Part 37

Kun vulkaaninen purkaus oli ohi, henkiinjääneet luonnollisesti palasivat kaupunkiinsa. He huomasivat pian toivottomaksi koettaa kaivaa sitä esiin, mutta he pelastivat, mitä oli pelastettavissa, rahoja, koristeita, taideteoksia ja muita kalleuksia, vieläpä talojen marmoripäällystänkin, missä siihen pääsi käsiksi. Vuosien kuluessa ympärillä asuva väestö käytti kaiken, mikä pisti esille tuhkakerroksesta, rakennusaineeksi. Sitten kaupungin päällä oleva tuhkakerros kasvoi uusista purkauksista ja ylimmäksi pinnalle muodostui viljava maakerros, josta viiniköynnökset ja hedelmäpuut puhkesivat jälleen kasvamaan. Näin ihmiset vähitellen unohtivat, että mullan alla oli kokonainen kaupunki haudattuna. Vasta 1700-luvun puolivälissä Pompeji jälleen löydettiin. Ne kaivaukset, joihin siellä silloin ryhdyttiin, olivat kuitenkin huolimatonta ryöstöä. Vasta vähän kauemmin kuin vuosisata tämän jälkeen vieläkin jatkuva tieteellinen tutkimustyö alkoi. Kaksi kolmasosaa kaupungista on nyt saatu päivänvaloon.

Meidän päivinämme voi taasen tulla Pompejiin yhden kaupungin portin kautta ja eläytyä siellä kaksi tuhatta vuotta sitten elettyyn elämään. Kadut on siellä, kuten meidän päiviemme Napolissakin, tehty suurista laavaliuskoista, mutta ne eivät ole hauskoja rankkasateessa, sillä katuojiani ole. Asuinhuoneet vaikuttavat ulkonaisesti synkiltä, melkein vankiloilta, riippuen siitä, että siihen aikaan ei vielä käytetty ikkunaruutuja. Kauniita lasiastioitahan oli jo kauan kyetty valmistamaan, mutta ikkunalasi oli vielä hyvin harvinainen ylellisyys. Yleisemmäksi se tuli vasta keskiajalla. Roomalaistalon huoneet eivät senvuoksi saaneet päivänvaloansa kadulta, kuten meidän huoneemme, vaan — kuten Itämaiden talot vielä tänäänkin, rakennuksen keskellä olevasta hallista. Tässä huoneessa, n.s. atriumissa, oli suuri neliskulmainen reikä katossa, josta sekä päivänvalo että sadevesi virtasi sisään. Vesi virtasi keskellä lattiaa olevaan vesisäiliöön, joka hienommissa taloissa tavallisesti oli myöskin suihkukaivo. Ei näet koottu ainoastaan sadevettä, vaan oli myöskin saatavissa raikasta juomavettä Vesuviuksen pohjoisrinteiltä tulevasta vesijohdosta, josta myöskin Herculaneum näyttää saaneen vettä. Lyijyputken palaset, joita on löydetty sieltä täältä raunioiden keskeltä, ovat sen jäännöksiä.

Roomalaisen asuintalon suuren hallin ympärille ryhmittyivät pienemmät ikkunattomat huoneet, joihin johtavat korkeat ovet oli tapana pitää päivisin avoinna. Tavallisesti atriumin ja sen ympärillä olevien huoneitten takana oli toinen suuri avonainen huone ympärikiertävine pilarikäytävineen, joka huone mielellään muutettiin puutarhaksi, niissä siellä täällä oli suihkulähteitä ja kuvapatsaita. Hienommissa taloissa oli lattiat laskettu mosaiikilla[167] ja seinät maalauksin koristettu. Napolin kansallismuseossa on suurenmoisen runsas kokoelma seinämaalauksia, jotka on pelastettu hävinneistä Campanian kaupungeista, ennen kaikkea Pompejista. Niitä on noin 3 000 kappaletta. Ylipäänsä näissä nyt jo hävinneissä yhteiskunnissa on käytetty niin runsaasti taiteellista koristelua, että me, kahdennenkymmenennen vuosisadan lapset, joudumme ihmetyksiimme. Ja kuitenkin on tällöin kysymys vain muutamista suhteellisen vähäpätöisistä maaseutukaupungeista. Kuinka suunnattoman paljon voimakkaampi vaikutelma olisikaan ollut, jos meidät olisi viety suuriin taidekeskuksiin niiden loistopäivinä! Ovathan antiikin taideaarteet glyptoteekeissämme vain sen runsaan taiteen vähäpätöisiä pirstaleita, joka kerran teki kauneuden maailman jokapäiväiseksi leiväksi ei vain, kuten meidän päiviemme suurkaupungeissa, muutamille harvoille valituille, vaan kokonaisille kansoille.

Melkein kaikkialla kiintyy katseemme vaeltaessamme Pompejin katuja pitkin kauppapuotien ja ravintolain ovien päällä oleviin ilmoituksiin. Kummankinlaisia huoneistoja on paljon. Viinitupa on melkein jokaisessa kadunkulmassa. Muutamassa on jalon juoman eri lajien hinnat ilmaistu seuraavin sanoin: »Täällä saa juoda assin[168] edestä. Kaksoisassilla saa parempaa viiniä ja neljällä assilla juodaan falernumilaista.» Että viini voi olla voimakasta, ilmenee erään ravintolan seinälle piirretyistä kaksimielisistä sanoista. Epävarmalla kädellä ravintolan vieras on koettanut ilmaista, mitä hänen yhtä epävarma kielensä jokelteli. Se on saanut seuraavanlaisen muodon: »Kaikki mitä — kaikki mitä viinistä syntyy — kaikki, mikä — kaikki, mikä syntyy viinistä...» Pitemmälle ei kirjailijamme päässyt ajattelussaan.

Toisessa kapakassa voimme taas kuvitella kuinka tyytyväinen suunnilleen oli vieras, joka kirjoitti pilariin seuraavat sanat isännästä: »Sinä olet valehtelija: sinä myyt vettä ja itse juot sekoittamatonta viiniä.»

Paikoitellen koristavat seiniä seuraavantapaiset vuokrailmoitukset: »Vuokrattavana Arrius Pallion tontilla ensimmäisestä päivästä heinäkuuta: kauppapuoteja niihin kuuluvine parvekehuoneineen ja loistohuoneita yksi kerros ylempänä kuin myöskin kokonainen talo. Halukkaat vuokraajat kääntykööt Primuksen Nigidiuksen orjan puoleen.» Hotelli Elefantti — se komeilee nimittäin elefantinkuvalla kilvessään — houkuttelee tiedonannollaan: »Täällä voi saada asunnon, jossa on ruokapöytäsohva ja kolme vuodepaikkaa.» Muutamassa toisessa paikassa on pidetty tarpeellisena ilmoittaa: »Eräästä kauppapuodista kadotettu kupariastia. Se, joka voi hankkia sen takaisin oikealle omistajalleen, saa 65 sestertiä. Se, joka voi ilmiantaa rosvon, saa...» (loppu epäselvää) Erittäin lukuisia ovat gladiaattorinäytöksien ilmoituslehtiset. Toimeenpanijat ilmoittavat, että telttakatos viritetään areenan ylle suojaamaan auringonpaisteelta, aivan samoin kuin meidän päivinämme ja ilmastossamme ilmoitetaan: »Sirkus on hyvin lämmitetty.»

Toisenlaatuisia ovat ne kirjoitukset, joita enemmän tai vähemmän ilkivaltaisesti on kirjoituspuikolla tai jollakin terävällä esineellä tehty talojen seinien kalkkirappaukseen. Ne voivat olla Vergiliuksen, Propertiuksen tahi Ovidiuksen säkeitä ja osoittavat siis, että nämä runoilijat olivat Pompejissa hyvin tunnettuja. Toinen laji seinätöherryksiä todistaa kirjoittajansa leikillisyyttä, kuten silloinkin, kun muuan koiranleuka mitä juhlallisimpaan sävyyn piirtää ilmoituksen, että hänelle on 6. p:nä kesäkuuta vuonna 29 syntynyt aasinvarsa. Mutta paljon useammin kirjoitukset ovat ivallisia. Muuan ilkeä ihminen ivailee esim. lenkosääristä Miccio raukkaa piirtämällä seinälle X:n allekirjoituksin: »Katsokaa Miccion kuvaa!» Ei ole myöskään mahtanut olla hauskaa tungettelevasta Tertiuksesta lukea jumaloimansa Virgulan lopullinen selitys: »Sinä olet aivan liian kuivakiskoinen.» Yhtä epäystävällisesti on kirjoitettu sen talon seinään, jossa Verus asuu. _Verus_ merkitsee »totinen», ja se on antanut aihetta seuraavaan sanansutkaukseen: »Täällä, missä Verus asuu, ei tunneta totuutta.» Täysin selvä on myöskin seuraava avonainen kirje: »Samnius tervehti Corneliusta: Mene ja hirtä itsesi!»

Ettei osa tällaisia julkisia tiedoituksia ja kehoituksia ole jäänyt asianomaisilta itseltään huomaamatta, voidaan päättää siitä, että vihaisella kädellä on vedetty viiva niiden yli.

Eräs ilkeämielinen henkilö on tullut häirityksi, juuri kun hän oli töllöttämässä talon seinään pahoja toivotuksiaan vihamiestään kohtaan. Hän ei ehtinyt pitemmälle kuin sanoihin: »Agaton, Herenniuksen orja, rukoilee Venusta...» Sitten tuli toinen ja täydensi lauseen: »että hän itse tulisi kirotuksi.» Työssään keskeytetyksi on tullut myöskin se mustasukkainen nainen, joka alkoi kirjoittaa seuraavia varoituksen sanoja kilpailijattarelleen: »Nicerate, sinä irstas emäsika, joka keimailullasi houkuttelet Felicion portillesi, ajattele kuitenkin...»[169]

Kun toisessa paikassa lukee sanat »Alas Nucerialaiset!» näkee heti mielessään sen suuren tappelun, joka noin vuonna 60 j.Kr. puhkesi Pompejin amfiteatterissa kaupungin oman väestön ja naapurikaupungista Nuceriasta tulleiden katselijani välillä ja josta oli seurauksena, että Nero kymmeneksi vuodeksi kielsi kaikki esitykset teatterissa.

Sitävastoin tuntuu oikein sydäntä lämmittävältä lukea, mitä rakastavan naissydämen on ollut pakko uskoa mykälle seinälle näillä sanoilla: »Methe rakastaa Chrestusta sydämestänsä. Olkoon Venus, Pompejin suojelusjumalatar heille suosiollinen, ja eläkööt he aina sovinnossa!» Kenties tätä kirjoitusta voidaan pitää jonkinlaisena kihlausilmoituksena ajalla, jolloin ei ollut sanomalehtiä, missä niitä julkaista. Sitävastoin on varmastikin yksinomaan lemmensairaan nuorukaisen sydämen huokaus, joka panee hänet antamaan Augustinalleen nimen Aphrodite, joka vastannee nykyaikaista »Augusta, oma enkelini!» Näin meneteltiin yksinkertaisten ihmisten kesken. Sen sijaan, että olisi lähetetty rakkauskirjeitä, mentiin rakastetun asunnolle ja kirjoitettiin kaihoisa rakkaudentunnustus seinälle.

* * * * *

Nämä katsaukset kansansielun komeroihin pyrkivät korvaamaan jossakin määrin sitä, että kirjalöytöjä ei ole lainkaan tehty Pompejissa. Siellä koottujen seinäkirjoitusten luku sitä vastoin nousee useampiin tuhansiin. Ei tarvinne sanoakaan, että suuri osa niistä on sellaisia, joita ei sovi kääntää. Sen ajan jätkillä oli sama halu töhriä seinille rumia sanoja kuin meidänkin aikanamme.

* * * * *

Kierrellessämme ympäri Pompejissa on meillä tilaisuus todeta, että siellä oli runsaasti verstaita ja tehtaita, erittäinkin nahkurinverstaita, kutomoita, villakankaiden vanutuslaitoksia ja värjäämöitä. Eräässä vanutuslaitoksessa on vielä jäljellä kolme suurta ammetta, joissa vanuttajat polkemalla muokkasivat villakangasta, kunnes siitä tuli kiinteätä ja pehmyttä huopaa.

Pompejissa on ollut kolme yleistä thermiä ja pari pienempää yksityistä kylpylaitosta; ja sehän on 20 000 asukkaan suuruiselle kaupungille kunnioitettava saavutus. Muuan kaupungin omista rakennuksista oli luovutettu urheilu- ja aseharjoituksia harrastavalle nuorisokerholle. Sisäänkäytävän seiniin on maalattu voitonmerkkien ja gladiaattorivarustusten kuvia. Muita julkisia rakennuksia ovat teatterit, amfiteatteri ja temppelit, jotka ovatkin kaupungin kauneimmat koristukset. Amfiteatterin miekkailijat asuivat erikoisessa gladiaattorikasarmissa kopeissa, ulkomaailmasta eristettyinä, aivan kuin vankilassa. Muuatta koppia on selvästi käytetty rankaisukoppina. Sieltä on nimittäin löydetty jalkarauta ja jonkinlainen jalkapuu, jossa on sijaa useammallekin rangaistavalle.

Kaupungin sydän on luonnollisesti sen forum, uskonnollisen ja valtiollisen kuten liike-elämänkin keskipiste. Vähäisen mielikuvitusta avuksi ottaen voimme siellä kulkiessamme asettua keskelle sitä elämää, joka kaksi vuosituhatta sitten vallitsi torilla ja sen ympärillä olevissa julkisissa rakennuksissa, kauniiden pilarikäytävien reunustamissa kauppahalleissa ja suuressa basilikassa. Tämän rakennuksen toisessa päässä tuomioistuin korokkeellaan ratkaisi oikeusjuttuja, samalla aikaa kuin suuren huoneiston toisissa osissa kansa kerääntyi ryhmiin vaihtamaan uutisia, pohtimaan valtiollisia ja kunnallisia kysymyksiä tai tekemään kauppaa keskenään.[170]

Kunnallisen elämän harrastuksen vilkkauden, ainakin vuosittain uusiintuvien pormestarin ja muiden luottamusmiesten vaalien aikana, voimme nähdä niistä monista ponnekkaista vaalikehoituksista, jotka punaisella värillä on laadittu talojen seiniin, muureihin ja pilareihin. Sekä yksityiset henkilöt että kokonaiset järjestöt harjoittavat tällä tavoin vaalikiihoitusta ehdokkaidensa puolesta ja ylistävät heidän rehellisyyttään, lahjomattomuuttaan j.n.e. Puusepillä on ehdokkaansa, värjäreillä, kultasepillä omansa; kalastajat ja hedelmäkauppiaat, ajurit ja kantajat — kaikki kiittelevät omia ehdokkaitaan. Venuksen papitkin harjoittavat vaalikiihoitusta, Isiksen papit samoin. Leipurit suosittelevat erästä Julius Polybiusta miehenä, joka »huolehtii siitä, että saadaan hyvää leipää» ja muulinajajat ovat päättäneet yksimielisesti äänestää Crispius Pansaa. Naisetkin ovat mukana ja antavat suosittelujaan. Tekee miellyttävän vaikutuksen, ettei näe ollenkaan vastustajien mustaamista, mikä välttämättömästi kuuluu nykyaikaisen vaalitaistelun menettelytapoihin. Sitävastoin on välistä käytetty pilaa apuna.[171] Epämieluista ehdokasta vastustetaan antamalla »juhlajussien veljeskunnan» suorittaa kiihoitusta hänen hyväkseen. Toinen vastaehdokas tehdään naurettavaksi ilmoittamalla, että »kaikki unikeot äänestävät Vatiaa» ja saman ehdokkaan puolesta annetaan »kaikkien hirtehisten» mennä tuleen.

* * * * *

Pompejin onnettomuustoverista Herculaneumista on vasta vain pieni osa kaivettu päivänvaloon johtuen siellä suoritettavien kaivausten vaikeudesta. Osaksi on nimittäin uusi kaupunki Résina, jossa on yli 20 000 asukasta, kasvanut hautautuneen muinaisajan kaupungin päälle, osaksi oli Herculaneumin peittänyt tuhkakerros aluksi niin vahvasti sateen liottamaa, että se muuttui liejumassaksi, joka on sitten ajan pitkään kovettunut karstakiven tapaiseksi aineeksi.[172] Tämän 20—30 metrin vahvuisen kerroksen läpi on hyvin vaikea tunkeutua. Mutta vastapalvelukseksi se on muodostanut mitä parhaimman suojan muinaisjäännöksille; ja äskettäin käyntiin pannut tieteelliset kaivaukset lupaavat senvuoksi kauniin sadon taideaarteita, joita jo nyt saa ihailla Napolin museossa. Erittäinkin toivotaan tehtävän runsaita papyruslöytöjä.

Nykyisin ei onneksi tarvitse pelätä sellaisia tuloksia kaivauksista kuin 1700- ja 1800-luvuilla: että Herculaneumin pronssipatsaat saivat vaeltaa sulatusuuniin ja että Resinan lapset pelasivat keilaa maanalaisen aarrekammion marmoripäillä.

Odotettavien löytöjen herättämää innostusta on kuitenkin hillitsemässä se tosiasia, että Herculaneum oli vain pieni, vähäpätöinen kaupunki, jonka asukasluku oli korkeintaan kymmenes osa Pompejin asukasluvusta.

Näiden seutujen kaivauksista ovat hyvin huomattavia nekin, joita on tehty _Boscorealen_ kylässä, kolmen kilometrin päässä Pompejista. Siellä on eräässä muinaisroomalaisessa huvilassa löydetty hämmästyttävän runsaasti koristuksia ja kultarahoja sekä luultavasti suurin antiikkinen hopea-aarre, mitä milloinkaan on tavattu. Kuivan hohkakivimassan suojaamina nämä esineet ovat kärsineet pienempiä vaurioita kuin Hildesheimin astiat, jotka olivat alttiina maan kosteudelle. Suurin osa Boscorealen kalleuksista ostettiin tuota pikaa Louvre'in museon laskuun — noin 4 000 000 markasta, sanotaan. Kuitenkin British museum ja toisetkin kilpailijat olivat sitä ennen ehtineet saada osan löydöstä haltuunsa. Maanomistaja, joka itse suoritti kaivaukset, teki niin hienon kaupan, että hänestä tällä tempulla tuli miljonääri.

Myöhemmin on Boscorealessa kaivettu esille vieläkin paremmin säilynyt roomalainen huvila, jossa on tavattoman mielenkiintoisia seinämaalauksia.

Kirjallisuutta:

Wilhelm Engelmann, Neuer Führer durch Pompeji.

Albert Ippel, Pompeji.

August Mau, Pompeji in Leben und Kunst.

Johan Bergman, Pompeji (Kirjallisuusluettelo). — Upptäckterna i Boscoreale vid Pompeji.

Gaston Boissier, Promenades archéologiques. Rome et Pompéi.

A.B. Drachmann, Fra den romerske Keisertid.

Friedrich von Duhn, Pompeji, eine hellenistische Stadt in Italien.

August Mau, Geschichte der decorativen Wandmalerei in Pompeji.

Rudolf Röding, Pompeji.

Franz Winter, Die hellenistische Kunst in Pompeji: bd IV von Erich Pernice.

Ernst Ziegler, Aus Pompeji.

E.R. Barker, Buried Herculaneum.

Charles Waldstein and Leonar Schoobridge, Herculaneum past, present & future (Laaja kirjallisuusluettelo).

S. Neander Nilsson, Historien om Herculaneum (Svensk tidskrift 1930).

KEISARIKUNNAN SUURUUSAIKA.

NERVA JA TRAIANUS.

Harvinaisuuden vuoksi Domitianuksen kuoltua _senaatti_ määräsi vallanperimyksestä. Se valitsi nyt cæsariksi yhden omista jäsenistään, _Nervan_. Hän oli yli 60-vuotias ja oli aina kuulunut maan hiljaisiin. Hän ei ollut koskaan voinut uneksiakaan tällaisesta koroituksesta. Yleinen kunnioitus, jota hän tuomarina nautti — hän oli nimittäin ammatiltaan lakimies — aiheutti hänelle nyt tämän kunnian. Mutta voimamies hän ei suinkaan ollut eikä senaatti kyennyt jatkuvasti antamaan uudelle keisarille sitä tukea, jota hän tarvitsi, sillä kaikki huomattavat senaatin jäsenet Domitianus oli raivannut pois tieltä. Ja pretoriaanien mielestä ei niin epäsotilaallinen cæsar kuin Nerva, ollut minkään arvoinen. Ettei olisi voimaton sotilaita vastaan, uusi keisari otti senvuoksi ottopojakseen erään aikansa arvossapidetyimpiä sotapäälliköitä, Traianuksen, ja nimitti hänet kanssahallitsijakseen. Nämä kaksi erinomaista miestä hallitsijoinaan Rooman kansa kulki onnellisempaa aikaa kohti. Nerva pani toimeen mitä ankarimman järjestyksen ja säästäväisyyden hallinnossa ja hovielämässä. Hovin loistoesineitä myytiin, ja oman suuren yksityisomaisuutensa keisari auliisti uhrasi valtion hyväksi. Hänen esimerkkinsä innosti monta yksityistä henkilöä toimimaan yleisen hyvän eduksi.

Kahden vuoden perästä Nerva kuoli ja Traianuksesta tuli yksin valtion päämies.

* * * * *

Traianus oli ensimmäinen provinssin asukas Rooman keisarinistuimella. Hän oli syntynyt Espanjassa, mutta kuului roomalaiseen sukuun, joka oli aikoinaan sinne muuttanut. Espanjalaisen tulo Rooman keisariksi osoittaa, kuinka suuresti maakunnat jo prinsipaatin tasoittavasta vaikutuksesta olivat kehittyneet yhdenarvoisiksi Italian kanssa.

Traianus oli voimaihminen, jolla oli terve halu kaikkiin elämän nautinnoihin, mutta myöskin harvinaisen kirkas käytännöllinen järki, Iulius Cæsar pienemmässä mittakaavassa, ritarillinen, miellyttävä ja täynnä intoa käyttää rikkaita luonnonlahjojaan kansansa parhaaksi. Hän teki ripeästi päätöksensä ja osasi varmalla kädellä naulan päähän. Hän oli myöskin oikeudenmukainen ja inhimillinen kaikissa töissään ja toimissaan. Cæsarin hengen mukaisia olivat myöskin ne sanat, jotka hän lausui saapuessaan juhlallisesti Roomaan, kun hän keisarinvaltansa vertauskuvana ojensi miekkansa kaartinpäällikölle: »Jos minä hoidan virkani hyvin, niin käytä sitä minua palvellaksesi, mutta jollen, niin käännä se minua vastaan!»

Traianus tahtoi aloittaa uuden, onnellisemman ajan keisarikunnan historiassa. Vertauskuvallinen on senvuoksi hänen tapansa kohdella Domitianuksen aikaisia ilmiantajia. Hän lastasi koko höskän laivoihin ja päästi ne sitten myrskyn aikana ajelehtimaan merelle.

Maakuntalaisena uusi keisari luonnollisesti tunsi erittäin hyvin provinssien asukkaiden tarpeet ja toivomukset. Hän huolehtikin innokkaasti heidän eduistansa ja saattoi loppuun sen emämaan kanssa yhtäläistyttämisen, joka oli jatkunut Cæsarin ajoista asti. Väestö osoittikin kaikissa maanäärissä kiitollisuuttaan keisarin valtakuntaa hyödyttävästä toiminnasta pystyttämällä hänelle riemukaaria.

Huolenpito provinsseista ei kuitenkaan suinkaan tehnyt Traianusta sokeaksi huomaamaan, että _itse Italia_ kärsi sille erikoisesta sairaalloisuudesta: luonnottomasti vähentyneestä syntyväisyydestä, jonka ilmiön olemme aikaisemmin todenneet vaivanneen toista vanhaa sivistysmaata, nimittäin Kreikkaa. Roomalaisissa kalmistoissa ja kirjallisuudessa kuullaan näihin aikoihin hyvin harvoin puhuttavan useammasta kuin 2—3 lapsesta samassa perheessä. Augustus oli turhaan lainsäädännöllä koettanut vastustaa lisääntyvää lapsettomuutta johtavissa yhteiskuntakerroksissa. Nerva alkoi käyttää toista menettelytapaa, nimittäin antaa valtionavustusta köyhien lasten kasvattamiseksi. Traianus jatkoi näitä toimenpiteitä suuressa mittakaavassa. Kaksi vielä säilynyttä piirtokirjoitustaulua hänen ajaltaan ovat siitä todisteina. Toinen on peräisin pienestä pohjoisitalialaisesta kaupungista, jolle keisari lahjoitti yli miljoonan sestertiä, jonka summan korot piti käyttää kuukausittain avustukseksi noin 300:lle aviolapselle. Toinen kirjoitus ilmaisee, että keisari kymmenessä eri tilaisuudessa oli määrännyt rahoja samaan tarkoitukseen eteläitalialaiselle Beneventumin kaupungille. Roomassa hän kustansi valtion varoista elatuksen 5 000:lle köyhälle pojalle. Monet Traianuksen seuraajat menettelivät samoin ja rikkaat yksityiset miehet seurasivat keisarien esimerkkiä. Niinpä Plinius nuorempi lahjoitti puoli miljoonaa sestertiä synnyinkaupungilleen, muuan rikas nainen lahjoitti Terracinan kaupungille Latiumissa miljoonan sestertiä, jonka summan koroista sata lasta sai vuotuista avustusta, ja muuan pohjoisafrikkalainen kaupunki sai eräältä rikkaalta mieheltä rahat 500 lapsen elatukseksi. Kunnat hoitivat lahjoituksia keisarillisen valvonnan alaisina. Niin suurenmoisia olivat ne summat, jotka uhrattiin tämänlaatuisiin hurskaisiin tarkoituksiin, että niitä on pidetty kuuluvina suurimpiin yhteiskunnallisiin toimenpiteisiin, mitä maailmanhistoria tuntee.

Onnetonta kuitenkin oli, että nämä lahjoitukset olivat riippuvaisia rahan arvosta. Kun rahan arvo kolmannella vuosisadalla yhä ja yhä laski, niin pääoma suli yhä enemmän ja enemmän kokoon, ja vuosisadan keskivaiheilla, jolloin rahan arvo oli laskenut 1/40 osaan normaalisesta, nielivät hoitokustannukset lahjoituspääomat täydellisesti.

Traianuksen huolehtiminen kasvavasta sukupolvesta aiheutti toisenkin, ajanhengen humaanisen kehityksen mukaisen toimenpiteen, nimittäin sen vallan rajoittamisen lapsen elämään nähden, jonka vanharoomalainen oikeus soi perheen isälle. Traianus antoi määräyksen, että se, joka jätti lapsensa heitteille tai kohteli häntä pahoin, menetti isänvaltansa lapseen nähden.

Toinen Italiaa vaivaava yhteiskunnallinen pulma oli kukoistavien, viljaa tuottavien maakuntain kilpailusta aiheutunut maanviljelyksen ahdinkotila. Sitä vastaan niin Traianus kuin toisetkin keisarit turhaan työskentelivät.

Elävän kuvan keisari Traianuksen uupumattomasta työstä hallitsijana antaa hänen kirjeenvaihtonsa Plinius nuoremman kanssa tämän ollessa Bithynian maaherrana Mustanmeren etelärannikolla. Keisari itse ratkaisee vähäpätöisimmätkin maakunnan hallinnon yksityisseikat sillä oikeaanosumisvarmuudella, joka oli hänelle ominaista. Nämä kiintoisat kirjeet levittävät myöskin valaistusta Rooman hallituksen suhtautumiseen _kristityitä_ kohtaan. Pliniuksella on heistä oikeastaan vain hyvää kerrottavana. Joka sunnuntaiaamu he kokoontuvat yhteiseen hartaushetkeen. He »laulavat Kristuksen ylistystä ja sitoutuvat valalla olemaan varastamatta, ryöväämättä, murhaamatta, aviorikosta tekemättä, sanaansa syömättä ja uskottua tavaraa hukkaamatta.» Heillä oli tapana myöskin pitää yhteisiä aterioita. Nyt olivat — Plinius ilmoittaa — nimettömät ilmiantajat ilmoittaneet useita henkilöitä kristityiksi. Muutamat olivat maaherran edessä osallistuneet Rooman jumalien palvelukseen, uhranneet keisarin kuvalle ja »kironneet Kristuksen». Ei ollut siis syytä rangaista heitä valtion jumalien halveksimisesta. Mutta mitä oli tehtävä niille, jotka itsepintaisesti kieltäytyivät luopumasta kristinuskosta?

Traianuksen tahto on, että pitää välttää tarpeetonta verenvuodatusta. Hänen tarkkanäköisyytensä ja lakoninen tyylinsä leimaavat nämäkin hänen ohjeensa. »Kristityitä», hän kirjoittaa, »ei pidä etsiskellä; mutta jos heitä ilmiannetaan ja syyte toteennäytetään, tulee heitä rangaista. Kuitenkin saakoon se, joka kieltää olevansa kristitty ja todistaa väitteensä rukoilemalla meidän jumaliamme, anteeksiannon, olipa hän kuinka epäluulonalainen tahansa.» Nimettömiä ilmiantoja ei pidä ottaa huomioon. »Ne antavat mitä huonoimman esimerkin ja ovat meidän ajallemme arvottomia.»

Siis ei voi suinkaan puhua _Traianuksen_ toimeenpanemasta kristittyjen _vainosta_, kuten Neron ja Domitianuksen aikaisista vainoista. Mutta itse asiassa meidän täytyy, kuten Mommsen sanoo, puolentoista vuosisadan aikaa pitää yhtäjaksoisena kristittyjen vainon aikana, jolloin kristittyjä vainottiin valtion vihollisina. Vainon ankarammuus tai lievemmyys riippui asianomaisen virkamiehen innosta tai kansan mielialasta. Vasta Deciuksen hallituskautena, kuten Neron ja Domitianuksen aikoina, voimme todeta, että keisari itse panee toimeen vainon.

* * * * *