Part 34

Puhujan tottumus pauhata mahtipontisesti ja ylitsevuotavaisesti ihmisten pahuudesta on runoilijassa jäljellä vielä niiltä ajoilta, jolloin hän kilpaili kaunopuheisuuden kilpakentällä. Mutta Iuvenaliksen lausunnot eivät ole tyhjää ja onttoa kuten Persiuksen — »hänen hehkuvassa, voimakkaassa vihassaan», Schück sanoo, »on kieltämättä jotakin suurenmoisuutta ja sen vuoksi hänen satiirinsa kaikuvat melkein kuin sielukellot tuolle itsekkäälle Roomalle, missä voimakkaampi aina häikäilemättömästi sortaa heikompaa. Totta on, että purkaus tapahtuu aikana, joka on onnekkaimpia Rooman historiassa, mutta siihen on patoutuneena kaikki se viha, mitä plebeiji polvi polvelta on koonnut ja kätkenyt sydämeensä.» Iuvenaliksessa eivät värise vienot kielet, hän ei tunne myötätuntoa — hän on karkea; hän piirtää roomalaisen voimakkaalla realismilla.

Ja vielä eräs toinen seikka. Olemme nyt kuulleet niin paljon roomalaisten runoilijain karkeasta realismista ja rivosta sävystä, että joudumme ihmettelemään, eiköhän olisi oikein, että katselisimme asiaa toisilla silmillä kuin omillamme, toisin sanoen heidän oman aikansa silmillä. Ateenassa Aristophaneen komediain henkilöt käyttivät hirmuisen karkeaa kieltä, ja hänen näytelmissään kohtaukset menivät usein paljon pitemmälle, kuin mitä me pidämme säädyllisenä. Mutta kuitenkaan ei kuulla koskaan puhuttavan, että kukaan olisi siitä loukkaantunut. Koko ajan henki oli suunnattomasti vähemmän hienotunteinen, mutta myöskin vähemmän hienostunut kuin meidän, ja itsetiedottomasti hyväksyttiin lause »Naturalia non sunt turpia.» Selvimpänä todisteena siitä on, että vieläpä sellainenkin kirjailija kuin Persius, tuo »neitseellisen kaino» nuorukainen, jonka sielun hienotunteiset naiset ja siveyssaarnaajat olivat muovailleet, jonka siveys ja ajankuvauksien puhtaat tarkoitusperät ovat yläpuolella kaiken epäilyksen, on kertonut siinä määrin säädyttömiä ja vastenmielisiä asioita, että nykyaikainen kirjailija ei voisi sellaista painattaa.

Tällaiset tosiasiat ovat siksi painavia, ettei niitä voi olla huomioon ottamatta, kun arvostellaan roomalaisten kirjailijain sarjaa aina Horatiuksesta — sillä hänkin on kirjoittanut muutamia rivouksia — Iuvenalikseen asti.

* * * * *

Rooman kolmen tunnetuimman satiirikon keskinen eroavaisuus on saanut klassillisen muotonsa sanoissa: »Horatius hymyilee, Persius ivaa, Iuvenalis ruoskii.» Rooman viimeinen suuri satiirikko muistuttaa suuresti Rooman ensimmäistä satiirikkoa, Luciliusta.

Kirjallisuutta:

Petronius, Trimalkios middag, latinasta ruotsintanut E. Weer.

Ludwig Friedlaender, Petronii Cena Trimalchionis.

A. Collignon, Étude sur Pétrone.

Persii Flacci Satirae. Ruotsintanut Henrik Ragnar Törnebladh.

M. Valerii Martialis Epigrammaton libri: Einleitung von Ludwig Friedlaender.

Martialis Epigranunata. Ruotsintanut valikoiden Bernhard Risberg.

M. Valerii Martialis Epigrammata selecta. Ruotsintanut valikoiden Gustaf Andersson.

G.E. Lessing, Zerstreute Anmerkungen über das Epigramm.

Gaston Boissier, Le poète Martial.

Carl von Friesen, M. Valerius Martialis.

Juvenalis' satirer, ruotsintanut Erland Lagerlöf.

E. Neissner, Horaz, Persius, Juvénal.

Edouard Bertrand, Juvénal.

Auguste Widal, Juvénal.

ENSIMMÄISET KRISTITYT.

Tacituksen kertomuksessa Neron kristittyjen vainoista saamme muinaisajan historioitsijoilta kristinuskosta vanhimman tiedon, minkä tunnemme. Se on peräisin noin vuodelta 100 ja alkaa näin: »Kääntääksensä itsestänsä epäluulot, että olisi pannut toimeen Rooman palon, Nero syytti ja mitä harkituimman julmalla tavalla teloitutti häpeämättömien tekojensa[158] tähden yleisesti vihatuita ihmisiä, joita nimitettiin kristityiksi. Kristusta, jonka mukaan kristityt olivat saaneet nimensä, oli maaherra Pontius Pilatus Tiberiuksen aikana rangaissut kuolemalla.»

Syynä siihen, ettei vanhempia historiallisia kertomuksia siitä valtavasta liikkeestä, joka oli kerran uudelleen luova maailman, ole meille jäänyt, ei ole yksistään ajan tuhoava hammas, vaan yksinkertaisesti se tosiasia, että kristinusko oli kauan ulkonaisesti vähäpätöinen uskonnollinen liike, jota tuskin ne, joilla oli valta täällä maailmassa, edes huomasivat. Olivathan sen kannattajat vain köyhiä kalastajia ja muuta alhaista kansaa, joka ei ollut tottunut käyttämään kynää. Ensimmäisillä kristityillä sukupolvilla säilyi heidän oppinsa ja seurakuntahistoriansa yksinomaan suullisena perintötietona. Kun nämä kertomukset viimeinkin merkittiin muistiin, se tapahtui, kuvaavaa kylläkin kristinopin alkuperälle, suurin piirtein yleisellä kreikan kansankielellä eikä oppineiden ja sivistyneiden kirjakielellä. Pakanalliset kirjailijat puhuivatkin sen vuoksi halveksien kristillisten alkukirjojen »merimieskielestä».

Uuden Testamentin kansanomainen muoto on todettu evankeliumien kielen perinpohjaisella vertaamisella kivi- ja saviliuskoissa esiintyviin sekä papyruskirjoituksiin, joita yhä suurenevin määrin kaivetaan päivänvaloon Itämailla.[159] Vasta I:sen vuosisadan lopulta olevissa kirjoituksissa, kuten Heprealaiskirjeessä, on kristinoppi pukeutunut ajan kirjakieleen. Se on todiste siitä, että se on alkanut ulottaa vaikutuksensa yhteiskunnan sivistyneisiinkin piireihin. »Uusi Testamentti on kokonaisuudessaan kansankirja» — tähän tulokseen kuuluisa saksalainen teologi Deissman päätyy tehtyään tällä alalla laajaperäisiä tutkimuksia. Vahvistaahan sen kansanomaisuutta myöskin konkreettinen, kuvarikas kieli evankeliumien kertomuksissa Jeesuksen julistuksesta. Se on niin korutonta, niin kuvaavaa, että yksinkertaisinkin voi sen ymmärtää. Aikojen kuluessa on kansankirjasta tullut kaikkien kansojen kirja johtuen juuri sen kansanomaisuudesta.[160]

Edellä mainittujen muinaislöytöjen merkitys meidän Uuden Testamentin käsittämisellemme ei kuitenkaan rajoitu tähän — vaan on se paljon laajakantoisempi. Niistä saadut todistukset antiikin ihmisten sielunelämästä auttavat nimittäin meitä ymmärtämään useita muuten hämäriä ilmaisutapoja ja omituisia kielellisiä käänteitä Uudessa Testementissa sekä käsittämään sitä maailmaa, joka ei ollut vain Rooman ja Hellaan, vaan josta tuli myös Betlehemin seimen lapsen maailma.

* * * * *

Se evankeliumi, jota Jeesus nasaretilainen keisari Tiberiuksen aikana julisti hartaasti kuunteleville ihmisjoukoille Gennesaretin järven rannalla, julistus valtakunnasta, joka ei ollut tästä maailmasta, vaan joka kokoaisi kaikki maan kansat henkiseen veljeyteen — tämä evankeliumi oli ehtinyt saapua Seitsemän kukkulan kaupunkiin jo muutamia vuosia Mestarin kuoleman jälkeen, jonka luullaan tapahtuneen noin vuonna 30. Näin elinvoimainen oli julistus »Ihmisenpojasta», joka lausui tuomionsa fariseusten ja kirjanoppineiden uskonnollisesta ylvästelystä, mutta puolsi syvimminkin langenneita ja seurusteli »publikaanien ja syntisten kanssa», kuten ihminen ihmisen kanssa.

Julmuutta janoavan ja ihmiselämää, etenkin orjien ja gladiaattorien elämää halveksivan maailman halki kaikui äkkiä ääni, joka julisti: »Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi!» ja »Mitä te rikotte yhtä vastaan näistä vähimmistä veljistänne, sen te olette rikkoneet myöskin minua vastaan.»

Kukapa olisi aavistanutkaan, että köyhien kristittyjen »turmiollinen taikausko», kuten Tacitus sitä nimittää, tulisi kerran valtaamaan melkein koko roomalaisen maailman ja luomaan uuden aikakauden maailmanhistoriassa! Kauan aikaa vielä kristinusko oli roomalaisille yleensä vain yksi niistä monista itämaisista uskonnoista, jotka seurasivat Italiaan tunkeutuvaa hellenismiä — tuota helleenisyyden ja itämaalaisuuden sekasivistystä — ja olihan lisäksi kristinusko vähimmän huomattu niistä kaikista.

Se itämaalainen uskonto, joka ensiksi ehti Seitsemän kukkulan kaupunkiin, oli verinen Kýbelén palvelus, tuon »suuren äidin», joka vertauskuvallisesti esitti luonnon hedelmällisyyttä ja luomisvoimaa. Kybelen palvelus tuli Fryygiasta ja voitti roomalaisten keskuudessa jalansijaa kauhun mielialan vallitessa toisen puunilaissodan loppupuolella. Jumalatarta juhlittiin meluisilla orgioilla. Uskovia pirskoteltiin uhrieläinten verellä, millä toimituksella luultiin olevan voiman puhdistaa synnistä ja antaa kuolemattomuus. Kamalan kuuluisuuden Kybelen papit saavuttivat vertatihkuvien haavojensa ja jäsentensilpomisiensa takia, joita he uskonnollisessa hurmiossa aiheuttivat itselleen suurissa vuotuisissa juhlissa jumalattaren kunniaksi. Kybeleä edusti meteorikivi, joka oli ensiksi Voiton temppelissä Palatinuskukkulalla, mutta sai pian oman temppelinsä. Senaatti alkoi kuitenkin pian vieroksua Kybelen palvelusta ja päätti, ettei kukaan roomalainen saisi ottaa siihen osaa.

Yleisemmäksi tuli _Dionysoksen palvelus_, bakkanaaliat. Se tuli Kreikasta, ja sen kannattajat laskettiin pian tuhansissa. Mutta tässä jumalanpalveluksessa oli niin säädyttömiä menoja, että vanhoillisemmat vuonna 186 saivat aikaan senaatinpäätöksen, joka kielsi sen valtiolle vaarallisena.

Vähän tämän jälkeen egyptiläinen _Isiksen palvelus_ saapui Roomaan ja sai puolelleen lukuisasti kannattajia loistavilla juhlakulkueillaan, haaveellisella hurmiotilallaan ja katumuksenharjoituksillaan autuuden saavuttamisen keinona. Tämän jumalanpalveluksen keskipisteenä oli suuri äitijumalatar Isis poikansa Osiris helmassaan.

Myöhemmin, erittäinkin kolmannella vuosisadalla salaperäinen persialainen _Mithraanpalvonta_ sai lukuisasti kannattajia. Mithras, valon jumala, oli voimakas taistelija maailman pahoja henkivaltoja vastaan, joita symboloi maailmansonni, jota Mithraan onnistui lopuksi tarttua sarvista kiinni ja surmata se tikarillaan. Urotöittensä takia hänet oli otettu taivaaseen ja hän oli tullut välittäjäksi Ormuzdin ja ihmisten välillä. Mithraan kannattajat olivat velvolliset ottamaan alituisesti osaa taisteluun Ahrimanin valtakuntaa, pahuuden edustajaa vastaan. Heidän täytyi erikoisin vihkimyksin kohota pyhyyden eri arvoihin, kunnes sielu ruumiista vapautuneena voi nousta taivaan valtakuntaan ja katsella autuaitten asuntoja. — Mithraan, voittamattoman nuoren sankarin uskonto oli sotilaille soveltuva taistelu-uskonto. Naiset olivat siitä pois suljetut. Rooman legioonat tätä uskontoa tehokkaimmin levittivätkin, ja se juurtui voimakkaimmin Reinin ja Tonavan varsien varusväkiin.

Mysteeriouskontojen saama suuri kannatus saa selityksensä siitä vanhan roomalaisen uskonnon horjuttamistyöstä, jota samanaikaisesti skeptikot ja muut filosofit, erittäinkin epikurolaiset ja stoalaiset suorittivat. Vieläpä niinkin oikeauskoinen vanhanajan roomalainen kuin Cato Censorius saattoi epäkunnioittavasti sanoa: »Minua ihmetyttää aina, että ennemerkkien selittäjä voi pysyä vakavana, kun hän näkee virkatoverinsa.»

Mysteeriouskontoihin liittyi alituisesti uusia joukkoja uskonnollisen kaipauksen pakottamina, jota valtion uskonto ja jumalanpalvelus ei enää tyydyttänyt. Sen suurin puute oli, lyhyesti sanoen, ettei se ollut _sydämen_ ja _tunteen_ uskontoa. Itämaisissa jumalanpalveluksissa osanottajat sitävastoin tunsivat mystillistä mielen ylennystä, joka välistä muuttui hurmiotilaksi, kielilläpuhumiseksi ja ennustamiseksi. Rukouksien, laulun ja muiden jumalanpalvelusmenojen avulla tunnettiin tultavan läheiseen yhteyteen jumaluuden kanssa. Tavallaan nämä mysteeriouskonnot ovat valmistaneet maaperää kristinuskolle, vaikkakin niistä toiselta puolen myöhemmin tuli sen jyrkkiä vastustajia. Mithraan palveluksesta tuli kolmannella vuosisadalla kristinuskon pahin vihollinen. Sen heikkona puolena oli eetillisten käskyjen puute. Sen vuoksi se olikin voimaton hillitsemään antiikin siveetöntä elämää. Aivan toisin oli kristinopin laita, joka oli Mooseksen uskonnon ankarien vanhurskausvaatimusten perijä.

Mysteeriouskonnot voivat tosin suoda rikkirevityille ja raskautetuille sieluille hetkiseksi lohtua ja mielenylennystä, mutta niiden vaikutus ei kyennyt ulottumaan jokapäiväiseen elämään. Niin kauan kuin jumalanpalvelusta kesti, vihitty tunsi itsensä vapaaksi ja onnelliseksi, mutta uutta mieltä ja voimaa vaikuttamaan tässä maailmassa hän ei saanut. »Uskonnolla ei», kuten liian aikaisin kuollut ruotsalainen uskonnontutkija Wetter on esittänyt, »ollut mitään tekemistä tavallisen porvarillisen elämän kanssa. Mysteeriouskontojen hengestä ei siksi tullut uuden ajan luojaa.» Se tehtävä kuului uskonnolle, jolla ei ollut vain kykyä ylentää mieltä ja antaa murtuneelle lohdutusta, vaan joka myöskin vaati puhdasta ja vanhurskasta elämää.

Tämä Jeesuksen julistuksen vaatimus ei pysähtynyt ulkonaiseen velvollisuuksien täyttämiseen, kuten kirjanoppineiden ja fariseusten käskyissä — se tunkeutui paljon syvemmälle, itse mielenlaatuun. »Olette kuulleet sanotuksi isille: 'Älä tapa', ja: 'joka tappaa, hän on vikapää oikeuden edessä!' Mutta minä sanon teille: 'Jokainen, joka _vihastuu_ veljeensä, on vikapää oikeuden edessä.' Olette kuulleet sanotuksi: 'Älä tee aviorikosta.' Mutta minä sanon teille: jokainen, joka katsoo naista _himoiten_ häntä, on jo tehnyt aviorikoksen hänen kanssansa sydämessään.'» Lisäksi Jeesus ei pysähtynyt kielteiseen käskyyn »Älä», vaan hän vaati paljon enemmän. Hän sanoi: »Rakastakaa vihollisianne, tehkää niille hyvää, jotka teitä vihaavat, siunatkaa niitä, jotka teitä sadattelevat, rukoilkaa niiden edestä, jotka teitä parjaavat ja vainoavat!»

* * * * *

Mestari oli itse saanut kärsiä ristinkuoleman uskonsa vuoksi. »Puhtaimmalle, syvimmin tuntevalle, lämpimimmän ihmisrakkauden läpitunkemalle olennolle, mikä on milloinkaan näyttäytynyt maan päällä, ei ollut sijaa silloisessa maailmassa», Leopold von Ranke sanoo. »Jeesus oli aavistanut kuolemansa, mutta hän tiesi, että hänen oppinsa tulisi siten todistetuksi ja pysyväiseksi.» Mutta kuinka mahdottomilta sellaiset ajatukset näyttivätkään tavallisesta ihmisjärjestä. Jeesuksen ristinkuolemassahan näytti, kuten Eduard Meyer sanoo, »hänen elämäntyönsä olevan tuhottu. Hänen kannattajansa hajaantuivat kaikkiin suuntiin. Oli odotettavissa, että hän olisi muutamien vuosien perästä joutunut unohduksiin. Vieläpä Pietarikin oli hänet heikkona hetkenä kieltänyt. Ei kukaan ihminen voinut kuvitella, että itse asiassa, kuten Johannes oli julistanut, 'kirves oli pantu puun juureen', eikä vain juutalaisuuden puun, vaan koko pakanallisen maailmankatsomuksen ja samalla kaikkea hallitsevan maailmanvaltakunnan puun juureen.»

Jeesuksen oppilaat läksivät juutalaiskansan ja pakanain keskuuteen julistamaan hänen kuolemaansa ja ylösnousemistansa. Pääasiallisimpana syynä kristinuskon ihmeellisen nopeaan leviämiseen oli sen ainutlaatuinen kyky suoda lohdutusta kuolinhetkellä. Monissa tuhansissa myöhäisantiikin pakanallisissa hautakirjoituksissa, jotka nykyisin tunnemme ja joiden lukumäärä päivittäin lisääntyy, saamme todisteita läpi luiden ja ytimien käyvästä kauhusta kuolemanvaltakunnan salaisuutta kohtaan ja katkerasta toivottomuudesta kuoleman lähestyessä. _Jo tämä seikka_ selventää tarpeeksi, miksikä sakramentilliset uskonnot, kuten Mithraan palvonta ja kristinoppi voivat saada niin paljon kannattajia keisariajan roomalaisista. Eräs viime aikoina esiin kaivetuista hautakirjoituksista — ensimmäiseltä kristinuskon vuosisadalta — on runomuotoinen vuoropuhelu ennenaikojaan kuolleen Iulius Faustus nimisen nuorukaisen ja hänen äitinsä välillä.

»Oi Fortuna, sinä, joka ohjaat ihmisten epävarmoja kohtaloja, miksi sinä olet riistänyt Iulius Faustuksen minulta?» äiti kysyy. »Pöydässä lyyran kielet soivat hänelle suloisesti. Nyt Kerberos höristää korviaan onnettomalle.»

Poika rukoilee: »Oi äiti, jos sinä hurskautesi voimalla kykenet, niin auta minua onnetonta pois Tartaroksen syvyyksistä!»

Mutta äiti ei voi mitään taipumattomalle kuolemalle. Ja kirjoitus loppuu näillä kuolleen liikuttavilla sanoilla: »Manalan kolkot torventoitotukset kutsuvat jo minua muuttumaan tomuksi. Klotho lahjoitti minulle elämän kahdeksikymmeneksiseitsemäksi vuodeksi. Kohtalottaret antoivat minulle tällaisen lopun osakseni.»

Kenties uudessa uskossa mikään ei vaikuttanut mieliin niin vastustamattomalla voimalla kuin ikuisen autuuden lupaus niille, jotka seurasivat Jeesuksen jälkiä. Suurempi merkitys, kuin nykyisin voidaan kuvitellakaan, on sen ohella varmasti ollut uskolla Jeesuksen pikaiseen palaamiseen tuomitsemaan maailmaa. Evankeliumien kertomusten hehkuvan varma usko siihen ja Johanneksen ilmestyksen näkyjen voima ovat saattaneet vanhimmat kristityt sukupolvet hurmiotilaan, joka on auttanut heitä kestämään tämän maailman monet vaivat. Tätä uskonnollisen hurman mielialaa pidettiin yllä sakramenteilla. Kasteen ja ehtoollisen kautta uskovaiset tunsivat pääsevänsä persoonalliseen yhteyteen jumaluuden kanssa ja täyttyvänsä »pyhän hengen, voimasta». Ja näiden, uskonnollisen mystiikan läpitunkemien seremonioiden avulla kristinoppi oli yksinkertaisten ihmisten silmissä saanut yhtä voimakkaan turvan kuoleman kauhuja vastaan kuin Kybelen ja Mithraan palvonta. Kristushan oli itse laskeutunut kuolemanvaltakuntaan ja »polkenut rikki käärmeen pään». Mitäpä voivatkaan silloin kaikki pahat henget häneen uskoville!

Merkillistä on, että kristinopin kiihkoisimmasta vastustajasta, ankarasta vanhajuutalaisesta Saulus nimisestä fariseuksesta salaman tavoin iskenyt ilmestys hänen sieluunsa teki kristinopin innokkaimman julistajan. _Paavali_ nimisenä kulkien lähetysmatkoillaan Kyprokseen, Vähän-Aasian eri osiin, Makedoniaan ja Kreikkaan, kenties myöskin Kreettaan ja Espanjaan hän vaikutti enemmän kuin kukaan muu kristittyjen seurakuntien perustamiseksi paikkoihin, jonne kristinuskon vaikutus kylläkin jo aikaisemmin oli kulkeutunut kaupan ja liikeyhteyden välityksellä.

Deissman on vakuuttavalla lämmöllä esittänyt, että »Paavalin suurin merkitys ei ole teologian, vaan uskonnon alalla», että apostolin oikea paikka kristinuskon historiassa ei ole järjestelmällisten dogminlaatijoiden joukossa, johon kuuluvaksi monet ovat tahtoneet lukea miehen, joka on jättänyt jälkeensä kuolemattomat sanat: »Kirjain kuolettaa, mutta henki tekee eläväksi.» Tämä yksinkertainen käsityöläinen, joka lähetysmatkoillaan elätti itseään telttakankaan kutomisella, oli itse asiassa — Deissman sanoo — ennen kaikkea välitön, hehkuva uskonsankari. Ihailtava on tämän tulisieluisen miehen voima, joka teki hänen heikon ja raihnaisen, sairauksien riuduttaman ruumiinsa kykeneväksi suorittamaan suurtöitä ja kestämään kaikki suuren asian vuoksi. Liikuttava on hänen kertomuksensa toisessa korinttilaiskirjeessä siitä, mitä hän on kestänyt: »Juutalaisilta olen viidesti saanut yhtä vailla neljäkymmentä lyöntiä.[161] Kolmesti olen saanut raippoja, kerran minua kivitettiin, kolmesti olen joutunut haaksirikkoon. Olen ollut vaaroissa virtain vesillä, vaaroissa rosvojen keskellä, vaaroissa heimoni puolelta, vaaroissa pakanain puolelta, vaaroissa kaupungeissa, vaaroissa erämaassa, vaaroissa merellä, vaaroissa viekasten veljien keskellä — työssä ja vaivassa, valvoessani, nälässä ja janossa, paastotessani, kärsiessäni vilua ja alastomuutta.»

Hellenistisessä maailmassa kristinusko saa toisen luonteen kuin Palestiinassa. Juutalaiskristittyjen pieni, ahdas piiri oli uuteen uskoonsakin sovittanut rajoittavan juutalaisen käsityksen Jumalan omasta kansasta. He kieltäytyivät tunnustamasta kääntyneitä kreikkalaisia ja roomalaisia oikeiksi veljikseen, elleivät nämä ottaneet noudattaakseen kaikkia juutalaisten lakimääräyksiä ja seremonioita, ennen kaikkea ympärileikkausta. Mutta kristinuskon oma sisäinen voima vaikutti kuten uusi viini vanhoihin leileihin. Se särki itsestään juutalaisen messias-lahkolaisuuden vanhan astian. Vain sellaisena ja siten siitä voi tulla se usko, joka voitti maailman.

Siitä seurakunnasta, jonka Paavali oli perustanut Korinthokseen, tuli Rooman kristillisen yhdyskunnan äiti. Seitsemän kukkulan kaupunki oli nimittäin vilkkaassa kauppayhteydessä Korinthoksen kanssa. Paavali oli kirjoittanut Roomalaiskirjeensä Tiberin rantojen uskon veljille, ennenkuin hän vielä oli tullut persoonalliseen kosketukseen heidän kanssansa. Roomaan, hän tuli tutkintovankina. Jerusalemissa olivat ankaran oikeauskoiset juutalaiset uhanneet kivittää hänet siksi, että hän oli vienyt pakanoita temppeliin ja siten saastuttanut pyhän huoneen. Mutta kaupungin roomalaiset viranomaiset puuttuivat asiaan ja lähettivät hänet viimein Roomaan keisarin tuomioistuimen tuomittavaksi. Minkälainen tuomio oli, sitä emme tiedä. Paavali katoaa ainaiseksi historiasta. Siinä kirjeessään, jonka hän kirjoitti Philippoin seurakunnalle, hän lausui toivovansa saada »lähteä matkalle ja olla Kristuksen luona.» Luultavasti tämä toivo pian toteutuikin. Taru kertoo, että sekä hän että Pietari saivat kärsiä marttyyrikuoleman Roomassa. Mutta heidän työnsä jäi pysyväiseksi.

Aluksi uusi usko juurtui pääasiallisesti köyhien ja sorrettujen keskuuteen. Muuan Ephesoksen seurakunnan luettelo sisältää esim. melkein yksinomaan orjien nimiä. Jumalanpalveluksissa ja seurakuntaelämässä orja raukat saivat kenties ensimmäisen kerran elämässään tuntea itsensä ihmisiksi. Siellä ei ollut eroa herran ja orjan välillä. Rooman jumalien yhteydestä orja oli suljettu: hänellähän ei ollut omaa kotiliettä eikä hän voinut sentähden harjoittaa minkäänlaista jumalanpalvelusta. Hän sai pitää uskontonsa — jos hänellä sellaista lainkaan oli. Roomalaisten uskonnollisessa elämässä oli sama ylipääsemätön rajamuuri kuin yhteiskunnallisessakin. Kasteen kautta sitävastoin orja astui samaan yhteyteen ja veljeyteen Kristuksen kanssa kuin vapaakin mies. Kristinusko antoi orjalle lohdutuksen, että hänen sielunsa oli aivan samanarvoinen kuin valtaistuimella olevan hallitsijankin. Tämä tietoisuus antoi hänelle voimaa kärsiä uskonsa tähden. Kun häntä tahdottiin pakottaa hylkäämään tämä usko, hän tunsi itsensä kohotetuksi pyöveliensä yläpuolelle; ja huulet, joilla siihen asti »ei ollut koskaan ollut oikeutta sanoa ei» — kuten Seneca sanoo — voivat ilmaista melkein yli-inhimillistä lujuutta kieltäytyessään kieltämästä Herraansa ja vapahtajaansa. Sellaisena hetkenä sorretut ihmis-raukat voivat viimeinkin suuren kirkkoisä Ambrosiuksen tavoin sanoa: »Ketä ei voida pakottaa siihen, mitä hän ei tahdo, hän ei ole enää orja.» Marttyyrikuolemasta tuli näille koko elämänsä ajan halveksituille ja sorretuille raukoille oikea riemun hetki. Sen uskon täyttäminä, josta oli tullut heidän kaikkensa, he voivat olla kuuroja ja sokeita ulkomaailmalle. Ilo, että saivat kärsiä Kristuksen kanssa ja hänen tähtensä ja päästä ikuiseen autuuteen, teki heidät tunteettomiksi kidutuksille.

Näin uusi usko kykeni tekemään ihmeitä, sillä ihmehän on, että eläimen asteelle kidutettu ja sorrettu olento muuttuu jälleen itsenäisesti toimivaksi ihmiseksi. Sellaisilla esimerkeillä osoittautui myöskin olevan ihmeellinen kyky vaikuttaa pakanoihin. »Marttyyrien veri oli kirkon paras kylvö.»

Kristillisen kirkon vaikutus ei kuitenkaan ajan oloon rajoittunut vain siihen, että se antoi orjillekin päämäärän, minkä puolesta elää ja kuolla, vaan se pyrki _murtamaan raja-aidat vapaiden ja orjien väliltä_. Paavali ja muutkin vanhimmat kristityt opettajat eivät kuitenkaan ole edes ajatelleet orjuuden poistamista — niin syvälle tämä yhteiskunnallinen epäkohta oli juurtunut sen ajan käsityskantaan. Uusi usko ei vaatinut yhteiskunnallisten erotusten kumoamista, vaan ainoastaan orjan tasa-arvoisuutta vapaiden kanssa _Jumalan edessä ja hänen seurakunnassaan_. Alussa kristinusko ei myöskään ollut kyllin voimakas niin vallankumoukselliseen toimenpiteeseen kuin orjuuden perinpohjaiseen poistamiseen, vaan sen oli tyytyminen siihen, että se kehoitti kohtelemaan orjia hyvin, huolehtimaan heistä sekä ruumiillisesti että henkisesti sekä vapauttamaan heitä mahdollisimman suuressa määrässä. Viimeksi mainittua tekoa alettiin aikaisin pitää parhaimpana kaikista hyvistä töistä. »Harvoin», ranskalainen kirkkohistorioitsija Allard sanoo merkillisessä teoksessaan kristityistä orjista, »kristitty erosi tästä maailmasta vapauttamatta ennen kuolemaansa muutamia orjiaan. Toivottiin, että siten oli helpompi avata itselleen taivaan portti.»