Part 35

Kirkonopettajat ovat väsymättömiä myöskin tuomitessaan avioliiton ulkopuolisia suhteita isännän ja orjattarien välillä, joita pakanat pitivät aivan moitteettomina ja luonnollisina. Kristityn velvollisuus on, kirkkoisät opettivat, kunnioittaa orjienkin aviosuhdetta samalla lailla kuin vapaiden miesten ja naisten avioliittoa.

Kirkko on myöskin harjoittanut siunauksellista toimintaa käymällä käsiksi sen yhteiskunnallisen paheen juuriin, joka aiheutui äskensyntyneitten lasten heitteille jättämisestä. Löytölapsista tuli melkein aina orjia, ja se kohtalo, joka silloin odotti heitä, oli inhoittavia, ihmisarvolle kaikkein sopimattomin: prostituoitujen kohtalo. Sama osa kohtasi usein niitäkin pienokaisia, jotka köyhien vanhempien oli pakko myydä voidakseen elättää itseään ja toisia lapsiaan. Kirkko koetti niin paljon kuin mahdollista ehkäistä tätä tapaa ja lieventää sen vaikutuksia esittämällä ihmisrakkauden nimessä ostajan velvollisuuksia pienokaisia kohtaan ja koettamalla saada hyviä ihmisiä ottamaan heitä kasvateikseen ja siten pelastamaan heidät orjuuden kirouksesta.

Näin kristillinen kirkko työskenteli väsymättömästi ja kärsivällisesti, ei siinä mielessä, että olisi saattanut orjayhteiskuntaluokan yht'äkkiä vallankumoukselliseksi — niillä olisi aiheuttanut kauhean verenvuodatuksen —, vaan tehdäkseen tavat lempeämmiksi ja tasoittaakseen orjien ja vapaiden välistä vastakohtaa. Eikä kirkko tehnyt tätä käyden suoraan orjalaitoksen kimppuun, vaan yksinomaan puhumalla yleisestä ihmisrakkaudesta. Tämä julistus oli pisara, joka koversi kiven. Vasta sitten, kun kristillisestä kirkosta oli tullut voimakas yhteiskunnallinen tekijä, se voi saattaa päätökseen orjuuden täydellisen kumoamisen. Sitä ei toteutettu ulkonaisella väkivallalla, vaan paljon voimakkaammin sisäisin keinoin: ihmisrakkauden ja vakaumuksen voimalla. Melutta ja elkeittä tämä elävä voima tunkee olemuksen läpi, mutta se luo uudestaan maailman, ja sen teot ovat ainoat, jotka jäävät pysyväisiksi.

Orjain lukumäärän vähittäinen pieneneminen on tosiasia. Kuitenkaan ei pidä luulla, että tämä johtui yksinomaan kristinuskon vaikutuksesta. Voimakas siihen vaikuttava syy oli suurien valloitussotien loppuminen. Tästä oli nimittäin se seuraus, että uuden orjakannan hankkiminen melkein kokonaan lakkasi.

* * * * *

Kristinuskon toivoa antavasta opista epätoivoiset ja velkaantuneet saivat lohdutusta. Ja kun tiedetään, kuinka syvälle vajonneita nämä kurjat yhteiskuntakerrokset erittäinkin Itämailla olivat, ei voi kylliksi ihmetellä uudessa opissa piilevää voimaa, joka kykeni antamaan onnettomille korkeamman elämänkatsomuksen ja suomaan heille päämäärän, minkä puolesta sekä elää että kuolla. Kristinuskon mukana seurasi myöskin vapautus demoniuskon kauhutunnelmasta, kuoleman ja kadotuksen pelosta, ja sitä seurasi myöskin vähitellen kyky hillitä aistillisuuden tuhoavia voimia, joille pakanalliset uskonnot antoivat vapaat ohjat. Se ihmisystävällisyys ja keskinäinen auttavaisuus, jota uuden uskon tunnustajat harjoittivat, tekikin pakanoihin voimakkaan vaikutuksen. »Katsokaa, kuinka kristityt rakastavat toisiansa!» he sanoivat.

Rikkaat ja ylhäiset vieroksuivat sitävastoin kauan kristinuskoa. Heille ei ylimalkaan ollut lainkaan houkutteleva käsky: »Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi!» Ainoastaan sielullinen muutos kykeni herättämään eloon tällaisen yleisen ihmisrakkauden ja saattamaan heidät myötätuntoisiksi sellaisen opin syvälle totuudelle, että halvimmankin orjan ja päiväpalkkalaisen sielu on Jumalan silmissä yhtä suurenarvoinen kuin mahtavimman hallitsijan.

Ajan etsivillä hengillä oli edellytykset tällaiselle läpikotaiselle sielulliselle muutokselle. Luonteeltaan ankara, kylmähkö ja juhlallinen vanha roomalainen kansanuskonto soveltui sotaiselle valloittajavaltiolle, mutta ei tyydyttänyt suinkaan syvempiä sielullisia tarpeita. Se ei kyennyt suomaan onnettomille lohdutusta ja vapautusta syyllisyyden tunnosta, ei antamaan tulevan, onnellisemman elämän toivoa. Kuinka lohduttomalta näyttikään pohjaltaan syvällisemmistä, epäilyksen rikkiraastamista sieluista sekin elämänkatsomus, jota ajan kehittyneimmät pakanat tarjosivat! Jos Senecalta kysyttiin, mitä köyhän ja raskautetun olisi tehtävä, niin hän vastasi: »Kuoltava oman käden kautta», ja jos Iuvenalikselta kysyttiin, niin saatiin vastaukseksi »Hänen pitää muuttaa maasta. Se olisi kaikkien köyhien roomalaisten pitänyt tehdä jo kauan sitten.»

Nämä molemmat suuret henget näkivät kirkkaan selkeästi sen yhteiskunnallisen pahan, mistä aikakausi kärsi. Molemmat he ottivat sen tyylillisten mestariteostensa aiheeksi, käsittelivät sitä kuten huvitetut katselijat kylmin päin: »Molemmat he ajattelivat, puhuivat, kirjoittivat, niinkuin maailma loppuisi heidän kanssansa», ranskalainen kirjallisuushistorioitsija Nisard sanoo. »Tulevaisuudelle he eivät omistaneet ajatustakaan, eivät maininneet koskaan edes sen nimeäkään. He huomasivat, että ihmiset olivat joutuneet kuilun partaalle. Mutta sen sijasta, että olisivat antaneet katseensa liukua yli toiselle puolelle, he asettuivat juhlallisen vakavina kuilun reunalle ja analysoivat sen syvyyttä tuntematta huimausta. Omaan näköpiiriinsä suljettuina, kykenemättä parantamaan olevia oloja he olivat ottaneet tehtäväkseen — kirjailla kaikesta ja nähdä ihmisten kilvoittelussa ja taistelussa vain kirjallisia aiheita.

Missä olivat sitten ne, jotka tiesivät jotakin tulevaisuudesta? Pienessä, mitättömässä ihmisjoukossa, joka alkoi siitä, mistä kaiken eteenpäinpyrkimisen _täytyi_ alkaa, s.o. yksilöiden siveellisyyden uudistamisesta saadakseen siten aikaan yleisen siveyden uudestisyntymisen. Sen sijasta, että olisivat esittäneet voimattomia vastalauseita ajan henkeä vastaan, he tekivät työtä omien pahojen himojensa masentamiseksi, ja korviensa sulkemiseksi kuulemasta häpeällisiä sanoja. Ja kun heitä käskettiin uhraamaan keisarille, he ojensivat kaulansa vastaanottamaan kuoliniskua, sillä heillä ei ollut älyä avata suoniansa — se oli liian harkittu, liian teatraalinen kuolema näistä yksinkertaisista ihmisistä.

* * * * *

Veisi aivan liian pitkälle koettaa selostaa sitä innokasta, erilaisiin käsityksiin vienyttä tutkimustyötä, jota nyt lähes kokonaisen vuosisadan ajan on jatkunut ja joka koskee Jeesuksen henkilöllisyyttä ja Uuden Testamentin kirjoituksia.[162] Kaikki kannat ovat näissä tutkimuksissa edustettuina, toiselta puolen vakaumuksellinen usko pyhän sanan innoitukseen ja toiselta puolen käsitys, että evankeliumien kertomukset ovat vain uskonnollista runoilua: ikivanhat myytit on Uudessa Testamentissa puettu historialliseen muotoon.[163]

Kirjallisuutta:

David Friedrich Strauss, Leben Jesu.

Ernest Renan, Jesu levnad. Ranskasta ruotsintanut Algot Ruhe. — Apostlarne. Gust. Thomée'n ruotsinnos. — Rom och kristendomen. A.R. Åkerbergin ruotsinnos.

F.W. Farrar, Jesu lif. Englannista ruotsintanut Fr. Fehr.

Bruno Bauer, Christus und die Cæsaren.

Arthur Drews, Die Christusmythe.

Adolf v. Harnack, Kristendomens väsende. Ruotsinnos saksasta.

Albert Schweitzer, Geschichte der Leben-Jesu Forschung.

Wilhelm Schubart, Das Weltbild Jesu.

Erik Stave, Jesu liv och verksamhet.

Adolf Kolmodin, Inledning till Nya testamentets skrifter. — Grunddragen i Jesu liv.

Paul Wernle, Jesus.

Rud. Bultmann, Jesus. Saksasta ruotsintanut August Carr.

G. Dupont, Le Fils de l'homme.

Alf Ahlberg, Har Jesus levat, och vad kunna vi veta om honom?

Georg Grupp, Kulturgeschichte der römischen Kaiserzeit: 2 nid.

Gaston Boissier, La religion romaine d'Auguste aux Antonius: 2 nid.

Franz Cumont, Les religions orientales dans le paganisme romain.

Gillis P:son Wetter, Det romerska världsrikets religioner (Kirjallisuusviittein). — Kristendomen och hellenismen. — Hellenismen.

Hans Achelis, Das Christentum in den ersten drei Jahrhunderten.

Adolf Deissmann, Licht vom Osten (Laajoin kirjallisuusviittein). — Die Urgeschichte des Christentums im Lichte der Sprachforschung. — Paulus.

A.B. Drachmann, Christendommens Oprindelse.

Andreas Duhm, Gottesdienst im ältesten Christentum.

Johannes Geffken, Das Christentum im Kampf und Ausgleich mit der griechisch-römischen Welt.

Adolf von Harnack, Die Mission und Ausbreitung des Christentums in den ersten drei Jahrhunderten: 2 nid.

Karl Kautsky, Der Ursprung des Christentums.

Eduard Meyer, Ursprung und Anfänge des Christentums: 3 nid.

Gunnar Rudberg, Hellas och Nya testamentet (Kirjallisuusviittein).

H. von Soden. Geschichte der christlichen Kirche: 2 nid. (Kirjallisuusluettelo.)

Paul Wendland, Die hellenistisch-römische Kultur in ihren Beziehungen zu Judentum und Christentum.

F.W. Farrar, Aposteln Paulus. Ruotsinnos englannista: 2 nid.

Sven Lönborg, Paulus.

Uskonnonhistoriallisia kansankirjoja.

Eduard Sehwartz, Paulus (Charakterköpfe etc. II).

Paul Allard, Les esclaves chretiens.

Theodor Zahn, Sklaverei und Christentum in der alten Welt.

FLAVIUS-SUKUISET KEISARIT.

Kun Nerosta oli vapauduttu, seurasi Roomassa vuoden ajan vallanperimyssotia ja levottomuuksia. Valtakunta ehti tänä lyhyenä aikana nähdä neljä uutta keisaria, joista kaksi murhattiin ja yksi surmasi itsensä. Kohtalokkainta näissä kumouksissa oli, kuten Tacitus sanoo, »että tultiin huomaamaan, että keisari voitiin tehdä muuallakin kuin Roomassa.» _Maakuntain sotajoukkojen esiintyminen valtiollisella näyttämöllä_ on se suuri uutuus, se kauhea todellisuus, joka tuo uuden vaiheen Rooman valtakunnan historiaan.

Olosuhteet saatiin vakiinnutetuiksi vasta silloin, kun idässä olevat legioonat huusivat keisariksi neljännen järjestyksessä uusista Cæsareista, urhoollisen sotapäällikön,

FLAVIUS VESPASIANUKSEN

hänen ollessa matkalla kukistamaan juutalaisten kapinaa. Flavius Vespasianus oli silloin kuudenkymmenen vuoden ikäinen, mutta vielä täysin voimissaan.

Uudella keisarilla ei ollut korkeita esi-isiä. Hänen isänsä oli publikaani, mutta oli tehnyt itsensä tunnetuksi siinä määrin huomiota herättävällä rehellisyydellään, että muutamat Vähän-Aasian kaupungit olivat säilyttäneet kiitollisen muiston hänestä pystyttämällä hänelle kunniapatsaita muistokirjoituksineen. Vespasianus oli Claudiuksen hallituksen aikana hoitanut päällikkyyttä Britanniassa voimakkaasti ja ankarasti. Neron aikana hän oli ollut menettämäisillään päänsä. Hän oli nimittäin mukana keisarin seurueessa hänen kuuluisalla taiteilijakiertueellaan Kreikassa, mutta sattui kerran tai kenties useamminkin — voi häpeää ja kauhistusta! — uinahtamaan, juuri kun laulava keisari liverteli kaikkien ihanimpia satakielensäveliään. Vespasianus sai tosin pitää henkensä, mutta hänen täytyi siitä lähtien piilottaa kasvonsa jumalaiselta hallitsijalta ja viettää elämäänsä pienessä maaseutukaupungissa. Mutta kun juutalaiset alkoivat käydä vaivalloisiksi pitää kurissa, korotettiin hänet jälleen huomaamattomasta asemastaan, ja hänelle uskottiin juutalaisia vastaan tehtävän sotaretken päällikkyys. Ja kun tämä oli parhaillaan käynnissä, tuli hänestä, kuten sanottu, keisari ja hänen täytyi palata Roomaan.

Vespasianus ei ollut saanut korkeampaa sivistystä, mutta hän oli luonnostaan viisas ja teräväpäinen ja ponnisteli kunniallisesti tehdäkseen parhaansa. Jo yksistään se seikka, että oli saatu hyväluontoinen ja rauhallinen hallitsija, oli kuvaamattoman suuri onni kansalle, joka oli saanut kärsiä niin paljon hillitsemättömien hallitsijainsa oikuista. Miellyttävä piirre oli hänessä sekin, ettei hän ollut lainkaan ylpeä eikä hänellä ollut nousukkaan elkeitä. Hän ei välittänyt komeudesta eikä loistosta. Hän eli mieluimmin kaukana hovin loistosta pienessä, yksinkertaisessa maatalossa. Hän keskeytti Neron kultaisen talon rakennustyöt. Uudella keisarilla ei ollut halua anastaa puolta kaupunkia omiin nimiinsä.

Säästäväisyys valtion varojen hoidossa olikin tarpeen, sillä Neron mieletön tuhlaavaisuus oli vienyt valtionvarat perin pohjin rappiotilaan. Mutta Vespasianus kehitti säästäväisyyden aina saituuteen ja kovakätiseen verojenkiristykseen saakka. »Raha ei haise», hänellä oli tapana sanoa puolustukseksi häikäilemättömälle menettelytavalleen.

Vespasianuksen säästäväisyydestä huolimatta hänen nimensä on kuitenkin säilynyt jälkimaailmalle useiden komeiden rakennusyritysten yhteydessä, joista kuuluisin on amfiteatteri lähes 90 000 katsojalle, jota hän aloitti rakennuttaa Neron puutarhojen alueelle. Tämän keisariajan uljaimman rakennuksen valtavat rauniot, jotka on tunnettu Colosseumin nimellä, ovat Rooman merkillisimpiä nähtävyyksiä.

Yhtä vaikea tehtävä kuin raha-asioiden järjestykseen saattaminen oli kurin palauttaminen armeijaan, sillä viimeisinä vuosina sotilaat olivat tottuneet esiintymään valtakunnan herroina ja »heidän röyhkeytensä oli rajaton», kuten Suetonius sanoo. Mutta Vespasianus oli ensimmäisen luokan kurinpitäjä. Mihin useimmissa muissa ei ollut ollut miestä, siinä hän onnistui. Hänellä oli verraton tapa kohdella kansaa ylevän rauhallisesti. Muutaman tunnetun vastustuspuolueen miehen, kyynillisen porunpitäjän, jonka Vespasianus oli ajanut maanpakoon, hän kohtasi kerran matkalla ollessaan. Mies ei taipunut tervehtimään keisaria eikä edes nousemaan ylös. Vespasianus viittasi silloin jääkylmästi miehen filosofiseen uskontunnustukseen: »Sinä teet», hän sanoi, »kaikkesi, saadaksesi minut surmauttamaan itsesi, mutta koiraa ei lyödä kuoliaaksi siksi, että se haukkuu.»

* * * * *

Siihen aikaan, jolloin Vespasianus nousi valtaistuimelle, roomalaisten oli taisteltava kahdella rintamalla kapinoitsijoita vastaan. Reinin suistomaassa, nykyisessä Hollannissa, olivat näet Neron kuolemanjälkeiset levottomat olot tiheine hallitsijavaihdoksineen houkutelleet _batavialaisen_ germaaniheimon kapinaan hallitusta vastaan, jonka luotettavana turvana se oli ollut Drusuksen ajoista asti. Kapinan johtaja oli ylhäinen, _Iulius Civilis_ niminen batavialainen. Aluksi hän käytti taitavasti hyväkseen Rooman valtataisteluita. Julistamalla taistelevansa Vespasianuksen puolesta hänen onnistui naamioida todelliset aikeensa ja nostattaa puolelleen germaanilaiset naapurikansatkin. Hän suostutteli kannattajiaan antamalla näiden hyökätä roomalaisten kauppiasten kimppuun ja ryöstää heidän tavaravarastonsa.

Suurin roomalaisia uhkaava vaara oli kuitenkin se, etteivät heidän omat joukkonsa olleet enää oikein luotettavia. Germaanit olivat nimittäin aina Cæsarin ajoista asti yhä suuremmassa määrin liittyneet palkkasotureina Rooman armeijaan. Kesken taistelua saattoi tapahtua, että kokonaiset batavialaiskohortit menivät kapinallisten veljiensä puolelle. Näin Civiliksen joukot lisääntyivät päivä päivältä. Hänen menestyksensä houkutteli muitakin gallialaisia ylimyksiä kiihkomielisten pappien avulla tekemään samansuuntaisia kokeita. Mahtipontisin sanoin kuulutettiin Gallian vapautta ja kuolemaa kaikille roomalaisille. Luonnollisesti kapinalliset saivat paljon kannattajia herkästä gallialaisesta väestöstä, ja roomalaistenkin legioonain luotettavaisuus horjui.

Asiat alkoivat käydä roomalaisilta hullusti, ja koko joukon heidän Reinin varrella olevia linnakkeitaan Colōniasta[164] (Köln) aina Mogontiācumiin (Mainz) asti kapinalliset linjoittivat maan tasalle..

Civilis ja hänen germaaninsa luulivat jo ikuisiksi ajoiksi selvittäneensä välinsä roomalaisten kanssa ja alkoivat suunnitella pääsemistä gallialaisten liittolaistensa herroiksi. Eräs vaikutusvaltainen kelttiläinen ennustajatar hyödytti heidän aikeitaan ennustuksillaan germaanilaisesta maailmanvaltakunnasta, jonka hallitsijoina olisivat Civilis ja hänen batavialaisensa.

Mutta gallialaisille tämä ei ollut suinkaan suloinen sanoma. Heille oli mieluista haaveksia vapausunelmia, mutta he eivät toki toivoneet itselleen toisia herroja; ja yksi germaanien kärsimä tappio oli kylliksi palauttamaan vaihemieliset keltit järkiinsä ja huomaamaan mahdottomaksi taistella maailman herroja vastaan. Kaikista Rooman valtakunnan osista olikin legioonia tulossa tekemään pikaisen lopun vapauden unelmista. Saatuaan tiedon tästä kapinalliset legioonat tulivat sillä kertaa jälleen uskollisiksi roomalaisille, ja kelttiläinen nosto väki ei yksinään voinut mitään harjoitetuille joukoille. Gallialaisten ei auttanut muu kuin alistua vanhaan »sortoon».

Eivät batavialaisetkaan kyenneet ajan pitkään pitämään puoliaan hyvin harjoitettuja roomalaisia legioonia vastaan. He voivat kyllä tehdä rohkeita ja voimakkaita hyökkäyksiä, mutta jos odottamaton tappio sattui, he joutuivat epäjärjestykseen. Taas germaanit kukistettiin ja batavialaiset pakotettiin kuuliaisuuteen. Civiliksestä tuli koditon pakolainen, jonka roomalaiset kaikesta päättäen kuitenkin viimein armahtivat.

* * * * *

Samoihin aikoihin, jolloin batavialaiset kukistettiin, riistettiin toisellakin vapautta rakastavalta kansalta sen kansallinen olemassaolo.

Aina Caligulan päivistä asti oli kuohuntaa ollut havaittavissa Israelin kansan keskuudessa. Kun juutalaiset kieltäytyivät lankeamasta maahan ja rukoilemasta keisarin kuvapatsasta, tuo jumalaton vekara oli pannut toimeen vainoja heitä vastaan. Ja kun he siitä huolimatta uskalsivat häntä uhmailla, hän oli käskenyt Syyrian maaherran pakottaa heidät sallimaan itselleen pääsyn Jerusalemin temppeliin ja pystyttää keisarin kuvapatsaan Kaikkein pyhimpään. Mutta juutalaiset kerääntyivät taajoin joukoin yhteen jyrkästi päättäen mieluummin kuolla kuin sallia sellaisen häväistyksen tapahtua. Yksin roomalainenkin hämmästyi tällaista jarkähtämättömyyttä ja viivytteli ratkaisua. Hän pani tällä menettelyllään henkensä vaaraan ja saikin keisariltaan käskyn tehdä itsemurhan. Mutta myrskyt viivyttivät tämän käskyn perille saapumista, ja kun se viimeinkin tuli perille, kuolemaantuomittu oli saanut tietää, että Caligula oli muuttanut toiseen maailmaan. Juutalaisten pyhättö oli välttynyt tulemasta tahratuksi mielipuolen keisarin kuvalla.

Mutta tämän jälkeen israelilaiset olivat lujasti vakuutettuja siitä, ettei kaivattu Jumalan valtakunta maan päällä toteutuisi, niin kauan kuin pakanat hallitsivat Jumalan omaa kansaa. Muukalaiset täytyi karkoittaa Herran ja Gideonin miekalla; ja uskovaisten toivo Messiaan, vapahtajan tulosta ja avusta kasvoi päivä päivältä. Pahansuopaisten roomalaisien maaherrojen uudet väkivaltaiset ja loukkaavat toimenpiteet valoivat Claudiuksen hallituskaudella öljyä tuleen. Zeloottien yltiöpäinen lahko otti johdon käsiinsä. Talonpoika jätti auransa ja työnsä viinitarhassa ja tarttui miekkaan. Juudean tiettömien vuoristojen onkaloissa ja luolissa sissit majailivat, ja roomalainen toisensa jälkeen sai pimeässä yössä surmansa heidän kostavista miekoistaan, ilman että onnistuttiin saamaan selville teon tekijöitä. Sama kohtalo kohtasi israelilaisiakin, jotka olivat laimeita uskossaan. Tuntui siltä, kuin Jahve itse olisi toiminut tämän salaperäisen voiman välityksellä; ja se usko tuli yleiseksi juutalaiskansan keskuudessa, että pelastus oli tuleva näiden vapaaehtoisten joukkojen taholta.

Aavikon kristallinkirkas ilma, sen ihmeelliset kangastukset ja sen suuri hiljaisuus ovat erikoisesti omiaan virittämään mielen hartauteen, kohottamaan sen korkeampiin avaruuksiin ja täyttämään sen ilmestyksillä yliaistillisesta maailmasta. Ja aavikon henki leijaili senkin aution, auringonpolttaman maan yllä, joka viettää Jerusalemista kohti Kuollutta merta.

Tarvittiin ainoastaan satunnainen aihe, että jännittynyt mieliala, joka oli vallannut koko kansan, purkautuisi. Tämä sattuikin, kun uskottomat — ne syyrialaiset, jotka puhuivat kreikkaa ja nimittivät itseään helleeneiksi — alkoivat häiritä juutalaisten jumalanpalvelusta ja häväistä heidän synagoogiensa sisäänkäytäviä pakanallisilla eläinuhreilla. Syntyi melskeitä ja verisiä katutaisteluita. Ja mieliala tuli vieläkin uhkaavammaksi, kun roomalainen maaherra tahtoi pakolla maksattaa itselleen 17 talenttia temppeliveroista juutalaisten pyhässä kaupungissa. Kun hän luonnollisesti sai vastaukseksi yksimielisen kiellon, hän antoi sotilaidensa hyökätä pappien ja kansan kimppuun. Muukalaisviha purkautui silloin ilmi täydellisenä kapinana. Tämä tapahtui vuonna 66, Neron hallituksen viimeisinä aikoina. Verisissä taisteluissa roomalaiset sotilaat surmattiin viimeiseen mieheen asti. Uusia, vahvoja roomalaisia sotajoukko-osastoja lähetettiin Palestiinaan, mutta ne eivät saaneet kiihkomielisiä vihollisiaan talttumaan. Viimein Vespasianus saapui valtavan sotavoiman kansaa, mutta hänestä ei kuitenkaan ollut viisasta käydä suoraan Jerusalemin kimppuun, vaan hän rajoitti sotatoimet suunnitelmalliseen hävityssotaan avoimen maan väestöä vastaan. Näin hän vähitellen kukistikin sen täydellisesti; ja Jerusalem oli yksin jäljellä, kun Vespasianus sai tiedon Neron kuolemasta. Nyt hänellä oli tärkeämpiäkin asioita hoidettavina kuin juutalaisten pääkaupungin valloittaminen.

Kun Vespasianus oli tullut keisariksi, hänen poikansa _Titus_ otti suorittaakseen Jerusalemin piirityksen. Mutta juutalaiset, joita elähdytti usko Jahveen ja Messiaan pikaiseen sekaantumiseen asiain kulkuun, tekivät itsepintaista vastarintaa. Vielä silloinkin, kun nälänhätä oli kaupungissa tullut niin suureksi, että äidit söivät omia lapsiaan, juutalaiset kieltäytyivät hyväksymästä Tituksen antautumisehdotusta.

Jerusalemin lujiin muureihin murtui roomalaisten piirityskoneiden voima.

Ainoastaan sytyttämällä tuleen yksi kaupungin portti roomalaisten onnistui raivata itselleen tie kaupunkiin. Titus tahtoi säästää ihanan temppelin, mutta taisteltaessa niitä juutalaisia vastaan, jotka hyökkäsivät ulos pyhätöstä, muuan roomalainen sotilas sinkautti palavan tulisoihdun rakennukseen, joka oli pian hulmuavana tulimerenä. Viimein, itsepintaisen taistelun jälkeen, kukistui myöskin lujasti varustettu linnoitus Sionin vuorella.

Viisikuukautisen piirityksen jälkeen Jerusalemin perikato oli varma. Sen rakennukset tasoitettiin melkein täydellisesti maan tasalle. Näin juutalaisten pyhä kaupunki sai saman kohtalon kuin Ninive, Tyros, Persepolis ja Karthago.

Jerusalemin vuonna 70 suoritettua surullista hävitystä juhlittiin Tituksen Roomaan palattua suurella triumfilla, jolloin seitsenhaaraista kynttiläjalkaa kannettiin voittajan vaunujen edellä. Tämän tapauksen ikuiseksi muistoksi rakennettiin Via Sacralle Forumin reunaan Pentelikonin[165] marmorista n.s. Tituksen kaari, johon oli hakattu kohokuvia Tituksesta ja hänen triumfistaan. Erääseen toiseen triumfikaareen piirretty kirjoitus kertoo, että Titus voitti Juudan kansan ja hävitti Hierosólyman kaupungin, jonka piiritystä sotapäälliköt, kuninkaat ja kansat aina tähän asti olivat turhaan yrittäneet.

Yhtä vastenmieliseltä kuin vaikuttaa se, että näkee maailmanvallan ylvästelevän sillä, että on tuhonnut pienen, vapauttarakastavan kansan, yhtä omituiselta tuntuu, että näytetään unohdetun, että Pompeius aikaisemmin, vuonna 133 oli valloittanut Jerusalemin.

* * * * *

Isänmaaton juutalainen on tyyppi, joka useinkin tavataan silloisessa roomalaisessa kirjallisuudessa. Iuvenalis luo eräässä satiirissaan karkean irvikuvan omaisuuskansan kuuliaisuudesta Mooseksen lakimääräyksille:

Joille kohtalo suonut on sabbatinviettäjä-taaton, pilviä yksistänsä he palvovat, mahtia taivaan. Ihmisten, sikojen liha yhdenlaista on heistä, sill' isä ei sitä syö; pian ympärileikkaus tehdään. Halveksuttavat myös ovat mielestään la'it Rooman; Juudean kansan lainpa he taitavat, täyttävät pelvoin, kaiken, kerta min sääs, salakirjoituksina Mooses. Mut vika taaton on tää: joka seitsemäs päivä hän herkes laiskuriks, askartaan ei hoitanut einehen vertaa.