Part 32

Niitä ei ole monta, jotka ovat koettaneet puhdistaa Neron mainetta, mutta on kuitenkin olemassa kirja, jonka nimi on »Nero, dargestellt als guter Mensch und vortrefflicher Regent (Nero, hyvä ihminen ja kelpo hallitsija)».[149] Englantilainen Neron elämäkerran kirjoittaja Henderson on myöskin mennyt pitkälle yrityksissään puhdistaa sitä kuvaa, minkä Tacitus on Nerosta antanut. Tietysti täytyykin tätä tarkoitusperäisyyteen taipuvaista historioitsijaa ankaran arvostelevasti käyttää hyväkseen, kun on kysymyksessä Neron samoinkuin Tiberiuksenkin historia. Mutta se ero näissä elämäkerroissa on kuitenkin otettava huomioon, että Nerosta oli jo aikaisemmin niin vakiintunut käsitys kehnona ihmisenä ja huonona hallitsijana, että Tacituksen ei tarvinnut liioitella niin paljon, kuin mitä hän teki kuvatessaan Tiberiusta. Tacituksen iäkkäämpi aikalainen, juutalainen historioitsija Josephus, joka oleskeli kauan Roomassa ja tunsi Neron henkilökohtaisesti, sanoo esim. teoksessaan juutalaisten sodasta roomalaisia vastaan: »Minä voin jättää kertomatta, että Nero tuli mielipuoleksi ja ylimieliseksi, että hän surmasi veljensä, vaimonsa ja äitinsä ja sitten raivosi Rooman huomatuimpia miehiä vastaan, koskapa nämä tapahtumat ovat yleisesti tunnettuja tosiasioita.»

Neron paheita ja rikoksia ei voida selittelemällä tehdä olemattomiksi. Sitä Henderson ei ole yrittänytkään mielenkiintoisessa, perinpohjaisia yksityiskohtaisia tutkimuksia todistavassa teoksessaan, mutta hän on hyvin auliisti soveltanut lausetta »Tout comprendre c'est tout pardonner».[150] Hän selittää keisarin turmeltuneen luonteen aiheutuneen perinnöllisyydestä ja ajan hengestä sekä hänen laiminlyödystä kasvatuksestaan, ennenkuin Seneca sai hänet kasvatettavakseen. Yhtä vähän kuin Henderson salaa keisarin paheita, yhtä vähän hän kieltää, että Neron hallituksen muistoon liittyy kauheita rikoksia, valtion onnettomuuksia ja turmiollinen vaikutus roomalaiseen kansallisluonteeseen. Mutta hän tahtoo mielellään vapauttaa Neron henkilökohtaisesta syyllisyydestä. Veljen ja äidin murhat olivat muka esim. oikeutettuja siksi, että ne olivat valtiollisesti välttämättömät. Ja valtion hallintoon nähden Henderson kasaa sankarilleen niin suuria ansioita, että ne suuresti ylittävät hänen rikoksensa. Tosiasia onkin, että keisari Traianus nimittää Neron hallituskauden ensimmäistä viittä vuotta onnellisimmiksi koko keisarikaudella. Kunnia tästä on kuitenkin yleisesti suotu Senecalle ja Burrukselle, mutta Henderson on taipuvainen pitämään sitä Neron oman hallitsijalahjakkuuden ansiona, joka lahjakkuus ilmeni hänen _kyvyssään keksiä oikeat miehet erilaisiin valtion virkoihin_, erittäinkin siinä, että hän antoi rajain puolustuksen kyvykkäiden sotapäälliköiden tehtäväksi, miesten, jotka kykenivät pitämään yllä Rooman asekunniaa. Mahdollistahan onkin, että suunnilleen niin paljon voidaan kirjoittaa Neron ansiopuolelle[151], mutta...

Sitävastoin on mahdollisimman selvää, että Nero hutiloimalla täydellisesti pilasi erään Rooman ulkopolitiikan suuripiirteisimmistä suunnitelmista, jonka hänen neuvonantajansa ollen kaukokatseisempia kuin hän itse, olivat panneet alulle. Koska juuri tämä tapaus Neron aikaisesta ulkopolitiikasta on meille tunnetuin, voinee olla kiintoisaa selostaa sitä hieman tarkemmin.

Aina siitä lähtien, jolloin Pompeius muutti Syyrian Rooman maakunnaksi, oli Rooman naapurina ollut voimakas parthialaisvaltio, muinoisen Persian valtakunnan ydinmaa. Parthian hallitsijasuku piti itseään Kyyroksen ja Dareioksen seuraajana. Nämä hallitsijat ottivat itselleen suurkuninkaan arvonimen ja panivat jälleen käytäntöön vanhat persialaiset hovitavat. Parthialainen ylimystö käytti persialaista vaateparttakin ja omisti itselleen persialaiset tavat. Valtakunnan hallinto annettiin jälleen satraappien huoleksi.

Tämän näin uudelleen syntyneen Persian valtakunnan naapuruus asetti roomalaisen valtiotaidon hoidettavaksi itämaisen kysymyksen, kysymyksen, joka aiheutti alituisia huolia. Itäinen vaara oli sitäkin uhkaavampi, kun Eufrat sotilaalliselta näkökannalta oli hyvin sopimaton raja.

Ne valtiomiehet, jotka johtivat Rooman kohtaloita Neron aikana, olivat ensiksi Seneca ja Burrus vuoteen 62, sitten toiset miehet, joita saamme nähdä vain vilahdukselta. Näille miehille itämainen kysymys oli mitä tärkeimmän arvoinen asia, eikä vain valtiolliselta, vaan myöskin kaupalliselta kannalta. Muistammehan, kuinka tärkeää osaa parthialaiset näyttelivät Rooman ja Kiinan välisessä kauppayhteydessä. Rooman suurvallan etuihin kuului aivan luonnollisesti näiden välikäsien riippuvaisuudesta vapautuminen.

Samat näkökohdat olivat tärkeitä Rooman _Intian_ kauppaan nähden. Rinnan Rooman ylellisyyden kanssa kasvoi nimittäin häiritsemättömän kauppavaihdon tarve niin Intian kuin Kiinankin kanssa. Sekä maamatka Kiinaan että meritie Intiaan oli roomalaisten senvuoksi välttämättömästi turvattava, ja moniin toimenpiteisiin kummassakin suhteessa ryhdyttiinkin Neron aikana. M.m. Rooman hallitus huolehti siitä, että kaakkoisessa Arabiassa hankittiin tapulipaikkoja Egyptin ja Intian välistä meriliikennettä varten. Augustuksen hallituksen alussa roomalaiset sotaväenosastot olivat herättäneet kauhun roomalaisnimeä kohtaan n.s. onnellisessa Arabiassa. Nyt sekä pantiin toimeen sotilaallisia valtauksia että solmittiin ystävyyssopimuksia sikäläisten mahtimiesten kanssa. Täten hankitut maailmankaupan tukikohdat olivat Rooman maailmanvaltakunnalle aikanaan samanarvoiset kuin samoilla tienoin sijaitsevan Adenin omistus Brittien valtakunnalle meidän aikanamme. Aden oli jo aikaisin kehittynyt kukoistavaksi kauppakaupungiksi, ja siitä tuli roomalaisille tärkeä satamapaikka. Sen sopimuksen mukaisesti, joka avasi roomalaisille tien Adeniin, kaupunki sai roomalaisen linnaväen. Adenin yläpuolella olevilla kukkuloilla on vieläkin roomalaisen linnoituksen jäännöksiä.

Näistä hallituksen toimenpiteistä saatiin nauttia hedelmiä jo Neron aikana. Suora kauppayhteys voitiin avata Egyptin ja Intian välille. Eskaadereittain roomalaisia aluksia läksi joka vuosi Etu-Intian länsirannikolle ja ne toivat tullessaan intialaisia ylellisyystavaroita, jotka tuottivat uskomattoman suuren voiton. Intialaisten merirosvojen takia täytyi roomalaisten alussa pysytellä yhdessä; mutta pian koitti aika, jolloin roomalaiset merenkävijät tunsivat itsensä yhtä kotiutuneiksi Intian valtamerellä kuin Välimerelläkin. Aluksi roomalaiset vain toivat maahansa intialaisia tavaroita, mutta vähitellen kehittyi myöskin molemminpuolinen vienti. Erittäinkin Välimerenmaiden viinistä tuli tärkeä roomalainen vientitavara.

Vielä kolmannellakin taholla Idässä huomattiin, että Rooman valtakunnan kaupallinen imperialismi oli saanut ilmaa siipiensä alle, nimittäin _Aithiopiassa_. Täälläkin hallitus huolehti suoranaisen kauppavaihdon elvyttämisestä. Aithiopiassa suuntautui yritteliäisyys etupäässä norsunluun kauppaan. Ja Octavianuksen aikana, vähän hänen Aktionin voittonsa jälkeen, oli Egyptin maaherra vienyt Rooman voittoisat sotajoukot aina Aithiopian pääkaupunkiin asti, lähes 80 peninkulmaa eteläänpäin ensimmäiseltä putoukselta. Neron aikana lähetettiin pretoriaaniretkikunta vielä paljon kauemmaksi etelään Nubian hallitsijani luokse.

Näin Neron aikainen idänpolitiikka on aina Senecan ja Burruksen ajoista asti ollut pyrkimystä luoda _välittömät_ suhteet tuottajien kanssa ja välttää välikäsiä.

* * * * *

Tärkein itämainen kysymys oli kuitenkin suhtautuminen parthialaisiin. Sodat heidän kanssansa kestivät suurimman osan Neron hallituskautta. Ensimmäisinä vuosina oli riidanaiheena _Armeenia_, Tigraneen muinoinen maa. Tietön alppimaa, Eufratin ja Tigriksen lähdeseutu, oli nimittäin paras hyökkäysportti sekä roomalaisten että parthialaisten alueelle. Milloin roomalaisten, milloin parthialaisten vaikutusvalta oli siellä ollut määräävänä. Claudiuksen hallituksen aikana, jolloin ulkopolitiikka oli suuntautunut melkein yksinomaan Britannian valtausajatukseen, Rooman vastustuskyky idässä heikkeni. Parthian suurkuninkaan nuorempi veli käytti silloin tilaisuutta hyväkseen anastaakseen Armeenian valtaistuimen.

Tällainen oli tilanne Neron noustessa valtaistuimelle. Kun sitten armeenialainen lähetystö ilmestyi Roomaan ja pyysi apua vallananastajan karkoittamiseksi, Seneca ja Burrus olivat hyvin taipuvaisia siirtämään ulkopolitiikan painopisteen valtakunnan itärintamalle tarkoituksenaan päästä siellä lopulliseen ratkaisuun. Rajamaakuntain roomalaiset maaherrat saivat käskyn vallata takaisin Armeenian. He onnistuivat, ja maasta tuli roomalainen alusvaltio. Roomalaiset olivat täten saaneet vahvan tukikohdan hyökkäystä varten parthialaisten maahan, jos nämä milloin, kuten oli odotettavissa, rikkoisivat rauhan. Roomalaisten hyökkäysasema parani lisäksi sen kautta, että _hyrkaanit_, Kaspianmeren kaakkoisrannikolla asuva kansa, olivat parthialaisten vaarallinen vihollinen. Hyrkaaneista saivat roomalaiset arvokkaan liittolaisen.

On mielenkiintoista seurata, kuinka Rooman hallitus käyttää hyväkseen sitä väliaikaa, joka itärintamalla seuraa Armeenian valloitusta, esiintyäkseen toimeliaampana Britanniassa, tehdäkseen siellä uusia valtauksia ja kukistaakseen vaarallisen kapinan. Mutta niin pian kuin idän merkit alkavat ennustaa lähestyvää sotaa parthialaisten kanssa, Rooman hallitus erottaa silloisen sotaisen Britannian maaherran vastoin hänen tahtoaan ja antaa viran sopuisammalle miehelle, joka on nähtävästikin saanut hallitukselta käskyn lempeydellä vaimentaa myrskyn jälkimainingit. Niinpä näemme, kuinka maailman politiikan johtolangat aina Eufratista Tay'iin asti keskittyvät Roomaan, Senecan ja Burruksen käsiin. Siellä löysätään vuorotellen vasenta, vuorotellen oikeaa ohjasta.

Odotettu sota parthialaisten kanssa puhkesi vuonna 61. Roomalaisilla oli varmastikin osuutensa sodan puhkeamiseen. Partioretkeä, jonka armeenialainen alakuningas silloin teki erääseen parthialaisten alusmaahan, hän ei varmaankaan olisi uskaltanut tehdä yksinomaan omin luvin.

Parthialaiset vastasivat hyökkäämällä Armeeniaan, karkottamalla roomalaisen alakuninkaan sekä tekemällä itsensä maan herroiksi. Mutta toiselta puolen oli Rooman sotavoimat Eufratilla tehty niin voimakkaiksi, että parthialaiskuningas piti rauhallista ratkaisua viisaimpana. Hän vaati, että roomalaiset tunnustaisivat hänen veljensä Armeenian kuninkaaksi, mutta suostui siihen, että hän sai vastaanottaa kruununsa Roomassa, keisarin omasta kädestä. Näillä ehdoilla solmittiin rauha vuonna 64. Niin hyvin Seneca ja Burrus kuin heidän seuraajansakin ulkopolitiikan johdossa pitivät lujasti kiinni Augustuksen ohjelmasta, jonka mukaan Rein, Tonava ja Eufrat olisivat Rooman valtakunnan rajajoet. He pitivät rauhallista ratkaisua naapurin kanssa edullisempana kuin arveluttavan laajaksi käypää sotaa. Näin raivattaisiin — toivottiin — varmimmin tietä aikakaudelle, joka toisi mukanaan siihen asti ennen näkemättömän aineellisen ja henkisen elpymisen, minkä Augustus oli määritellyt keisariutensa päämääräksi. Roomalaisten suorittamaa Armeenian valtausta näyttää pidetyn vain väliasteena, jonka tarkoituksena oli antaa roomalaisille valtti käteen aseellisessa voimainmittelyssä parthialaisten kanssa, jonka arveltiin täytyvän tapahtua, ennenkuin pysyväinen rauha voitaisiin saada aikaan. Kun aika oli kypsä sellaiselle rauhalle, roomalaisilla ei ollut mitään sitä vastaan, että suurkuninkaan veli sai takaisin Armeenian kruunun, kunhan hän vain tunnusti Rooman yliherruuden. Mutta sen täytyi tapahtua juhlallisesti sitovin muodoin, kuten kunnia tervehdysmatkoin Roomaan ja siihen kuuluvin alistumisjuhlamenoin.[152]

Ajatuksena oli, sittenkuin tämä oli tapahtunut, vähitellen viisaalla ystäyyyspolitiikalla saada vasallikuninkaan velikin, suurkuningas, tunnustamaan Rooman ylivalta. Tämänsuuntaisia suunnitelmia voi huomata siinä, että Nero tuon tuostakin pyyteli suurkuningasta tulemaan käynnille Roomaan, jonne vieraat kuninkaat eivät miesmuistiin olleet tulleet muuten kuin joko alaruhtinaina tai vankeina. Suurkuningas oli kuitenkin liian viisas lähteäksensä liukkaalle jäälle.

Silloin Neron lähimpien miesten keskuudessa heräsi suunnitelmia tehdä Rooma täydellisesti riippumattomaksi parthialaisvaltakunnasta kauttakulkumaana. Olihan se jo puolittain tehtykin avaamalla meritse suora yhteys Intian kanssa. Nyt aiottiin tehdä samoin maitse silmällä pitäen kauppaa Kiinan kanssa. Neron viimeiset hallitusvuodet osoittavat, että jälleen tartuttiin Cæsarin viimeiseen suureen sotasuunnitelmaan. Nyt se ei kuitenkaan suuntautunut suoraan parthialaisia vastaan, mutta kyllä epäsuorasti. Tarkoituksena oli avata ja turvata uusi, parthialaisten maan kiertävä kauppatie. Sen tuli kulkea parthialaisten maan pohjoispuolitse, pitkin Kaspianmeren eteläistä rannikkoa. Roomalaiset aikoivat tässä hyötyä hyrkaanien vihamielisestä suhtautumisesta parthialaisiin. Tällä tavoin piti käydä myöskin mahdolliseksi tarpeen tullen hyökätä parthialaisten niskaan selkäpuolelta.

Rooman Idässä olevia sotavoimia vahvistettiin osaksi uusien joukkojen muodostamisella, osaksi siten, että useita legioonia länsirintamalta ja vahva osasto pretoriaaneja Roomasta vietiin sinne. Joukkojen vahvuus oli nyt 75 000 miestä, eli enemmän kuin kaksi kertaa niin paljon kuin ennen Neron aikaa. Nykyaikaiset tämän alan tutkijat arvelevat, että Neron Kreikan matkan olivat hänen paljon laajakatseisemmat neuvonantajansa panneet toimeen ensimmäisenä itään tehtävän suuren sotayrityksen renkaana. Samanaikaisesti oli tarkoituksena lähettää suurehko retkikunta pitkin Niiliä etelään.

Mutta kaikki raukesi Neron kelvottomuuden vuoksi, hänen kyvyttömyytensä takia pysytellä vain varsinaisessa tehtävässään Kreikanmatkallaan. Taiteilijaturhamaisuutensa pani hänet vallan pyörälle. Kotona odottavien olympialaistriumfien takia katosi hänen näköpiiristään hänen matkansa varsinainen tarkoitus. Ainoa, mikä suurista kaupallisista suunnitelmista tuli suoritetuksi, oli se, että pretoriaanit odoteltaessa sopivaa aikaa retkikunnan täytäntöönpanolle saivat alkaa kaivaa keisarin suunnittelemaa Korinthoksen kanavaa.

Pian se laajakantoinen idänpolitiikka, jota oli Neron nimissä harjoitettu, oli menevä hänen kanssaan hautaan. Vasta puolivuosisataa myöhemmin keisari Traianus sen jälleen omaksui.

* * * * *

Joka kerta, kun ottaa seuratakseen roomalaisten kohtaloita hourupäitten keisarien aikana, joka kerta yhä uudestaan hämmästyy monia ilmeisiä todistuksia keisariuden hyväätekevästä vaikutuksesta _provinsseissa_. Seikkahan oli aivan yksinkertaisesti se, että kaikkien niiden erilaatuisten yhteiskuntien, jotka oli liitetty Rooman maailmanvaltakuntaan, oli pakko _pysyä_ rauhassa toistensa kanssa ja ne saivat _olla rauhassa_ italialaisilta anastajilta, ainakin paljon paremmin kuin ennen. Jälkimmäisestä seikasta ovat todistuksena Neron ensimmäisinä hallitusvuosina vireille pannut tavattoman monilukuiset oikeudenkäynnit hallinnollisten virheiden ja laiminlyöntien johdosta. Uusien teiden tekeminen on myöskin edistänyt maakuntien taloudellisten edellytysten kehittämistä. Hyvää vaikuttava oli myöskin kunnallinen itsehallinto kansankokouksineen, kunnallisine neuvostoineen ja kansan valitsemine uskottuine miehineen, joista Rooman keisarit aina Augustuksen ajoista asti antoivat alamaistensa iloita. Kaiken kaikkiaan provinssien asukkailla oli täysi syy olla kiitollisia. Verres oli nimi, jota ei aivan pian unohdettu.

Neron ajalta on useita vastaansanomattomia todistuksia siitä, kuinka provinssien asukkaiden hyvinvointi oli kohonnut ja sen mukana itsetunto sekä maaherraa että senaattia kohtaan. Tacitus kertoo esim., että Neron aikana aivan alituisesti valitettiin sitä, kuinka kopeiksi ja pöyhkeiksi osa maakuntain asukkaista oli tullut. Eräs sellainen mahtava herra Kreetassa antoi jokaisen, joka vain halusi kuulla, tietää, että saaren roomalaiset maaherrat olivat vähintään yhtä paljon riippuvaisia hänestä kuin hän heistä. Kun tämä tuli senaatin tietoon, oli eräästä sen jäsenestä sopiva tilaisuus muistuttaa, kuinka ennen koko provinssi vapisi roomalaisen maaherran tuomiota. »Nyt sitä vastoin», hän jatkoi, »me teemme aivan liian suurta melua näistä maaseutuasukkaista ja liehakoimme heitä sillä seurauksella, että he pian ovat valmiit yhden ja toisen viittauksesta esittämään valituksia. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että he saavat esittää mielipiteensä, mutta heidän imartelunsa ja liehakointinsa olkoon yhtä sopimatonta kuin häijyys ja julmuus heitä kohtaan. Usein tehdään suurempi virhe osoittautumalla liian myöntyväiseksi kansaa kohtaan kuin loukkaamalla oikeutta.»

Neron ajan terveellisistä uudistuksista on huomattava myöskin pyrkimys suurentamaan maanviljelyksen satoa jakamalla suurtilat pienemmiksi tiloiksi, joita voitiin huolellisemmin hoitaa.

Mutta koko ajan on mielessä kysymys: Kuinka moni näistä valtioita hyödyttävistä toimenpiteistä on alkuisin Nerosta itsestään? Siihen ei voi kukaan nykyisin antaa aivan varmaa vastausta. On kuitenkin hyvin vaikeata ajatella, että tämä yleisesti tunnettu tuhlari olisi hyviin tuloksiin vievien taloudellisten uudistusten aloitteentekijä. Ja ylipäänsä ei ole muuta mahdollisuutta saada minkäänmoista sovittavaa piirrettä tämän valtaistuimella istuneen ihmiskunnan hylkiön vastenmieliseen kuvaan kuin tuo tavallinen viimeinen keino, kun on kysymys suurista roistoista: syyntakeettomaksi julistaminen.

Useammin, kuin kerran on osoittautunut, että historian mustien lammasten perinnäiskuvat oikeudenmukaisuuden kannalta tarvitsevat puhdistusta. Mutta tämä puhtaaksipesu voi olla vain _osittaista_, jos »terve järki» saa olla määräämässä. Yksi ja toinen juttu asianomaisesta voi olla liiaksi väritetty ja perintätieto on voinut hänen huonoja puoliaan liioitella, mutta tuskin vain muistotieto sepittää kokonaisen sarjan kaskuja henkilön luonteesta ja ominaisuuksista, joita hänellä ei ole ollenkaan ollut. »Kenties» — kuuluisa englantilainen historioitsija Freeman sanoo eräässä historiallisessa kirjoitelmassaan — »Nero ei ole ollut _niin perin_ huono, kuin miksi yleinen käsitys on hänet tehnyt —, mutta kaikissa tapauksissa on olemassa riittävästi todistuksia siitä, että hän oli _hyvin_ huono.»

Kirjallisuutta tähän kappaleeseen:

Herman Schiller, Geschichte des römischen Kaiserreichs unter der Regierung des Nero.

Bernhard W. Henderson, The life and principate of the emperor Nero (Laajoine kirjallisuusluetteloineen).

A.H. Raabe, Geschichte und Bild von Nero.

Philippe Fabia, Neljä kirjoitelmaa Revue de philologic'ssa 1895—1898 Neron toisesta ja kolmannesta avioliitosta.

C. Franklin Arnold, Die neronische Christenverfolgung.

Ernest Renan, L'antichrist.

Werner Schur, Die Orientpolilik des Kaisers Nero (Klio 1923).

Alarik Hallström, Nero redivivus.

Tähän ja seuraavaan kappaleeseen:

Paul Allard, Histoire des persécutions pendant les deux premiers siècles.

Ivar A. Heikel, De kristna och den antika hedendomen.

Samuel Dill, Roman sociely from Nero to Marcus Aurelius.

Victor Chapot, La frontière de l'Euphrate de Pompée à la conquête arabe.

ROMAANI JA SATIIRI HOPEA-AJALLA.

Augustuksen aikaista kulta-aikaa seurasi roomalaisessa runoudessa n.s. hopea-aika, jonka lasketaan kestäneen keisari Traianuksen v. 117 tapahtuneeseen kuolemaan asti. Hirmuvallan ja ajan repivien ristiriitaisuuksien painostuksesta kulta-ajan optimistinen mieliala ja luomisilo muuttuu yhä enemmän ja enemmän _ontoksi retoriikaksi_, jollaisena sen olemme nähneet Senecan draamoissa. Tahi ajan henki kuvastelee skeptisismissä, joka on joko veltostelevaa ja kaikista korkeammista arvoista välinpitämätöntä, kuten romaanikirjailija Petroniuksella, tahi muuttuu toivottoman katkeraksi yhteiskunnan arvosteluksi, kuten useimmilla Horatiuksen jälkeisillä satiirikoilla.

ROMAANI.

Romaani, laajahko, eepillinen suorasanainen kertomus lienee kreikkalaista alkuperää. Vanhimmassa muodossaan romaani oli ihanteellinen rakkausromaani. _Realistiseksi_ se kaikesta päättäen muuttui vasta Roomassa keisariajalla. Mestaruuden luonnehtimisessa ja elämänkuvauksessa saavutti silloin Neron suosikki ja makutuomari _Petronius_, ensi luokan elostelija, joka »käytti päivänsä nukkumiseen ja yönsä liikeasioihin ja huvituksiin» — se on Tacituksen miehestä antama luonnekuva. Taitonsa takia elää ylellisesti Petronius oli saanut tavattoman suuren vaikutusvallan Neroon. Mikään ei ollut kyllin hienoa, ennenkuin Petronius oli antanut armollisen hyväksymisensä. Hänen tuli järjestää kaikki juhlat. Mutta siksi tuli Tigellinuskin hänelle kateelliseksi. Kaartinpäällikkö ja yliseremoniamestari ei kärsinyt, että toinen sekaantui hänen ammattiinsa. Hänen onnistui saada kilpailijansa epäluulonalaiseksi salahankkeista keisarin henkeä vastaan, ja eräänä päivänä Petronius äkkiä asetetaan silmäkkäin kuoleman kanssa samalla tavoin kuin Seneca vuotta aikaisemmin. Mutta viimeiseen asti hän pysyy samana kevytmielisenä nautintoihmisenä kuin ennenkin. Hän antaa avata suonensa, mutta sitoa ne jälleen, antaa veren taas juosta ja pysäyttää sen jälleen juoksussaan. Näin hän jatkaa elämänsä viimeisinä tunteina useita kertoja leikkimistään kuoleman kanssa, samalla kuin hän iloisten ystävien seurassa nauttii loistavaa juhla-ateriaa. Sillä aikaa kuin hän huvittelee, kuolema saa odottaa, »aivan niinkuin urheilukalastaja huvitettuna mukautuu lopulta kuitenkin hänen omaksensa joutuvan saaliin oikkuihin» — eihän liene tarpeellista lisätä, että vertauskuva on englantilaisen kirjailijan.[153]

Mieliala päivällispöydässä oli korkealla ja rivoja sukkeluuksia sateli sekä säkeinä että suorasanaisina. Lopuksi isäntä kirjoitti purevan satiirin Neron mitoittavista paheista. Omantunnontarkasti hän rekisteröi ne kaikki, ilmoittaen niiden nimet, jotka olivat olleet osallisina hänen paheissaan, sinetöi sen jälkeen kirjelmän ja lähetti sen keisarille. Tyrannin naama lienee venähtänyt pitkäksi, kun hän mursi kirjelmän sinetin, jonka hän luuli olevan testamentin[154], ja saikin sen sijasta lukea pitkän syntiluettelonsa. Petkuttaakseen Neroa perinnön suhteen Petronius lyötätti rikki kallisarvoisen kristallimaljakon, josta hän oli maksanut 500 000 markkaa. Muutamille orjilleen hän antoi muistolahjoja, toisille annettiin keppiä. Näin hän kuoli, kepeästi ja leikitellen kuten oli elänytkin, kuten aidon epikurolaisen tuleekin.

Pää asiallisimman osan elämänkokemuksiaan hän oli kirjoittanut suureen seikkailu- ja taparomaaniin. Suurin osa tästä on hävinnyt, mutta säilynyt on ilmielävä kuvaus _Trimalchion pidoista_. Isäntä on rikas, rehentelevä nousukas, ja vieraat ovat täysin hänen arvoisiaan, nautinnonhaluisia, poroporvarillisia kuokkavieraita.

Ei ole loppuakaan herkuilla, joita tarjotaan — on salvukukkoja, on sian nisiä, on harvinaisia kaloja kallisarvoisissa kastikkeissa ja paistettuja pähkinähiiriä hunajassa, siroiteltuna valmunsiemenillä, ja kukapa tiesikään kaikkea, mitä hemmoiteltu kurkku voi keksiä. Yllätyksiä itse tarjoilussa on legioittain. Niinpä esimerkiksi suuri metsäsika tuodaan esille ja sitä leikattaessa pikkulintuja lehahtaa sen sisältä lentoon. Erikoiset orjat pyydystävät sitten niitä liimasaitalla ja pian niitä paistettuina tarjoillaan. Kaikki huuhdotaan alas falernumviinillä, jonka leimaan on merkitty »satavuotista». Pohatta isäntä luonnollisestikaan ei jätä vielä painostamatta juoman kalleutta huudellessaan vierailleen kehoituksiaan: »Antakaa kalan uida!» tai muuta siihen tapaan. »Jumalille olkoon kiitos», hän ruikutellen lisää, »minun ei tarvitse nykyisin _ostaa_ viiniäni, muutoin hienointa, mitä on saatavissa, sitä kasvaa maatilallani kaupungin edustalla. Minä en ole vielä käynyt siellä, mutta sen pitäisi rajoittua Terracinan[155] ja Tarentumin seutuvilla oleviin tiluksiin!. Minä ajattelen ostaa myöskin Sisilian, niin että voin matkustaa yksinomaan oman alueeni halki, jos milloin haluan mennä Afrikkaan.»