Part 30

Myrkytetty herkkusieni-ruokalaji lienee ollut se välikappale, joka teki lopun 64-vuotiaan Cæsarin elämästä vuonna 54. Aina siitä hetkestä lähtien, jolloin hänestä tuli keisari, hän oli elänyt alituisessa tuskassa, että häntä kohtaisi Caligulan kohtalo. Ei kukaan, ei edes nainen eikä lapsi, saanut lähestyä häntä, ennenkuin hänen henkivartijansa olivat tulleet vakuutetuiksi siitä, ettei hänellä ollut tikaria vaatteisiinsa piilotettuna; eikä hän uskaltanut koskaan tulla ystäviensä kotiin, ennenkuin oli ensin tutkituttanut jokaisen nurkan talossa. Hänen onnistuikin suojella itsensä tikarilta — mutta hän kuoli myrkystä. Hän pelkäsi ja piti silmällä jokaista ihmistä, mutta hänen vaimonsa surmasi hänet!

Agrippina oli voittanut pretoriaanit Neron valtaistuimelle nousun puolelle tekemällä erään _Burrus_ nimisen miehen kaartinprefektiksi, tietysti ei vain siitä syystä, että hän oli kelvollinen ja kunnollinen mies, vaan ennen kaikkea siksi, että hän uskoi tällä koroituksella tekevänsä hänet orjakseen. Tuskin Claudius oli vetänyt viimeisen henkäyksensä, ennenkuin Nero Burruksen seurassa astui kaartin eteen ja huudettiin imperaattoriksi sivuuttamalla Britannicus, jonka kaulaan Agrippina »hillittömässä surussaan» heittäytyi nimittäen häntä isänsä kuvaksi. Sitä ei voi juuri katsoa imarteluksi! Tällä lailla hän vehkeili ja pidätteli poikapuoltansa itkien ja hyväillen — kunnes hänen oma poikansa oli ennättänyt varmistautua pretoriaanien suosiosta. Silloin Agrippinan suru oli äkkiä poispyyhitty. Britannicuksen ystävät ja kannattajat raivattiin tieltä tai saivat käskyn surmata itsensä.

* * * * *

Ulkopoliittisesti Claudiuksen hallituskaudella on ollut se merkitys, että _Britannian_ valloitus aloitettiin silloin. Sotatoimiin ryhtymiseen vaikutti osittain harrastus hävittää perin pohjin druidilaisuus, jolla jo vanhastaan oli juurensa juuri Britanniassa. Täällä nimittäin druidit saivat kasvatuksensa. Osittain roomalaisten kaupalliset pyyteet olivat sodan aiheuttajina. Roomalaiset liikemiehet olivat ehtineet levitä yli koko Gallian ja saaneet jalansijan Kanaalin toisellakin puolen. Siihen, että heitä nyt roomalaiset legioonat seurasivat, oli Claudiuksella omat henkilökohtaiset syynsä: hänen toiveensa saada esiintyä »sotapäällikkönä» ja voittaa »kunniaa». Triumfi oli helppo saavuttaa, sillä Britanniassa, kuten kaikkialla, keltit olivat pirstoutuneet moniksi pikkuvaltioiksi. Uskollisina vanhalle periaatteelleen »Divide et impera» roomalaiset ottivat erään heidän luokseen paenneen brittiläisen päällikön suojelemisen sodan tekosyyksi.

Britit tekivät tosin maahan tunkeutujille urhoollista vastarintaa, mutta he eivät kyenneet kauan pitämään puoliaan lujia, kiinteitä roomalaisia legioonia vastaan. Vasta kun varsinainen karkea työ oli miekalla suoritettu, keisari saapui paikalle ja oltuaan kaksi viikkoa »päällikkönä» Britanniassa hän voi palata Roomaan ja viettää sen triumfin, jota heikko ja tuskainen raukka oli halunnut enemmän kuin mitään muuta elämässään. Hänen elämänsä suurimpana ylpeytenä oli aina se, että hän oli voittanut yksitoista brittiläistä kuningasta — kuten voiton muistomerkeissä valtakunnan eri osissa saatiin lukea—ja siirtänyt Rooman valtakunnan rajat meren toiselle puolen. Messalina seurasi triumfissa »voittajaa» ja »Valtameren masentajaa» — Vestan neitsyeitten vaunuissa!

Sitten Britannian valloitus täydennettiin Thames virran pohjoispuolella oleviin seutuihin saakka. Roomalaisten linnoitusten ja sotaleirien turvin äsken voitettu alue sai tiheän asutuksen italialaisista ja roomalaisista uudisasukkaista. Se roomalaistui yhä enemmän ja ne vapausliikkeet, joita tuon tuostakin puhkesi, kukistettiin alkuunsa.

Kirjallisuutta:

Lucien Double, L’empereur Claude.

H. Lehmann, Claudius und seine Zeit.

Karl Vivell, Chronologische Untersuchungen zur Geschichte des Kaisers Claudius.

SENECA.

Senecan elämä muistuttaa paljon Ciceron elämää. Nämä merkilliset miehet olivatkin toisilleen sukua äidin puolelta. Molemmat miehet kuuluvat siihen harvinaiseen kirjallisten henkilöitten luokkaan, joka on näytellyt suurta valtiollista osaa. Molemmat olivat ihanteellisia ja kumpaakin kiinnosti filosofia. Kumpikin on kirjeissään ja muissa kirjoitelmissaan paljastanut inhimilliset heikkoutensa. Siksipä kumpikin on joutunut yksipuolisen arvostelun kiitolliseksi aiheeksi, ja heitä on verrattu »ruokoon, jota tuuli taivuttelee sinne tänne». Mutta kumpikin on arvokkaasti ja miehekkäästi kohdannut viimeisen kohtalonsa vaiheen.

Seneca oli syntyperältään espanjalainen. Hän kuului erääseen Cordovan rikkaimpia ja huomatuimpia perheitä. Mutta kasvatuksensa hän sai Roomassa. Siellä hän kehittyi kaunopuhujaksi ja stoalaiseksi filosofiksi, mutta omistautui myöskin runoudelle. Caligulan hallituksen aikana hänen elämänsä oli uhattu, mutta hän selviytyi vaarasta, kuten olemme nähneet. Multa Claudius ajoi hänet Messalinan toimesta maanpakoon Korsikkaan, koska hänellä oli muka ollut rakkaussuhde Caligulan sisaren Iulian kanssa. Varsinainen syy oli kylläkin se, että Messalinan mielestä Seneca oli esteenä hänen häpeällisille orgioilleen ja kunnianhimoisille suunnitelmilleen.

Kun Agrippina nuoremmasta tuli keisarinna, Seneca sai palata takaisin Roomaan ja sai hyvin arvossa pidetyn aseman näihin aikoihin kaksitoistavuotiaan Neron opastajana, jonka kasvatus oli tähän asti anteeksi antamattomalla tavalla laiminlyöty.

Kun Claudius oli kuollut, Seneca purki sukkelassa satiirissa vihansa miestä kohtaan, joka oli kerran hänet ajanut maanpakoon. Vanha originaali oli kiitollinen ivailun aihe, ja Seneca tekikin sen luvattoman säädyttömässä äänilajissa. Parjauskirjoituksen — sillä sellaisena sitä täytyy pitää — nimenä on »_Claudiuksen muuttuminen kurpitsaksi_». Nimi on ivamukailu tavanmukaisesta otsakkeesta »Kuolleen Cæsarin muuttuminen jumalaksi». Tyhjää kalloa koomillisesti muistuttava kurpitsa oli kylläkin vain Claudiuksen tyhmyyden ja sisällyksettömyyden vertauskuva, sillä itse kertomuksessa se ei esiinny.[142] Seneca vie meidät Olympokseen, jonne Claudius kuolleena Cæsarina lähtee. Jumalat joutuvat ihmeisiinsä nähdessään eriskummallisen ilmestyksen, joka linkuttaa esiin pää tutisten ja puhuen sellaista mongerrusta, että heidän täytyy kutsua laajalti matkustellut Herkules ottamaan selkoa siitä, mikä salaperäinen olio tulokas oikeastaan on. Mutta vieläpä Herkuleellekin on vaikeata päästä selville, kuka mies on. Ylevän traagillisin säkein ja uhkaavasti nuijaansa vilkaisten hän kehoittaa Claudiusta luikertelematta sanomaan totuuden. Lopulta kuolleen onnistuu selittää hänelle, mikä korkea arvo hänellä eläessään on ollut ja saada hänet johdattamaan itsensä olympolaisten seuraan.

Täällä alkaa nyt vilkas keskustelu kysymyksestä, voidaanko tulokas ottaa jumalien joukkoon. Augustus vastustaa sitä tarmokkaasti ja saa enemmistön puolelleen. Mercuriuksen täytyy siis ottaa kuollut mukanaan manalaan. Täällä kuoro, jonka muodostavat hänen teurasuhrinsa, jotka ovat ennen häntä joutuneet manalaan, tervehtii häntä riemuitsevalla vahingonilolla. Manalan tuomarit tuomitsevat hänet orjuuteen, ja lopuksi hän joutuu komediakirjailija Menandroksen palvelukseen, hänen apulaisekseen oikeusopillisissa tutkimuksissa. Seneca viittaa siihen mieltymykseen oikeudenkäyntikohtauksiin, jota sekä komediankirjoittaja että keisari olivat osoittaneet.

Senecan teoksen lukijaan jättämä vaikutus on kovin sekalainen, jos rinnastaa kuolleen keisarin käsittelytavan tässä kirjoituksessa ja kaiken sen karkean imartelun, jota kirjailija aikaisemmin oli tuhlannut keisarille tämän _elossa ollessa_. Silloin hän ei ollut epäillyt vähääkään lukea Claudiusta jumalien joukkoon kuuluvaksi ja oli huudahtanut hänelle: »Cæsar, sinun kauttasi me kaikki elämme ja olemme»; ja loputonta oli hänen lempeytensä ja muiden hyvien ominaisuuksiensa ylistäminen. Mutta silloinhan Seneca vielä voi — kuten Birt tämän räikeän vastakohdan selitykseksi huomauttaa — toivoa, että Claudius voisi tulla paremmaksi, koskapa hän oli osoittautunut kyllin voimakkaaksi vapautuakseen Messalinasta.

* * * * *

Enemmän kiitosta kuin Claudius-satiirillaan on Seneca saanut laajalla filosofisella kirjailijatoiminnallaan. Tässä toiminnassaan hän esiintyy ennen kaikkea stoalaisen koulun henkisenä siveysopettajana. Mutta hän ei kuulu ankariin siveyssaarnaajiin, vaan on taipuvainen ymmärtämään inhimillisiä heikkouksia. Pääasia on — hän arvelee —, että ihminen ponnistelee _lähentyäkseen_ yhä enemmän ja enemmän stoalaista viisauden ihannetta.

Senecan filosofisissa kirjoitelmissa tutustumme henkevään kirjailijaan ja hienoon tyyliniekkaan. Siitä huolimatta esitys kyllä välistä käy väsyttävän pitkäpiimäiseksi, mutta sitä elähdyttävät loistavat älynvälähdykset ja se on pirteillä kaskuilla höystettyä. Senecan mielipiteet ovat monin paikoin niin silmiinpistävän yhtäläisiä kristinopin kanssa, että muutamat kirkkoisät ovat väittäneet, että hän on ollut salainen kristitty. Se mies, joka olisi perehdyttänyt hänet kristinoppiin, olisi ollut apostoli Paavali, joka oli hänen aikanaan vankina Roomassa. Väitetäänpä vielä, että Seneca ja Paavali olisivat olleet kirjeenvaihdossa keskenään. Ja muutamia vuosisatoja jälkeenpäin sepitettiinkin heidän välisensä kirjeenvaihto.

Seneca on vapautunut täydellisesti kansanuskonnon monijumaluudesta ja puhuu Jumalasta kaiken luojana ja hallitsijana. »Ei kukaan, paitsi Jumala, ole hyvä», hän sanoo. Hän nimittää Jumalaa »Isäksi» ja puhuu lämmöllä Jumalan rakkaudesta niitä kohtaan, jotka tekevät hyvää. Mutta hän on myöskin perehtynyt piplian ajatustapaan, että, »jota Herra rakastaa, häntä hän myös kurittaa.» — »Minun Vakaumukseni on», hän sanookin — »että pyhä henki asuu meissä, henki, joka huomaa kaiken meissä, olipa se sitten hyvää taikka pahaa. Samalla tavoin kuin me kohtelemme hyvää henkeä, hän kohtelee myös meitä.»

Kaikkia ihmisiä, myöskin barbaareja ja orjia Seneca pitää veljinään. »Orjat», hän täysin vastoin antiikin käsitystä sanoo, »ovat ihmisiä kuten mekin. Minä pidän orjia talossani tovereina. Käyttäydy alempaasi kohtaan siten, kuten toivot, että ylempäsi käyttäytyisi sinua kohtaan! Tuo ja tuo on orja, mutta kenties hän henkisesti on vapaasukuinen. Kuinka voikaan hänen ulkonainen orjuutensa vahingoittaa hänen varsinaista olemustaan? Kuinka useita ulkonaisesti vapaissa onkaan, jotka henkisesti ovat orjia, yksi aistillisuuden, toinen ahneuden, kolmas kunnianhimon ja kaikki huolien vallassa! Ja tämä orjuus on tavallista orjuutta häpeällisempää, sillä se on vapaaehtoista.»

Seneca opettaa myöskin, ettei pahaa saa kostaa pahalla. »On parempi kärsiä kuin aiheuttaa vääryyttä», hän Sokrateen tavoin sanoo. Hänellä on myöskin jonkinlainen kristityn voimakas tunne syntivelasta, ja hän tuntee, että »liha» estää meitä siveellisestä ja uskonnollisesta elämästä. »Ei yksikään ihminen voi sanoa olevansa synnitön, hän voi vedota vain ulkonaisiin todisteisiin, ei koskaan omantuntonsa lahjomattomaan tuomioon.» Paha ei tule ulkoapäin — »se on meissä itsessämme, meidän sisällämme. Meidän tulee senvuoksi temmata irti itse sydämemme nautinnonhaluineen.»

Huolimatta ihmeellisistä yhtymäkohdista kristillisen maailmankatsomuksen kanssa ei ole kumminkaan todennäköistä, että Seneca olisi tuntenut kristinoppia. Senecan ajattelun ja kristillisen maailmankatsomuksen yhtymäkohdat ovat yksinkertaisesti selitettävissä siten, että kristityt olivat saaneet voimakkaita vaikutteita myöskin stoalaisten opista.

Seneca tahtoo mielellään uskoa sielun kuolemattomuuteen, vaikk'ei hänen uskonsa olekaan siinä suhteessa vuorenvarma. Mutta vastoin kristillistä käsitystä hänen mielestään ihmisellä on oikeus ottaa itsensä hengiltä, vieläpä hän toisten stoalaisten tavoin ihannoi itsemurhaa keinona päästä suureen vapauteen ja ikuiseen rauhaan. Elihän Seneca aikana, jolloin keisarityrannius ja ilmiantojärjestelmä aiheuttivat sen, että itsemurha oli pienempi paha kuin se tuska, jonka vallassa vähänkin etevämpien miesten täytyi päivä päivältä, tunti tunnilta olla. Vapaaehtoinen kuolema oli sellaisen ajan ihmisille ainoa vastamyrkky tyranniuden iestä vastaan. Se oli ainoa keino sorretulle ihmisraukalle uhmata maailman herraa. Olihan hänellä kuitenkin, kaikesta huolimatta, mahdollisuus vapautua keisarin vallasta, milloin vain halusi. »Se oli», Boissier sanoo, »ainoa oikeus, jonka despotismi oli jättänyt roomalaisille. Seneca puolustaakin tätä oikeutta kauhistuttavalla voimalla.»

* * * * *

Seneca on kirjoittanut myöskin _murhenäytelmiä_. Aiheet niihin on saatu suurilta kreikkalaisilta näytelmäkirjailijoilta, erittäinkin Euripideeltä. Seneca valitsee kamalimmat ja vertatihkuvimmat aiheet. Osittain hän nimittäin tahtoo näin saada gladiaattorinäytäntöjen koventamat roomalaiset kuuntelemaan näytelmiään, osittain hän saa täten oikein hirmuisia aiheita saarnatakseen siveysoppia. Sillä Seneca on niin suuressa määrin kaunopuhuja, että hänen näytelmänsä muodostuvat filosofisiksi keskusteluiksi ja pitkiksi, mahtipontisiksi stoalaishenkisiksi puheluiksi, vahingoksi toiminnalle ja luonnekuvaukselle.

Senecan murhenäytelmät ovat ainoat roomalaiset murhenäytelmät, jotka ovat säilyneet meidän päiviimme, ja ne eivät juuri anna edullista kuvaa lajistaan. Kuinka kaukana ne ovatkaan kouristavassa kiihoitushalussaan ja pitkäpiimäisessä lavertelussaan suurten kreikkalaisten näytelmäkirjailijoin kohtuullisuudesta, heidän yksinkertaisesta, sopusuhtaisesta kauneudestaan! Kuitenkin on kyseenalaista, kuten Birt on esittänyt, eivätkö vertatihkuvat näyttämökuvat olleet oikea tapa vaikuttaa yleisöön, jonka Seneca tahtoi herättää itsenäiseen ajatteluun. »Oman aikansa verisiä paheita hän tahtoo esittää traagillisine seuraamuksineen: veljesmurhaa, sukurutsausta, sammumatonta kannibaalista kostonhimoa. Senecan esittämät kuvat ovat kauhistuttavia ja niillä on siveellinen tarkoitusperä.» Lopuksi on myöskin otettava huomioon, että nämä kamalat näytelmät, kaikesta päättäen, eivät olleet aiotut koskaan teatterissa esitettäviksi, vaan olivat vain lukudraamoja.

Kirjallisuutta tähän kappaleeseen:

Seneca, Om livets korthet m. fl. skrifter, Johan Bergmanin ruotsinnos.

Valda skrifter af L. Annaeus Seneca. C.A. Brolénin ruotsinnos.

F. Gustafsson, Senecas bref I.

L. Annaeus Seneca, Medea, C.A. Melanderin runomittainen käännös.

Theodor Birt, Seneca (teoksessa »Aus dem Leben der Antike», suomeksi »Antiikin elämää»).

L. Friedländer, Der Philosoph Seneca (Historische Zeitschrift 1900).

I.A. Heikel, Senecas Charakter und politische Thätigkeit.

Walter Ribbeck, Lucius Annaeus Seneca, der Philosoph.

Salomon Rubin, Die Ethik Senecas.

Michael Baumgarten, Lucius Annaeus Seneca und das Christenthum.

Tähän ja seuraavaan kappaleeseen:

H.E. Butler, Post-Augustan poetry.

C. Martha, Les Moralistes sous l'empire romain.

M.D. Nisard, Etudes sur les poètes latins de la décadence: 2 nid.

NERO.

Hallitsijan vaihdos vuonna 54 herätti jälleen kansassa onnellisempani aikojen toivon. Olihan Nero ainoa vesa kansalle, rakkaasta Germanicuksen suvusta. Mutta hän ei ollut vielä täyttänyt edes seitsemäätoista vuotta — hän oli nimittäin syntynyt samana vuonna kuin Tiberius kuoli. Tätä tosiasiaa voi tuskin kovinkaan paljon muuttaa edes senaatin päätös antaa pojalle kunnianimi »isänmaan isä». Jostakusta muusta kuin hänestä oli tuleva oikea hallitsija. Agrippina oli aikonut itse näytellä sitä osaa, mutta hänen aikeensa tekivät tyhjäksi _Burrus_ ja _Seneca_.

Nerolla oli kuten Caligulalla ja Claudiuksellakin juomarihekumoitsija Antoniuksen onnetonta verta suonissaan. Hän oli nimittäin Antoniuksen ja Octavian tyttären Antonion pojanpoika. Kuten Caligulalla oli hänelläkin siveettömän Iulian perinnöllisiä taipumuksia.[143]

Seneca oli kuitenkin saanut kevytmieliseen Neroon nähden vaikutusvallan, joka muistuttaa sitä vaikutusta, mikä Sokrateella oli Alkibiadeeseen. Filosofi oli iloinen havaitessaan, kuinka lahjakkaan nuorukaisen sielu kuvasteli kaikkea jaloa — mutta hän oli pian huomaava, että se teki sen peilin tavoin: ilman että kuvasta jää pintaan jälkeäkään.

Burruskin, joka oli yksinkertaisempi sotilasluonne, taipui kunnioittavasti filosofin tahtoon, otaksuttavasti pääasiassa siksi, että tämä filosofi ei ollut yläilmoissa leijaileva mietiskelijä, vaan ajattelija, jolla oli käytännöllistä valtiomieslahjakkuutta. Senecasta tuli siis itse asiassa Rooman oikea hallitsija Rooman kansan onneksi, niin kauan kuin hänen valtakautensa kesti.

Nuoressa keisarissa ilmeni aluksi useita miellyttäviä luonteenominaisuuksia. Hän ihasteli Hellaan kauneusmaailmaa ja tahtoi istuttaa sen Rooman maaperään. Hänellä oli nuorenrohkea usko, että hän kansan esteettisen kasvatuksen avulla voisi tehdä Roomasta uuden Ateenan. Itse keisari tahtoi olla edelläkävijänä omalla esimerkillään. Hänen kunnianhimonsa oli tulla suureksi runoilijaksi ja laulajaksi. Mutta osoittautui, että hänen kehnosta ja soinnuttomasta äänestään oli mahdotonta kehittää minkäänmoista, ja hänen runoilukokeensa antoivat sangen surkuteltavan tuloksen. Mutta tämä ei luonnollisestikaan estänyt hovia osoittamasta riemuitsevaa suosiotaan, kun häntä huvitti esiintyä, eikä se voinut koskaan saada tarpeekseen kuulla hänen »jumalaista ääntänsä», vaikka tuskin tiettiin, pitikö nauraa vai itkeä. Pian suurempikin yleisö sai taiteelliselta näkökannalta epäilyttävän huvin nähdä keisarinsa esiintyvän traagillisena näyttelijänä ja loistavan naisosissakin[144], ja sirkuksessa hän näytti eteviä kilpa-ajajan ominaisuuksiaan. Varsinaisen elämäntehtävänsä; maailmanvaltakunnan hallitsemisen, hän yhä enemmän ja enemmän unohti.

* * * * *

Yhä yltyvällä katkeruudella Agrippina oli sillävälin nähnyt vallan ohjien luisuvan käsistään. Hän ei ollut työskennellyt, ponnistellut ja murhannut sitä varten, että toiset saisivat nauttia vallan makeudesta. Hän peloitteli Neroa Britannicuksella ja lienee uhannutkin kehoittaa pretoriaaneja huutamaan nuorukaisen keisariksi. Saisipa Nero nähdä, mihin Germanicuksen tytär kykenisi! Seuraus tästä oli se — ainakin se näyttää seuraukselta —, että Britannicus muutamana päivänä keisarillisen aterian kestäessä kaatui kuolleena maahan. Puhuttiin myrkkyjuomasta, jonka hänen veljensä olisi hänelle valmistuttanut. Mutta Nero loikoi edelleen tyynenä pöydän ääressä ja selitti, että se oli vain kaatuvataudin kohtaus. Ja niin jatkettiin pöydän tarjoamia nautintoja — samassa ruokasalissa, missä Claudius viimeisen kerran elämässään söi herkkusieniä.

Tällä kuolemantapauksella voi olla toinenkin selitys; mutta eräästä toisesta, vielä kauheamman rikoksen syytöksestä Nero ei voi vapautua. Joskin on epävarmaa, oliko hän veljensurmaaja, niin on sitävastoin varmaa, että hän oli äidinmurhaaja. Nero oli alkanut yhä enemmän ja enemmän vapautua Senecan vaikutusvallasta. Pian tulivat kättentaputukset ja nautinnot »himojen pantterivaljakon vetämän uuden Dionysoksen» ainoiksi johtotähdiksi. Toisten irstasten vekkulien kanssa hän öisin harhaili ympäri Rooman katuja, melusi, hyökkäsi yksinäisten kulkijain päälle ja häpäisi vastaantulevia naisia. Kun hänet sitten valtasi mieletön intohimo erääseen Rooman pahamaineisimpaan naiseen, kauniiseen, mutta sydämettömään _Poppæa_ Sabinaan[145], hänen äitinsä asettui poikkiteloin tielle. Poppæa oli viekas ja laskeva olio. Hän ei ollut koskaan niin tyhmä, että olisi antautunut intohimonsa valtaan. Hänessä ei ollut Messalinaa. Hänen, kuten Agrippinankin suurin intohimo oli kunnianhimo. Hän antoikin Neron selvästi ymmärtää, että hän ei aikonut tyytyä olemaan hänen rakastajattarensa —, mutta jos hän tahtoi tehdä hänet keisarinnaksi, niin...

Agrippina tiesi liiankin hyvin, että jos viekkaasta Poppæasta tulisi keisarinna, niin hänen oma vaikutuksensa poikaan olisi täydellisesti lopussa. Hän ponnisti senvuoksi kaikki voimansa tehdäkseen tyhjäksi kilpailijattarensa kunnianhimoiset suunnitelmat. Kun Nero pääsi tästä selville, hän vihastui niin kovin äitiinsä, että päätti raivata hänet tieltä. Mutta äidin ei pitänyt aavistaa mitään. Ja hänen piti kadota jäljettömästi.

Poppæasta oli tulemaisillaan Neron paha henki, joka oli muuttamaisillaan luonteettoman miehen roistoksi.

Keisari pyysi siis Agrippinan juhlaan huvilaansa Baiæseen. Äidin ja pojan välit eivät olleet koskaan olleet niin hyvät. Päivä ei tahtonut riittää pojan hellyydenosoituksiin. Vasta yön tullen hän kykeni riistäytymään äidin syleilyistä, ja tämän lähtiessä hän lainasi hänelle loisteliaasti koristellun aluksen. Hiljaa alus liukui kuun valaisemalle merelle. Silloin äkkiä kauhun kirkuna rikkoi yön hiljaisuuden. Alus oli rakennettu niin, että se sai vuodon muutamien minuuttien perästä — jos niin tahdottiin.[146]

Mutta Agrippina oli oiva uimari, ja hänet pelastettiin toiseen alukseen.

»Mitähän nyt tapahtuu?» Nero arveli, kun hän sai kuulla, että hänen äitinsä oli vielä hengissä. »Luonnollisesti hän matkustaa Roomaan yllyttämään kansaa äidin murhaajaa vastaan», hän ajatteli. Hän lähettää erään kätyrinsä roistojoukon kanssa siihen taloon, jonne Agrippina oli asettunut. Miehet tunkeutuvat taloon sisälle ja lyövät Agrippinan kuoliaaksi.

Mutta siitä päivästä lähtien Nerolla ei ollut enää levollista hetkeä. Tosin hän voi senaatille ja yleiselle mielipiteelle teeskennellä, että hän oli itse pelastunut salahankkeista henkeänsä vastaan, tosin hän kulki Roomaan kuten triumfaattori saadun voiton jälkeen ja toimitti jumalille kiitosuhrin Capitoliumilla. Tosin hän sai myöskin useita todisteita siitä, kuinka vihattu Agrippina yleisesti oli. Mutta omantunnon tuskilta hän ei kyennyt itseään varjelemaan. »Hän kutsutti», Viktor Rydberg sanoo, »noitia Itämailta loihtimaan ja lepyttämään murhatun varjoa, mutta kauheat unet karkoittivat unen hänen vuoteeltaan. Uskotuilleen hän kertoi, että hän nukkuessaan ja valvoessaan näki raivotarten palavin soihduin heiluttelevan ruoskiaan. Baiæseen hän ei palannut enää koskaan. Hän ei voinut kestää niiden rantojen näkemistä, missä rikos oli suoritettu.

Tämän jälkeen Neron kaikissa teoissa on jotakin pingoittunutta, kuumeista. Hänen huvituksensa tulevat yhä hillittömämmiksi.» Ja vuonna 62 murtuivat viimeiset hänen sielussaan piilevää petoa pidättelevät kahleet. Silloin Burrus kuoli, ja hänen seuraajakseen tuli _Tigellinus_, mies, joka oli kasvanut siveettömyyden loassa, heittiö, »jonka voima oli yksinomaan hänen paheissaan» — toistaaksemme Tacitusta —, alhainen roisto, joka voi ryhtyä mihin rikokseen tahansa, jos vain siitä voi olla etua saatavissa.

Nyt Senecakin jätti hovin ja vetäytyi yksityiselämään. Nero koetteli pidätellä häntä; syleili ja suuteli häntä hovinsa nähden. Mutta Seneca tiesi liiankin hyvin, kuinka paljon arvoa moisille hellyydenosoituksille oli pantava. Hän tiesi, että niin kauan kuin hän oli elossa, Nero epäilisi häntä ja kadehtisi hänen mainettaan ja rikkauttaan.

Kuuluisan stoalaisen ei kyllä yksityisihmisenäkään tarvinnut alistua minkäänmoisiin kieltäymyksiin, sillä hän oli hallituskautenaan koonnut itselleen suunnattomat rikkaudet. Tämähän voi antaa tietysti aihetta ihmettelyyn, olikohan filosofin hyveen vaippa koskaan ollutkaan muuta kuin pukeva verho hienosti sivistyneelle maailmanmiehelle. Senaatissa kuultiin kerran tehtävän seuraava kysymys: »Minä haluaisin hyvin mielelläni tietää, minkälaatuisella filosofisella toiminnalla tämä mies on neljässä vuodessa koonnut 300 miljoonaa sestertiä!»