Part 42

Ferreron käsitys Cæsar-kysymyksessä on saman suuntainen kuin suuren englantilaisen näytelmäkirjailijan. Historiallisiin sommitteluihin taipuvaisena Ferrero päätyy Cæsarin historiallisen elämäntyön tulkinnassaan siihen lopputulokseen, että se suurin piirtein oli joukko epäonnistuneita suunnitelmia ja että hänen maailmanhistoriallinen tehtävänsä oli laadultaan negatiivista: näytellä suuren hävittäjän osaa valmistaakseen tilaa uudelle valtakunnalle. Elämänsä loppupuolella tosin tämä suuri alasrepijä koetti vaihtaa osaa ja esiintyä rakentajana. Mutta yritys oli tuomittu epäonnistumaan sen vuoksi, että latinalaisen maailman repivät voimat eivät vielä lähestulkoonkaan olleet ehtyneet. Ne olivat Cæsarille ylivoimaisia, etenkin kun hänen omat voimansa eivät olleet samat kuin ennen. Koko maailmahan oli hermostuneen kiihkon vallassa, ja se luonnoton jännitys, jonka vallassa Cæsar oli viettänyt elämänsä viimeiset vuodet, oli tehnyt hänet ärtyisäksi, järkyttänyt hänen sielullista tasapainoaan ja sokaissut hänet. Hän tunsi itsensä lopen väsyneeksi ja kärsi vaikeista kaatuvataudin kohtauksista.

Näin Ferrero käsittää asian. Hänen ajattelutapansa on kiintoisa varsinkin psykologisena todisteena, esimerkkinä siitä, kuinka historiallinen filosofointi voi johtaa ajatustulokseen, joka on aivan vastakkainen sille, minkä tavallinen ihmisjärki pitää luonnollisina, päivänselvinä tosiasioina.

Eduard Meyer vastustaa tällaista käsitystä ja vakuuttaa, että imperaattori säilytti loppuun asti ihmeellisen joustavuutensa. Parhaana todistuksena tästä on se melkein uskomaton työkyky ja määrätietoinen tarmo, mitä hän osoitti vielä elämänsä viimeisinä kuukausina.

[65] Kahdeksankymmentä toisten tietojen mukaan.

[66] Kuiskailtiinkin, että hän tosiaan oli hänen lihallinen isänsä.

[67] Mestarillisesti on Shakespeare murhenäytelmässään »Julius Cæsar» Plutarkhoksen ja Appianoksen mukaan kuvaillut kansanjoukon äkillistä mielialan muutosta. Brutus on juuri puhunut rahvaalle niin mukaansatempaavasti vapautustyöstään, että hänelle kohotetut eläköönhuudot eivät tahdo koskaan loppua. Hädin tuskin Antonius saa sen jälkeen sanan vuoron ja aloittaa näin:

»Jalo Brutus hän sanoi vallanahnaaks Cæsarin... ja Marcus Brutus hän on kunnon mies.»

Hän puhuu sitten sydämeen käyvin sanoin Cæsarin hyvyydestä kansaa kohtaan. »Oliko _se_ vallanhimoa?» hän kysyi. »Niin sanoo Brutus, ja Brutus on varmasti kunnian mies.»

Tähän tapaan Antonius jatkaa. Hän osoittaa Cæsarin veristä vaippaa, osoittaa murhaajien tikarien reikiä ja tekee seuraavan johtopäätöksen: »Miehet, jotka ovat tehneet tämän, ne ovat kunnian miehiä.» Silloin koko kansanjoukko puhkeaa itkuun ja kuuluu huudahduksia: »Ei, he ovat roistoja, hänen murhaajansa! Kostoa! Etsikää heidät — polttakaa — kärventäkää — murhatkaa — lyökää! Älkää antako yhdenkään roiston elää!» Lopuksi Antonius lukee Cæsarin kansanystävällisen testamentin. Silloin joukko mylvii: »Hei tulipaloja! Brutuksen ja Cassiuksen luo! Pistäkää kaikki tuleen! Jalo Cæsar! Kostakaamme hänen kuolemansa!»

[68] Noin 70 miljoonaa markkaa.

[69] Muuan mies murhattiin sen vuoksi että hän kieltäytyi luovuttamasta Antoniukselle eräitä korinttilaisia maljakkoja, joihin triumviri oli ihastunut. Tämän uhrin nimi oli kyllä pahamaineinen Gaius Verres.

[70] Lukekaa esim. se perhekohtauksen kuvailu, minkä Cicero kirjeessään antaa aamiaisesta veljensä kodissa! Kirjeenkirjoittajasta oli luonnollista uskoa kälyn ikävän luonteen aiheuttamat huolet juuri Atticukselle, koska tämä oli hänen kälynsä veli. Johdannoksi Cicero vakuuttaa: »Minä en totta tosiaan ole nähnyt koskaan kenenkään olevan niin rauhallisen ja myöntyväisen kuin veljeni oli sisartasi kohtaan. Hänessä ei ollut _hiventäkään_ huonoa tuulta. Hän sanoi vain — kaikessa ystävyydessä: 'Pomponia, nyt voit pyytää naisia kokoontumaan, niin minä sillävälin haetutan miehet?'

Kaikki tapahtui niin hyvänluontoisesti kuin vain _voi_ — joka tapauksessa tuntui minusta siltä. Hän _sanoi_ sen ystävällisesti ja _tarkoitti_ ystävällisesti ja _näytti_ myöskin siltä.

Mutta Pomponia vastasi, niin että minä voin sen kuulla: Tässä talossa kohdellaan minua kuten sellaista, joka ei siihen kuulu? Luultavasti vain siksi, että Statius orja oli etukäteen jo järjestänyt aamiaisen!

Veljeni sanoi vain minulle: 'Niin, tällaista minä saan kuulla joka ikinen päivä!'

Niin istuuduimme sitten kaikki pöytään. Pomponia ei ollut mukana. Veljeni lähetti kaikesta huolimatta, joitakin ruokalajeja hänelle huoneeseensa. — Ei, hän ei tahtonut mitään! Lyhyesti: minä en ole koskaan nähnyt ketään hyväluontoisempaa kuin veljeni, enkä ketään ärtyisempää ja pikaisempaa kuin sisaresi» Ja sitten hän pyytää Atticusta tekemään voitavansa saadakseen, sisarensa järkiinsä.

[71] Terentia meni sitten uudelleen naimisiin kokonaista kolme kertaa ja lienee päässyt kunnioitettavaan 103 vuoden ikään.

[72] Näissä keskusteluissa pohditaan, kuinka ihminen voi tulla onnelliseksi oppimalla kestämään kärsimyksiä ja häiritseviä mielenliikutuksia, elämällä 'hyveellisesti' ja vapautumalla kuoleman pelosta.

[73] Siinä määrin Lucretiuksen ajatuksen juoksu on sama kuin Sokrateenkin. Kritonin kysymykseen, kuinka hän toivoisi tulevansa haudatuksi, Sokrates vastasi vain hymyillen: »Mutta rakas Kritonini, ethän sinä minua itseäni hautaa — jäljellähän on vain minun kuollut ruumiini.» Ja hänen oppilaansa Diogenes ilmaisi saman ajatuksen hänelle ominaisella epäkunnioittavalla tavalla, kun häneltä kysyttiin samaa asiaa. Hän vastasi: »Kuopatkaa minut kentälle!» — »Mutta siellähän villipedot repivät sinut palasiksi.» — »Minä ajan ne pois kepilläni!» — »Mutta sinä unohdat, ettei sinulla kuolleena ole tajuntaa!» — »No, silloinhan on samantekevää, jos ne syövät minut!»

[74] On mielenkiintoista rinnastaa Epikuroksen ja Lucretiuksen vakuutukseen, että maailma kaikkine kieltämäitömine kauneusarvoineen on syntynyt atomien sokeasta leikistä, Ciceron sanat: »Mieletöntä on ajatella, että jos joukko metallikirjaimia pudistettaisiin maahan, niistä vallan sokeasta sattumasta voisi muodostua Enniuksen eepoksen kaltaista teosta, edes sen yhtä säettä.»

[75] Hänen puolisonsa ei tahtonut elää hänen jälkeensä. Kun hänen sukulaisensa huomasivat, että hän hautoi itsemurha-aikeita, he poistivat kaikki esineet, joilla hän olisi voinut vahingoittaa itseään. Silloin hän otti hehkuvia hiiliä hiilisäiliöstä, jolla hänen huonettaan lämmitettiin, ja nieleksi niitä.

[76] Ollakseen hänelle oikein mieliksi ateenalaiset keksivät kerran juhlia häntä Pallas Athenen puolisona. Mutta sitä heidän ei olisi pitänyt tehdä, sillä heti sulhanen käytti tilaisuutta kysyäkseen: »Missä on puolisoni myötäjäiset?» Ja hän ei tyytynyt vähempään kuin että tuo silloin jo köyhtynyt pikkukaupunki suoritti tuhat latenttia jumalattaren temppeliaarteesta.

[77] Kleopatran elämäkerran kirjoittaja, tai paremminkin hänen ritarinsa, Weigall on esittänyt toisen olettamuksen. Sen mukaan Antonius olisi ennen taistelua käskenyt Kleopatraa lähtemään kotiin. Antonius olisi tosiaankin lopuksi roomalaisten neuvonantajiensa pakotuksesta taipunut eroamaan »Niilin seireenistä», ettei menettäisi kokonaan mainettaan hyvänä roomalaisena tasavaltalaisena. Rahat, jotka Kleopatra oli myöntänyt sotaa varten, olivat lopussa, eikä hänestä siis voinut olla juuri hyötyä Antoniuksen asialle.

Kleopatra oli tietysti kieltäytynyt tottelemasta, silloin kuin käsky annettiin, mutta vihastuneena hän oli päättänyt antaa uskottomalle rakastajalleen läksyn, jota tämä ei koskaan unohtaisi. Ja taistelun parhaillaan riehuessa hänelle tarjoutuikin tilaisuus siihen. Antoniushan oli _käskenyt_ häntä kääntymään kotiin. Nyt hän totta tosiaan saisi tahtonsa perille.

[78] Ferrero on tehnyt toisen kiintoisan yrityksen saada järjellistä syytä Kleopatran ja Antoniuksen päistikkäiseen pakoon. Ferrero koettaa selittää asian niin, että Kleopatra tahtoi mihin hintaan hyvänsä estää ratkaisun tapahtumista Aktionin luona. Hän ei olisi muka toivonut voittoa Antoniuksellekaan, sillä silloin olisi ollut se vaara vaanimassa, että tämä olisi palannut takaisin Roomaan ja perustanut valta-asemansa roomalaisten näkökohtien mukaan, joista olisi seurannut, että hän ja Egypti olisivat joutuneet kärsimään. Hän ei tahtonut voittoa eikä tappiota — hän tahtoi vain, että Antonius pysyisi hänen luonansa, ja auttaisi häntä hallitsemaan ja laajentamaan Egyptin valtakuntaa. Octavianus saisi hänen puolestaan hallita barbaarista Länttä kaikessa rauhassa.

Ferrero koettaa edelleen uskotella, että Kleopatra oli onnistunut ennen taistelua taivuttamaan Antoniuksen suunnitelmaansa, että taistelusta tulisi vain näennäinen, tarkoituksena ainoastaan naamioida heidän päätöstään jättää Länsimaat oman onnensa varaan.

[79] Kleopatran samanniminen tytär joutui sittemmin naimisiin Numidian kuninkaan Iuban kanssa, Hän sai Octavianukselta luvan ottaa mukaansa yhden veljistään.

[80] Hauska on Cæsarin Roomaan paluuseen liittyvä kertomus köyhästä käsityöläisestä, joka lahjoitti hallitsijalle korpin, jonka hän oli opettanut sanomaan: »Terve sinulle, Cæsar, voiton kruunaama sotapäällikkö!» Hän sai ruhtinaallisen palkkion hyvinopetetusta linnustaan, mutta Octavianus pakotti hänet myöhemmin jakamaan voiton erään kieron ystävän kanssa. 'Ystävä' kertoi nimittäin voittajalle, että käsityöläinen oli ollut kylliksi ajattelevainen harjoittaakseen toisen korpin sanomaan saman tervehdyksen Antoniukselle. Mutta hän oli ollut niin varovainen, että oli _siltä_ oppilaaltaan vääntänyt äskettäin niskat nurin!

Se anteliaisuus, mitä Octavianus osoitti korpin opettajaa kohtaan, lienee aiheuttanut, että monet köyhät jonkin ajan kuluttua toivat hänelle aivan ylenmäärin puhuvia lintuja, joita imperaattorin lopuksi täytyi kieltäytyä ottamasta vastaan. Eräällä suutarilla oli kumminkin onni maikassaan. Kun hänen hyvin masentuneena oli lähdettävä korppinsa kanssa laputtamaan tiehensä, pahantapainen eläin äkkiä puhkesi puhumaan sanoja, joita hänen epätoivoinen opettajansa oli monta kertaa syytänyt hänelle päin kasvoja: »Sinuun nähden on kaikki vaiva turhaa!» Octavianuksesta oli se niin hupaista, että hän osti suorasukaisen linnun.

[81] Thessalian.

[82] Egyptiläinen kaupunki, koilliseen Aleksandreiasta, jonka edeltäjä se oli kauppakaupunkina. Kanopoksen asukkaat olivat tunnetut Egyptin sybariiteiksi.

[83] Pompeius oli tehnyt kolme voittoisaa sotaretkeä, ja hän oli saanut viettää kolminkertaisen triumfiretken, jollei petollinen Ptolemaios olisi surmauttanut häntä Egyptin rannikolla.

[84] Niilin suulla, lähellä Aleksandriaa oleva saarikaupunki, jossa asui kaikenlaista roskaväkeä ja josta sitä tulvasi Roomaankin.

[85] Egyptin hallitsijasuku polveutui Makedonian Philippoksesta.

[86] Anubis oli egyptiläinen jumala, Osiriksen isä, jonka kuvilla oli koiranpää.

[87] Isis-jumalattaren palvonnassa käytetyillä kalistimilla.

[88] On vain esim. tiedoitus, että Augustus laajensi valtakuntaansa Elbeen asti.

[89] Ferrero, jonka mielestä melkein kaikki tämän ajan nykyaikaiset kuvaajat monissa tärkeissä kohdissa ovat erehtyneet tapausten kulkuun nähden, esittää tässäkin kohden äärimmäisen eroavan mielipiteensä. Augustuksen elämäntyö ei ollut, hän sanoo, ainoastaan tasavallan muodollinen, vaan sen todellinen palauttaminen.

Tällöin tekee aivan itsestään Augustus-tutkijan Gardthausenin lavoin kysymyksen: »_Milloin_ oli Augustuksesta tullut oikeauskoinen tasavaltalainen? Oliko hän kehittynyt siksi Cæsarin ympäristössä? Vai Idus Martiæko oli kääntänyt hänen sydämensä? Hänen julkiset lausumansa eivät juuri todista, siihen suuntaan. Tai oliko Aktionin voitto tehnyt Sauluksesta Pauluksen?

Augustus ei oppinut Idus Martiæsta tasavaltalaisuutta, vaan _varovaisuutta_. Hän oppi kietomaan tekonsa kauniiseen puhetapaan, joka oli mieluinen sen ajan huomattaville miehille. Jos hän sitävastoin olisi ilmaissut selvän suunnan, jos hän olisi ilman muuta hylännyt tasavaltalaiset muodot, niin seurauksena olisi ollut uudet vallankumoukset ja kansalaisverivirrat.

Erikoinen valta-asema, josta Augustus luopui vuonna 27, oli triumviraatin suoma rajaton sotilaallinen valta. Sillä näitä mahtikeinoja hän ei tarvinnut enää ratkaisevan taistelun tapahduttua. Miekkavallan aika oli loppunut. Mutta tästä ei suinkaan seurannut, että vanha tasavaltalainen valtiomuoto olisi jälleen palautunut — muuta kuin nimeksi. Ei koskaan koko pitkän hallitusaikansa kuluessa Augustus yrittänytkään antaa senaatille takaisin itsenäistä asemaa, mikä tällä kunnianarvoisalla hallintoelimellä oli muinoin ollut. Eikä hän koskaan luopunut armeijan ylimmästä päällikkyydestä. Milloin tahansa hän voi sentähden asevoimin kukistaa vastarintayritykset. Tässä on koko kysymyksen oleellisin osa — sen on jo Ranke esittänyt. Augustus voi myöhemmin kyllä seurustella senaattorien kanssa näön vuoksi samanarvoisena. Mutta se merkitsee itse _valtakysymykseen_ nähden yhtä vähän kuin ne ulkonaiset kunnianosoitukset, jotka hän jatkuvasti soi valtion virkamiehille. Näiden _oikeudet_ riippuivat kuitenkin princepsin tahdosta. Vertailtakoon vain konsulin asemaa tasavaltalaisessa ja keisarillisessa Roomassa: mikä _valta_ edellisessä, kuinka _hieno arvonimi_ jälkimmäisessä tapauksessa!

Mikään ei muutoin varmemmin todista, kuinka vahva Augustuksen valta-asema oli, kuin se asiaintila, että hänen niin vähän tarvitsi huolehtia omasta arvonimestään — aivan samoin kuin Perikleen.

[90] Senvuoksi Augustus vältti kaikkea, joka vaikutti egyptiläiseltä. Hän kieltäytyi muun muassa käymästä kunniatervehdyksellä Apiksen luona, selittäen, että hän oli tottunut palvelemaan jumalia, mutta ei härkiä. Häntä liikuttivat yhtä vähän pyhän härän katkerat kyyneleet kuin egyptiläisten jumalankuvien hikoilu. Hän ei myöskään suvainnut egyptiläisiä pyhättöjä Roomassa.

[91] Muuan merkillisimpiä tapauksia, jolloin Augustus ryhtyi toimenpiteisiin tällaisia herroja vastaan, koski Egyptin maaherraa, joka oli kiskonut itselleen luonnottoman paljon rahaa. Koska mies oli raaka ja hienostumaton nousukas, hän mietti kovasti oikein hienoa ja huomiotaherättävää tapaa käyttää rikkauksiaan. Hänen onnistuikin tehdä itsensä kuuluisaksi ostamalla satumaisen kalliista hinnasta viiriäinen, joka oli aleksandrialaisten lemmikki, koska tuo pieni taistelunhaluinen lintu oli tähän asti voittanut kaikissa viiriäistaisteluissa. Ostettuaan linnun maaherra paistatti sen. Keisarin käskystä hän sitten sai kuolemallaan sovittaa idioottimaisen raakuutensa, jolla hän siis oli ylittänyt syntimittansa.

[92] Vuosisata sitten muuan italialainen arkeologi teki Egyptissä löydön, joka aukaisi maailmanliikenneyhteyksien historiaan huomiota herättävän perspektiivin. Aikaisemmin koskemattomasta kahdeksannentoista dynastian aikaisesta haudasta hän löysi pienen porsliinipullon, jossa oli ihomaalia ja johon oli tehty oikeita kiinalaisia kirjoitusmerkkejä. Jo 1500 vuotta e.Kr. syntymää Egyptin naiset olisivat siis maalanneet silmäluomensa Keltaisenjoen maista luodulla ihomaalilla.

Mutta kun sinologien vuoro tuli sanoa ajatuksensa ihmeellisestä löydöstä, he eivät tahtoneetkaan yhtyä huimaan haaveiluun. Jo ennen kuin he olivat nähneetkään kysymyksenalaista kalleutta, he voivat tiedoittaa, että se ei voinut olla enemmän kuin jonkin tuhannen vuoden vanha. Porsliini — jolla sivumennen sanoen oli ollut sama arvo kiinalaiselle taiteelle, kuin marmorilla kreikkalaiselle — keksittiin näet kaiken todennäköisyyden mukaan vasta kahdeksannella sataluvulla e.Kr., kaikissa tapauksissa ei paljoakaan aikaisemmin.

Tarkempi tutkimus totesi lisäksi pullon vielä kolmesataa vuotta nuoremmaksi. Huomattiin nimittäin, että kiinalaiset kirjainmerkit sisälsivät 11:nnellä ja 12:nnella vuosisadalla e.Kr. eläneitten runoilijoin mietelmiä. Mutta tutkijat menivät armottomasti vieläkin pitemmälle. He osoittivat, että pikkuesine oli aivan tavallinen nuuskapullo. Ja kiinalaiset tulivat tuntemaan tupakan vasta 1600-luvulla hollantilaisten välityksellä! Vieläpä muuan kiinalaisen porsliinin erikoistuntija voi suorastaan todistaa, että pullo oli tehty 1820-luvulla ja siis aivan uusi, kun sen muutamat ovelat fellahit piilottivat egyptiläiseen hautaan.

Samanlaatuista petollisuutta keksittiin muutoin muutamissa toisissakin egyptiläisissä haudoissa ja Layard joutui kaivauksissaan Assyriassa kymmenisen vuotta jälkeenpäin juuri samanlaisen kunniattoman kepposen esineeksi. Mutta häntäpä ei ollutkaan helppo pettää.

[93] Aikaisempina aikoina Rooman nuoriso oli tyytynyt kylmiin kylpyihin Tiberissä, mutta sitä mukaa kuin kreikkalaiset tavat tulivat kaupungissa yleisiksi, kasvoi myöskin itämaalaisen tavan mukainen lämpimien kylpyjen tarve. Augustuksen ystävä ja auttaja Agrippa rakennutti ensimmäisenä suurenmoisia lämminkylpyrakennuksia, n.s. thermit, Roomaan. Täten hän antoi alun myöhemmin kuuluisille roomalaiskylvyille, joihin kuului hikoilusauna, hierontaa ja voimistelua viileämmässä huoneessa ja lopuksi jäähdytyskylpy kylmässä vedessä. Nimi »roomalaiskylpy» ei ole kuitenkaan paikallaan, sillä tämä kylpymuoto oli laina kreikkalaisilta, jotka olivat sen vuorostaan saaneet Idästä. Agrippan thermit olivat loistorakennuksia, jotka olivat seinämaalauksilla ja parhailla kreikkalaisilla taideteoksilla koristetut.

[94] Kadmos, Theban perustaja, oli foinikialaisen kuninkaan poika.

[95] Hyperborealainen (»pohjanperäläinen») merkitsee oikeastaan »Pohjoistuulen (Bóreas) takaiset».

[96] Duruy, ranskalaisena, on tähän hyvin kärkäs. »Tacituksen kirjasta», hän sanoo, »on tullut naapureillemme historian evankeliumi, ja he ovat ammentaneet siitä joukon ihmeellisiä juttuja ihannoidakseen omaa rotuansa. Totuus on, että saaliinhimoiset germaanilaiskansat neljän vuosisadan aikana olivat ihmiskunnan vitsauksena.»

Eduard Norden on taas puolestaan perusteellisilla tutkimuksilla todennut, että osa Tacituksen kertomuksia on tehty kaavoittuneitten mallien mukaan muinaisajan kirjailijain »barbaarikansojen» kuvauksista, joita on aiemmin esitetty persialaisista, skyyttalasista ja kelteistä kerrottaessa.

[97] Muinaisilla persialaisillakin oli pyhiä valkoisia hevosia, jotka vetivät pyhiä vaunuja, joihin ei kukaan kuolevainen saanut nousta.

[98] On kiintoisaa kuulla, miten voimakkaan vaikutuksen tämän luonnonkansan sotalaulut tekivät roomalaisiin. Kun he muistelevat kimbrejä vastaan taistellessaan kärsimäänsä ensimmäisiä tappiotaan, niin korvissa kaikuu kilpien takaa kuuluva sotalaulujen pauhina, ja Tacitus kertoo, kuinka germaanit, kun he näitä lauluja lauloivat, pitivät suunsa edessä kilpiä vahvistaakseen ääntä. »Sotalaulu alkaa», hän sanoo, »kumealla muminalla, joka kiihtyy, sitä mukaa kuin sotainto kasvaa, kallioita vastaan lyövien aaltojen pauhuksi.»

[99] Nimeä on — luultavasti kuitenkin väärin — pidelty germaanilaisen Hermann nimen latinalaisena muotona.

[100] Muinaisruotsalainen Oden jumala.

[101] Hänen kärsimystensä historia viittaa selvästi siihen, että heikko verenkierto ja aineenvaihto olivat hänen monien sairauksiensa pohjimmaisena syynä.

Hänen vaarallisimpia tautejaan oli maksasairaus, joka vuonna 23 e.Kr. uhkasi päättyä kuolemaan. Aikaisemmin hänen henkilääkärinsä oli hoitanut häntä lämpimillä kääreillä, mutta nyt se menetelmä ei enää auttanut. Lääkäri Antonius Musa antoi hänelle silloin neuvon koetella vastakkaista menetelmää, ja Augustus alistui epätoivoissaan kylmävesihoitoon. Se auttoi, ja Augustus piti Antonius Musaa elämänsä pelastajana.

Tästä johtui myöskin, että kylmävesihoito tuli muodiksi Roomassa, kuten näemme Horatiuksen lauluista. Runoilija itse oli niitä, jotka sen sijaan, että olisivat matkustaneet Baiæn hienoon kylpylään Napolin lahden rannalle, »keskitalvellakin valelluttivat itseään kylmällä vedellä».

[102] Odysseus esiintyi silloisessa kirjallisuudessa viekkaan veijarin perikuvana.

[103] Gardthausen pitää kuitenkin luultavampana, että kruununperillinen sortui Antonius Musan uuden kylmävesiparannuksen uhrina, jolta Augustuksen paranemisen jälkeen odoteltiin ihmeitä ja jota senvuoksi käytettiin aivan arvostelukyvyttömästi.

[104] Hänen hautajaisissaan sattui niin harvinainen tapaus, ettei se koskaan häipynyt näkijän mielestä: juuri kun ruumisrovio oli sytytetty, kohosi liekeistä kotka kohti taivasta. Lintu oli ollut roviopuiden sisään suljettuna, mutta vapautui samalla hetkellä, kun halkopinoon syntyi aukko.

[105] Ken sittenkin itsepäisesti tahtoo nimittää kaikkia hänen hyviä ominaisuuksiaan teeskentelyksi ja pitää kokonaista siunausta tuottanutta elämäntyötä synnynnäisen teeskentelytaidon hedelmänä, voi kyllä huvitella sillä itseään — ja ihastella omaa tarkkanäköisyyttään. Mutta sellaiseen katsantokantaanhan pitäisi ainakin olla yhtyneenä suuren Voltaire'in henkevyys, kun hän määräsi Ranskan vallankumousajan hylkäystuomioitten sävyn siitä miehestä, joka oli ollut kyllin julkea kumotakseen tasavallan. Hän tiivisti näet tuomionsa hänestä sanoihin: »Paheellinen hirviö, jolla on onni myötä.»

[106] Niebuhr kertoi, että hän ei voinut työskennellä, niin kauan kuin Augustuksen pystykuvan silmät olivat häneen suuntautuneina.

[107] Runoilija, Horatiuksen ystävä.

[108] Latinalaisesta sanasta _pastor_: paimen.

[109] On kiintoisaa — näin ohimennen — huomata, että jo Vergilius tunsi, miten tärkeätä on jalostaa siemenviljaa valitsemalla aina parhain osa satoa tähän tarkoitukseen. Hän puhuu myöskin maanviljelijöistä, jotka koettavat helpottaa jyvien itämistä antamalla niiden olla ensin salpietarissa tai öljyssä. Mutta runoilija tekee tällöin seuraavan johtopäätöksen:

»Mut valioimmankin, perin tarkkaan tutkitun viljan näin minä huononevan, jos ihminen ei joka vuosi siemeneks parhaimpaa valikoi. Näet sattuma koettaa kaikkea kehnontaa, sit' taannuttua asemastaan.»

»Georgicassa» on runsaasti yhtäläisiä kokemusperäisiä havaintoja, kuten esim. että maakokkareet tulevat kuohkeammiksi, jos ne jätetään pakkasen purtaviksi, että puut täytyy toisaalle siirrettäessä istuttaa siten, että sama puoli tulee aurinkoa kohti kuin ennenkin, tahi että mehiläisiä pesään pantaessa tulee voimattomat kuningattaret korvata nuoremmilla ja voimakkaammilla. Samanlaatuinen esimerkki on runoilijan neuvo, miten pitää kasvattaa hienovillainen lammaskanta:

»Lampaistas vain hieno- ja valkeavillavat etsi! Myös paras hyljätä on vitivalkea pässi, jos sillä kostean suulaen alla on mustankirjava kieli, tai pian kirjokkaita jo vuonia laumahas karttuu; lampaittes vilinästä sä uus isä etsiös niille!»

[110] Tarkoitetaan silkkiäismadon koteloita.

[111] Valtameren.

[112] Lyydian jokia.

[113] Kreik. Aineias.

[114] Kreik. Aiolos.

[115] Troialaisten.

[116] Tanedos saari on Troian edustalla.

[117] Käärmeiden myrkyllisyyden luultiin johtuvan myrkkykasvien syömisestä.

[118] Troialaisten.

[119] Kreik. Tartaros.

[120] Runoilijoita.

[121] Suosittu laulaja.

[122] Tätä käsitystä tukevat m.m. monet kreikkalaiset tyttöjen ja poikien nimet, jälkimmäiset usein kreikkalaisin _kotipaikkaosoituksin_. Sattuu myöskin, että kun Horatius käännöksessään on paikallistuttanut todistettavasti lesboslaisen runon Roomaan, hän esimerkiksi nimittää pohjoistuulta 'traakialaiseksi tuuleksi' ja unohtaa, että yhtä luonnollinen kuin sanontatapa oli Lesboksessa, yhtä huonosti se soveltuu Roomassa. Silloin tällöin tapaa Horatiuksella myöskin vaikeasti käsitettäviä ilmaisumuotoja, joka selvenee siitä olettamuksesta, että ne ovat huonosti onnistuneita kokeita ilmaista latinaksi kreikkalaisia lausetapoja.

[123]

Miesi nuhteetoin, elämältään puhdas, suojaks keihäst' ei kuten villit kaipaa, jousta, viint' ei, täys mi on myrkkypäitä nuolia, Fuscus.

Fuscus oli Horatiuksen runoilijaveli.

[124] Vrt. Svenska folkets underbara öden VII: 162.

[125] Augustuksen palatsin sisäänkäytävän kummallakin puolella kasvoi laakeripuu — se oli jo vanha kreikkalainen tapa — ja keskellä oven yläpuolella riippui lammenlehdistä tehty kansalaiskruunu.

[126] Apollonin lisänimi (erikoisesti lääkintätaidon jumalana).

[127] Vrt. V.A. Koskenniemen runoa »Poppelit» kokoelmassa »Sydän ja kuolema». Suom. huom.

[128] Eräs meren jumalatar.