Part 39

Hadrianus oli lapseksiotolla seuraajakseen valinnut hyvän ja hurskaan _Antoninuksen_ ja samalla kertaa antanut tämän vuorostaan ottaa lapsekseen seitsentoistavuotiaan _Marcus Aureliuksen_. Hadrianus oli nimittäin sydämestään kiintynyt tähän jaloon nuorukaiseen, jonka nimi _Verus_ (rehellinen) hänellä oli tapana tarkoituksellisesti muuttaa superlatiiviksi _Verissimus_. Heti kuin Marcus oli tullut täysi-ikäiseksi, hän tuli kasvatusisänsä kanssahallitsijaksi. Hänen kanssansa nousi taas filosofi valtaistuimelle, apostoliluonne, jota elähdytti stoalaisen opin toteuttamisen vakava pyrkimys. Aina lapsuudestaan asti hän oli hurskaan äitinsä vaikutuksen alainen, äidin, joka kasvatti häntä hyvyyteen toisia kohtaan. »Hän kehoitti minua myöskin», hän kertoo omaelämäkerrallisissa muistiinpanoissaan \ »pidättäytymään ei ainoastaan pahoista teoista, vaan myöskin pahoista ajatuksista ja rakastamaan yksinkertaista elintapaa, mutta inhoamaan rikkauden paheita.» Lämpimin kiitollisuuden tuntein kaikista hyvistä vaikutteista — Marcus Aureliuksen miellyttävimpiä luonteen piirteitä hän ylistää onneansa, että on jo aikaisin saanut oppia »huomaamaan, että hovissakin voidaan olla ilman henkivartioita, loistavia pukuja, soihtuja, kunniapatsaita ja sensemmoista turhamaisuutta ja että siellä voi elää melkein kuin yksityishenkilö, ilman että hallitustehtävien täyttäminen senvuoksi kärsisi vähintäkään haittaa.» Ja kaksitoistavuotiaana Marcus Aurelius teki itselleen lupauksen elää stoalaisten periaatteiden mukaan. »Jo lapsena hän saavutti niin täydellisen itsensähillitsemisen taidon», eräs hänen elämäkerrankirjoittajistaan sanoo, »että hänen kasvojensa ilme ei koskaan muuttunut, ei ilosta eikä surusta.» Hän kantoi mieluummin yksinkertaista »filosofinvaippaa» kuin keisarillista purppuratogaa. Hän nukkui paljaalla lattialla, niin että hän oli vähällä turmella luonnostaan heikon terveytensä. Ainoastaan hänen äitinsä tarmokas asiaan puuttuminen sai hänet lieventämään tapojaan niin paljon, että hän otti yösijakseen puulavitsan eläimennahka allansa. Hän seurusteli kernaimmin filosofien kanssa. Ensimmäisen konsulin viran, jonka hän määräsi, hän antoi filosofian opettajalleen, ja tätä nimitystä seurasi pian useita toisia samanlaisia.

Marcus Aurelius ei ollut kuitenkaan niitä, jotka kerskuivat stoalaisella hyveellisyydellään ja nyrpistivät nenäänsä niille, jotka eivät olleet »viisaita» ja oikeauskoisia. Hän liittyi kaikesta sielustaan siihen stoalaisen opin jalostettuun suuntaan, joka oli saanut alkunsa jalosta fryygialaisesta _Epiktetoksesta_, »raajarikosta orjasta», jota hänen raaka herransa kidutti, kunnes hänen toinen säärensä murtui ja hän tuli rammaksi ainaiseksi. Kun hän ei nyt enää näin ollen kyennyt työhön, hänet vapautettiin.

Mutta Epiktetoksen tulisielu voitti kaikki ruumiin raihnaisuudet. Hän läksi vaeltamaan ihmisten keskuuteen ja julisti oppiansa. Maailman pääkaupungissakin hän sai kiitollisia kuulijoita. Mutta tyranni Domitianus karkoitti hänet Roomasta. Hän sai sitten turvapaikan Epeiroksessa, jonne hän keräsi uskolliset oppilaansa ympärilleen. Hautakirjoituksekseen hänen kerrotaan laatineen seuraavan epigrammin elämästä köyhyydessä ja kärsimyksissä:

Orja Epiktetos olen, ruumiiltain rujo, raihnas, Mieronkiertäjä, vaan lempinä oon jumalain.

Epiktetos on voimakkaammin kuin kukaan muu pakanallinen ajattelija Länsimaissa saarnannut yleistä veljesrakkautta. Hän opetti, että kaikki ihmiset, kansallisuudesta huolimatta, ovat veljiä ja että tulee rakastaa myöskin vihollisiansa. Hän on tässä suhteessa »kerettiläiskuningas» Ekhnatonin länsimainen vastine.

Epiktetoksen sanat kaikuvat melkein kuin kristillinen saarna, kun hän puhuu siitä, millainen sen miehen tulee olla, josta on tuleva »ihmiskunnan opettaja». Hänen on itsensä täytynyt voittaa halunsa ja himonsa, täytynyt tulla puhtaaksi, niin että hänen oma esimerkkinsä voi vaikuttaa kuin parhain saarna. Köyhille ja onnettomille, jotka valittavat kohtaloaan, hänen tulee voida sanoa: »Katsokaa minua: minulla ei ole isänmaata, ei kotia, ei tavaraa eikä orjia kuten ei ole teilläkään. Minä nukun paljaalla maalla. Minulla ei ole vaimoa eikä lapsia — minulla ei ole muuta kuin maa ja taivas ja yksi viitta.» Epiktetos sanoo myöskin: »Filosofi voi aasin tavoin saada ruoskaa ja kuitenkin koko ihmiskunnan isän tai veljen tavoin rakastaa vieläpä lyöjiänsäkin.» Todellista vääryyttä ei nimittäin ole olemassakaan. Vääryys ei ole siinä, että joku loukkaa meitä, vaan omassa _mielikuvituksessamme_, että meitä on loukattu. Älä sentähden vihastu siihen, joka aiheuttaa sinulle jonkin n.s. vääryyden! Älä koskaan kuohahda! Älä luovu koskaan suuresta, ylevästä rauhallisuudesta! Vahingoittaahan paha ja ilkeä enimmän itseään ja hänen rangaistuksensa on se itsehalveksunta, joka aina seuraa syntiä. Asiat ja tapahtumat itsessään eivät tee meihin mitään vaikutusta, vaan ainoastaan se _kuvittelu_, mikä meillä on asioista ja tapahtumista.» Sama ajatussuunta kuin elealaisilla Parmenideella ja Zenonilla ja sofista Protagoraalla . Epiktetos kehittelee tätä ajatustaan edelleen käytännölliseen suuntaan ihailtavaksi, aito stoalaiseksi oppilauseeksi: »Älä pelkää sairautta, äläkä kuolemaa, äläkä köyhyyttä, mutta pelkää näiden _pelkoa_!» Muistuu mieleen, mitä Cicero kertoo opettajastaan, stoalaisesta filosofi Poseidonioksesta. Kun tämä kärsi mitä tuskallisimpia leinin kipuja, hän vain sanoi: »Ei auta yhtään, sinä tuska! Kuinka ponnistelletkin, en minä koskaan eläessäni myönnä, että sinä olet pahasta.»

Huolimatta niistä voimakkaista sukulaisuuspiirteistä kristinuskon kanssa, jotka ovat Epiktetoksen elämänkäsitykselle tunnusmerkillisiä, oli kuitenkin olemassa selvä oleellinen ero näiden kahden maailmankatsomuksen välillä. Epitetoksen lähimmäisenrakkaus on enemmän passiivista kuin aktiivista. Eroavaisuus esiintyy voimakkaana myöskin silloin, kun vertaa toisiinsa kristityn ja stoalaisen kantaa moraaliseen pahaan nähden: kristityn taholla leimuava siveellinen närkästys ja taistelu siveellistä turmelusta vastaan, stoalaisella ylväs, mutta passiivinen levollisuus, millä siveellisesti kehittyneempi korkeuksistaan katselee ihmisten hullutuksia. Stoalaisen mielestä on viisaudelle tunnusmerkillistä ymmärtävä _alistuvaisuus_ pahaan nähden. Taisteleminen on tuloksetonta, sillä kaiken mikä tapahtuu, on järkkymätön kohtalo edeltäkäsin määrännyt.

Tuskin missään pistää vastakohtaisuus kristittyjen ja stoalaisten välillä kuitenkaan selvemmin silmiin kuin ajateltaessa Jeesuksen sanoja: »Tulkaa lasten kaltaisiksi!» ja verrattaessa noihin sanoihin stoalaisten ylenkatsetta ymmärrykseltään kehittymätöntä ja siveellisiä periaatteita vailla olevaa lapsenmieltä kohtaan. »Mitä onkaan lapsi?» Epiktetos huudahtaa. »Pelkkää tietämättömyyttä ja tyhmyyttä!» Lapsipsykologiksi häntä tuskin voi sanoa! Ylipäänsä vaivaa stoalaista siveysoppia Epiktetoksellakin jonkinlainen vastenmielinen pikkumaisuus, jokapäiväinen siveellinen äksiisi, jollaisesta totinen kristillisyys on niin ihanan vapaa. Stoalaisten hyvekandidaatin täytyy suorittaa erikoisia itsehillinnän ja kaikenlaisen siveellisen hyvyyden kursseja ja sitten laskea yhteen esimerkiksi ne päivät, jolloin hänen on onnistunut pidättäytyä vihanpurkauksista.

Epiktetoksen oppilas Marcus Aurelius oli itse filosofinen kirjailija ja kirjoitti kreikaksi omaelämäkertakirjan nimeltään »_Itsetutkisteluja_», jonkinlaisen päiväkirjan sisäisestä elämästään, mietteistään maailmasta ja ihmisistä. Tätä kirjaa on sanottu maailman ensimmäiseksi pakanalliseksi hartauskirjaksi. Ankara roomalainen velvollisuudentunto on siinä yhtynyt korkeaan, epäitsekkääseen päämäärään pyrkivään harrastukseen. Meidän ei pidä — keisarillinen kirjailija sanoo — himoita maallista hyvyyttä, vaan tahtoa persoonallisesti jalostua ankaran siveellisen elämän avulla. Sisäinen elämä on yksin pysyväistä olemassaolossa. Mitä hyödyttää juoksennella alituisesti milloin sinne, milloin tänne huvituksia etsimään, pyrkiä maaelämän rauhaan, merelle tahi vuoristoon! Vetäydy sen sijaan omaan itseesi! Siellä on sinulla rauhallisin pakopaikka, minkä ihminen voi löytää, jos hän nimittäin syventyy sellaisiin ajatuksiin, jotka palauttavat sopusoinnun hänen olemukseensa. Jos teet näin, voit ylevän rauhallisesti ottaa vastaan yhtä hyvin onnen vaihtelut kuin ihmisten ilkeydenkin, joka todellisesti johtuu vain mielettömyydestä. Silloin myöskin voit voittaa kaipuusi ulkonaiseen kunniaan ja muuhun turhuuteen. Ennen pitkäähän sinä olet tomua ja tuhkaa, vain tyhjä nimi, kenties et edes sitä. Makedonian Aleksanteri ja hänen muulinajajansa ovat joutuneet kuoltuaan saman kohtalon alaisiksi. Joki, kuohuva virta on aika: tuskin on jotakin sukeltanut esille, kun se jo huuhtaistaan pois, ja toista työntyy esille — tullakseen vuorostaan poishuuhdotuksi.

Kuinka vähän näin ollen merkitseekään, mitä ihmiset meistä pitävät ja arvelevat? »Usein», Itsetutkistelujen kirjoittaja sanoo, »olen ihmetellyt, että ihminen, joka kuitenkin rakastaa itseään enemmän kuin kaikkia muita, panee vähemmän painoa omaan kuin toisten arvosteluun itsestänsä.» Ei, katso sisäänpäin! Siellä on hyvän lähde, lähde, joka ei koskaan kuivu. Salli sisälläsi olevan jumaluuden neuvoa sinua, niin sinusta tulee oikea mies. Silloin sinä alistuen suhtaudut kärsimykseen, sillä sekin tulee kaikkihyvältä kaitselmukselta, joka yksin tietää, mikä meille on parasta. Levollisena otat vastaan kuolemankin, »sillä hän, joka kutsuu meidät pois, on lempeä ja rakastavainen. Meidän tulee erota täältä iloisin mielin, kuten kypsä oliivi, joka vielä pudotessaankin siunaa puuta, joka sen on tuottanut, ja oksaa, joka on sitä kantanut. Ainoastaan ymmärtäväisille olennoille on suotu onni _vapaaehtoisesti taipua_ kaikkiin kohtaloihin. Täytyyhän kaikkien sitävastoin niihin _alistua_. Se, joka suree tai on jostakin syystä tyytymätön, on uhriporsaan kaltainen, joka potkii ja kirkuu teurastuspenkillä. Kun onnettomuus kohtaa sinua, älä siis sano: 'Kuinka onneton olenkin, että tämän piti minulle sattua!' Ei, ei niin, vaan: 'Kuinka olenkin onnellinen, että minä tästä huolimatta voin pysyä rauhallisena ja huoletonna, että nykyisyys ei minua murra enkä ole tuskissani tulevaisuudesta!'»

Lempeällä ja alistuvaisella katseella valtaistuimen filosofi katselee elämää ja ihmisiä. Hänen stoalaisuutensa ei ole tuota kylmää, kerta kaikkiaan valmista lajia, joka pöyhistelee sillä, kuinka paljon on kilvoittelevien ihmisten yläpuolella. Ei, lukiessaan Marcus Aureliuksen Itsetutkisteluja tuntee koko ajan olevansa herkkätunteisen luonteen seurassa, joka taistelee keskeytymätöntä taistelua omia heikkouksiaab ja suuren tuntemattoman tuottamaa tuskaa vastaan, joka on meidän kaikkien edessämme. Siksipä hän omalta kohdaltaankin tarvitsee kaikki ne lohtuperusteet, kaiken sen voiman, minkä hänen kehittynyt luonteensa ja ajatusvoimansa filosofian avulla voi hänelle hankkia. _Todellisesti nöyrä_ sielu on tällä maailmanhallitsijalla. Koko hänen elämänsä on senvuoksi rehellistä pyrkimystä korvata paha hyvällä. Hänen mielilauseitaan on: »Jos sinä huomaat jonkun olevan aikeissa tuottaa sinulle jotakin pahaa, niin sano rakkaudella ja lempeästi ilman koulumestarimaisuutta: 'Ei niin, lapseni! Minua sinä et tosin tällä vahingoita, mutta sinä vahingoitat itseäsi.' Jos joku halveksii minua», hän jatkaa, »niin se on _hänen_ asiansa. Minun asiani on katsoa, etten minä tee enkä sano mitään, joka on halveksittavaa. Jos hän minua vihaa, niin on sekin hänen asiansa, minun asiani on sitä vastoin olla rakastavainen ja hyväntahtoinen kaikkia kohtaan. Eiväthän kuolemattomat jumalatkaan tuskittele, että heidän on pakko ikuisesti olla tekemisissä huonojen ihmisten kanssa — päinvastoin he huolehtivat heistä kaikin tavoin. Mutta sinä, jonka itsesikin on pian täältä erottava, väsyt, vaikka itse olet yksi huonoista. On naurettavaa olla omaa vikaansa korjaamatta, jonka voi tehdä, mutta koettaa välttää toisten vikoja, joka on mahdotonta.» Kullakin meistä on varmasti tekemistä niin suurien omien heikkouksiemme kanssa, että meillä ei ole niinkään moista oikeutta ylpeillä olevamme kanssaihmistemme yläpuolella. Ilkeät ihmiset ovat vain surkuteltavia, sillä paha johtuu tietämättömyydestä.

Ja kun me luulemme, että joku ihminen on rikkonut meitä vastaan, kuinka usein teemmekään itsemme vikapäiksi väärään tuomioon! Paljonhan voi riippua olosuhteista, joita me emme tunne. »Ja ylipäänsä täytyy olla _hyvin_ perehtynyt olosuhteisiin voidakseen langettaa perustellun tuomion kanssaihmisemme menettelytavasta.»

Keisarillisen stoalaisen elämänviisaus pohjautui hyväntahtoisuuteen koko maailmaa kohtaan, totiseen ihmisrakkauteen, jonka hän keisariksi tultuaan toteuttikin harvinaisen inhimillisessä lainsäädännössä orjien, lapsien ja heikkojen parasta silmällä pitäen. Alamainen oli hänelle aina ennen kaikkea kanssaihminen, yksilö, ei koskaan vain osa suuresta persoonattomasta valtiokoneistosta. Hän ei katsellut, kuten niin monet muut hallitsijat, alamaisiansa vain valtion hyödyn abstraktiselta näkökannalta.

Mutta koskaan hän ei tehnyt hyvää kiitoksen toivossa, »sillä sehän olisi», hän sanoo, »samaa, kuin jos silmä pyytäisi palkkaa siitä, että se näkee, tai jalat siitä, että ne käyvät. Ihminen on tullut tänne tehdäksensä hyvää. Kun hän toimittaa jotakin yleishyödyllistä, saa hän senvuoksi siinä samassa myöskin palkkionsa.»

Marcus Aurelius oli siis useissa kohdin, Senecan ja Epiktetoksen tavoin, likellä kristillistä maailmankatsomusta. Ja kuitenkin hän oli, kuten Traianuskin, niin järkkymättömästi juurtunut antiikin ajatusmaailmaan ja aitoroomalaiseen patriotismiin, että hän pysyi uuden uskonnon taipumattomana vastustajana. Keisarina hän ei kumonnut Traianuksen säätämiä kristittyjen kohtelua käsitteleviä määräyksiä. Päinvastoin hän oli kaiken tarpeettoman julmuuden vastustaja toisen uskon kuin hänen omansa tunnustajia kohtaan. Mutta hänen oli tällöin taisteltava syvälle juurtunutta kansallista taikauskoa vastaan, joka jokaisen nälänhädän, jokaisen tulvan, jokaisen ruton aikana ilmeni yleisenä huutona: »Kristityt leijonille!» Eiväthän he tehneet mitään torjuakseen kunnon kansalaisten tavoin tällaisia valtion onnettomuuksia, sillä heidän oikea isänmaansa ei ollut Rooman valtakunta — heidän oikea kotinsa oli taivaassa. Täällä alhaalla maan päällä he olivat vain muukalaisia, joiden hartain toivo oli niin pian kuin mahdollista saada jättää tämä paha maailma. Onnettomuuksissa, jotka kohtasivat pakanoita, he näkivät Jumalan oikeudenmukaisen rangaistuksen. Ja kristittyjen jokapäiväisessä esiintymisessä oli jotakin härsyttävää. Olihan aito roomalaisesta kuohuttavaa nähdäkin, kuinka kristityt tekivät ristinmerkin Rooman jumalien temppelien ja kuvapatsaiden edessä ikäänkuin torjuaksensa jotakin pahaa. Nämä jumalathan olivat kuitenkin luoneet Rooman suuruuden! Mutta kaikkein julkeimmalta näytti siitä, joka ei nähnyt syvemmälle, marttyyrien uhmaileva ja riemuitseva tapa mennä kuolemaan. »Ylimielisiä kiihkoilijoita!» tällainen katselija arveli. Hillityistä stoalaisista oli »galilealaisten» kopeus erittäin vastenmielistä, ja Marcus Aurelius puhuu »Itsetutkisteluissaan» hyvin paheksuvasti siitä.

* * * * *

Mieluimmin hallitsijafilosofi olisi tahtonut pysyä yksinomaan filosofina koko elämänsä ajan. Mutta velvollisuus kutsui häntä. Vuonna 161 kuoli koko kansansa kaipaamana Antoninus, liikanimeltään Pius[176] hallittuaan rauhaisasti ja onnellisesti. Silloin oli nelikymmenvuotiaan Marcuksen vuoro tulla hänen seuraajakseen. Vaikka tehtävä tuntui raskaalta, niin olihan se kaikkiviisaan jumalan hänelle määräämä. Ja keisarinvalta soi hänelle sitäpaitsi suuremmat mahdollisuudet tehdä hyvää. Hallitsijaesikuvakseen hän otti suuresti ihailemansa kasvatusisänsä. Molempien rakkaimpia tehtäviä oli jatkaa Traianuksen ja Hadrianuksen hyväntekeväisyyttä ja ihmisystävällistä hallitustapaa.

Mutta toisiakin Traianuksen hengen mukaisia velvollisuuksia oli keisarifilosofin hartioilla, velvollisuuksia puolustaa valtakunnan rajoja. Idässä sota _parthialaisten_ kanssa leimahti jälleen liekkiin. Se saatiin kuitenkin hyvin pian onnelliseen loppuun, ilman että Marcus Aureliuksen tarvitsi siihen henkilökohtaisesti puuttua. Paljon vaarallisempi oli tilanne _Tonavalla_, missä Rooman valtakuntaa uhkasi uusi kansainvaellus, joka muistutti kimbrien ja teutonien vaellusta tai suurta germaanilaisten hyökkäystä Cæsarin ja Ariovistuksen aikoina. Aina Tonavalta kauas pohjois-Saksaan asti germaanit olivat Böömin _markomannien_ johdolla tehneet lujan liiton, ja heidän tarkoituksenaan oli nyt, kuten kimbriläisvaaran aikoina, anastaa itselleen uusia asuinsijoja Rooman valtakunnan alueella. Sinne he kaipasivat, aurinkoisempaan ilmanalaan, viljavampaan maahan, sillä kotona heillä oli vaikea elättää nopeasti lisääntyvää väestöä. Germaanien maanviljelys oli vielä alkuperäisellä asteella ja senvuoksi suuresti säistä riippuvaista; ja kun he eivät ymmärtäneet lannoittaa maata, se oli pian loppuun imetty.

Germaanien liikehtimisen aiheuttajina lienee tällä kertaa pidettävä _slaavilaisia kansoja_, jotka ahdistivat idästä päin. Germaanilaisen kansainvaelluksen takana voimme havaita siis slaavilaisen vaelluksen. Monien hyvintunnettujen germaanilaisheimojen nimien joukkoon ilmestyy nimittäin tämän ajan historiallisissa lähteissä paljon uusien kansojen nimiä, jotka näyttävät asuneen Weickselin varrella sekä Karpaateilla ja olleen slaaveja. Kuvaavaa on myöskin, että siinä voitonpylväässä, jossa näitä germaanilaissotia ylistetään, esiintyy epäämättömästi slaavilaisen rodun tyyppejä.

Se seikka, että germaanit heittäytyivät Tonavan rajoja vastaan, johtui siitä, että roomalaisten täytyi viedä sieltä useampia legioonia itärintamalle, minkä rintaman joukot nyt kuten aina olivat veltostuneet ja olivat liian heikkoja tehokkaaseen rajanpuolustukseen parthialaisia vastaan.

Markomannien johdolla siis germaanit vuonna 167 murtautuivat _Pannoniaan_, nykyiseen Unkariin, ja tuottivat Rooman armeijalle suuren tappion. Sitten he kulkivat edelleen lounaaseen päin, menivät Alppien yli ja tunkeutuivat pohjois-Italiaan. _Markomannilais_sodat alkavat.

Heti kuin germaanilaisjoukot olivat murtautuneet rajalinnoitusten läpi, maa oli heille avoinna, sillä kaikki roomalaiset joukko-osastot, jotka olisivat jotakin merkinneet, olivat tällöin sijoitetut rajoille ja siviiliväestö oli jo aikoja sitten menettänyt kykynsä puolustaa kotia ja kotiliettä, sitä mukaa kuin Rooman armeija oli muuttunut ammattiarmeijaksi. Ainoastaan elvyttämällä eloon roomalaisten muinoinen asekuntoisuus, yleisen asevelvollisuuden jälleen toimeenpanemisella Rooman valtakunta olisi ajan mittaan voitu pelastaa.

Kauhua, minkä eteenpäinryntäävät germaanit herättivät kansan keskuudessa, joka ei 270 vuoteen ollut nähnyt ulkoista vihollista rajojensa sisällä, on helpompi ajatella kuin kuvailla.

Marcus Aureliuksen täytyi itsensä lähteä sotaan. Ja vaikka hän oli ruumiiltaan heikko, hän täytti tunnustusta ansaitsevalla tavalla sotapäällikönkin tehtävät. Nämä tehtävät tosin helpottuivat, kun hän sai aikaan rauhan parthialaisten kanssa. Silloin voitiin Tonavan legioonat kutsua kotiin uudelle sotanäyttämölle; ja heti kuin nämä joukot oli ehditty laivata Italiaan, keisari itse läksi niiden etunenässä tunkeilijoita vastaan, ajoi heidät Alppien yli ja valloitti takaisin Pannonian. Mutta kaksitoista vuotta yhdeksästätoista hallitusvuodestaan hänen täytyi viettää telttaleirissä torjuakseen niitä kansanaaltoja, jotka yhä uudelleen tekivät ryntäyksiään. Saadakseen varoja pitkäaikaiseen sotaan hänen täytyi pantata vieläpä kaikki ne loistavat kulta- ja hopea-astiat ja muut kalleudet, joita Augustuksen ajoista asti oli koottu keisarilliseen talouskalukamariin.

Näinä koettelmusten vuosina filosofiset mietiskelyt pitivät hänen sieluansa tasapainossa. Kuinka mitättömältä näyttikään hänestä sotainen kunnia tähän itseensä syventymiseen verraten! »Mitäpä ovatkaan», hän huudahtaa, »Aleksanteri, Cæsar ja Pompeius Diogeneen, Herakleitoksen ja Sokrateen rinnalla? Nämä tutkivat olioita sekä niiden syitä ja ainesosia ja noudattivat omaa järkeään. Edellisillä taasen — miten moninaisia huolia ja monenlaista orjuutta!» Filosofoivan keisarin »Itsetutkistelut» alkoivat syntyä näihin aikoihin sodan melun hänelle suomina rauhallisina välihetkinä. 1600 vuotta myöhemmin toinen voimakastahtoinen ruhtinas sai voimaa ja tukea Marcus Aureliuksen miehekkäästä elämänviisaudesta vastoinkäymisen ja yksinäisyyden raskaina hetkinä. Tämä ruhtinas oli Fredrik Suuri.

Tämän stoalaisen keisarin uhrimieli ja luottamus kannustivat hänen sotureitaankin uusiin miehuuden ja kestävyyden osoituksiin. Nämä hänen ominaisuutensa merkitsivät enemmän kuin hänen sotilaallinen kykynsä. _Sitä_ monet upseerit eivät hänellä tunnustaneetkaan olevan. He puhuivat halveksien keisarista, joka menetti aikaansa niin hyödyttömiin puuhiin kuin kirjoitelmien laatimiseen leirissä, ja arvelivat, että valtakunta tarvitsisi sotilaskeisarin.

Viimein Marcus sai sodan siirretyksi markomannien omalle alueelle ja valloitti heidän pääkaupunkinsa. Silloin useimmat näiden liittolaisista luopuivat, ja toisia kohtaan keisari käytti sekä voimaa että lempeyttä.

Mutta oli vaikeata saada aikaan pysyvää rauhaa. Kesken uusia varusteluja markomanneja vastaan jalo Marcus Aurelius kuoli kansansa onnettomuudeksi vuonna 180 pitkälliseen, kiduttavaan kulkutautiin, jonka aikana vain hänen erinomainen velvollisuudentuntonsa oli pitänyt hänet pystyssä. Hän oli silloin leirissä Vindobonan, nykyisen Wienin luona. Stoalainen keisari tervehti kuolemaa vapauttajanaan. Kuolinvuoteellaan hän puheli ystäviensä kanssa hänelle ominaiseen keveään sävyyn kaiken mitättömyydestä ja lopetti sanoen, ettei kuolemasta senvuoksi ollut välitettävä. Kun kaikki puhkesivat itkuun, hän sanoi: »Miksikä itkeä? Ajatelkaa sen sijaan armeijan pelastamista! Minähän menen vain ennen teitä kaikkia. Hyvästi!»

Historian Pantheonissa ei ole monta esimerkkiä niin kauniista inhimillisen nöyryyden ja ylevän kuninkaallisuuden yhtymisestä, kuin millaisena se esiintyy Marcus Aureliuksessa. Täydellä syyllä ja sanan kauneimmassa merkityksessä häntä voi nimittää pakanuuden pyhimykseksi, mutta pyhimykseksi, joka ei vain syventynyt omaan parempaan minäänsä, vaan myöskin miehekkäästi täytti velvollisuutensa tässä pahassa maailmassa. Voi vain, kuten Renan niin hienolla ymmärtämyksellä sanoo, aavistaa, »mitä hänen raadeltu sydän parkansa on kärsinyt, aavistaa kaiken sen hillityn mielipahan, joka kätkeytyi hänen kalpeiden kasvojensa, hänen rauhallisen hymynsä taakse. Hän on koko elämällään todistanut, että viisauden alku on sanoa onnelle jäähyväiset ja varmin tie löytää _oikea_ onni. Ei ole ihanampaa iloa kuin se, joka jälleen palaa, sittenkuin on luovuttu maallisista iloista.»

* * * * *