Pompeiuksen armeijan sotakelpoisuus ei kohonnut siitä, että Pompeiusta esti hänen parantumaton kateutensa käyttämästä useaa kelpo miestä oikealla paikallaan, mihin hän sen sijaan asetti lalluksia miehikseen.

* * * * *

Sitä toimintatarmoa ja yhtenäistä johtoa, jota Pompeiuksen armeijalta puuttui, oli sitävastoin vihollisen puolella. Cæsar ja hänen sotajoukkonsa olivat kuin yksi ruumis ja yksi sielu. Sillä ruumiilla oli yksi pää, mutta tuhat käsivartta.

Kun Cæsar lähestyi Epeiroksen rannikkoa, oli Pompeiuksen laivasto ylivoimainen. Sillä oli ainoastaan yksi vika: se ei ollut purjehdusvalmis. Vihollisen nenän edessä Cæsar nousi rannikolle. Täällä kuten Espanjassakin hän oli lyönyt vihollisen hämmästyksellä. Mutta hänellä ei ollut likimainkaan riittävästi laivoja voidakseen kuljettaa yhdellä kertaa koko armeijansa meren yli. Hänen asemansa oli sentähden mitä suurimmassa määrin vaarallinen, ennenkuin hän sai ylikuljetetuksi jäljellä olevat legioonat. Tämäkin onnistui lopuksi, pitkän ja piinallisen odotuksen jälkeen[56], huolimatta siitä, että Pompeiuksen laivasto hallitsi Adrianmertä. Rohkeus ja onni yhdessä tekivät yrityksen mahdolliseksi. Olivathan vanhan ajan sotalaivastot purje- ja soutualuksia ja senvuoksi suuressa määrin riippuvaisia sääsuhteista. Odotusaikana Pompeiuksen perinpohjainen ja liioitellun järjestelmällinen sodankäyntitapa koitui rajun Cæsarin onneksi. Pompeius tahtoi nimittäin omasta puolestaan odottaa lisäjoukkojen saapumista Aasiasta.

Niin pian kuin Cæsar oli saanut lisäjoukkonsa meren yli, hän koetti kiertää ja saartaa Pompeiuksen samalla tapaa, kuin oli tehnyt hänen joukoilleen Espanjassa. Mutta vihollisen onnistui yön pimeydessä murtautua läpi Cæsarin ketjun eräässä sen heikossa paikassa, ja taistelu, joka tällöin suoritettiin, päättyi Cæsarille onnettomasti. Sellainen lopputulos oli ensimmäisellä vakavalla voimainmittelyllä sen ajan etevimpinä pidettyjen sotapäälliköiden välillä. Pompeiuslaisten riemu oli suuri. Mikäpä heitä nyt estikään täydentämästä voittoaan ja täydellisesti tuhoamasta »lyötyä» vihollista? He toivoivat vain nopeaa ratkaisua. Mutta sinä päivänä, jolloin onni näytti Pompeiukselle suopeimmin hymyilevän, hän ei ymmärtänyt käyttää yliotettaan hyväkseen, vaan menetti aloitteen ja osoitti täten, kuinka liioiteltu hänen sotapäällikkömaineensa itse asiassa oli. Cæsar päätti vetäytyä takaisin ja siirtää ratkaisevan taistelun Kreikan sisempiin osiin, missä Pompeiuksella ei ollut laivastoansa apunaan ja hänet siis ehkäistiin tuottamasta muonavaroja meriteitse. Cæsar sai häiritsemättä kulkea Thessaliaan. Tässä viljavassa maassa oli hänenkin perin rasittuneille joukoilleen mahdollista kerätä uusia voimia. Pompeiuksen varovainen strategia oli jo kauan herättänyt paheksumista siinä »senaattori-sotapäällikkö»-piirissä, joka häntä ympäröi. Hän sai huomata, että häntä pidettiin aivan liian avuttomana miehekseen; ja kuuluipa jo viittauksia pelkuruudestakin. Kun nämä salonkistrategit näkivät Cæsarin »perääntyvän», he olivat heti selvillä, että nyt oli vain korjattava hedelmät aikaisemmin saadusta voitosta, s.o. etsiä »lyöty» armeija ja ottaa se vangiksi. Sitten sopi vain poimia voiton hedelmät. Hekumoitiin valmistelemalla henkipattoluetteloita ja riideltiin jo valtion virkojen ja arvojen jaosta.

Kaikki kiistelivät nahasta, ennenkuin karhu vielä oli kaadettu. Ja kävikin niin, että he nahan takia unohtivat koko karhun kaatamisen. _Pharsáloksen_ luona syntyi taistelu. Että helposti saatu voitto odotti täällä Pompeiusta oli selvää jokaiselle hänen armeijassaan, sillä se oli lukumäärältään Cæsarin armeijaa voimakkaampi, erityisesti ratsuväkensä[57] puolesta. Ja kuitenkin oli lopputulos kokonaan toinen, kuin mitä voitostaan varmat olivat odottaneet. Cæsarin nerokas taktiikka ja hänen veteraaniensa kuoleman halveksuminen saivat tällöin ihmeitä aikaan.[58] Cæsarin sotataito ei perustunut kuten Pompeiuksen ylivoimaisten sotalaumojen kokoamiseen, vaan nopeisiin sotaliikkeisiin. Sille ei ollut ominaista pitkät valmistelut, vaan neron lahjakkuus käsittää salamannopeasti, mitä piti tehdä, ja ripeästi suorittaa se. Cæsarin sotataito oli mielijohteisia, rohkeita iskuja oikeaan paikkaan, myöskin lukumäärältään vähäisemmillä sotavoimilla. Ja kuitenkaan Cæsar ei pannut kaikkea yhden kortin varaan. Hän piti aina reservin varalla, voidakseen viedä sen oikealla hetkellä siihen kohtaan, missä ratkaisu oli voitettavissa. Niinpä voikin, kuten nyt Pharsaloksen luona, uskomaton tapahtua. Kun Pompeius lähetti ylivoimaisen ratsuväkensä hyökkäykseen, se ponnahti voimattomana takaisin Cæsarin jalkaväestä, ja kun jalkasotilaat olivat kyllin julkeita käydäkseen yleiseen hyökkäykseen vihollisen ratsuväkeä vastaan, joutuivat nämä täydelleen ymmälle nähdessään tämän kaikkien sodansääntöjen vastaisen ilmiön. Cæsar sitävastoin ohjasi legioonainsa liikkeitä niin taitavasti, että vihollisen ratsuväki saarrettiin. Kun ratsuväelle selveni, mitä oli tekeillä, se joutui pakokauhun valtaan ja läksi täydessä laukassa pakoon.

Vähän hidasajatuksinen Pompeius oli saanut aivan uuden kokemuksen. Kun tämän miehen vain oli taisteltava heikompivoimaista vihollista vastaan, hän kykeni suorittamaan kaikkein kauneimpia, järjestelmällisesti viimeistellyimpiä liikkeitä, mutta vastassaan vihollinen, joka valmisti hänelle tällaisia julkeita yllätyksiä, hän joutui auttamattomasti alakynteen. Hänestä tuntui koko maailmanjärjestys kääntyneen nurinpäin — hän ei voinut ajatella yhtä selvää ajatusta. Täydellisesti masentuneena hän piti kaikkea menetettynä ja ratsasti takaisin leiriinsä.

Nyt oli sotajoukko — s.o. jalkaväki — tosiaankin päälliköttä. Pian jalkaväki seurasi ratsuväen esimerkkiä. Kun Pompeius näki armeijansa jäännösten epäjärjestyksessä syöksyvän leiriin, hän tempautui irti siitä epätoivoon puutumisesta, johon hän tähän asti oli ollut vajonnut, mutta hän vapautui siitä vain niin paljon, että ajatteli henkilökohtaista turvallisuuttaan. Hän heitti päällensä purppuranpunaisen ylipäällikön viitan, oikaisi suorinta tietä alas lähimpään satamaan ja pelastautui erääseen alukseen. Hän sai kiittää nopeaa hevostaan siitä, että hän pääsi pakoon ehein nahoin. Hän oli kärsinyt ensimmäisen tappionsa, ja se oli täydellisesti musertava.

Melkein koko sen uljaan armeijan jäännös, jonka hän oli jättänyt pulaan, luovutti seuraavana päivänä aseensa. Rahvaan miehet pääsivät sillä, että heidät pistettiin Cæsarin legiooniin. Varakkaammat saivat ostaa elämänsä lunnailla tai omaisuutensa takavarikoinnilla. Mutta vangiksi otetut »kolmensadan» jäsenet ja muut ylhäiset mahtimiehet mestattiin. Armon aika oli ohi.

_Pharsaloksen taistelu teki tosiasiallisesti lopun Rooman tasavallan olemassaolosta_. Näin oli vuonna 49 e.Kr. suuri kaksintaistelu maailman herruudesta ratkaistu melkein samalla taistelutantereella, missä roomalaiset puolitoista vuosisataa aikaisemmin olivat laskeneet perustuksen Idän herruudelleen Flamininuksen voittaessa Makedonian Philippoksen.

* * * * *

Vaikka Pompeiuksen tappio oli niin ratkaiseva kuin mahdollista, hän oli kuitenkin päättänyt jatkaa taistelua Cæsaria vastaan toisella sotanäyttämöllä. Hän valitsi siksi Egyptin, Idän ainoan hellenistisen valtakunnan, joka enää oli riippumaton valtio — ainakin nimeksi. Että asianlaita oli näin, ei riippunut siitä, että roomalaiset olisivat pelänneet Egyptin vastustusvoimaa, sillä tämä maa oli melkein yhtä voimaton kuin Syyria. Mutta Ptolemaiokset olivat ymmärtäneet pelastaa horjuvan valtaistuimensa lahjomalla suuressa mitassa Rooman senaatin jäseniä. Tähän maahan pakeni nyt Pompeius, otettuaan laivaansa Lesbos-saarelta puolisonsa ja poikansa Sextuksen.

* * * * *

Niilinmaassa Pompeius luuli saavansa kiitollisen vastaanoton sentähden, että hän oli kerran valtansa päivinä auttanut erään Ptolemaioksen takaisin valtaistuimelleen. Tällä kuninkaalla oli liikanimi »huilunpuhaltaja». Hän oli nimittäin yhtä hyvä musikantti kuin huono hallitsija. Muutoin kerrotaan huilunpuhaltajalla olleen niin syvään juurtuneen vastenmielisyyden raittiutta kohtaan, että hän kerran uhkasi seurapiiriinsä kuuluvaa filosofia kuolemalla sentähden, että mies ei ollut juonut itseään päihinsä hänen kesteissään. Seuraavalla kerralla ajattelija-raukan täytyi ottaa oikein perinpohjainen humala, jottei panisi vaaraan kurjaa elämäänsä. Lopulta Ptolemaioksen uskolliset alamaiset olivat kyllästyneet Hänen Majesteettinsa huilunlurituksiin ja ajaneet hänet pois. Mutta Pompeius oli asevoimin auttanut hänet takaisin Egyptiin ja jättänyt osan roomalaisia joukkoja hänen suojakseen kapinahankkijoita vastaan.

Nyt tosin suuri huilunpuhaltajahallitsija oli kuollut, mutta hän oli jättänyt jälkeensä kauniin tyttären, nimeltään _Kleopatra_, ja pojan, jolla tietysti oli nimenä _Ptolemaios_. Pompeiuksen tullessa Egyptiin poika oli neljäntoista, tyttö kahdenkymmenenyhden vuoden vanha. Isänsä toivomuksen mukaan he olivat molemmat nousseet valtaistuimelle ja varmuuden vuoksi menneet naimisiin keskenään. Mutta sisarusavioliitto oli kaikkea muuta kuin onnellinen, ja lopuksi aviomies — tai oikeammin sanoen hänen holhoojansa — oli ajanut nuoren kuningattaren pois maasta.

Sisarusten keskisen riidan vallasta ei pitänyt toki huonontaa Pompeiuksen toiveita sekaantua asioiden kulkuun. Ja olihan hänellä, kuten sanottu, maassa valmiita sotaväenosastoja.

Mutta viekkaiden ja varovaisten egyptiläisten joukossa oli tuskin ketään, joka olisi uskaltanut panna nahkaansa alttiiksi voitetun miehen takia. Sitävastoin voitiin hänestä hyötyä hyvinkin paljon pyrittäessä hyviin väleihin voittajan kanssa. Juuri siihen aikaan, jolloin Pompeius tuli Egyptiin, olivat Ptolemaios ja hänen holhoojansa pakolaisen maihinnousupaikalla, itäisimmällä Niilin suulla suojelemassa valtakunnan itärajaa Kleopatraa vastaan. Kuningatar oli nimittäin paennut Syyriaan ja saanut sieltä aseellista apua. Pakolaiset näkivät rannalle leiriytyneen egyptiläisen armeijan, näkivät kuninkaallisen teltan ja itsensä kuninkaan purppuraviitassaan.

»Perinpohjaisen harkinnan perästä», Lindskog sanoo erinomaisessa Kleopatran elämäkerrassaan, »tultiin Egyptin hovissa siihen valtioviisaaseen tulokseen, että onneton pakolainen otettaisiin vastaan kunnioittavimmin juhlamenoin — ja sitten heti murhautettaisiin hänet.» Eräs kuninkaan ylimmistä päälliköistä otti siis kaksi Pompeiuksen entistä upseeria, toisen nimi oli Septimus, ja muutamia soutajia mukaansa venheeseen, soudatti pakolaisen laivan viereen, ja tarjoutui seuraamaan häntä kuninkaan luo, koskapa satama oli liian matala suuremmille aluksille.

Kun Pompeius laskeutui alas soutuvenheeseen, Septimus tervehti häntä, mutta oli kummallista, ettei kukaan muu aluksessa kohdellut häntä lainkaan huomaavaisesti ja ettei kukaan lausunut halaistua sanaa. Rikkoakseen painostavan äänettömyyden Pompeius kääntyi Septimuksen puoleen ja sanoi: »Ystäväni, emmekö me ole olleet sotatovereita?» Mies vastasi nyökäten vain äänettömästi. Mieliala venheessä oli kolea ja epäystävällinen kuin rannan autiot hiekkasärkät.

Kun vene oli laskenut rantaan ja Pompeius nousi ylös astuakseen maihin, survaisi Septimius takaapäin miekkansa hänen selkäänsä, ja samalla hetkellä onneton näki tikarien välähtävän vastaansa joka taholta. Vaieten hän peitti molemmin käsin togalla päänsä ja vaipui ähkäisten kuolleena maahan.

Alukselta hänen puolisonsa ja poikansa näkivät kauhean näytelmän, mutta eiväthän he kyenneet millään tavoin auttamaan. Miehistö nosti ankkurin ja vei valittavat poloiset turvaan. Siitä ei ollut monta vuotta kulunut, jolloin Cornelia kadotti ensimmäisen miehensä, kelpo Publius Crassuksen. Häntä oli hän surrut niin syvästi, että kun tieto miehen kuolemasta saapui, hän oli vähällä surmata itsensä. Ja nyt hänen oli täytynyt olla todistajana, kun hänen toinen miehensä murhattiin hänen silmäinsä edessä.

Sen päivän vuosipäivänä, jolloin Pompeius riemukulussa oli tullut Roomaan Idän valloituksen jälkeen, hän makasi nyt kuolleena autiolla rannalla erään veteraaninsa murhaamana. Kolmenkymmenen vuoden aikana onni oli alituisesti ollut hänelle myötäinen. Kunniaa ja menestystä se oli suonut tälle keskinkertaisen lahjakkaalle miehelle ja antanut hänen vaivatta korjata, mitä muut olivat kylväneet. On — käyttääksemme Mommsenin sanoja — kuin sama salaperäinen voima lopettamalla hänen uransa tällä hirveällä tavalla olisi Pompeiuksessa tahtonut näyttää historiassa vertaistaan vailla olevan esimerkin väärästä suuruudesta. Kuinka paljon onnellisempaa Pompeiukselle olisikaan ollut, jos hän olisi saanut Pharsaloksen luona kaatua sotilastensa keskeen! Mutta sillä kerralla, sillä hetkellä, joka ratkaisi hänen kohtalonsa, hän ei ollut oma itsensä.

Pompeiuksen onnettomuus oli se, että hän aina tahtoi lentää korkeammalle kuin siivet kantoivat. Hänen kunnianhimonsa oli niin määrätön, että sitä olisi riittänyt _hyvinkin_ suurelle miehelle, mutta häneltä puuttuu oikean suuruuden tunnusmerkit, ennen kaikkea siksi, että hänellä ei ollut minkäänlaista _ihannetta_, jonka hyväksi hän olisi työskennellyt. Hänen päämääränsä oli päästä yhteiskunnan ylimmälle huipulle, mutta sitten hän tahtoi velton mielihyvän vallassa nauttia vallan makeutta. _Hallita_ hän ei tahtonut. Sehän olisi ollut vain jokapäiväistä vaivaa ja huolta. Hän tahtoi paistatella kunnian loisteessa, mutta muutoin saada olla _rauhassa_.

Mutta kuinka arvoton Pompeius lienee ollutkin siihen korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan, jota hän tavoitteli, täytyy toiselta puolen oikeuden ja kohtuuden nimessä sanoa, että hänessä ei ollut niitä piirteitä, jotka välistä alentavat lahjakkaimmatkin henkilöt eläimen tasolle tai sitäkin alemmaksi. Ennen muuta hänessä ilmenevä lempeys saa suosiolliseksi häntä kohtaan. Viaton veri ei ollut koskaan tahrannut hänen käsiään. Keskellä Mariuksen, Sullan, Catilinan ja Clodiuksen aikakautta hän pysytteli erillään tarpeettomista väkivaltaisuuksista. Hänen mielensä paloi vallan huipuille, mutta hän tahtoi, jos suinkin mahdollista, saavuttaa ne käyttämättä väkivaltaa: kunnialahjana tuli korkeimman vallan langeta hänen osakseen. »Hänessä oli», Ranke sanoo, »jotakin ylevää ja arvokasta; hän tavoitteli nuhteettomuuden mainetta ja saavutti sen myöskin.» Yksityiselämässään hän oli onnellinen puoliso ja harvinainen esikuva siveettömänä aikana. Suurin piirtein ilmenee hänen olennossaan onnellinen tasapainotila, joka varjeli häntä vastenmielisen luontoisista teoista.[59] Epämiellyttävää on hänessä turhamaisuus, joka aiheutti, ettei hän koskaan voinut kärsiä ketään rinnallaan, vielä vähemmin yläpuolellaan.

CÆSAR EGYPTISSÄ.

Kun Cæsar, seurassaan vain muutamia tuhansia miehiä, vähän Pompeiuksen kuoleman jälkeen saapui Aleksandreiaan, näytettiin liehakoivasti mielistellen vainajan irtihakattua päätä hänen voittajalleen. Mutta Cæsar kääntyi inhoten pois ja vuodatti kyyneleitä, kun hän katseli kuolleen vävynsä sinettisormusta. Cæsar oli olosuhteiden pakottamana joutunut sotimaan sitä miestä vastaan, joka oli kerran ollut hänen liittolaisensa ja hänen tyttärensä puoliso, mutta hän ei ollut koskaan vihannut tätä miestä ja hän puhui aina hänestä suurimmalla kunnioituksella. Cæsar osoitti nyt hänelle viimeistä kunnioitustaan pystyttämällä hautamuistomerkin sille paikalle, jonne hänen maalliset jäännöksensä haudattiin, erääseen pyhään lehtoon Aleksandreian edustalla. Ptolemaioksella ja hänen puolueellaan ei ilmeisestikään ollut kiitosta odotettavissa murhatyöstään. On myöskin kyseenalaista, eiköhän Pompeiuksen kuolemasta sittenkin ollut Cæsarille enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Hänen puolueensa johto joutui nimittäin hänen molempien poikiensa, _Gnæus_ ja _Sextus Pompeiuksen_ käsiin, jotka kumpikin olivat nuoria ja tarmokkaita. Gnæus oli sen lisäksi luonteeltaan kova ja kostonhimoinen.

* * * * *

Cæsar ei ollut kumminkaan tullut Egyptiin vain ajamaan takaa Pompeiusta — hän oli myöskin päättänyt tulla rikkaan Niilinmaan herraksi, tosin ei nimellisesti, vaan tosiasiallisesti. Kenellä oli käytettävinään Egyptin viljavarat, hän hallitsi myöskin samalla kertaa Rooman väestöä. Keinona päästä määräämään Egyptin politiikasta hän käytti esiintymistä erotuomarina juuri parhaillaan käynnissä olevissa kruununperimysriidoissa. Hänellä oli myöskin hyvin oleellisena sivutarkoituksena periä vanha velka, joka triumvireillä oli saatavana »huilunpuhaltajalta». Kuningas oli nimittäin luvannut maksaa 10 000 talenttia aseellisesta avusta, joka palautti hänelle hänen kruununsa, mutta ei ollut kyennyt suorittamaan enempää kuin puolet siitä.

Cæsar asettui siis Aleksandreiaan ja otti pääkortteerikseen itse kuninkaanlinnan. Mutta pian hän sai huomata, että hän ei ollut tervetullut vieras väestön mielestä. Mitä olikaan roomalaisilla liktoreilla vitsakimppuineen tekemistä faaraoitten ikivanhassa maassa! Salaliitot ja murhahankkeet hänen sotilaitaan vastaan osoittivat, mikä vaara täällä väijyikään häntä ja hänen pientä joukkoansa keskellä vihamielisiä ihmisjoukkoja. Hän lähetti sentähden hakemaan apujoukkoja Syyriasta, Vähästä-Aasiasta ja Aigeian meren saarilta. Odotellessaan näitä hän järjesti maan hallituksen. Hän kehoitti riiteleviä kuninkaanlapsia lopettamaan vihollisuudet ja alistamaan asiansa hänen ratkaistavakseen.

Ptolemaioksen puolue teki nyt kaikkensa estääkseen, ettei Kleopatra saisi tavata Cæsaria ja saada tätä ihastumaan. Mutta pikku prinsessa oli liian viisas heidän estettäväkseen. »Kuninkaallisen linnan edustalle», Lindskog kertoo, »pysähtyy eräänä pimeänä iltana pieni, kehno kalastajavenhe, jonka on onnistunut pujahtaa vartioketjun läpi, ja venheestä nousee yksinäinen mies, remmeillä kiedottu matto kainalossaan. Hän kulkee portin kautta sisään palatsiin ja suoraan Iulius Cæsarin huoneeseen, jossa käärö muuttuu eläväksi — ja kaunis Kleopatra seisoo Iulius Cæsarin edessä.

Iulius Cæsar oli aina ollut heikko naiselliselle kauneudelle. Jo seuraavana aamuna hän voi ilmoittaa hämmästyneelle hoville, että riita sisarusten välillä oli sovittu ja Kleopatra asetettu »laillisiin oikeuksiinsa Egyptin kunningattarena.» — »Yhtenä yönä», eräs vanhan ajan historioitsija sanoo, »oli Cæsar muuttunut Kleopatran tuomarista hänen asianajajakseen.»

Kun kruununperimyskysymys näin oli järjestetty, oli kuninkaan ja kuningattaren tehtävänä maksaa pappansa, huilunpuhaltajan velat. Cæsar ilmoitti tyytyvänsä 2 000 talenttiin siinä tapauksessa, että summa suoritettaisiin heti.