Part 38

Traianus oli kuitenkin ennen kaikkea soturi. Hän suojeli voimallisesti valtakunnan rajoja. Vaarallisimmat viholliset Euroopassa olivat silloin _daakialaiset_, jotka asuivat alisen Tonavan pohjoispuolella suurella, kolmionmuotoisella alueella, joka lännessä rajoittui Tonavan sivujokeen Tiszaan, idässä Prutiin ja pohjoisessa Karpaatteihin. Daakialaisten varsinainen kantamaa oli alueen keskustassa Siebenbürgenin vuoristossa. Suurikasvuiset, jäntevät daakialaiset näyttivät hirvittäviltä tuuheine partoineen ja pitkine liehuvine hiuksineen. Puettuina paksuihin sarkavaatteisiin, jotka suojelivat heitä jonkinlaisen panssarin tavoin, he taistelivat äärimmäisen kiukkuisesti jalkaisin lyhyin miekoin ja pyörein kiivin. Mutta Traianus voitti heidät sitkeän vastarinnan jälkeen perin pohjin, ja heidän kuninkaansa surmasi itsensä. Daakiasta tuli nyt puoleksitoista vuosisadaksi Rooman valtakunnan äärimmäinen etuvarustus pohjoisia barbaarikansoja vastaan. Siebenbürgen muutettiin yhdeksi ainoaksi suureksi vuoristolinnoitukseksi. Vielä tänä päivänä on siellä lukuisia linnakkeiden ja muiden varustusten jäännöksiä roomalaisajalta. Daakian alkuperäinen väestö oli suuresti huvennut sodassa ja osittain myöskin tehty orjiksi. Nyt sinne muutti Rooman valtakunnan muista osista siirtolaisia, joita houkutteli osittain tasangon viljava maanlaatu — mutta ennen kaikkea Siebenbürgenin kultasuonet. Daakia roomalaistui niin perin pohjin, että siellä vielä tänäänkin puhutaan yhtä romaanilaista pääkieltä, romaaniaa, joka on italian-, espanjan- ja portugalinkielen sisarkieli. Romaanialainen nimittää ylpeästi itseänsä roomalaiseksi ja suuren keisari Traianuksen muisto elää vielä talonpoikien keskuudessa. He puhuvat Traianuksen valleista, Traianuksen linnakkeista ja linnoista ja linnunrataa he nimittävät »Traianuksen tieksi».

* * * * *

Sotapäällikkö, joka oli voittanut daakialaiset, tahtoi kukistaa myöskin parthialaiset. Vanhoilla päivillään hän ryhtyi toteuttamaan Cæsarin viimeistä sotasuunnitelmaa, jonka Nero olisi voinut toteuttaa, jollei olisi ollut niin kunnoton kuin oli. Traianus tunkeutui voittoisasti halki _Armeenian_ ja _Mesopotamian_, kulki _Tigriksen_ yli ja valloitti _Assyrian_ sekä teki kaikki kolme maata roomalaisiksi maakunniksi. Eufratin asemesta tuli Iraanin reunavuorista valtakunnan itäinen raja.

Juuri kuin Traianus oli äsken voitettujen alueiden olosuhteiden järjestelypuuhissa ja hillitsemässä syntyneitä kapinoita, kohtasi häntä vaikea sairaus, mikä pakotti hänet luopumaan päällikkyydestä. Hän luovutti sen sukulaiselleen _Hadrianukselle_, jonka hänen sitten kuolinvuoteellaan kerrotaan ottopojaksi ottamalla valinneen seuraajakseen. Itse aikoi Traianus lähteä Roomaan, mutta matkalla sinne hän kuoli Kilikiassa vuonna 117 kuudenkymmenenkahden vuoden ikäisenä. Hän oli viimeinen suuri roomalainen valloittaja. Hänen toimestaan Rooman valtakunta oli saavuttanut suurimman laajuutensa. Ei kuitenkaan mikään tämän suurisuuntaisen hallitsijan elämän työssä tee valtavampaa vaikutusta kuin ne yksinkertaiset, mutta oivallisen rakennustapansa vuoksi monumentaaliset leirilinnoitukset, joita hän rakennutti valtakunnan äärimmäisille rajoille erämaan reunaan roomalaisten sotilas- ja kauppateiden suojaksi, joita hän tunnetulla tarmollaan piti kunnossa tai uudelleen rakennutti. Valtavaa ja tukevaa on ylipäänsä kaikki, mitä Traianus on rakentanut. Hänen foruminsa, jolla hänen valtavan suuri ratsaspatsaansa on ja jota Italian nykyinen hallitus parhaillaan koettaa panna kuntoon, tekee kaikista Rooman keisaritoreista valtavimman vaikutuksen. Ylväs oli myöskin se riemukaari, jonka kautta tie sinne johti. Ja roomalaisen taiteen suuripiirteisimmän muistomerkin, Traianuspylvään kohokuvat kertovat keisarin urotöistä ja vaivannäöistä Daakiassa. Roomalaisen sotalaitoksen valtavasta ja monipuolisesta koneistosta saa näistä kuvista voimakkaan vaikutuksen. Mutta Traianuspylväs on myöskin sivistyshistoriallinen kuvakirja, josta saamme mielenkiintoisia tietoja Tonavan eri kansojen elämästä.

Kaikessa, mitä Traianus on luonut, ilmenee hänen suuripiirteisen henkilöllisyytensä, mutta myöskin maailmanvaltakunnan mahtavuus. Hänen suuruutensa oikea tausta on kuitenkin vasta hänen ylevä lempeytensä, joka on tehnyt hänestä kaikkien aikojen hallitsijain esikuvan. Hänen jälkeensä senaatti tervehti jokaista uutta princepsiä onnentoivotuksella: »Tule vielä onnellisemmaksi kuin Augustus, vielä paremmaksi kuin Traianus!»

HADRIANUS.

Hadrianus, josta tuli kasvatusisänsä seuraaja, oli hänkin syntyperältään espanjalainen. Hänen isänsä oli keisari Traianuksen serkku.

Vain suuresti epäillen lienee kuitenkin Traianus kuolinvuoteellaan päättänyt valita Hadrianuksen seuraajakseen, sillä hän aavisti Hadrianuksesta tulevan oman valloituspolitiikkansa vastustajan. Tosin uusi keisari oli näyttäytynyt olevan kelvollinen sotapäällikkö, mutta hän ei halunnut sodan laakereita. Sen sijasta hänestä hänen elämäntehtävänsä oli saattaa valtakuntansa kukoistukseen sen entisten rajojen sisällä. Hadrianus huomasi itsellään olevan kylliksi huolestuttavia tehtäviä ilmankin, että hänen olisi tarvinnut jännittää valtakunnan voimia äärimmilleen koetettaessa säilyttää Traianuksen valtauksia idässä. Oli huomattavissa kuohuntaa usealla taholla valtakunnassa, ja sekä etelässä että pohjoisessa barbaarikansat heti tarttuivat aseisiin, kun huomasivat, että valtakunnan sotavoimien päävoima oli viety Aasiaan. Hadrianus seurasi Augustuksen Varuksen tappion jälkeen antamaa esimerkkiä ja jätti oman onnensa nojaan Eufratin takaiset vallatut alueet välittämättä niiden tuomiosta, joiden mielestä oli epäroomalaista antaa legioonain kotkien perääntyä. Keisari kieltäytyi harkiten myöskin triumfista, jota senaatti oli hänelle kuolleen kasvatusisän puolesta tarjonnut. Hadrianus panetti juhlallisuudet toimeen, mutta hän ei seisonut, triumfivaunuissa itse, vaan niissä ajoi hänen suuren edeltäjänsä kuvapatsas voitonseppele päässänsä.

Ei vain Idässä, vaan Britanniassakin Hadrianus veti puolustuslinjaa takaisinpäin. Hän siirsi sen pohjois-Englantiin ja rakennutti poikki saaren, Tynen suusta idässä, linnakkeita täynnä olevan suojamuurin, uuden limesin. Vallin eteläpuolella oli useita lujia leirejä, jotka oli tarkoitettu suuremmille joukko-osastoille. »_Hadrianuksen vallin_» ja siitä vähän pohjoiseen Skotlannissa olevan vallin jäännöksiä, jolla vallilla Antoninus Pius[173] vahvisti Hadrianuksen linnoituksia, on vielä jäljellä.

Myöskin tässä kaukaisessa keisarikunnan osassa roomalaiset olivat aikana, joka oli kulunut Claudiuksen päivistä, antaneet näytteen heikkenemättömästä levenemisvoimastaan. Roomalainen sivistys oli hämmästyttävän nopeasti juurtunut Britanniaan. Täällä, kuten kaikkialla, oli sen levenemistä edistänyt monihaarainen tieverkosto, jonka roomalaiset levittivät saarelle. Siitä alkuasukkaat saivat kouriintuntuvan todisteen edusta olla Rooman alamainen. Useimmat roomalaiset sotaleirit olivat kasvaneet tai olivat kasvamassa suuriksi kaupungeiksi, joissa oli roomalaisia temppeleitä, kuurioita ja teattereita. Melkein kaikista Englannin kaupungeista on meidän aikanamme löydetty roomalaisia rahoja ja muita roomalaisajan muinaisesineitä. Britannian suurin kaupunki oli Lontoo, joka jo silloin oli kehittynyt huomattavaksi kauppa- ja merikaupungiksi täynnänsä brittiläisiä ja roomalaisia tuotteita. Druidien verinen jumalanpalvelus oli perin juurin hävitetty.

Hadrianuksen valli on kuvaannollinen suuren rakentajan ulkopolitiikalle. Hadrianus ei rikkonut koskaan rauhaa naapurien kanssa, vaan piti parempana ratkaista välinsä heidän kanssansa kaikessa sovussa. Mutta samalla kertaa hän huolehti siitä, että hänellä oli voimaa sanansa takana, kun tarvittiin. Hän ei rakennuttanut ainoastaan »Hadrianuksen vallia», vaan lisäsi myöskin limeslinnoituksia Reinin ja Tonavan välille. Daakiaa suojeltiin Karpaattiensolat sulkevilla linnakkeilla, Syyria sai arabialaisen limeksen suojaksi beduiinien hyökkäyksiä vastaan, ja Atlas-vuoriston pääsolaan perustettiin sulkulinnaksi Lambæsis[174] Saharan erämaanheimoja vastaan. Joka suunnalla valtakunta panssaroituu hyökkäyksiä vastaan. Huomaa selvästi, että _Rooman valloituspolitiikan aika on ohi_. Nyt on vain kysymys entisten alueiden puolustamisesta. Kaikkialle pitkin rajalinjoja on legioonia sijoitettu vartioimaan. Synkimmissäkin metsissä ja erämaissa roomalainen sotilas käsi alati miekankahvassa vartioi valppaasti »barbaareja». Sillä hän tietää tunnossansa, että hänen keisarinsa pitää vuorostaan häntä silmällä ja voi tulla milloin tahansa tarkastuskäynnille. Silloin on tiukat paikat.

Tämä hyvin järjestetty vartiointi turvasi roomalaisen sivistystyön. Tämä ja Hadrianuksen vakaa rauhantahto hankkivat keisarille niin suuren vieraiden ruhtinasten arvonannon, että he pyysivät häntä keskinäisten riitojensa välittäjäksi.

* * * * *

Traianus oli ollut ihanneroomalainen. Hadrianus oli enemmän _kreikkalainen_ ja _maailmankansalainen_ kuin vanhanlaatuinen roomalainen. Siksipä kreikkalaiset riemuitsivatkin saadessaan tiedon hänen valtaistuimelle nousustaan. Ja heillä olikin siihen syytä. Hadrianus on tehnyt enemmän kuin kukaan muu Rooman keisari lähentääkseen henkisesti toisiinsa Hellaan ja Rooman, antiikin maailman molemmat puoliskot, ja asettaakseen ne saman arvoisina toistensa rinnalle. Hänen aikanaan tapahtuu valtakunnan läntisessäkin puoliskossa lopullinen helleeniläistyminen. Hadrianus rakasti yli kaiken Platonia ja hänen unelmanaan oli toteuttaa suuren kreikkalaisen ajattelijan ihannevaltio, jossa hallitsijana olisi filosofi ja jossa koko yhteiskunta, virkamiehet etunenässä, olisivat ihanteellisen velvollisuudentunnon läpitunkemia ja pyrkisivät tekemään oikeutta kaikille. Hadrianus oli kiitollisempi Platonin kuin Dionysios tyrannin oppilas.

Ei kukaan Rooman keisari ole niin perin pohjin tuntenut 80 miljoonaa alamaistaan kuin Hadrianus. Suurimman osan hallitusajastaan hän oli matkoilla. Hänen ilonsa ja riemunsa oli matkustella ympäriinsä, oppia tuntemaan erilaisia maita, ihailla niiden luonnonkauneuksia ja sivistysaarteita sekä katsella historiallisesti huomattavia paikkoja kuten Plataian ja Mantineian taistelukenttiä tahi Miltiadeen, Epaminondaan ja Alkibiadeen hautoja. Kun Hadrianus tuli Trapezuntiin Mustanmeren rannalle, hänen piti päästä selville paikasta, missä »kymmenentuhatta» päästivät ilmoille ilonkirkunan, kun he ensimmäisen kerran saivat jälleen nähdä meren. Tällä »kaikkien salaisuuksien ja ihmeellisyyksien tutkijalla», kuten kirkkoisä Tertullianus häntä nimittää, oli suunnaton tiedonhalu. »Kaikki paikat, joista hän oli lukenut, hän tahtoi nähdä omin silmin», hänen muinoinen elämäkerran kirjoittajansa sanoo. Luultavasti myöskin jonkinlainen hermostunut levottomuus pakotti hänet aina olemaan liikkeessä. Roomassa hän ei koskaan viihtynyt oikein hyvin. Roomalaiset olivat liian raskasverisiä hänen eloisalle luonteelleen.

Hadrianuksen matkat käsittivät koko roomalaisen maailman aina kaukaisimmasta, lännestä, Britanniasta ja Herkuleen patsaista Syyrian ja pohjois-Arabian erämaihin, etäisimpään itään. Kreikassa hän viipyi kauan romanttisen haaveen lumoissa herättää Hellaan kunniakas muinaisuus jälleen eloon. Siinä tarkoituksessa hän ryhtyi lopettamaan temppelien ja muidenkin rakennusten valmistamistöitä, jotka olivat vuosisatoja olleet puolivalmiina, siksi että ne aikoja sitten olivat menettäneet alkuperäisen tarkoituksensa. Hän koetti myöskin elvyttää eloon kansanjuhlia, jotka osanottajien puutteesta olivat kuolleet vuosisatoja aikaisemmin. Tulos tästä oli kuitenkin vain teatteria.

Kerran kotimatkallaan Roomaan Hadrianus kulki Sisilian, toisen muinaiskreikkalaisen sivistysalueen halki. Täällä hän nousi Pindaroksen ylistämälle Etnalle. Kelpo työ viisikymmenvuotisen miehen tekemäksi, sillä vuori on 3 300 metriä korkea. Siltä kraatterilta, jolla filosofi Empedokleen sanotaan keksineen elämän arvoituksen, Hadrianus ihaili auringonnousua.

Mutta varsinainen Kreikka kuten Sisiliakin olivat ja pysyivät vain helleenisinä museoina. Suurempi menestys oli kreikkalaismielisellä keisarilla yrityksissään puhaltaa uutta elämää kreikkalaiseen sivistykseen Vähän-Aasian kukoistavissa hellenistisissä kaupungeissa.

Käydessään pyramidien ihmemaassa Hadrianusta kohtasi suuri suru, joka vaikutti koko hänen elämänkäsitykseensä. Kaunis ja rakastettava nuori bithynialainen paimen, nimeltään _Antinous_, johon keisari oli sydämestään kiintynyt, hukkui Niilin virtaan vuonna 130. Sanottiin, että hän oli vapaaehtoisesti käynyt kuolemaan herransa edestä. Erään ennustuksen mukaan näet Hadrianuksen elämä oli pelastettavissa vain siten, että joku vapaaehtoisesti uhraisi itsensä hänen edestään. Vainajan ylistykseksi keisari rakennutti temppelin ja pystytti kuvapatsaita sekä perusti erikoisen jumalanpalveluksen hänen kunniaksensa. Antinous-patsaat ovat myöhäisantiikin kauneimpia ja vaikuttavimpia taideteoksia. Niiden haaveellisia kasvoja varjostaa surumielisyys. Se on nuoruuden surua siitä, että kuolema korjaa satonsa elämän keväälläkin. »Tämän ihmeellisen kauniin nuorukaisen muodoissa» — kuuluisa norjalainen taidehistorioitsija Dietrichson sanoo — »ilmenee ensi kerran antiikin taiteessa surumielisyys ja haavemieli sanan varsinaisessa merkityksessä. Antinouskuva saa meidät aavistamaan enemmän, kuin mitä se ilmaisee. Se loihtii silmiemme eteen kukoistavan nuorukaisen, mutta samalla kertaa me kuulemme valitusvirren ja kumean kuolonsoiton hänen paariensa ääressä. Tämä Antinous tuntee itse kuolon toukan kalvavan hänen nuoruuttaan ja kauneuttaan. Siksi tämä taideteos on perikatoon tuomitun roomalaisen maailman oman kuolonaavistuksen ilmaus. Tässä viimeisessä ihannehahmossa antiikin taide astuikin hautaansa.»

* * * * *

Puolet hallitusajastaan Hadrianus vietti matkoilla. Mieluimmin hän matkusti jalkaisin ja teki kernaasti peninkulmanpituisia syrjämatkoja omin päin vain muutamia miehiä matkassaan. Hän oli _maailmanhistorian ensimmäinen matkailija_. Olisi kuitenkin väärin väittää, että hän matkusti vain huvin vuoksi. Kaikkialla, missä kulkikin, hän otti selon, millaiset olot kansalla oli, ja teki paljon työtä parantaakseen, mitä oli parannettavaa. Suurenmoinen hyväntekeväisyys ja ankara tarkastus kävivät tällöin käsi kädessä.[175] Hänen matkansa olivat samalla kertaa sekä matkailu- että tarkastusmatkoja, jollaisia ei kukaan muu Rooman keisari Augustuksen ajoista asti ollut tehnyt. Niistä kävi ilmi, että kaikki valtakunnan osat olivat yhtä likellä keisarin sydäntä. Kaikkialle, missä hän matkusti, hän jätti jälkeensä pysyväisinä muistomerkkeinä suurisuuntaisia rakennuksia. Hän perusti uusia kaupunkeja, m.m. hänen itsensä mukaan nimensä saaneen Hadrianópoliksen (Adrianopoli). Hän perusti satamia sekä rakensi siltoja ja teitä laajan valtakuntansa kaikkiin osiin. Ja tuskin oli kaupunkia, joka ei olisi saanut kiittää häntä vesijohdosta, teattereista, temppeleistä, kirjastoista, basilikoista, kylpylöistä tahi muista yleisistä rakennuksista. Ei yksikään Egyptin faarao, ei yksikään assyrialainen tai babylonialainen suurkuningas ole rakentanut niin paljon kuin Hadrianus. Hän on varmasti kaikkien aikojen suurin rakentaja. Matkoillaan hänellä oli aina mukana insinöörijoukkoja ja teknillisesti sivistyneitä työnjohtajia, niin että hän voi heti panna käyntiin ne työt, jotka hän tahtoi suorittaa. »Hadrianus oli myöskin verrattomasti suurin taiteenedistäjä kaikista valtaistuimella istuneista», Dietrichson sanoo.

Koskaan ei provinsseissa ollut vallinnut niin hyvät olot kuin »rauhanruhtinaan» niistä huolehtiessa. Silloin oli ilo elää. »Koko maailma on paratiisin kaltainen», huudahtaa ylenmäärin ihastuksissaan kuuluisa Aristeides niminen smyrnalainen kaunopuhuja, joka eli 2:sella vuosisadalla j.Kr. »Sodan», hän sanoo, »tunnemme nykyisin vain kuulopuheista tahi valtakunnan äärimmäisillä rajoilla, sen jälkeen kuin kansat ovat saaneet rauhan alituisista valtataisteluista, kaikesta vallanhimoisesta eri valtioiden keskisestä kilpailusta, josta kaikki sodat muinoin aiheutuivat. Surkuteltavia ovat vain ne ihmiset, jotka asuvat Rooman valtakunnan rajojen ulkopuolella ja joiden senvuoksi täytyy olla vailla tämän valtakunnan suomaa siunausta.» Voitettujen joukkoon kuuluvan miehen oikea kiitoshymni voittajalle, kiitos, jota ei lainkaan häiritse menneitten helleenisten suuruusaikojen katkera muisto! Ja toinen kreikkalainen kaunopuhuja, joka eli Ateenassa 3:nnella vuosisadalla, huudahtaa: »Rooman valtakunnan rajojen ulkopuolella ei ole elämää. Se, joka ei näe valtakuntaa, se ei näe aurinkoa.»

Mutta kauniilla taululla oli tahransa, ja ne johtuivat keisarin omasta luonteesta. Hadrianuksella ei ollut mielen tasapainoa, joka oli Traianuksen suuruuden edellytys. Rajaton valta teki hänet usein kohtuuttomaksi ja luonteeltaan ärtyiseksi. Erittäinkin hän oli hyvin arka arvostaan, kun oli arvosteltava kirjallisuutta ja taidetta. Tällöin oli aina viisainta olla vastustamatta keisaria. Eräästä kuuluisasta kaunopuhujasta kerrotaan, että hän meni aina naurettavuuden rajoille taidossa sulattaa korkean diletantin omapäisiä kirjallisia arvosteluja. Mutta kun hänen ystävänsä moittien kysyivät häneltä, kuinka hän voi siinä määrin häväistä itsensä paremman minänsä edessä, hän vastasi: »Onhan toki selvää, että se, joka vallitsee yli kolmeakymmentä legionaa, on oppineempi kuin kaikki muut!»

Hadrianuksen kärsimättömyys voi joskus muuttua julmuuksiksi, jotka ovat tahranneet hänen muistonsa. Ei ainoastaan yksi ja toinen yksityinen henkilö saanut kokea hänessä piilevän julmuuden purkausta — kerran hänestä tuli kokonaisen kansan pyöveli. Asianlaita oli niin, että Hadrianus oli perustanut roomalaisen siirtolan Jerusalemin raunioille ja rakennutti Iuppiterin temppelin sille paikalle, missä Jahvella oli ollut pyhättönsä. Se oli isku vasten kasvoja kaikille mooseksenuskolaisille. Mieslukuisina he nousivat erään miehen johdolla, joka ilmoitti olevansa Messias ja nimitti itseään »Tähtien pojaksi».

Sotaa käytiin rajulla kiihkolla, ja se ei päättynyt vähemmällä kuin että koko juudankansa Palestiinasta perinjuurin hävitettiin. On totisesti historian suurimpia ihmeitä, että juutalainen rotu siitä huolimatta, ollen hajallaan ympäri koko maailman, on kyennyt lähes kahden tuhannen vuoden ajan säilyttämään kansallisuutensa ja uskonnolliset perintätapansa.

Tuskallista sairautta, joka samaan aikaan kohtasi Hadrianusta, Israelin lapset pitivät Jahven oikeudenmukaisena rangaistuksena. Se synkensi hänen viimeiset neljä elinvuottansa. Kaikki maailman ihanuus ei kyennyt keventämään hänen tuskiansa. Turhaan hän keräsi ympärilleen kaikkea ihmeellistä, jota rikkaus ja taide kykenivät luomaan, ainutlaatuisen suurenmoiseen Tivolin likellä olevaan rakennukseen, nimeltään »Hadriani villa». Tämä loistelias ihmelaitos saattoi varjoon vieläpä Neron kultaisen talonkin. Huvilinnat niihin kuuluvine puistoineen ja rakennuksineen olivat kokonainen maailma pienoiskoossa, ja niiden sisälle mahtui kaikki, mikä vain voi tehdä elämän kauniiksi ja juhlalliseksi: lorisevia puroja ja vesiputouksia, kukkaspuutarhoja suihkulähteineen, pilarikäytäviä, stadion ja kylpylä, kirjasto, teatteri, sirkus ja temppeli. Täällä taidetta palvova ja luontoa rakastava romantikko vietti viimeiset elinvuotensa. Kun sairaus ja heikkous estivät häntä enää matkustamasta, hän tahtoi tehdä matkansa mielikuvituksen maailmassa ja jäljennytti siksi pienoiskoossa ne rakennukset ja näkemänsä paikat, jotka olivat tehneet häneen syvimmän vaikutuksen. Siellä vanha matkailija istui ja uneksi olevansa jälleen rakkaan Hellaansa notkoissa ja idyllisissä seuduissa. Täällä olivat taas Platonin Akademein, Aristoteleen Lykeion ja monet muut muistorikkaat paikat hänen rakkaasta Ateenastansa. Täällä hänellä oli Tempelaakso ja taidokkaasti valmistetun kanavan varrella oli egyptiläinen huvikaupunki Kanopos, jonne hän voi kulkea gondolissa ja nauttia virvokkeita rannalla olevassa ravintolassa. Kuvitelmaa, että oltiin Egyptin maaperällä, vahvistivat sfinksit ja jumalankuvat mustasta marmorista ja punaisesta graniitista sekä temppeli hieroglyfikirjoituksineen.

Vastavaikutuksen takia Hadrianuksen kerrotaan rakennuttaneen sekä Elysionin että Tartaroksen, mutta millaisia ne olivat, sitä emme tiedä. Tartaros oli luultavasti löyhkäävähöyryisten rikkilähteiden luona, joilla vieläkin on nimenä Lago di Tartaro.

Hallitsijan viittauksesta voi lehdoissa ja laaksoissa syntyä elämää ja niihin ilmestyä Olympoksen jumalmaailma; bakkanttijoukkoja parveili Tempelaaksossa, ja roomalaisen tarumaailman varjot vaeltelivat ympäriinsä Elysionissa ja Tartaroksessa.

Hadrianus keräsi huvilaansa taideteoksia kaikista maailman maista. Paikasta on senvuoksi tullut rikkain antiikin kuvapatsaiden löytökaivos, mitä tunnetaan. Miltei kaikki Euroopan museot ovat saaneet osansa Hadrianuksen huvilan taideaarteista, ja kuitenkin on niitä äärettömän paljon tuhottu aikojen kuluessa. Huolimattomat maanomistajat ovat m.m. poltattaneet kalkiksi joukoittain marmorikuvapatsaita ja marmoripylväitä.

Onnettomalle Hadrianukselle tuli taivaan valtakunnasta, jonka hän oli yrittänyt luoda maan päälle, kuitenkin helvetti. Ruumiin ja sieluntuskat tekivät hänen luonteensa hänen ystävilleen ja lähimmilleen melkein sietämättömäksi. Epätoivon hetkinä hän voi pyytää lääkäreitään antamaan hänelle myrkkyä tahi rukoilla orjiltaan armoniskua. Tautivuoteella hyökkäsivät hänen kimppuunsa epäluuloisuuden pahat hengetkin ja saivat hänet langettamaan pari epäoikeudenmukaista kuolemantuomiota.

Vuonna 138 rauhaton vaeltaja viimeinkin vapautui vaivoistaan 62 vuoden ikäisenä. Viimeinen, mikä tiedetään Hadrianuksen kädestä lähteneeksi, on muuan pieni runo, jonka hän kirjoitti kuolinvuoteellaan ja omisti omalle levottomalle hengelleen — oivallinen itsekuvaus: Tämän harvinaisen kaiukkaan ja herkkäilmeisen runon, jossa on m.m. käytetty runsaasti puolisointuja ja vastoin antiikkista tapaa joskus puhtaita riimejäkin, voisi suomentaa seuraavasti:

Sieluni, loppuiko lento? Veikko sa heikko ja hento, tunne en, kunne sa kuljet. Silmäs, jo suljet, kalvas oot, kylmä ja paljas, lakkas sun leikkis ja naljas.

Kaihoisia rivejä, jotka ilmaisevat hänen aidon helleenisen elämänrakkautensa, mutta samalla kertaa myös hänen tietoisuutensa kaiken mitättömyydestä! Askelen suureen tuntemattomaan hän on valmis astumaan arastelematta, vain kummastellen, kuulustellen.

ANTONINUS PIUS JA MARCUS AURELIUS.