Part 36

Ennen kaikkea on kuitenkin kiintoisaa kuulla, mitä Tacituksella on kerrottavaa juutalaisista. »Useimmat historioitsijat», hän sanoo, »ovat yksimielisiä siitä, että kun tarttuva ja rumentava sairaus puhkesi Egyptissä, kuningas Bokkhoris kääntyi Amonin oraakkelin puoleen ja rukoili jumalalta apua tätä sairautta vastaan. Jumala oli silloin käskenyt häntä puhdistamaan valtakuntansa ja ajamaan sellaiset kansat, joita jumalat vihasivat, pois toisiin maihin. Niin tapahtui, ja paljon ihmisiä kerättiin joukkoihin, jotka vietiin pois maasta ja jätettiin sitten oman onnensa nojaan erämaihin. Kaikki itkivät ja olivat epätoivoissaan, mutta muuan pakolaisista, nimeltään Mooses, nousi ja puhui heille.» Hän antoi heille uutta rohkeutta ja sai heidät seuraamaan itseänsä.

Mutta vedestä oli kova puute. Yksi toisensa jälkeen sortui väsymyksestä. »Silloin tuli villi aasilauma laukaten eräälle puita kasvavalle kalliolle. Mooses seurasi laumaa. Maan rehevästä ruohonkasvusta hän päätti, että siellä täytyi olla lähteensilmä; ja hän löysikin vettä, niin että kansa voi sammuttaa janonsa ja sai uusia voimia. Vaellettuaan yhteen menoon kuusi päivää he maanpakolaisina tulivat viljeltyyn maahan, karkoittivat sen asukkaat ja rakensivat itselleen kaupungin ja temppelin.

Mooses tahtoi vastaiseksikin varmentaa käskijävaltansa kansansa keskuudessa ja pani senvuoksi käytäntöön uudet uskonnolliset tavat, jotka olivat päinvastaiset kuin kaikilla muilla ihmisillä. Kaikki, mikä meistä on pyhää, on tästä kansasta häpeällistä; mutta toiselta puolen heille on sellainen sallittua, joka meistä on syntiä. He eivät syö sianlihaa, koska heihin on tarttunut samanlaista ihottumaa, jota sioissa voi olla. Pitkällisen nälän muistoksi, jota he kerran saivat kokea, he pitävät toistuvia paastoja, ja heidän happamaton leipänsä muistuttaa, että heidän täytyi kerran varastaa jyviä maasta.

Keskenään nämä ihmiset ovat horjumattoman uskollisia ja armeliaita, mutta toisia kansoja he vihaavat kuin vihollisia. Tunnusmerkikseen he ovat omaksuneet tavan ympärileikkauttaa itsensä. Heistä on synti surmata vastasyntynyt ja he uskovat, että niiden sielut, jotka kaatuvat sodassa tahi joutuvat uskontodistajina teloitetuiksi, ovat kuolemattomat. Tästä johtuu, että he mielellään tahtovat saada lapsia eivätkä pelkää kuolemaa. Juutalaisilla ei ole lainkaan jumalankuvia, vaan he muodostavat vain ajatuksissaan jumaluuden kuvan eivätkä tunne kuin yhden jumalan.» Ne kokeet, jotka kuningas Antiokhos kerran teki »parantaakseen, juutalaiset heidän taikauskostaan ja antaakseen heille kreikkalaiset tavat» olivat epäonnistuneet näiden sitkeän vastarinnan vuoksi.

* * * * *

Vespasianus kuoli vuonna 79 ollessaan 69 vuoden vanha. Hän on ensimmäinen Rooman keisari Augustuksen jälkeen, josta varmasti tiedetään, että hän kuoli luonnollisen kuoleman. Kun hän tunsi lopun lähestyvän, hän yritti nousta ylös kuolinvuoteeltaan sanoen: »Sotapäällikölle soveltuu kuolla vain pystyssä.» Ja niin hän veti viimeisen henkäyksensä. Hän jätti jälkeensä muiston, että terve ja luonnollinen ihminen oli istunut valtaistuimella, jolla ennen häntä oli ollut pitkä sarja enemmän tahi vähemmän mielenvikaisia, rappeutuneita tyranneja. Sellainen hallitsija vaikuttaa jo esimerkillään erittäin kasvattavasti kansaansa silloinkin, kun häntä ei voi pitää suurena hallitsijana.

TITUS.

Titus seurasi isäänsä valtaistuimelle oltuaan jo Vespasianuksen hallituksen alusta asti hänen kanssahallitsijanaan ja tukenaan. Hän oli runsaslahjainen sekä ruumiillisesti että henkisesti ja hänellä on historiassa kaunis nimi »ihmiskunnan rakkaus ja ihastus». Hän oli niin myötätuntoinen onnettomia kanssaihmisiään kohtaan, että hänen ajatelmanaan pidetään lausetta: »Päivä, jolloin minulla ei ole ollut tilaisuutta tehdä jollekulle hyvää työtä, on hukkaan mennyt päivä.» Ja kuitenkin hän oli kasvanut Neron siveettömässä hovissa Britannicuksen leikkitoverina eikä ollut voinut olla saamatta vaikutteita hovissa vallitsevista tavoista. Roomalaiset pelkäsivätkin pahinta, kun hänen rakastajattarensa hänen sotapäällikköajoiltaan Itämailla, kaunis juutalainen prinsessa Berenike, tuli Roomaan toivoen saavansa elää uudelleen muinaiset rakkauden hetkensä. Mutta Berenike oli nyt lähes viisikymmenvuotias, ja Titus oli oppinut voimakastahtoisen isänsä johdolla hillitsemään intohimojaan ja hänet oli terästänyt se edesvastuu, minkä hänen uusi asemansa häneltä vaati. Hän lähetti Bereniken takaisin omaan maahansa ja vapautti siten roomalaiset uuden Kleopatran pelosta.

Augustuksen tavoin Tituskin on kaunis esimerkki siitä, kuinka valta voi kasvattaa herättämällä edesvastuuntunteen, täysin vastakkainen näyte kuin Caligula ja Nero. Hänen huolenpitoaan kansan hyvinvoinnista todistavat vielä tänäkin päivänä suurenmoisten yleisten kylpyläin, hänen rakennuttamiensa _Tituksen thermien_ rauniot. Voi hyvin käsittää, miten suuri merkityksellistä oli kansan terveyden kannalta, että köyhinkin voi niissä maksutta saada lämpimän kylvyn.

Kansanjoukkojen ihastus ei kuitenkaan koskaan muulloin kohonnut niin korkealle kuin vuonna 80, jolloin Titus vihki Vespasianuksen amfiteatterin. Sata päivää kestävien juhlallisuuksien loisto saattoi varjoon kaiken sen, mitä tämäntapaista oli milloinkaan nähty. Saatiin nähdä ihmeellisiä asioita: nainen, joka surmasi leijonan, sarvikuono taistelussa karhun kanssa, tiikerin palasiksi repimä leijona. Kansantaru kääpiöitten taistelusta muuttui todellisuudeksi kääpiöitten ja kurkien taistellessa toistensa kanssa. Sitten täytettiin koko näyttämö vedellä ja järjestettiin meritaistelu pienoiskoossa. Eräänä päivänä usutettiin 5 000 villiä eläintä areenalle ja katsojien ihastuksella ei ollut lopulta rajoja, kun he saivat tapella joukoittain heidän keskeensä viskatuista lappusista, jotka olivat raha- tai arvoesinemaksuosoituksia.

Näin Vespasianuksen säästäväisyys oli tehnyt pojalle mahdolliseksi eri tavoin osoittaa anteliaisuuttaan kansalle

* * * * *

Tituksen onnellista hallituskautta himmensi kuitenkin kauhea luonnonmullistus, Vesuviuksen purkaus vuonna 79 j.Kr., jolloin m.m. vuoren juurella sijaitsevat _Pompejin_ ja _Herculanaeumin_ kaupungit hautaantuivat kokonaan hohkakivi- ja laavakerrosten alle, jotka tulivuori syöksi aukostaan. Samaan aikaan useat muut Campanian kaupungit kärsivät maanjäristyksestä.

Onnettomuus tapahtui äkkiarvaamatta. Tosin sen edellä oli huomattu toistuvia maantärähdyksiä, mutta sellainen oli Campaniassa niin tavallista, ettei siihen kiinnitetty huomiota, jolleivät tärähdykset olleet niin voimakkaita kuin kuusitoista vuotta aikaisemmin, jolloin useita rakennuksia Pompejissa sortui raunioiksi. Luultavasti tiedettiin myöskin, että Vesuvius oli tulivuori, mutta ei kukaan voinut kuvitellakaan, että purkaus oli odotettavissa, sillä aukko ei ollut toiminut miesmuistiin. Viini- ja hedelmätarhoja oli pitkin sen sivuja melkein aina tulivuoren huipulle asti, ja vuoren juurella oli lukuisia kukoistavia kaupunkeja, kyliä ja loistohuviloita. Tämä viinin ja ruusujen elämäniloinen seutu, missä kesät olivat viileitä ja talvet leutoja, oli roomalaisten mieluisa lepopaikka.

Muutamissa tunneissa tämä ihana seutu ja sen mukana sukupolvien työn tulokset olivat tuhotut ja tuhannet ihmiset menettäneet henkensä.

Sydämeen käyvällä tavalla Martialis on eräässä epigrammissaan ilmaissut tunteensa nähdessään tämän hävityksen kauhistuksen. Runo on luultavasti sepitetty kesällä 88, jolloin runoilija oleksi Napolinlahden rantamalla. Nähdessään tuon viininjumalasta äskettäin niin rakkaan vuoren rinteitten kauhean hävityksen pusertuu häneltä huuto: »Jumalain olisi pitänyt toivoa, etteivät he olisi kyenneet aikaansaamaan tällaista hävitystä.»

Kristityt ovat epäilemättä olleet näkevinään Vesuviuksen purkauksessa, kuten Rooman palossakin, Jumalan rangaistuksen. Siitä ovat todistuksena erään Pompejin talon seinään piirretyt kaksi sanaa, kaksi paljon puhuvaa sanaa »_Sodoma Gomorra_». Kenties joku kristitty tai juutalainen, joka purkauksen jo alettua on etsinyt talossa suojaa tuhkasadetta vastaan ja ollut vaipuneena tuskantäyteiseen rukoukseen Korkeimman puoleen, on ne seinään piirtänyt.

Henkiin jääneet saivat osakseen Tituksen alkuunpanosta suurenmoista avustusta.

* * * * *

Liian lyhyt oli kuitenkin ihmisystävällisen keisarin elämänura. Jo vuonna 81, vain 40 vuoden vanhana, hän kuoli kuumetautiin, jonka hän kenties olisi voinut voittaa, jolleivät hänen nuoruuden päiviensä voimakkaat intohimot olisi saaneet häntä viettämään elämää, joka turmeli hänen ruumiinsa. Kaikki surivat syvästi hänen kuolemaansa paitsi hänen kunnianhimoinen veljensä Domitianus, joka oli juonitteluillaan tehnyt vainajan elämän raskaaksi ja joka nyt kiirehti ottamaan vallan haltuunsa.

DOMITIANUS.

Kauheata taantumusta Vespasianuksen ja Tituksen siunaukselliseen hallitukseen verraten merkitsi Domitianuksen hallitsijaksi tulo. Uusi keisari oli kymmenen vuotta veljeään nuorempi. Hänen kasvatuksensa oli päinvastoin kuin Tituksen suuressa määrin lyöty laimin, sillä hän jäi nuorena äidittömäksi ja isä oli enimmäkseen poissa kotoa sotaretkillä. Osan lapsuusvuosistaan hän sai viettää isänsä luona sotaleirissä, ja sellaisen lapsuuden aikaansaaman tuloksen tunnemme Caligulasta, joskin tällainen tulos on luonnollisesti vain osittain näin selitettävissä.

Vespasianuksen hallituskautena nuorempi poika oli tuntenut itsensä syrjäytetyksi ja hautonut hyvin korkealentoisia suunnitelmia. Hän osoitti aikaisin, ettei häneen ollut luottamista. Hän tuli myöskin tunnetuksi suurena naisten viettelijänä. Mutta kun isä ilmaisi tyytymättömyytensä häneen, tiikeri veti kyntensä piiloon ja koetti näytellä siivoa. Sillä välin hän juonitteli isänsä ja veljensä selän takana niin paljon, kuin vain uskalsi. Muutoin hänen kerrotaan viettäneen osan vapaata aikaansa seivästämällä kärpäsiä kirjoituspuikollaan. Sellainen antaa aavistuksen häkissä olevasta, luihusta petoeläimestä.

Kun hän nyt Tituksen kuoltua sai käsiinsä sen vallan, jota hän oli niin kiihkeästi himoinnut, hän osoittautui kuitenkin olevansa voimakas mies, joka ei suvainnut mielivaltaisuutta oikeudenkäytössä eikä vallattomuutta hallinnossa ja joka tarmokkaasti jatkoi isänsä ja veljensä rakennustoimintaa ja harjoitti suurin piirtein menestyksellistä ulkopolitiikkaa.

Mutta hänen hyvät puolensa jäivät yhä enemmän varjoon hänen huonojen ominaisuuksiensa rinnalla. Kaikkien täytyi ryömiä tomussa hänen edessään. Hoviaterioilla hän istui ylhäisen yksinäisenä erikoisessa pöydässä, ja hänen vieraitaan oli ankarasti kielletty lausumasta sanaakaan. Hän oli valinnut esikuvakseen Tiberiuksen, tuon ihmishalveksunnan ja kaikkiin kohdistuvan epäluulon ruumistuman. Mutta esikuvastaan eroten hän piti jäykästi kiinni jumaluudestaan ja vaati, että häntä puhuteltiin arvonimellä: »Herra ja jumala». Toisessakin suhteessa Domitianus epäedullisesti erosi esikuvastaan; hän tunsi todellista _mielihyvää_ julmuudestaan.

Hän epäili kaikkia vähänkin etevämpiä henkilöitä. Lapseton keisari vainusi jokaisessa merkkimiehessä kruununtavoittelijaa, ja jokainen rikas mies oli hänelle mieluinen saalis. Urkkijoita ja ilmiantajia hiipi ympäriinsä kaikkialla.

Domitianus ei ollut milloinkaan vaarallisempi kuin silloin, kun hän vasten tapaansa näytti ystävälliseltä. Uhrillaan leikittelevä kissa! Sellainen on se kuva, jonka saa Tacituksen lausunnoista, jotka kumminkin ovat senaatin puolueen mielipiteen ilmauksia vihatusta vihollisesta. Appensa, sotapäällikkö Agricolan elämäkerrassa Tacitus toteaa, että tyrannin viisitoistavuotisena hallituskautena paljon ihmisiä on kuollut — »ja juuri toimintatarmoisimmat — keisarin julmuuden uhreina Meitä on», hän sanoo, »jäljellä vain joitakuita harvoja. Ja mekin olemme hirmuvallan aikana olleet kuin kuolleita, koska emme ole saaneet vapaasti lausua mielipiteitämme, vaan meidän on täytynyt vaieta. Viisitoista parhaista vuosistamme on siten mennyt hukkaan. Kypsyneet miehet ovat tällä aikaa ehtineet tulla vanhoiksi ja vanhukset ehtineet melkein elämän äärimmäiselle rajalle.»

Kerta toisensa jälkeen koetettiin tehdä loppu hirmuhallituksesta raivaamalla Domitianus tieltä. Mutta tuloksena oli vain joukkoteloituksia, jotka vuorostaan aiheuttivat uusia salaliittoja teloitettujen ystävien ja sukulaisten kesken. Näin jatkui alituisesti tämä hirveä vuoroittelu. Eivät edes hirmuvaltiaan sukulaiset olleet varmat hengestään. Hänen vaimonsa sai sattumalta tietää, että Domitianus oli salassa päättänyt surmauttaa hänet ja hänen uskottunsa. Silloin tekivät kuningatar ja toisetkin, joiden henki oli vaarassa, salaliiton kaartin ylipäällikön ja muutamien muiden virkamiesten kanssa ja poistivat tyrannin maailmasta vuonna 96.

Kuvaavaa siitä, kuinka vihattu Domitianus oli, on muuan Plinius nuoremman kertoma kasku. Kun Plinius tuli kerran tervehtimään erästä Rooman ylhäisimpiä miehiä, nimeltään Corellius, hän tapasi tämän kauheissa luuvalon vaivoissa. »Minkä vuoksi luulet minun», sairas sanoi, »kestävän näitä inhoittavia tuskia? Ainoastaan siksi ja senvuoksi, että eläisin kauemmin, joskin vain yhden päivän, kuin tuo verenimijä valtaistuimella. Muuten minä olisin kuolemalla vapautunut kurjuudestani.» Ja tosiasia on, että heti kuin Domitianus oli murhattu, Corellius alkoi paastota, kunnes kuoli.

Myöskin kristityt saivat kärsiä keisarin julmuudesta ja epäluuloisuudesta. Verinen vaino puhkesi; ja se ei, kuten kenties Neron aikainen vaino, rajoittunut Rooman muurien sisäpuolelle, vaan levisi suurimpaan osaan valtakuntaa, etenkin Vähään-Aasiaan. »Johanneksen ilmestyksen» arvellaan olevan tältä ajalta ja kirjoitetun Neron ja Domitianuksen kristittyjen vainojen vaikutuksesta. Rooma kuvataan siinä »suureksi portoksi, joka on juopunut pyhien ja Jeesuksen uskontodistajien verestä. Voi, voi sinä Babylon, sinä suuri kaupunki, sinä vahva kaupunki!» kirjailija huudahtaa. »Pian on nyt sinun tuomiosi tullut.»

* * * * *

Domitianuksen ulkopolitiikka oli, kuten sanottu, suurin piirtein menestyksellistä. Tonavan varsilla hän taisteli monta veristä sotaa toisella rannalla asuvien kansojen kanssa aina Böömistä virran suulle asti. Roomalaiset kärsivät näissä taisteluissa kuitenkin useita huomattavia tappioita; ja ne voitot, jotka saatiin, eivät korvanneet vastoinkäymisiä. Sitävastoin laajennettiin valtakunnan aluetta kahdella muulla taholla, nimittäin Britanniassa ja Germaaniassa.

_Britanniassa_ jatkoi Claudiuksen ajan valtauksia sikäläinen maaherra, äsken mainittu _Agricola_. Taistellen Verisiä taisteluita sekä maalla että merellä hän levitti Rooman vallan yli koko varsinaisen Englannin — ei kuitenkaan Walesiin, missä ei ole tavattu jälkeäkään roomalaisista — sekä yli eteläisen Skotlannin Tay virtaan asti pohjoisessa. Mutta Domitianus keskeytti Agricolan voittokulun kutsumalla hänet kotiin. Syynä ei kylläkään ollut niin paljon kateus, josta Tacitus syyttää tyrannia, vaan varsinainen syy oli se, ettei köyhien skotlantilaisten ylänkömaiden vuoksi kannattanut uhrata enemmän verta ja varoja. Tärkeämpää oli keskittää ponnistus rajaseutuihin, Reinin ja Tonavan varsille.

Siellä täydennettiin Domitianuksen aikana se Rooman alueen laajennus jokirajain toiselle puolen, jonka Vespasianus oli aloittanut. Vallattiin näet kolmionmuotoinen alue Tonavan, Reinin ja Mainin välillä, siis nykyinen Baden sekä osia Württembergistä, Hessenistä ja Baierista. Täten saavutettiin se etu, että entinen mutkitteleva raja sangen huomattavassa määrässä lyheni. Uusi rajalinja, kuuluisa roomalainen _limes_, ulottui Regensburgin tienoilta lähelle Coblenzia, 55 peninkulman matkan. Sitä vartioivat joukko-osastot, jotka oli sijoitettu satakuntaan linnakkeeseen ja yli tuhanteen vartiotorniin, joista vartiostoja vähäisemmin kenttävarustein oli sijoitettu sinne tänne varustettuina merkinantomastoilla tahi muilla merkkilaitteilla uhkaavan vaaran varalta. Majoituspaikkojen välisen yhteyden helpottamiseksi tehtiin limes koko pituudeltaan sotatieksi, ja sen turvaksi rakennettiin ajan pitkään paalutuksia, muureja tahi valleja kaivannot edessään. Näiden laitosten päätarkoituksena ei ollut olla puolustuslaitteina vihollisen hyökkäyksiä vastaan, vaan estää germaaneja kulkemasta rajan yli muissa paikoin, kuin missä se voi tapahtua roomalaisten tarkastuksen alaisena. Linnakkeet oli nimittäin rakennettu sellaisiin paikkoihin, joihin suuret sotatiet sisä-Germaaniasta johtivat.[166]

Äsken hankittu maa-alue oli viime aikoina ollut germaanien hylkäämä. Nyt aikansa palvelleet roomalaiset legioonalaiset ja gallialaiset uudisasukkaat sen kansoittivat. Nopeasti roomalainen sivistys tunkeutui sinne erinomaisia sotateitä, joita roomalaiset tavoilleen uskollisina tekivät. Täällä, kuten kaikkialla maailmanvaltakunnan rajojen sisällä, roomalainen tieverkosto oli vaikuttava tekijä sivistyksen, liikenneyhteyden, tavaranvaihdon ja asutuksen kehityksessä. »Näiden valtavien rakennustöiden säilyneet jäljet julistavat vielä tänäkin päivänä kaukaisimmissakin erämaissa hautaraunioiden ja orjantappurain peitossa Sierra Morenassa ja Eifelissä, Skotlannissa ja Siebenbürgenissä, Eufratin varsilla ja Ison Syrtinlahden rannoilla vaeltavalle tutkijalle kulumattomin monumentaalisin piirtein roomalaisnimen suuruutta» muuan tämän alan etevimpiä tuntijoita sanoo.

Roomalaisten legioonain leireistä ja linnoituksista tuli tärkeitä sivistyskeskuksia. Naineista sotilaista tuli ajan pitkään seudun vakinaisia asukkaita, ja leirien ääreen kasvoi kylä tai kokonainen kaupunki, jonne käsityöläisiä ja kauppiaita asettui asumaan. Roomalaisen kylpemishalu seurasi häntä tännekin kuten yli koko maailman. Jokaisella roomalaisella linnakkeella ja legioonan leirillä oli roomalainen kylpylänsä. Bailussa etelä-Britanniassa roomalaiset käyttivät hyväkseen lämpimiä lähteitä samalla ihastuksella kuin läntisessä Germaaniassa Baden-Badenissa, Wiesbadenissa, Emsissä ja Aachenissa, Galliassa Vichyssä ja Aiz-les-Bains'issa, Pyreneillä, Karpaateilla ja Algeriassa.

Ja mitä valtavia töitä roomalaiset ovatkaan suorittaneet hankkiessaan kaupunkeihinsa raitista vettä! Suurenmoisena esimerkkinä tästä ovat roomalaiset kaupungit Reinin seuduilla. Kölnillä oli esim. 8 peninkulmaa pitkä, suurimmaksi osaksi maanalainen vesijohto, joka toi kaupunkiin mainiota vettä Eifelistä. Ja Lyonilla oli melkein yhtä pitkän johtonsa ansiosta raikasta vuoristovettä. Syvien laaksojen poikki sitä johdettiin pitkin korkeita, sikamaisia vesijohtoja. Vielä tänä päivänä näiden rakennustöiden jätteet ovat epäämättömänä todisteena roomalaisen sivistyksen suurenmoisuudesta.

Parhain tilaisuus tutkia tämänaikaista roomalaista linnoitusta on Saalburgissa, Homburgista pohjoiseen, missä sellainen laitos nyt laajojen kaivaus- ja korjaustöiden perästä antaa harvinaisen mielenkiintoisen kuvan Rooman valtakunnan ja roomalaishengen levenemisvoimasta.

Kirjallisuutta:

Bernhard W. Henderson, Civil war and rebellion in the Roman empire A.D. 69—70.

Lucien Double, L'empereur Titus.

Ernest Renan, Histoire du peuple d'Israēl; nid. 5.

Flavii Josefi, Historia om judarnes krig mot romarne, toimittanut N.J. Thunblad.

Jean Juster, Les juifs dans l'empire romain: 2 nid.

Emil Schürer, Geschichte des jüdischen Volkes im Zeitaller Jesu Christi: 3 nid (Laaja kirjallisuusluettelo).

S. Herrlich, Die Antike Ûberlieferung über den Vesuv-Äusbruch im Jahre 79 (Klio 1904).

Stephane Gsell, Essai sur le règne de l'empereur Domitien.

Albert Imhof, T. Flavius Domitianus.

J.M. Sundén, Härskardyrkan under den romerska kejsartiden.

Cornelius Tacitus, Agricolas lif och vandel i svensk tolkning. Vilh. Lundström.

Tacitus, Agricola. Ruotsintanut Per Persson (Tacituksen pienempiä kirjoitelmia).

Edward Conybeare, Roman Britain. (Kirjallisuusluettelo.)

F. Haverfield, The roman occupation of Britain.

Franz Franziss, Bayern zur Römerzeit.

Friedrich Wagner, Die Römer in Bayern.

Oscar von Sarwey, Felix Hettner und Ernst Fabricius, Der obergermanisch-Raetische Limes des Römerreichs: ilm. 45 nid.

Friedrich Koepp, Die Römer in Deutschland.

Carl Blümlein, Bilder aus dem römisch-germanischen Kulturleben (Kirjallisuusluettelo).

Franz Cramer, Deutschland in römischer Zeit.

H. Dragendorff, Westdeutschland zur Römerzeit.

L. Jacobi, Das Römerkastell Saalburg: 2 nid. — Führer durch die Saalburg und ihre Sammlungen.

Tacitus, Germania, suomentanut K.J. Hildén.

POMPEJISSA JA HERCULANEUMISSA.

Kaksi kuuluisaa miestä näki Vesuviuksen ensimmäisen tunnetun purkauksen. Toinen heistä oli suuressa arvossa pidetty luonnontutkija _Plinius_ vanhempi, joka tapahtuman aikana oli laivasto-osaston kanssa Napolinlahdella. Kun hän meni maihin viemään apua ja tekemään tieteellisiä huomioita, hän tukehtui myrkyllisiin kaasuihin ja tuhkasateeseen. Hänen sisarensa poika _Plinius_ nuorempi, joka katseli luonnonmullistusta matkan päästä, on jättänyt jälkeensä mieltä kiehtovan kuvauksen purkauksen suurenmoisuudesta ja sen kauhuista. Purkaus alkoi siten, että valtava savupylväs kohosi kraatterin suusta ja levisi vähitellen niin, että se muistutti pitkärunkoista pinjapuuta. Pian alkoi sataa tuhkaa peninkulman laajalti vuoren ympärille ja verhota koko seudun pikimustaan pimeyteen. »Kuultiin naisten kirkuvan, lasten itkevän ja miesten voihkivan tuskissaan. Toiset huusivat vanhempiaan, toiset lapsiaan tai puolisoitaan.» Kaikki, jotka voivat, pakenivat pois tästä kauhun paikasta. Kolme vuorokautta kesti, ennenkuin päivänvalo alkoi jälleen kajastaa. Päivänpaiste oli kuitenkin kauan verhottua kuten auringonpimennyksessä. Koko seutu oli aivan muuttunut, paksun tuhkakerroksen peitossa.

Pompejissa satoi ensiksi hohkakiviä, joiden suuruus vaihteli herneen suuruisista kananmunan suuruisiin. Tämän metrinpaksuisen kerroksen päälle laskeutui sitten melkein yhtä paksu tuhkakerros. Sitten seurasi ankara maanjäristys, joka syöksi kumoon tai vahingoitti useimpia rakennuksia. Arvioidaan, että kaupungin 20 000 asukkaasta pari tuhatta tuhoutui itse Pompeijin kaupungissa. Kuinka paljon menehtyi paon aikana, siitä ei ole aavistustakaan.

Eräälle rikkaalle viinikauppiaalle kuuluneessa komeassa, kolmikerroksisessa huvilassa kaupungin ulkopuolella tavattiin kokonaista 34 ihmisen luurankoa. Osa omistajan perheestä ja palvelijoista oli paennut kellariin, sillä välin kun omistaja itse erään uskotun palvelijansa avulla koetti viedä turvaan rahoja ja arvoesineitä. Mutta tuhkasade yllätti ja tukahdutti kummankin miehen. 1700 vuoden perästä löydettiin heidän luurankonsa. Niiden vieressä oli kulta- ja hopearahoja, ja perheen isäntä puristi kovasti oikeassa kädessään taidokkaasti tehtyä portin avainta. Mutta alas kellariinkin oli tuhka tunkeutunut ja tukahduttanut kaikki ne onnettomat, jotka olivat paenneet sinne, 18 aikaihmistä ja kaksi lasta. Viimeiseen asti he olivat koettaneet suojella itseään kavalaa vihollista vastaan verhoamalla päänsä vaatteillaan, minkä näköisiä muutamat vainajat olivat. Tuhkakerros, johon he hautaantuivat, puristui nimittäin vähitellen kokoon ja kovettui. Ajan pitkään muuttui kuollut vaatteineen tomuksi ja näin syntyi tuhkakerroksen sisälle onkalo, jossa oli vain luuranko. Tällaisia koloja on meidän päivinämme täytetty juoksevalla kipsillä; ja kun kipsi on jäykentynyt, on voitu ikäänkuin valumuotista kuoria esille valelma kuolleesta. Kahlekoirakin on onnistuttu tällä tavoin kuvaamaan.

* * * * *