Part 41

Hermes ja Plutos lähtevät siis matkaan. He tapaavat Timonin muokkaamassa kivikovaa maatilkkua ympärillään Ahkeruus, Viisaus, Kärsivällisyys ja »koko joukko sellaisia puutteen seuralaisia». Ne saavat nyt lähteä matkoihinsa, ja Hermes ja Plutos rientävät heidän sijalleen. Mutta kun he tarjoavat Timonille rikkautta ja onnea, tämä raivostuu ja uhkaa heitä kuokallansa, jolleivät he heti painele tiehensä. Rikkauden kirousta hän ei tahdo tuntea enää toista kertaa. »Plutos toi minulle tuhansia onnettomuuksia», Timon sanoo. »Hän jätti minut alttiiksi imartelijoille, lähetti minulle kavalia vihollisia, turmeli minut nautinnoilla ja teki minut toisien kateuden kohteeksi.» Kuinka paljon onnellisempi — hän arvelee — minä olenkin ollessani ulkona työssä pienellä maatilkullani, kaukana suurkaupungin turhuudesta ja kurjuudesta!

Plutos antaa hänen kuitenkin tietää, että oli Timonin oma syy, että hänen rikkautensa tuli väärinkäytetyksi. Ja kun Timon ei voi kieltää, että se on totta, hän vähitellen tulee taipuvaisemmaksi ja sanoo lopuksi kiltisti: »Kaipa minun on sitten toteltava, Hermes, ja tultava rikkaaksi jälleen.» Hän iskee kuokkansa maahan ja saa heti ylös maahan kaivetun kultaraha-aarteen. Mutta _sitä_ hän ei totta tosiaankaan aio lahjoittaa pois. Nyt hän perusteellisesti kostaa ihmiskunnalle, jota hän on oppinut niin syvästi halveksimaan. »Yksinäisyydessä minä aion elää niinkuin susi, ja Timonin ainoa ystävä on oleva Timon», hän lupaa itselleen.

Se on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Huhu Timonin löydöstä on jo levinnyt läheiseen kaupunkiin, ja joka taholta tulee ihmisiä juosten henki kurkussa. »Kukahan lie tuo, joka tulee ensimmäisenä», Timon ihmettelee. »Gnathonideshän se on, tuo liehakoitsija, joka tässä eräänä päivänä, kun minä pyysin häneltä pientä almua, sen asemesta ojensi minulle köydenpätkän hirttääkseni itseni, tuo mies, joka niin monta kertaa on luonani kumonnut kurkkuunsa astioittain viiniä. Olipa hyvä, että hän tuli ensiksi!

_Gnathonides_: Enkö sanonutkin, etteivät jumalat jätä niin kelpo miestä kuin Timonia tuuliajolle? Hyvää päivää, Timon, sinä kauneuden ja rakastettavuuden esikuva, sinä iloinen juomaveikko!

_Timon_: Hyvää päivää, sinä ahne korppikotka, sinä hylkiö!

_Gnathonides_: Aina vain sama irvihammas! Mutta missä sinulla on nyt juhlahuoneisto? Minä olen ottanut mukaani juhlalaulun, yhden kaikkein viimeisimpiä.

_Timon_: Kyllä sinä saat laulaa, mutta se tulee käymään tämän kuokan säestyksellä.» Ja niin hän tanssittaa kuokkaansa Gnathonideeseen, kunnes pääsee hänestä eroon.

Samalla tavoin hän ottaa vastaan toisen toisensa jälkeen muutkin entiset kuokkavieraansa, jotka eivät ole edes tahtoneet tuntea häntä, sen jälkeen kuin hän tuli köyhäksi. Ei edes Démeaan, kaunopuhujan, onnistu päästä hänen suosioonsa jälleen, vaikka hän saapuu ilmoittamaan, että hän on tehnyt esityksen kansankokoukselle, että neuvokasta Timonia, yhteiskunnan hyväntekijää, kunnioitettaisiin siten, että hänen kultainen kuvapatsaansa asetettaisiin Athenen kuvan viereen Akropoliille.

Viimeiseksi karkoitetaan toisenlaatuinen korupuhuja, vanukepartainen filosofi ja veijari, yksi kyynikkokoulun monia torikirkujia, joilla on hyve ja kieltäymys huulillaan, mutta jotka heti ovat valmiit ne unohtamaan nähdessään lihavan syöttikukon, hyvää viiniä tai kauniin neidon. Siinä tyyppi, jota Lukianos aina pitelee pahoin. Jalo filosofi ei saavu toisten tavoin, varjelkoon toki, saadaksensa olla mukana jakamassa saalista! »Sinähän tiedät hyvin», hän sanoo Timonille, »kuinka minä olen tyytyväinen, kun saan vähän ohrapuuroa, ja että minun mieliruokani ovat ajuruoho ja krassi tahi, jos tahdon elää oikein ylellisesti, muuan hyppysellinen suolaa; ja juomani minä saan Hymettoksen vesijohdosta.» Ihmisystävällinen moraalisaarnaaja tulee vain antaakseen Timonille hyviä neuvoja, kuinka hän parhaiten voisi käyttää rikkauttaan. Enimmän siunausta rikkaus tuottaa, kyynikko sanoo, jos Timon on antelias filosofeille. »Omalta osaltani», tämä omanvoitonpyytämätön neuvonantaja lisää, »— kuitenkin minä nyt ajattelen vähemmin omaa itseäni kuin köyhiä tovereitani — minä en pyydä enempää, kuin että täytät tämän pussin kullalla, sillä filosofille ominaista on tyytyväisyys ja kohtuus.»

* * * * *

Vanhoilla päivillään Lukianos sai jonkun mahtavan suosijan toimesta hyvätuloisen toimen Egyptissä ja kuoli hyvässä asemassa olevana virkamiehenä vuosisadan loppupuolella. Hänestä on jäänyt jäljelle keisariajan sukkelimman ja ennakkoluulottomimman kirjailijan maine. Ei kukaan ole häikäilemättömämmin kuin hän paljastanut sen ajan usein loistavan pinnan alle piiloutuvaa sisäistä tyhjyyttä, ennen kaikkea onton retoriikan ja sofistiikan sekä jumaluskon, joka oli jo elänyt yli ikänsä ja muuttunut tyhjäksi muodoksi ja taikauskoksi. Itse asiassa Lukianos on jumala-dialogeillaan ivannut kuoliaaksi antiikin mytologian. Perussysäyksen se oli kuitenkin saanut jo paljon aikaisemmin. »Sitä, että on olemassa varjojen valtakunta maan alla ja Styksin sammakoinen suo, jonka yli kuolleet kulkevat venheessä, sitä eivät nykyisin usko lapsetkaan», jo Iuvenalis sanoo. Mutta paljon muuta taikauskoa ja uskoa ihmeitten tekijöihin oli tullut tilalle. Kaikkea tällaista vastaan Lukianos läksi sotaretkelle »terveen järjen» aseilla taistellen. Tieteen asevarasto ei sitävastoin ollut hänen käytettävissään. Siihen hänen opintonsa olivat liian vähäiset.

Lukianos oli, Schück sanoo, »viimeinen kirjailija, jolla oli antiikin ajatuksen kirkkaus ja hieno henkevyys. Hänen ja heidän aikalaisiaan ympärillään alkavat jo kohota ne keskiajan usvat, jotka vähän sen jälkeen varjostavat maailman.»

Kirjallisuutta:

Lukianos, Tre satiriska dialoger. Hans Hultin ruotsinnos kreikasta.

Lukianos, Valda skrifter. Hans Hultin ruotsinnos kreikasta. 2 osaa.

Lukianos, En sannfärdig historia.[181] Hugo Bergstedtin ruotsinnos.

Valda skrifter af Lukianos, P. Rödströmin ruotsintama.

Maurice Croiset, Essai sur la vie et les oeuvres de Lucien.

Rudolf Heim, Lucian und Menipp.

Fredrik Böök, Lukianos från Samosata (Essayer och kritiker 1915—1916).

Sven Dahlgren, Lucianus och hans tid.

Victor Hugo Wickström, Lukianos, antikens modernaste ande.

VIITTEET:

[1] Kr. Aineias.

[2] Henkikirjat.

[3] Sitten se voi kantaa hedelmiä vuosisadan.

[4] N.s. Liciniuksen laki. Perimätiedon mukaan se säädettiin vuonna 366 e.Kr., mutta todennäköisesti tämä laki syntyi vasta vuoden 200 paikkeilla.

[5] 62.5 hehtaaria. (Suomentajan huomautus.)

[6] _Reduktio_ (lat. _reductio_) valtiolle palauttaminen. (Suomentajan selitys.)

[7] Sallustius oli syntynyt vuonna 86 e.Kr. Hän otti innokkaasti osaa vuosisadan keskivaiheilla käytyyn kansalaissotaan ja kuului tällöin kansanpuolueeseen, tuli senaattoriksi ja hoiti niin hyvällä menestyksellä päällikkyyttä Julius Cæsarin sodissa, että Cæsar palkitsi hänet hyvätuloisella Numidian maaherranviralla. Cæsarin kuoleman jälkeen, vuonna 44 e.Kr., hän vetäytyi syrjään valtiollisesta elämästä ja eli niillä rikkauksilla, jotka hän oli koonnut Afrikassa. Hän rakennutti itselleen Roomaan palatsin, joka myöhemmin joutui keisarien asunnoksi, ja antautui historiallis-kirjalliseen työhön. Paitsi Jugurthan sotaa, hän kuvasi Catilinan salaliittoa sekä käsitteli viidessä kirjassa Rooman historiaa vuosien 78—67 välillä e.Kr. Mutta tästä teoksesta on ainoastaan katkelmia säilynyt.

Sallustius ei katsele tapahtumia puolueettoman historioitsijan, vaan demokraattisen puoluemiehen silmillä ja maalaa mielellään liioitellun vahvoin värein. Mutta hänellä on terävä silmä huomaamaan psykologisten tekijäin suuri merkitys, ja tältä kannalta katsoen hänellä on suuret ansiot historioitsijana. Esikuvanaan hän piti suurta kreikkalaista historioitsijaa Thukydidestä.

[8] Henkevä klassikko-filologi Gaston Boissier keskittää Jugurthan käsityksen Roomasta sanoihin »Ville a vendre» (Kaupunki myytävänä).

[9] Nykyinen Marokko, levoton maa, joka nyt ensi kerran esiintyy maailmanhistoriassa.

[10] »Kerrotaan» myös, että vain 10 miestä pääsi pakenemaan. Liioittelevat numerotiedot osoittavat joka tapauksessa tappion moraalisen vaikutuksen suuruutta. (Suomentajan huomautus.)

[11] Teutoneja pitävät useat huomattavat tutkijat keltteinä. (Suomentajan huomautus.)

[12] Lue Eks.

[13] _Italia_ oli oskien murteella _Viteliu_, joka on samaa kuin _vitulus_: vasikka.

[14] Hän oli muka keksinyt yleislääkkeen myrkkyä vastaan, lääkkeen, joka sai nimen keksijänsä mukaan. Resepti oli löydetty, Mithradateen omalla käsialalla kirjoitettuna, hänen arkistostaan, ja se kuului näin: »Ota kaksi pähkinää» — luultavasti jotakin myrkyllistä lajia — »kaksi viikunaa ja kaksikymmentä ruutapensaan lehteä, survo ne ja pane lisäksi hyppysellinen suolaa! Näistä valmistettu juoma, otettuna tyhjään vatsaan aamulla, suojelee koko päivän myrkyn vaikutuksia vastaan.» Toisten tietojen mukaan hän oli pannut seokseensa myöskin ankan verta. Väitetään, että hän ottamalla joka päivä tätä lääkettä oli tullut myrkkyjen suhteen niin vastustuskykyiseksi, että kun hän lopuksi _tahtoi_ tehdä itsemurhan myrkyllä, se ei onnistunut.

[15] Roomalaisten ylipäällikkö joutui vangiksi. Mithradates sidotti hänet aasin selkään ja kuljetutti häntä kaupungista toiseen pilkattavaksi ja syljeksittäväksi. Viimein hän lienee lopettanut vangin elämän valattamalla sulaa kultaa hänen kurkkuunsa siten pilkatakseen hänen maankuulua ahneuttaan.

[16] Mutta lukuisten pelkuruuden ja verenhimon näytteiden rinnalla kerrotaan myös liikuttavasta uskollisuudesta. Niinpä eräs hyvä isäntä pelastui siten, että hänen orjansa pitivät häntä kätkössä, ottivat kadulta ruumiin, panivat kultaisen sormuksen sen sormeen ja ilmoittivat sen olevan heidän kuolleen herransa, jonka jälkeen he hautasivat kuolleen suurella loistolla ja komeudella, Mutta sillävälin pääsi heidän todellinen herransa Galliaan.

[17] Vastaanottosali, päähuone roomalaisissa asumuksissa.

[18] Appianos kirjoitti toisen vuosisadan edellisellä puoliskolla e.Kr. 24 kirjaa käsittävän Rooman historian. Näistä on 11 kirjaa säilynyt.

[19] Ne ovat, ikävä kyllä, hävinneet jälkimaailmalta.

[20] Sotahistorioitsija Kromayer tulee kuitenkin osittain toiseen tulokseen. Plutarkhoksen ja toistenkin attikalaisten kirjailijain kertomusten perusteella hän koettaa uudelleen hahmotella Kreikassa Khaironeian luona käytyä tärkeätä taistelua. Hän tulee siihen tulokseen, että Sulla oli erittäin etevä taktikko, jonka voima piili siinä, ettei hän koskaan taistelun eri vaiheissa takertunut yksityiskohtiin kokonaisuuden kustannuksella. Ja Sullan vastustaja saa sen mainesanan, ettei hänkään suinkaan ollut mitätön päällikkö.

Kromayerin vastustajan Delbrückin mielestä on sitävastoin aivan mahdotonta säilyneiden kuvausten perusteella saada kuvaa taistelusta ja muodostaa varmaa käsitystä Sullan sotapäällikkölahjoista.

[21] Eräästä Vedius Pollio nimisestä Augustuksen aikaisesta upporikkaasta miehestä kerrotaan, että hän ruokki lammikoillensa mureenoja orjiensa lihalla, jotka eivät olleet osanneet olla julman herransa mieliksi.

Mureena on eräs ankeriaslaji, jonka lihaan roomalaiset olivat mielettömästi ihastuneita. Tämän kalan eräät lajit ovat erittäin saaliinhimoisia ja käyvät m.m. ihmisten kimppuun.

[22] Tästä johtui perimätieto, että gladiaattorit keisariajalla astuessaan areenalle tervehtivät hallitsijaa sanoilla: »Ave Cæsar! Morituri te salutant. (Ollos tervehditty, keisari, kuolemaan menevät sinua tervehtivät.)»

[23] Hänestä kerrotaan, että hän suuresta orjajoukostaan muodosti sammutusvälineillä varustetun yksityisen palokunnan — kunnallista palokuntaa ei näet Roomassa ollut huolimatta siitä, että usein sattui tulipaloja, erittäinkin suurissa vuokrakasarmeissa. Kun talo syttyi tuleen, Crassuksen palokunta tavallisesti riensi heti palopaikalle. Ja samanaikaisesti ilmestyi sinne myös hänen asiamiehensä, joka tarjoutui ostamaan omistajalta talon huokeasta hinnasta. Talonomistaja voi olla jotenkin varma siitä, että talo palaisi pohjaa myöten, jolleivät palokuntalaiset auttaisi häntä. Hänellä ei ollut valitsemisen varaa. Niin pian kuin kauppakirja oli allekirjoitettu ja Crassus pilahinnalla tullut talon omistajaksi, hänen palokuntansa ryhtyi vasta täydellä tarmolla sammutustyöhön. Tavallisesti kävi myöskin niin, että hän vähitellen polkuhinnoilla pääsi naapurienkin talojen omistajaksi. Käyttämällä hyväkseen kaikenlaisia suotuisia olosuhteita puuhakas talohuijari pala palalta sai omiin nimiinsä puolet kaupunkia.

[24] Suurmiesjäljennös. — Myötämielisempi on Pompeiukselle m.m. Theodor Birt, ks. »Rooman miehiä» (Suomentajan huomautus).

[25] Hän eli toisella vuosisadalla j.Kr.

[26] Hänen isoisänsä isä oli ollut Hannibalinsodan urhoollisimpia miehiä. Hänen ruumiissaan oli kolmekolmatta haavan arpea, ja useammin kuin kerran oli hevonen surmattu hänen altaan. Hänen toisella sotaretkellään sattunut oikean käden menetys ei estänyt häntä yhä uudelleen lähtemästä sotatanterille. Hän vain teetti itselleen raudasta käden puuttuvan tilalle. Kaksi kertaa hän joutui Hannibalin vangiksi, mutta hankkiutui omin voimin pakoon kummallakin kerralla.

[27] Kuvaavaa sille, mitä aikalaiset uskoivat Catilinasta, on yleisesti levinnyt huhu, josta Sallustiuskin, vaikka varoen, kertoo. Tämän huhun mukaan Catilina oli, sittenkuin kaikki läsnäolevat olivat antaneet valallisen vakuutuksensa, »kulkenut ympäri käsissään uhrimaljat, joissa oli ihmisverellä sekoiteltua viiniä, jota hän oli jokaiselle juottanut koko ajan manaten päällensä kirousta, jos pettäisi valansa». Myöhäisemmät muinaisajan historioitsijat pitivät tätä kaameaa huhua täytenä totena ja vähitellen siitä kehittyi kertomus, kuinka salaliittolaiset olivat syöneet ihmislihaa.

[28] Kaikkivaltiaan diktaattorin nimen nuori asianajaja ympäröi aina imartelevimmilla määräyssanoilla kuten »urhoollinen ja loistava Sulla, jonka nimi minulla on kunnia mainita»; ja hän nimenomaan esittää Sullan asian todellisesta laidasta tietämättömänä. »Eihän ole ihmeteltävää», Cicero sanoo, »jos jotakin voisi tapahtua sen miehen huomaamatta, joka yksin huolehtii kaikesta ja jolla on hoidettavanaan niin paljon tärkeitä asioita, että hän tuskin ehtii hengittämäänkään.»

[29] Iuppiter Statorin temppeli, joka sijaitsi sotilaallisesti tärkeän Palatinus kukkulan juurella.

[30] Vuosi 62 e.Kr.

[31] Tämä on antiikin perimätieto. Mommsenin ja Eduard Meyerin olettamusta, että vuosi 102 olisi ollut hänen synnyinvuotensa, on viime aikoina pätevillä perusteilla vastustettu.

[32] Noin 900.000 Smk.

[33] Vävy oli kuusi vuotta vanhempi kuin appi ja kaksi kertaa niin vanha kuin 23-vuotias morsian.

Pompeius oli tätä ennen ollut kolme kertaa naimisissa. Ensimmäisen vaimonsa hän hylkäsi naidakseen Sullan tyttären, joka jonkin ajan kuluttua kuoli lapsivuoteeseen. Vähän ennen kotiintuloaan hän oli eronnut kolmannesta vaimostaan, sentähden että tämä hänen poissa ollessaan oli ollut hänelle uskoton — Cæsarin kanssa.

Cæsar oli itse menettänyt ensimmäisen vaimonsa kuoleman kautta. Toisesta hän oli äskettäin eronnut, koska suuresti epäiltiin hänen olleen luvattomassa suhteessa Clodinkseen ja, kuten Cæsar sanoi: »Cæsarin vaimoa ei saa edes epäillä.» Jonkin ajan perästä Cæsar meni taas naimisiin.

[34] Nykyinen Frascáti.

[35] Nimen arvellaan johtuvan kelttien _Lug_ nimisestä ylijumalasta. Germaanit lausuivat nimen Loke, ja kelttien ja germaanien välillä vallitsevan vihamielisyyden lakia se luonnollisesti merkitsi jälkimmäisille pahan edustajaa.

[36] Lausutaan: Provángs.

[37] Tämä riippui luultavasti siitä, että ihmisuhreiksi valittiin pääasiallisesti rikollisia.

[38] Liioitellut tiedot vihollisvoimista ovat helposti selitettävissä, kun on kysymys hajallisina toimivista barbaarijoukoista. Kun kuitenkin Delbrück ei pidä näitä liioitteluja pelkkinä erehdyksinä Cæsarin puolelta, vaan näkee niissä eräissä tapauksissa voittajan taipumuksen kaunistelemaan omia urotekojaan, hän on saanut osakseen voimakkaita vastalauseita useiden toisten nykyaikaisten historioitsijoin taholta.

[39] Manipulus oli kohortin alaosasto, joka vuorostaan oli taas legioonan alaosasto.

[40] Hän kertoo itse, kuinka tämä senaikaisen rakennustaidon mestarinäyte suoritettiin, m.m., että paalujen päät teroitettiin ja paalujuntilla upotettiin pohjaan, mutta ei kohtisuoraan, vaan vinoon, ettei vuolas virta veisi niitä mennessään. Monien muiden erinomaisten päällikköominaisuuksiensa lisäksi Cæsarilla oli sekin avu, että hän oli erinomainen insinööriupseeri. Linnoitusten rakentamistaidossa ja piirityskoneiden suunnittelussa hän oli oikea mestari.

[41] Myöhemmin hän kulki uudelleen Reinin yli, mutta revitti senjälkeen sillan itäisen osan ja rakennutti sillan päähän nelikerroksisen puulinnoituksen varoitukseksi vastaisille germaanien valloitusaikeille ja jätti linnoitukseen joukko-osaston vartioksi.

[42] Että brittiläiset käyttivät vieläkin tätä aselajia, jonka mannermaan kelttiläiset olivat jo vuosisata sitten vaihtaneet ratsuväkeen, riippui luultavasti siitä, että heillä oli vielä vain pieniä poneja muistuttavia hevosia, kun sen sijaan heidän heimoveljensä Kanaalin toisella puolen olivat hankkineet itselleen etelästäpäin hevosia, jotka olivat riittävän voimakkaita käytettäväksi ratsuväenhyökkäykseen.

[43] Neljän assyrialaisen kuninkaan nimi.

[44] Mahtava intialainen hallitsija kolmannella vuosisadalla e.Kr. kuuluisa jalosta inhimillisyydestään. Hän oli etevä lainsäätäjä ja Buddhan opin innokas kannattaja.

[45] »Veda» on vanhimman intialaisen kirjallisuuden yleisnimi.

[46] Usean intialaisen runoilijan nimi.

[47] Roomalainen historioitsija Suetonius kirjoitti toisen vuosisadan jälkipuoliskolla j.Kr. kahdentoista ensimmäisen Rooman keisarin elämäkerrat alkaen Julius Cæsarista. Teos on ennemminkin juttukokoelma kuin varsinainen historia.

[48] Se oli ollut onnellinen avioliitto, joka päättyi vuonna 54 e.Kr., kun Julia kukkeimmillaan ollen kuoli. Hänen äskensyntynyt poikansa seurasi häntä pian hautaan. Cæsar koetti solmia uudelleen sukulaisuussiteen itsensä ja Pompeiuksen välille. Hän ehdotti, että hän itse eroaisi puolisostaan ja menisi naimisiin vävypojan ainoan tyttären kanssa. Koska tämäkin oli naimisissa, olisi hänen siis ollut erottava miehestään, Sullan pojasta.

Samalla kuin Cæsar näin ehdotti, että appi ja vävy vaihtaisivat osia, tarjosi hän Pompeiukselle sisarensa tyttärentytärtä, kaunista ja hyväsydämistä Octaviaa puolisoksi. Mutta Pompeius ei tahtonut erottaa tytärtään miehestään. Itse hän otti vaimon Scipion perheestä, rakastettavan ja hienosti sivistyneen Cornelian, joka oli ennen ollut naimisissa nuoremman Crassuksen kanssa.

[49] Tämän pikkujoen nimi on nyt Pisatello.

[50] Sanat olivat lainatut eräästä Menandroksen komediasta.

[51] Suetoniuksen juttu, jonka mukaan Cæsar olisi empinyt hetkisen, ennenkuin päätti mennä Rubicon yli, on aivan Cæsarin luonteen vastainen.

Naamioidakseen puuhiaan Cæsar piti siihen aikaan suuret vieraspidot Ravennassa. Vasta illalla hän nousi pöydästä ja lupasi pian tulla takaisin. Hän ei palannut. Sen sijaan hän meni uskollisimpien ystäväinsä kanssa Rubicolle, missä hänen joukkonsa häntä odottivat.

[52] Sama kaupunki, jonka kapinalliset liittolaiset tahtoivat kerran tehdä Italian pääkaupungiksi ja antoivat sille nimen Italia.

[53] Pompeius tunsi rikkaiden tilanomistajain omanvoitonpyynnin.

[54] Marius, Sulla ja monet muut.

[55] Kun vilja loppui, he tekivät itselleen leipää eräänlajisista juurista, jotka he musersivat ja sekoittivat maitoon.

[56] Kerrotaan, että Cæsar kerran kärsimättömyydessään teki epätoivoisen päätöksen purjehtia itse Brundisiumiin antamaan vauhtia siellä olevien joukkojen laivaukselle. Eräänä yönä hän kaikkien muitten, paitsi kolmen orjan tuntematta, oli noussut jo alukseen. Mutta oli niin ankara myrsky, elä laivuri tahtoi kääntyä takaisin. Silloin matkustaja ilmaisi, kuka hän oli, ja huusi laivurille kuuluisat sanat: »Älä pelkää! Sinulla on Cæsarin onni laivassasi!»

Mutta luonnonvoimien raivo pakotti Cæsarinkin lopuksi taipumaan.

[57] Cæsarin antamien tietojen mukaan oli vihollinen enemmän kuin kaksi kertaa niin voimakas kuin hänen oma armeijansa, mitä jalkaväkeen tulee, ja seitsemän kertaa voimakkaampi ratsuväkensä puolesta. Tämän Delbrück selittää mahdottomaksi. »Mikä», hän kysyy, »Pompeius olisi ollut miehiään, jos hän, kun hänellä oli niin suuri ylivoima puolellaan, olisi tahtonut välttää ratkaisevaa taistelua?» Delbrück arvioi Pompeiuksen armeijan noin 40.000 jalka- ja 3.000 ratsumieheksi, Cæsarin vastaavat määrät 30.000 ja 2.000. Sen lisäksi tulivat kevytaseiset joukot, joita Pompeiuksella samoin oletetaan olleen paljoa enemmän.

Stoffelin, Kromayerin ja Veithin mielestä osoittaa sitävastoin taistelun kulku, että Cæsarin tiedot voimasuhteista ovat oikeita, ja tuekseen he viittaavat sellaiseen sotataidon auktoriteettiin kuin Napoleon I:een. Olihan Cæsarilla Pharsaloksen luona vastassaan järjestettyjä joukkoja, ja näiden lukumäärä oli paljoa helpompi arvioida kuin barbaarijoukkoja Galliassa. Kromayer sanoo Delbrückiä vastaan: »Cæsar parka! Jos hän nyt tahtoi ehdottomasti lörpötellä, minkätähden hän sen teki niin kömpelösti?»

Pompeiushan, eikä Cæsar, hallitsi merta. Ei siis sovi ihmetellä, jos Cæsar ei saanut kuljetetuksi enempää kuin 1400 ratsumiestä hevosineen ja 22 000 miestä roomalaista jalkaväkeä, kuten hän itse ilmoittaa. Ei myöskään ole lainkaan mahdotonta, että 400 ratsumiestä oli menetetty aikaisempien taistelujen aikana, ja että Pompeius voi häntä vastaan asettaa 7.000 ratsu- ja 45.000 jalkamiestä.

[58] Eräs juttu tältä sotaretkeltä kertoo, että Cæsar oli käskenyt sotilaitaan suuntaamaan keihäänsä ylhäisten roomalaisten keikarien kasvoihin, jotka ennen kaikkea pelkäsivät kauneutensa tuhoa.

Totuudensiemen tässä jutussa lienee seuraava: Vahvistaakseen harvalukuista ratsuväkeään ylivoimaista vihollistaan voistaan Cæsar oli antanut sen tueksi 2 000 parasta jalkamiestään. Mutta koska nämä eivät kyenneet miekoillaan tekemään mitään hevosen selässä oleville vihollisille, tuli heidän sen sijaan käyttää keihäitä, mutta ei heitto-, vaan työntöaseina, ja suunnata ne vinosti ylöspäin ratsastajia kohti. Selvästikin juuri tälle käskylle joku viikari sotilasten joukosta on antanut sen pilaselityksen, joka on sitten periytynyt jälkimaailmalle.

[59] Suurpiirteisyyttä on myöskin hänen merellä suorittamissaan urotöissä. Häneltä peräisin on ylpeä ajatelma »Navigáre necésse est; vivere non est necesse» (Purjehtiminen on välttämätöntä; eläminen ei ole välttämätöntä). Lausuma, jota käytetään mietelauseena vanhojen laivuriseurojen kokoushuoneissa, on tarkoitettu teroittamaan merenkulun suurta merkitystä. Plutarkhoksen mukaan Pompeius sepitti sen aikana, jolloin elintarvepula uhkasi Roomaa ja hän oli koonnut suuren viljalaivaston auttaakseen kaupunkia. Kun silloin puhkesi niin raju myrsky, että laivurit eivät uskaltaneet lähteä purjehtimaan, hän nousi itse erääseen alukseen ja käski sen päällikön nostaa ankkurin sanoen: »Sinun on pakko purjehtia; elämään sinua ei kukaan pakota.»

[60] Eräässä meritaistelussa 53-vuotias Caesar antoi uuden näytteen joustavuudestaan. Hänen täytyi viimein hypätä mereen päästäkseen ylivoimaa pakoon ja hän ui uskomattoman kestä västi erääseen laivaan, joka oli taistelulinjan ulkopuolella. Ja kuitenkin hän ui vain yhdellä kädellään, sillä toisessa hän piti muutamia tärkeitä asiakirjoja, jotka hän tahtoi pelastaa.

[61] Caecar vei hänen nuoren poikansa Roomaan, jossa hän sai erittäin hyvän kasvatuksen. Keisari Augustus naitti hänet myöhemmin erään Antoniuksen ja Kleopatran tyttären kanssa ja antoi hänelle osan Numidiaa hallittavaksi. Että nuorempi Iuba oli sivistynyt mies, sen hän osoitti historiallisella ja maantieteellisellä kirjallisella toiminnallaan.

[62] Malagan ja Sevillan välillä.

[63] Angprö'r.

[64] Shakespearen tuttu Cæsarin luonnekuva on sitävastoin luotu siinä hengessä, kuin imperaattori olisi elämänsä loppupuolella joutunut suuruudenhulluuden valtaan ja kadottanut terveen todellisuusvaistonsa.