Part 31

Seneca tunnusti itsekin, että se elämä, jota hän loistohuvilassaan vietti, monessa suhteessa oli jyrkän vastakkaista sille yksinkertaisuudelle ja kieltäymykselle, jota hän stoalaisena filosofina saarnasi. »Mutta», hän huomautti, »viisas ei kiinnitä _sydäntänsä_ rikkauteen — hän pitää sitä vain kurjuutta parempana. Minun puolestani saa rikkauteni kernaasti huveta — minä en sen mukana menetä mitään oleellista. Minä en tunne itseäni kuitenkaan köyhtyneeksi, sillä köyhä ei ole se, jolla on vähän, vaan se, joka himoitsee enempää. Jos _sinä_ sitävastoin menetät rikkautesi, niin sinä tuijotat kauhuissasi, aivan kuin olisit itsesi hukannut. Lyhyesti sanoen: minä olen rikkauteni herra; sinä omaisuutesi orja. Minulle rikkauteni on _sivuasia_, erittäinkin siksi, että se suo minulle suuremmat mahdollisuudet tehdä hyvää, mutta sinulle on rikkaus sinänsä pääasia.»

Hyväntekeväisyyttä taas tuskin kukaan on kykenevämpi harjoittamaan oikeammalla tavalla kuin mies, joka itse pyrkii viisauteen, Seneca arveli. »Hänen kukkaronsa on helppo avata, mutta siinä ei ole reikää pohjassa. Siitä _otetaan_ paljon, mutta siitä ei saa mitään _pudota_. Sillä huonosti suunniteltu lahja on hävettävä tappio.»

Hillitty suhtautuminen tämän maailman hyvyyteen on, Seneca arvelee, arvokkaampaa kuin painostaa vapautuneisuuttaan »käymällä huolimattomasti puettuna, antamalla hiusten kasvaa niin pitkiksi kuin kasvavat, kuljeksimalla parta vanukkeisena ja hoitamattomana, makaamalla paljaalla maalla ja tekemällä kaikkia tyhmyyksiä, mitä filosofinen turhamaisuus voi keksiä osoittaakseen kaikelle maailmalle rahan halveksuntaansa. Filosofia vaatii itsehillintää, mutta ei itsekidutusta.» Ja kenestä on enemmän käytännöllistä hyötyä, Seneca kysyy, siveysopettajastako, joka vakuutettuna omasta rajattomasta ylemmyydestään eristäytyy tavallisista ihmisistä puutteineen ja vikoineen, vai sellaisestako, joka elää ihmisten keskellä, oppii tuntemaan heidät perin pohjin ja karaistuu joutuessaan alituisesti tekemisiin niiden epäkohtien kanssa, joita hän pyrkii poistamaan? »Vasta myrskyssä perämies osoittaa, mihin hän kelpaa», sanoo filosofimme. »Etsikäämme siksi myrskyä! Antakaamme haaste vihollisten aseille, kuten voimailija uhmailee haavoja!» Seneca oli toimen mies, ei maailmasta poissa oleva filosofi — sen hän on itse nimenomaan meille sanonut. Hän oli aina nuoruudestaan saakka taittumattoman työteliäs kansalainen, joka ei koskaan suonut itselleen loma-aikoja.

Yleensä Seneca vastasi niihin moitteisiin ylellisyydestä, joita häneen kohdistettiin, tunnetulla lauseella: »Elä kuten opetan, äläkä niin kuin minä elän! _Minä_ en ole suinkaan täydellisen viisas; minä tyydyn siihen, että tulen päivä päivältä hiukkasen paremmaksi, mutta päämäärää ei voi koskaan asettaa liian korkealle.» Kuitenkin huomaa, kuinka häntä itseään painaa se, ettei hänen ollut onnistunut oikein hyvin selvittää elämänsä ja oppinsa vastakohtaisuutta.

Monessa suhteessa Seneca oli kuitenkin elämäntavoissaan aito stoalainen ylellisyytensä keskelläkin. Hän oli koko elämänsä ajan äärimmäisen kohtuullinen sekä ruoassa että juomassa, ajoittain suorastaan askeettikin. Hän nukkui hyvin kovalla vuoteella ja karkaisi itseänsä kylmillä kylvyillä, mutta vältti lämpimiä, joita piti veltostuttavina.

Seneca ei ollut kylläkään suurmies, mutta hän oli, heikkouksineenkin, hyvä ihminen, joka tahtoi koettaa nostaa kanssaihmisensä liejusta, siinä määrin kuin se oli mahdollista siveellisesti syvälle vajonneena aikakautena; hän tahtoi antaa heille jotakin, minkä puolesta elää — tahi ainakin kuolla.

Vain kolme vuotta hän sai elää syrjässä yksityismiehenä, ja näinäkin vuosina häiritsi hänen rauhaansa tietoisuus siitä, että pyövelinmiekka häilyi hänen päänsä päällä. Sillä Poppæa ja Tigellinus vihasivat häntä. Nämä tekivät kaikkensa yllyttääkseen epäluuloista Neroa häntä vastaan ja herättääkseen hänen himoaan Senecan rikkauksiin. »Etkö näe», he sanoivat keisarille, »kuinka hän tekee itsensä tärkeäksi kirjoillaan ja kuinka hän tahtoo esiintyä ensimmäisenä miehenä valtiossa, samalla kuin hän tekee pilaa kaikesta, niihin sinä ryhdyt!» Kun filosofin veljenpojan huomattiin olevan sekaantuneen salaliittoon keisaria vastaan, se oli myöskin Senecan loppu. Armona Nero salli hänen päättää itse päivänsä. Seneca avasi suonensa ja kuoli verenvuotoon. Rauhallisena, oikean stoalaisen arvokkuudella tuo lähes seitsemänkymmentä vuotta vanha mies erosi elämästä. Hänen nuori vaimonsa tahtoi seurata häntä kuolemaan, mutta hänet estettiin siitä vastoin hänen tahtoansa. Hän eli vielä muutamia vuosia; mutta kuin varjo hän liikkui ympäriinsä. »Hän oli», Tacitus sanoo, »niin kalpea ja vähäverinen, että oli päivän selvää, että hänen elinvoimansa olivat murtuneet.»

* * * * *

Kun Seneca jätti hovin, Nero hylkäsi jalon, kaikkien pitämän Octavian, ja meni naimisiin Poppæan kanssa, joka pian voi iloita nähdessään Octavian irti hakatun pään. Kaikista Neron rikoksista hänen puolisonsa murha oli inhoittavin. Tietysti Agrippinan surmaaminen oli kauhea, mutta hän oli kuitenkin rikoksellinen nainen. Octavia kuoli sitävastoin nuorena ja viattomana, kavalien juonien uhrina menettäen elämänsä, joka ei koskaan ollut tuottanut hänelle iloa, ja sittenkuin hän oli saanut nähdä, kuinka hänen äitinsä, isänsä ja veljensä oli surmattu.

Nyt Nero oli kokonaan Poppæan ja Tigellinuksen vaikutuksen alainen. »Pretoriaanien prefekti», Viktor Rydberg sanoo, »järjesti hurjia yöllisiä juhlia, jolloin tuhansien soihtujen loimussa kiihdytetyt ja valloilleen päästetyt himot heittivät kaikki ikäkaudet, yhteiskuntaluokat ja sukupuolet toistensa syliin. Tigellinus järjesti myöskin ne häpeälliset hääjuhlat, joissa keisari, morsiushuntuun puettuna, meni naimisiin erään Pythagoras nimisen nuorukaisen kanssa.»

Vertauskuvana keisarin paheellisesta elämästä, »helvetinliekkeinä synninsuon yllä», puhkesi Roomassa vuonna 64 se raivoisa tulipalo, joka on lähtemättömästi liittynyt Neron muistoon. Liekit raivosivat kuusi päivää tiheimmin rakennetuissa kortteleissa ja muuttivat puolen kaupunkia tuhkaksi. Korvaamattoman kallisarvoisia taideaarteita, joita roomalaiset valloittajat olivat keränneet kolmesta maanosasta, tuhoutui. Sen päivän vuosipäivänä, jolloin gallialaiset polttivat Rooman, suuri osa maailmankaupunkia sortui toisen kerran sora- ja tuhkaläjiksi. Kauhea oli ihmisten tuskankirkuna heidän menettäessään kaiken, mitä omistivat. Monet paloivat rakennuksiin tai tukehtuivat savuun, luhistuvat muurit löivät toisia kuoliaiksi, toisia tallattiin tungoksessa hengettömiksi; Muutamat syöksyivät mielettömässä kauhussa liekkeihin. Monien kodittomien raukkojen täytyi etsiä katto päänsä päälle hautakammioissa ja mausoleumeissa. Sillä Neron rakennuttamat hätäasumukset eivät riittäneet kaikille.

Neron kerrotaan korkeasta tornista nauttineen loistavasta näytelmästä ja huomanneen tilaisuuden sopivaksi osoittaa taiteellista lahjakkuuttaan laulamalla lyyran säestyksellä laulun Troian palosta. Hänen uskomattomalta tuntuva esiintymisensä synnytti huhun, että hän oli itse sytyttänyt tulipalon. Merkilliseltä näyttääkin, että se leimahti toisen kerran liekkiin Tigellinuksen puutarhoissa. Kaiken todennäköisyyden mukaan Nero on kuitenkin viaton tähän tapaukseen, mutta toiselta puolen ei ole epäilystäkään, etteikö hän olisi _voinut_ tehdä tätäkin rikosta.

Olipa nyt itse syyllisyyskysymyksen laita miten tahansa, Nero käytti hyväkseen kaupungin hävitystä toteuttaakseen houreensa keisarilinnasta, jonka veroista maailma ei ollut vielä koskaan nähnyt. Hän rakennutti itselleen palatsin, jonka seinät ja katto loistivat kullasta ja olivat mielettömän ylellisen täynnä helmiäis- ja jalokiviupotteita. Ruokasalien katot oli verhottu norsunluulevyillä, jotka voitiin avata, niin että kukkia ja hyvän hajuisia tuoksukkeita ateriain aikana satoi vierasten päälle. Linnaa sanottiin »Neron kultaiseksi taloksi.» Palatsin edustalla oli 36 metrin korkuinen kuvapatsas kullasta, hopeasta ja pronssista esittäen Neroa auringonjumalana. Puutarhoineen, lehtoineen ja lammikoineen tämä hienostuneen ylellisyyden luomus käsitti kolme Rooman seitsemästä kukkulasta. »Nyt minä voin viimeinkin asua ihmisten lailla», Nero sanoi, kun tämä keisariasunto vihittiin. Mutta kansan ääni puhui niissä kirjoituksissa, joita töhrittiin muureihin ja talojen seiniin. »Rooma», niin sanottiin kirjoituksissa, »on muuttunut yhden ainoan miehen asunnoksi. Kansalaiset, on tullut aika muuttaa Vejiin — jos ei Vejikin tule kuulumaan Cæsarin kultaiseen taloon.»

Suuresta tulipalosta ei tullut kuitenkaan yksistään välikappaletta loistonhaluisen keisarin rakennustaiteelliselle hurjistelulle, siitä tuli myöskin perimmältään hyvä työ itseään roomalaisia kohtaan. Erinomainen hallintokoneisto, jonka Augustus oli luonut, suoritti nyt ihailtavan työn muuttaessaan Rooman terveellisemmäksi ja kauniimmaksi kaupungiksi. Tosinhan Augustus oli ylistänyt itseään siitä, että hän oli ottanut vastaan tiilisen kaupungin ja jättänyt jälkeensä marmorisen. Se kiitos ei kylläkään ole aiheeton, mutta on kuitenkin liioiteltu. Sillä Augustuksen ajoista alkaen Forum ja Marskenttä kiiltelivät tosiaankin marmorista, mutta kukkuloiden vanha Rooma pysyi suunnilleen samanlaisena. Vasta häikäilemätön esteetikko Nero uudenaikaistutti varsinaisen Rooman. Missä talot olivat ennen olleet yhteen kasattuina ahtaitten kujien varsille, sinne avattiin leveitä katuja; ja järjestelemällä aukeoita ja toreja pidettiin lisäksi huolta siitä, että maailmankaupunki sai valoa ja ilmaa. Talojen alin kerros rakennettiin yleisesti kivestä, ja katetut pilarikäytävät pitkin katuviertä suojasivat sateelta ja etelän polttavalta auringolta. Näin kasvoi uusi pääkaupunki, joka oli maailmanvaltakunnalle arvokkaampi kuin vanha Rooma tulenarkoine puu- ja savirakennuksineen. Uusimistyö suoritettiin nyt suuremmassa mittakaavassa ja upeilevampaan tyyliin kuin Rooman hellenistisellä ajalla. Roomasta oli tosiaankin tullut keisarikaupunki. Antiikin Rooma, sellaisena kuin me nyt sitä katselemme raunioina, on pääasiallisesti keisariajan Roomaa, Neron ja hänen seuraajiensa luomaa. Mutta silloin tällöin muinaistutkijat kaivavat esille myöskin jonkin rakennustyön hellenistiseltä ajalta.

* * * * *

Kääntääkseen itsestään epäluulot oman pääkaupunkinsa tuleen sytyttämisestä Nero lykkäsi, Tacituksen mukaan, syyn Rooman kristittyjen niskoille. Oli helppoa kiihoittaa mielialaa näitä itämaalaisia vastaan — kristittyjen enemmistönä olivat nimittäin vielä kreikkalaiset ja juutalaiset. Halveksivathan ja pilkkasivathan nämä omituiset ihmiset niitä jumalia, jotka vuosisatojen kuluessa olivat suojelleet Rooman valtiota ja tehneet siitä maailman mahtavimman valtakunnan. Sen sijaan kristityt palvelivat juutalaista valtionkavaltajaa, joka oli julistautunut kuninkaaksi ja joutunut senvuoksi ristiinnaulituksi. Mitähän mahtoivatkaan nämä epäilyttävät oliot puuhailla salaperäisissä yöllisissä kokouksissaan? Senhän voi jo lapsikin ymmärtää, että niissä harjoitettiin jotakin sellaista, joka ei sietänyt päivänvaloa! Sellaista joukkoa voi epäillä mistä tahansa, murhapoltostakin. Hehän olivat ennustaneet tulesta, joka lankeaisi taivaasta ja tuhoaisi pakanallisen maailmankaupungin, »suuren porton» paheineen! Ja palon jälkeen he olivat kylliksi varomattomia väittääkseen, että palo oli kohdannut pakanoita Jumalan rangaistuksena heidän syntiensä vuoksi.

Kiduttamalla onnistuttiin saada muutamia tunnustuksia tapahtuneesta murhapoltosta. Ja niin puhkesi korkeamman uskonnon ja siveellisyyden viattomain tunnustajain vaino. Keisari ristiinnaulitutti muutamia; toisia ommeltiin villipetojen nahkoihin ja verikoirat yllytettiin repimään uhrit kappaleiksi. Toiset taas pistettiin piellä siveltyihin säkkeihin, ripustettiin sitten nuo onnettomat pylväisiin ja sytytettiin tuleen valaisemaan Neron puutarhoja hänen yöjuhlissaan. Patarumpujen ja symbaalien pauhuun hukkuivat uhrien tuskanhuudot.

Tuntuu omituiselta ajatella, että nämä kauhunäytelmät luultavasti pantiin toimeen nykyisen Pietarinkirkon edustalla olevalla torilla. Se obeliski, joka nyt koristaa aukeata, oli alkujaan pystytetty keskelle matalaa muuria, joka jakoi Neron kilpa-ajoradan kahteen puoliskoon.

Siitäkö syystä vain, että kristittyjä epäiltiin murhapolttajiksi, Neron vainoihin ryhdyttiin, vai oliko kysymys myös heidän uskonnostaan, siinä suhteessa tutkijain mielipiteet ovat erilaiset. Eduard Meyer on sen mielipiteen kiivain kannattaja, että jo ensimmäinen vaino oli luonteeltaan uskonnollis-valtiollinen. Se oli hänen mielestään valtionuskonnon puolustusta ja tuli siten myöskin olemaan itsensä valtion puolustustoimenpide. Raskauttavaksi kohdaksi kristittyjen syntiluettelossa tulivat lisäksi ne julmuudet, joita heidän uskottiin harjoittavan jumalanpalveluksessaan. Niiden lopettamista pidettiin valtion velvollisuutena yhtä hyvin kuin ihmisuhrien lopettamista druidien ja pohjois-Afrikan foinikialaisten keskuudessa.

Muutoin roomalaiset olivat, kuten tulemme näkemään, uskonnollisessa suhteessa erittäin suvaitsevaisia ja ottivat yleensä mielellään vierasten kansojen jumalat omiensa joukkoon. Ei kristityltäkään olisi kielletty tuomasta uutta jumalaa Roomaan — sehän oli ollut aivan tavallista viimeisten miespolvien aikana —, mutta siinä tapauksessa vaadittiin vastavuoroisuutta. Roomalaiset eivät voineet mukautua siihen, että uuden jumalan tunnustajat kieltäytyivät puolestaan uhraamasta roomalaisten jumalille. Kummasteltiin ja oltiin närkästyneitä siitä, että kristittyjen jumala kieltäytyi sijoittumasta toisten jumalien joukkoon roomalaisten Pantheoniin. Boissier sanoo: »Taipumaton itsepäisyys eristäytyä muusta maailmasta, säilyttää uskonsa puhtaana kaikista vieraista vaikutteista, selittää ennen muuta niiden vainojen väkivaltaisuuden, joiden alaisiksi kristityt kolmen vuosisadan aikana joutuivat kansan taholta, joka niin ennakkoluulottomasti oli ottanut vastaan kaikki muut uskonnot.» Voimakkaasti vaikuttava syy kansanjoukkojen vihaan oli myöskin se, että kristityt vastustivat antiikin pidetyimpiä kansanhuveja: verisiä gladiaattorinäytöksiä.

Neron vainojen uhreja olivat tarun mukaan myöskin apostolit _Paavali_ ja _Pietari_. »Rooman muurien sisällä oli samaan aikaan sellaisia miehiä kuin Tigellinus, Nero, Seneca ja Paulus tarsoslainen, inhimillisen luonteen eri vivahduksia saatanallisesta nautinnonpalvojasta aina orjantappurakruunuisen ihanteen palvojaan saakka. He ovat voineet samalla hetkellä polkea Forumin kivitystä», Viktor Rydberg huomauttaa. — Kun Pietarin tuli kärsiä ristinkuolema, kerrotaan hänen pyytäneen, että hänet naulittaisiin pää alaspäin, sillä hän piti liian suurena kunniana kuolla samassa asennossa kuin hänen Vapahtajansa. Kristittyjen inhon julmaa vainoojaa kohtaan arvellaan kajastuvan Ilmestyskirjan sanoissa »suuresta villipedosta», jonka »luku» on 666. Tämä luku saadaan, jos _Neron Kaisar_ kirjoitetaan heprealaisilla kirjaimilla ja näiden kirjaimien lukuarvot lasketaan yhteen. Heprealaisia kirjaimia käytetään nimittäin, kuten kreikkalaisiakin ja osittain roomalaisia, merkitsemään myöskin numeroita.

* * * * *

Mutta Nero ei raivonnut kuten peto ihmishaamussa yksinomaan kristittyjä vastaan. Ilmiantojärjestelmä pääsi taas vauhtiin, ja keisarin tarkoituksena näyttää olleen perin juurin tuhota Rooman ylhäisimmät suvut. Katala Tigellinus oli kaikessa hänen paha henkensä ja väsymätön veritekojen avustaja.

Niinpä ihmispelko, tuo keisarien kirous, oli saanut valtoihinsa Neronkin. »Kesken pöydän ilojen», Weisse sanoo, »nämä maailmanhallitsijat ovat tuskan vallassa peläten ruokaan ja juomaan sekoitetun myrkkyä. Kun he istuvat kuuriassa tai käyskentelevät ympäriinsä omassa palatsissaan, he pelkäävät salamurhaajan tikaria, kun he puhuvat pretoriaaneilleen, he pelkäävät näitten huotrien peitossa olevia miekkoja. Juuri tuo alituisesti kalvava väijyvien vihollisten pelko tekee Tiberiuksesta niin hirmuisen Rooman ylimystön vitsauksen. Murhaajan tikarin pelko saa Caligulassa esiintymään vainohulluuden kamalat ilmenemismuodot ja tekee sekopäisestä miehestä pyövelin. Peloittelemalla Messalina, Agrippina ja muutkin pakottivat Claudius raukan julistamaan kuolemantuomioita, jotka hän seuraavana päivänä unohtaa. Ja pelosta lopulta Nerokin murhaa.

* * * * *

Tragikomedia »Nero valtaistuimen a» oli huippukohdassaan vuonna 66. Nero päätti silloin lähteä kauan suunnittelemalleen taidekiertueelle Kreikkaan. Sillä helleenit olivat, hän arveli, kuitenkin ainoa kansa, joka ansaitsi saada nauttia hänen taiteellisista esityksistään. Varmuuden vuoksi hän kuitenkin kaikissa tapauksissa vei mukanansa useita tuhansia omia kättentaputtajiaan, jotka olivat hyvin harjaantuneita hänen esiintyessään Roomassa ja muuallakin.

Melkein jokaisessa kreikkalaisessa kaupungissa keisarillinen diletantti kiusasi aamusta iltaan Sophokleen jälkeläisiä ja Euripideen maanmiehiä perin kehnoilla laulaja-, kitaransoittaja- ja näyttelijäesityksillään. Etevämpi hän oli sitävastoin kilpa-ajajana. Ajoipa hän Olympiassa kymmenvaljakkoakin, joka koe kuitenkin oli vähällä viedä häneltä hengen. Hän suistui nimittäin vaunuista siksi pahoin, ettei kyennyt jatkamaan ajoa. Mutta voittajan palkinnon hän sai kaikissa tapauksissa.

Kaikki suuret panhelleeniset kisat siirrettiin täksi vuodeksi, ja kaikkialla — Olympiassa, Delphoissa, Korinthoksessa ja muuallakin — oltiin pakotettuja seppelöimään mielipuoli keisari voittajana. Mutta niinpä palkintotuomarit tiesivätkin, että heidät palkittaisiin ruhtinaallisesti![147]

Viivyttyään puolitoista vuotta poissa maailman suurin Olympiavoittaja palasi riemukulussa Roomaan tuoden mukanaan lähes pari tuhatta voitonseppelettä. Helleenisen voittokulkunsa kestäessä hän oli saanut yhä uudistettuja kehoituksia Roomasta, että hänen pikainen paluunsa olisi mitä suurimmassa määrin toivottava levottomuuttaherättävien ilmiöiden vuoksi. Hän vastasi: »Paljon tärkeämpää kuin pikainen paluuni kotiin on se, että palaan tavalla, joka on Nerolle kyllin arvokas.»

Ja sen hän nyt tosiaankin teki. Kuten taistelun voittaja suuri taiteilija seisoi triumfivaunuissa purppuraviittaan pukeutuneena, olympialainen laakeriseppele päässä ja delphoilainen oliiviseppele kädessä; ja triumfinviettäjän perästä seurasi keisarillinen käsientaputtaja-joukko roskaväen parveillessa ympärillä ja huutaessa niiden paikkojen nimiä, joissa tämä uusi Apollon oli ihanat voittonsa saavuttanut. Tosiaankin kaunis Apollon, tuo ellottava hirviö ihmishahmossa, jolla oli lihava, mässäyksestä ja juopottelusta paisunut ruumis, kasvot, joihin kaikki paheet olivat painaneet leimansa, ja katse tylsä kuin eläimellä!

* * * * *

Todistuksena siitä, kuinka läpeensä turmeltuneeksi pääkaupungin väestön suurin osa oli tullut, on se, että sellaiset häpeälliset tapahtumat kuin Neron julmuudet, irstailut ja hullut päähänpistot voivat jatkua vuosi vuoden perästä. Valtaistuimella vallitsevat paheet herättivät tuskin vastavaikutusta väestössä — se tunsi niissä omat alhaiset taipumuksensa. Ja kuinka hyvin tämä maan isä huolehtikaan siitä, että Rooman roskaväki sai huvitteleida ja että toisen ja kolmannen luokan näyttelijät ja sirkustaiteilijat saivat työtä! Hän suorastaan syyti heille juomarahoja. Ja juhlatilaisuuksissa teatterissa voi hänen päähänsä pälkähtää heittää yleisön joukkoon maksuosoituksia, joilla sai ruokatavaroita; vaatteita, jalokiviä ja helmiä, orjia, ratsuja ja kesytettyjä petoeläimiä, vieläpä laivoja, taloja ja maatilojakin. Ja ylhäällä aitiossaan istui — tai useimmiten lojui laiskasti sohvalle oikaiseutuneena — maailman herra julkea ilme monokkelin koristamilla kasvoillaan[148] ja katseli tyytyväisenä alhaalla olevia alamaisiaan, kun he siellä tulisesti ottelivat siitä, mitä Hänen Majesteettinsa suvaitsi viskellä heille. _Olihan_ tämä aika kuitenkin ihanaa aikaa yhteiskunnan pohjasakalle, nyt kuten Caligulankin päivinä!

Mutta on olemassa kuitenkin raja kaikelle tässä maailmassa. Neron häpeällisten tekojen vastustus alkoi Galliasta, missä muuan maaherra kohotti kapinalipun. Hurjia huhuja, jotka ovat kuvaavia siitä, mitä keisarista uskottiin, alkoi nyt liikkua Roomassa. Milloin kerrottiin, että hän aikoi pistää pääkaupungin uudestaan tuleen ja ärsyttää amfiteatterin villit pedot hyökkäämään kansanjoukkojen kimppuun, milloin taas, että hän oli raivauttanut tieltä koko senaatin ja kaikki kapinallisten sukulaiset. Juomaveikoilleen hän lienee sanonut: »Minä matkustan Galliaan. Siellä asetun aseetonna legioonain eteen ja vain _itken_. Silloin legioonat alkavat katua ja seuraavana päivänä voin, iloisena iloisten joukossa, laulaa voittolauluja — niitä minä nyt aion ryhtyä säveltämään.» Suetonius, joka näin kertoo, sanoo myöskin, että Nero aikoi muodostaa amatsonikaartin portoista, jotka hän varusti mitä siroimmilla sotakirveillä ja kilvillä.

Neron horjuvaisuus ja päättämättömyys pilasi häneltä kaiken. Ja kun sitten sellainen jobinposti saapui, että koko Gallia oli kapinassa ja että Espanjan maaherra oli liittynyt kapinallisiin, tuo mitätön mies menetti kokonaan ryhtinsä. Tällöin hänen ystävänsäkin ja suosikkinsa pettivät hänet. Tigellinus etunenässä he luopuivat hänestä pitäen hänen asemaansa toivottomana.

Pretoriaanit luopuivat. Viktor Rydberg kertoo: »Kun Nero eräänä yönä herää, hänen palvelijansa ovat poissa, tervehtijät poissa, hovimiesten huoneet tyhjinä, eikä minkäänmoista vartiostoa palatsin ympärillä. Ukkonen jyrisee ja sataa. Nero rientää takaisin makuuhuoneeseensa ja etsii myrkkyrasiaansa, mutta sitä ei löydy.» Pretoriaanit Tigellinus etunenässä ja germaanilainen henkivartiosto ovat luopuneet. Rotat ovat jättäneet uppoavan laivan. Vain neljä uskollista oli jäänyt keisarin luo. Yksi näistä on Sporos. Nämä miehet ottavat keisarin mukaansa ja pakenevat erääseen Rooman lähistön huvilaan. Täällä Nero saa tiedon, että senaatti on julistanut hänet henkipatoksi ja tuominnut hänet alhaisen murhaajan häpeälliseen kuolemaan, s.o. kuoliaaksi ruoskittavaksi. Mielettömässä kuolemantuskassa hän mumisee alituisesti mietelmiä näyttelijäosistaan. Mutta kun hän kuulee niiden ratsumiesten hevosten kavionkapseen, jotka nelistäen saapuvat häntä vangitsemaan, hän rohkaisee itsensä niin paljon, että muutaman uskollisen palvelijan avulla pistää tikarin kurkkuunsa. Viimeisinä hetkinään hän oli lukemattomia kertoja kyynelet silmissä valittanut: »Minkä suuren taiteilijan maailma minussa menettää!» Draaman viimeinen näytös oli tuon turhamaisen narrin arvon mukainen, narrin, jonka ensimmäisinä kasvattajina olivat olleet parturi ja tanssimestari. »Orjana, joka silloin tällöin olisi saanut perin pohjin selkäänsä, hänestä olisi kenties tullut hyödyllinen yhteiskunnan jäsen», on lopputulos, jonka Harald Wagner tekee omaperäisesti kirjoitetussa kirjassaan »Hourupäiset Cæsarit».

Näin päättyi vuonna 68 neljätoista vuotta kestänyt hallitus, josta Tacitus on antanut sellaisen arvostelun, että se näytelmien paljous ja rahalahjojen runsaus, joka kaupungin roskaväelle tuhlattiin, ja se löyhyys, jolla tätä yhteiskuntaluokkaa kohdeltiin, oli »totuttanut suuren osan Rooman kansaa rakastamaan hallitsijani paheita yhtä paljon, kuin ennen kunnioitettiin heidän hyveitään.»

Nero oli kuollessaan 30 vuoden vanha. Hänessä sammui Juliusten suku. Eivät koskaan olleet myrkky ja tikari tehneet niin paljon tuhojaan kuin tämän hallitsijasuviin keskuudessa.

* * * * *