Part 29

Kaikki miehet, jotka tavalla tai toisella olivat huomattuja, joutuivat suuruudenhullun keisarin kateuden esineiksi; useamman kuin yhden heistä oli kiittäminen vain viekkaasti suunniteltua manööveriä hengestään. Valtiomies ja filosofi Seneca sai elää vain sen vuoksi, että onnistuttiin uskotella keisarille, että hän oli viimeisellä asteella oleva keuhkotautinen. Muuan korkeassa asemassa oleva virkamies vältti mestauksen vain siten, että kun hän seisoi silmätysten maailmanhallitsijan kanssa, hän peitti päänsä merkiksi siitä, että hänen maalliset silmänsä eivät voineet kestää jumalan kasvojen säteilyä. Caligula ihastui siinä määrin, että miehestä tuli muuan hänen suosikkejaan. Ja mitä sanomme hallitsijasta, joka hovijuhlassa, jossa konsuleilla on kunniapaikka hänen vieressään, puhkeaa nauraa hohottamaan ja joka alamaisimmasti tehtyyn kysymykseen, mikä on Hänen Majesteettinsa hyväntuulen aiheena, vastaa aidolla katupoikavirnistyksellä: »Tulinpahan vain ajatelleeksi, että tarvitaan ainoastaan, että sanon sanan, ja nuo molemmat tulevat päätänsä lyhyemmiksi!» Kuinka vähän arvoa hän pani valtion korkeimpiin virkoihin, sen hän osoitti tuumailemalla nimittää lemmikkihevosensa konsuliksi. Mahdollista kuitenkin on, että totuuden siemenenä tässä historiassa on vain jokin hänen monista repäisevistä mietelmistään, jota ei ole käsitettävä aivan kirjaimellisesti, esimerkiksi tämän tapainen tuumailu: »Minä olen aikonut nimittää lemmikkihevoseni konsuliksi.» — »Miksi sitten?» »No, kun jo niin monta aasia on päässyt konsuliksi. Miksi ei jalo juoksija silloin voisi päästä siksi?» Tällä tavoin monet hullunkuriset jutut Caligulasta ovat voineet saada alkunsa.

Muutoin Viktor Rydberg huomauttaa, että »Roomassa oli ollut huonompia konsuleja, ja arvoa seuraavat virkatehtävät eivät tähän aikaan olleet niin tärkeitä, ettei lemmikkihevonen tallirengin avulla olisi voinut niitä hoitaa.»

Gladiaattorinäytäntöihin tyranni ei ollut koskaan oikein tyytyväinen, jollei areena lainehtinut verestä. Ellei ollut tarpeeksi rikollisia villipetojen revittäviksi, hän otatti kiinni katselijoita ja heitätti heidät pedoille. Hän pakotti myöskin ylhäisiä miehiä taistelemaan gladiaattoreina. Välistä maailmanhallitsija sai päähänpiston piristää mielialaa katsomossa asettamalla jätkiä hienoimmille paikoille. Sitten tuota kruunattua lurjusta huvitti suunnattomasti riita ja tappelu. Kaupungin roskaväen keskuudessa Caligula oli koko hallituskautensa ajan mitä suurimmassa määrin suosittu. Siitä oli jo pitkä aika kulunut, kun kukaan oli huvittanut kansaa gladiaattorinäytännöillä ja muilla huveilla niin runsaasti kuin Caligula.

Hänen mielettömimpiä päähänpistojaan oli teettää silta yli Napolinlahden hienosta Baiæn kylpypaikasta Puteolin kaupunkiin, lähes puolen peninkulman pituisen matkan. Aiheena ei tähän ollut ainoastaan se, että hän tahtoi ällistyttää maailmaa, vaan lienee siihen sekoittunut jonkinlaista vielä lapsellisempaa uhmaa. Tiberiuksen aikana keisarin hoviastrologi oli nimittäin ennustanut, että Caligula voi yhtä vähän tulla keisariksi kuin ratsastaa Napolinlahden yli.

No mitäpä siinä. Caligula käski, että kaikkien italialaisten rahtialusten oli kokoonnuttava Baiæseen laivasiltana käytettäviksi. Kun silta oli valmis, hän itse ratsasti, ylpeänä kuin jumala, Aleksanteri suuren panssari päällänsä, sillan yli Baiæsta Puteoliin. Ja sittenkuin hän oli päivän levännyt tästä suurteostansa, hän ajoi triumfaattorina nelivaljakolla takaisin kaartinsa ja katselijajoukkojen seuraamana. Keskellä siltaa hän pysähtyi ja nousi puhujalavalle ylistämään urotekojansa. Sen jälkeen hän vietti voittojuhlaa, joka valtavin juomingein jatkui myöhään yöhön. Ja kun päihtymys alkoi vaikuttaa, Caligula sai arvoisensa päähänpiston. Äkkiä kuuluu läpitunkevaa kirkunaa. Cæsarin viittauksesta on huvikävelyllä olijat heitetty mereen. »Kauan», Viktor Rydberg sanoo, »puhuttiin Baiæssa tästä poika-viikarikujeesta, kauemmin kuin keisarin kylvystä hyväntuoksuisissa esansseissa tahi hänen miljoonia nielevistä päivällisistään.» — On kuitenkin toinenkin esitys tästä tapauksesta, nimittäin että ne, jotka kellahtivat mereen, tekivät sen juovuspäissään. Siitähän ei voi syyttää Caligulaa, ei ainakaan suoranaisesti.

»Kerran», Viktor Rydberg jatkaa, »Caligula esiintyy uhraajana ja upotti kirveensä — uhrieläimeenkö? Ei — vaan pahaa aavistamattomaan alttaripalvelijaan, joka seisoi vieressä. Villa Borghesen Caligulan rintakuva viistoon vilkkuvine silmineen ja suun ympärystön ilkeine piirteineen näyttää hautovan mielessään yhtäläistä pilaa.»

Mitä Caligulan mieletön tuhlaus maksoi, sen Rooman kansa sai tuntea nahassaan.⁻ Hänen veronsa kohosivat ehtimiseen oikeaksi kiristämiseksi. Hänen määrätön kullanhimonsa antoi aihetta juttuihin, että hän huvitteli latomalla kultarahakasoja palatsinsa marmorilattialle ja vierittelemällä itseänsä alastomana niissä. Tämän nautinnon hekumaa hän lienee välistä tehostanut sulkemalla pakaten täynnä olevat viljavarastot ja antamalla kansanjoukkojen nähdä nälkää.

Olisi ollut luonnotonta, ellei olisi tehty salaliittoja tämän valtaistuimella olevan epäsikiön pään menoksi. Mutta kaikki yritykset epäonnistuivat pretoriaanien vartioinnin takia. Vain näiden omista riveistä pelastus voi tulla Rooman kansalle. Lopuksi muutamat kaartinupseerit tekivät salaliiton ja surmasivat tyrannin hänen palatsissaan vuonna 41 j.Kr. Hän oli silloin hallinnut vajaan neljä vuotta. Rooman roskaväki suri hänen ennenaikaista kuolemataan vilpittömästi hänen suurten, epäämättömien amfiteatteri- ja kilparata-ansioittensa vuoksi.

Ehdottoman oikeuden näkökannalta — jos nyt sellainen on mahdollista tässä vajavaisuuksien maailmassa — täytyy kuitenkin tunnustaa, että Caligula ei ollut _täydellisesti_ kelvoton, kuten hänen paheittensa ja häpeällisten tekojensa perusteella voisi luulla. Erikoistutkija voi kyllä hyvällä tahdolla keksiä yhden ja toisen pienen valopilkun, kuten etteivät hänen _kaikki_ kuolemantuomionsa olleet oikeudettomia, ettei hän tuhlannut _kaikkia_ valtion varoja, vaan käytti niistä osan hyödyllisiin rakennusyrityksiin, ja ettei hän ollut _aivan_ kelvoton ulkopolitiikan hoidossa. Mutta suorastaan mahdotonta on kruunatun lurkin muiston puhdistusyritys. Sen tekee mahdottomaksi hänen määrätön itsejumalointinsa, hänen vintiömäinen ilkeytensä, hänen hillitön tuhlaavaisuutensa ja ylipäänsä hänen täydellinen hallitsijan edesvastuuntunteen puutteensa ja hänen kyvyttömyytensä aavistamaankaan, että hänellä olisi jokin elämäntehtävä suoritettavana.

* * * * *

Meidän päivinämme Caligula on tullut »mielenkiintoiseksi» niiden suurien arkeologisten yritysten takia, jotka diktaattori Mussolini on pannut alulle, nimittäin Nemijärven tyhjäksi pumppuamisen ja sen pohjalla olevien Caligulan aikuisten keisarillisten loistoalusten kuiville saattamisen vuoksi. Pikku järven asema keskellä Albanovuorten vehreyttä, pari peninkulmaa kaakkoon Roomasta on silmiäkiehtovan kaunis. Järvi on syntynyt siten, että vanha tulivuoren aukko on täyttynyt vuorilta virtaavasta sadevedestä. Sen pyöreää, peilikirkasta pintaa, jota tuulenhenkäys tuskin koskaan panee väreilemään, sanottiin muinoin »Dianan peiliksi». Jumalattarella olikin laajalti kuulu temppeli sen rannallapa hänelle oli sekin lehto pyhitetty, jonka mukaan pieni Nemin yhteiskunta on saanut nimensä. »Lehto» on nimittäin latinaksi _nemus_.[140]

Muinaisajan ylhäiset roomalaiset osasivat antaa arvon seudun luonnonkauneudelle ja miellyttävälle ilmastolle. Järveä ympäröivät siihen aikaan kesähuvilat ihanine puistoineen ja puutarhoineen. Mutta ylhäisin kesävieras ei tyytynyt asumaan rannalla — hän ankkuroi huvilansa järvelle. Egyptin Ptolemaiosten ja Sisilian tyrannien tapaan sanotaan Caligulan rakennuttaneen kaksi suurta loistoalusta ja varustaneen ne uiviksi kesähuviloiksi kukkineen ja ruohokenttineen, viiniköynnöksineen ja hedelmäpuineen, vilpoisine pylväshalleineen, suihkukaivoineen ja kylpyhuoneineen.

Mutta Caligulan kauhea tarina loppui ja samoin keisarilaivojenkin. Joutui päivä, jolloin ne olivat tehneet tehtävänsä ja painuivat pienen, rauhallisen järven pohjaan. Ja vähitellen koko ihanuuden muisto unohtui. Kuitenkin se eli kansansaduissa; ja 1400-luvun alussa seudun omistaja antoi eräälle kuuluisalle teknikolle tehtäväksi tutkia, missä määrin oli perää ympäristön talonpoikien väitteessä kahdesta hukkuneesta aluksesta. Muutamien genovalaisten merimiesten avulla, jotka uivat kuin kalat, teknikon onnistui saada rautakoukut kiinni yhteen runkoon, ja kun hilattiin, seurasi osa keulaa koukuissa. Se oli tehty kolmentuuman lehtikuusilankuista ja päällystetty lyijylevyillä.

Vuosisata myöhemmin suoritettiin uusi tutkimus alkeellisen sukelluslaitteen avulla. Tällöin todettiin m.m., että laivan sisässä oli lattia karmosiinipunaisista tiilistä. Muutoin ei tämä eikä vuosisata aiemmin tehty koe tuottaneet muita huomattavia tuloksia. Omituista kuitenkin on, että tämän jälkeen oli arkeologisissa piireissä tapana kuitata puhe Nemijärven laivoista olkapäitten kohautuksella. Oli huomattuja arkeologeja Italiassa ja muissa maissa, jotka jyrkästi kielsivät niiden olemassaolon.

Sittenkin oli Roomassa eräs antiikki-intoilija, nimeltään Constanzio Mæs, mies, jolla oli Schliemannin »herkkäuskoisuus» ja innostus, joka ei antanut hänen lakata ajattelemasta uponneita aluksia. 1890-luvun alussa hän julkaisi niistä herättäviä kirjoituksia aikakauslehdissä. Muutamia vuosia myöhemmin ne tekivät vaikutuksensa. Muuan italialainen ruhtinatar omisti näihin aikoihin tilukset Nemijärven ympärillä. Työt aloitettiin Dianan temppelin kaivauksella ja arkeologiset tutkimukset ulotettiin järven pohjaankin. Tuloksena saatiin ylös komea pronssinen keulakoristepää, viisi samasta aineesta loisteliaasti tehtyä eläimenpäätä renkaat leuoissa, joukoittain rikkonaisia mosaiikkilaattoja ja lopuksi — minkä arvo ei ollut vähäisin — kaksi pitkää palasta lyijyistä vesijohtoputkea, joissa oli Caligulan nimileima. Tämän jälkeen viranomaiset kielsivät työn jatkamisen; mutta vuonna 1928, kuten sanottu, valtio ryhtyi itse siihen. Alukset ovat mittasuhteiltaan valtavia. Yksi on lähes 70 metriä pitkä, toinen viisi metriä pitempi. Loistoesineitä ei niissä kuitenkaan ole, sillä kaikki sellaiset on viety pois, ennenkuin alukset upposivat syvyyteen. Mutta laivanrakennustaidon historialle ne ovat erittäin kiintoisia, sillä ne ovat antiikin vanhimmat säilyneet laivat. Kuuluisat eläimenpäät, jotka aiemmin ongittiin ylös, osoittautuvat nyt kuuluneensa, ei aluksiin, vaan loistosiltaan, joka johti maalta lähimpänä olevaan alukseen.

Kirjallisuutta:

Hugo Willrich, Caligula (Klio 1903).

Ulrich Linnert, Beiträge zur Geschichte Caligulas.

S. Neander Nilsson, Kejsarskeppen i Nemisjön (Svensk tidskrift 1929).

James G. Frazer, Den gyllene grenen. Studier i magi och religion: 2 nid.

CLAUDIUS.

Kun roomalaiset viimeinkin olivat vapautuneet kokonaisen miesiän kestäneestä kauhun ajasta, niin senaatti suunnitteli moisten kauhujen estämistä vastaisuudessa saattamalla jälleen voimaan tasavaltaisen hallitusmuodon. Mutta pretoriaanit eivät tahtoneet olla tässä puuhassa mukana, sillä koko heidän olemassaolonsa riippui prinsipaatin jatkumisesta. Nyt oli sotilasten kuitenkin toimittava ripeästi, ennenkuin ajatus tasavallan palauttamisesta olisi ehtinyt juurtua yleiseen mielipiteeseen. Mutta mistä he saisivat sopivan keisariehdokkaan. Onni tuli heille avuksi, vaikkakin hieman omituisella tavalla.

Muutamat pretoriaanit, jotka syöksyivät keisaripalatsin läpi saadakseen kiinni Caligulan »murhaajat», huomasivat äkkiä jalkaparin, joka pisti esille erään uutimen alta. Ne näyttäytyivät olevan Caligulan sedän, _Claudiuksen_, joka kauhuissaan oli juossut piiloon.

Claudius oli heikko ja sairaalloinen, näöltään melkein epämuodostuma poloinen. Sitä ei huomannut niin hyvin, kun hän istui, vaikka hänen tutiseva päänsä silloinkin paljasti rappeutuneen ruumiinrakenteen; mutta, suorastaan surullista oli katsella, kun hän huojui eteenpäin säälittävän ohuilla säärillään. Hänen äitinsä Antonia, joka muutoin oli kelpo nainen, ei ollut hyvä »epäsikiö» raukalleen, kuten hän Claudiusta nimitti. Kun hän tarkoitti äärimmäistä hölmistymistä, hänellä oli tapana sanoa: »Sinä olet Claudiustakin tyhmempi!» Eikä pojan lahjakkuus suinkaan parantunut sillä, että hänelle annettiin opettajaksi raaka ja sivistymätön mies, joka käytti pääasiallisesti selkäsaunaa kasvatusvälikappaleena. Vielä vanhempanakin keisari parka värisi muistellessaan nuoruusvuosiaan.

Hänen ylpeät sukulaisensa olivat aina hävenneet häntä ja hyvin vastenmielisesti sallineet hänen näyttäytyä julkisesti. Mutta ahtaammassa perhepiirissä pidettiin julmasti hauskaa hänen tavalleen heti aterian päätyttyä vaipua uneen ja kuorsata äänekkäästi. Silloin oli tapana piristää mielialaa panemalla kengät hänen käsiinsä ja heittelemällä häntä oliivin- tai taatelinsydämillä, kunnes hän unenpöpperössä alkoi raapia päätänsä jalkineilla.

Mitä Augustus ajatteli poikapuolensa pojasta, sen voimme nähdä hänen kirjeestään Livialle, jossa hän kertoo, että hänellä on ollut vakava neuvottelu Tiberiuksen kanssa siitä, tokko Claudiuksen uskallettaisiin antaa yletä valtionpalveluksessa. Mutta he olivat tulleet siihen vakaumukseen, että hän oli »ala-arvoinen ja että häntä täytyi pitää sekä ruumiillisesti että henkisesti vajavaisena. Voisimmeko näin ollen», hän jatkaa, »antaa yleisölle aihetta ivallisesti nyrpistellä nenäänsä sekä tehdä pilaa sekä hänestä että meistä? Ei, meidän ehdoton mielipiteemme on, että hän esim. ei saa katsella sirkusnäytäntöjä keisarillisesta aitiosta. Sillä siellä hän on liian alttiina yleisön silmäyksille.» Yhtä vähän hänen tuli saada olla läsnä muissakaan juhlallisissa tilaisuuksissa. Täten piti kaikkien tällaisten kysymysten olla ratkaistut kerta kaikkiaan, »niin ettei aina ja alituisesti tarvitse pelätä, että hän häpäisee sukulaisensa.»

Kun nyt, Caligulan kuoltua, muuan sotilas älysi hätääntyneen raukan hänen piilostaan, tämä vapisi kuin haavanlehti ja oli pelosta puolikuollut, kun sotilas muutamien toveriensa avulla laahasi hänet mukanaan — mestauspaikalle, Claudius luuli, valtaistuimelle, sotilaat tuumivat. Heille sattuikin prinssin löytö — olipa hän nyt sitten millainen tahansa, juuri oikeaan aikaan. He veivät Claudiuksen riemusaatossa kaartin kasarmille ja huusivat hänet keisariksi. Vastalahjaksi Claudius antoi kaikille pretoriaaneille sievoisen rahalahjan. Tämä tapa kuului tästälähin keisarinvaalin juhlamenoihin.

Omalta osaltaan Claudiuksen suurin toive oli saada levossa ja rauhassa omistautua historian opintoihinsa. Mutta oli kyllä toiselta puolen parempi tulla pakotetuksi rupeamaan maailmanhallitsijaksi kuin laahatuksi mestauspaikalle, niin tottunut kuin hän siihen ajatukseen olikin. Veljensä pojan hallitessa hänen elämänsä oli nimittäin ollut useita kertoja hiuskarvan varassa. Hänen hengissä pysymisensä johtui siitä, että hän oli ollut kyllin viisas näytelläkseen vieläkin typerämpää kuin oikeastaan oli. Mutta niinpä oli Caligulan hovin tapoihin kuulunutkin tehdä pilkkaa hajamielisestä ruhtinaasta.

Senaatin tasavaltatuumailut hävisivät kuin tuhka tuuleen. Ei päästy koskaan sen pitemmälle, kuin että pidettiin tulisia puheita tyranniutta vastaan, jonka nyt muistettiin vallinneen tasan sata vuotta. Niin kauan oli nimittäin kulunut ajasta, jolloin Cæsar, Pompeius ja Crassus tekivät ensimmäisen triumviraatin. Sillä välin kuin korkea neuvosto piti pontevia puheita, pretoriaanit hankkivat valtakunnalle uuden keisarin, ja senaattoreilla ei ollut muuta tehtävää kuin kiittää ja hyväksyä, mitä he olivat päättäneet.

Mutta kun pretoriaanit noin vain aivan kuin pilanpäiten tekaisivat raihnaisesta, viisikymmenvuotiaasta turhimuksesta keisarin, ei kukaan luullut, että hänestä tulisi hallitsija muuta kuin nimeksi. Kysymys oli vain siitä, kenestä tulisi Rooman valtakunnan todellinen hallitsija. Tosiasiallisesti ylhäisimmät hovivirkamiehet jakoivat vallan keskenään. Kaikki nämä miehet olivat vapautettuja kreikkalaisia orjia, jotka olivat herralleen sokeasti uskollisia, koska he tiesivät, että heidän toimeentulonsa riippui kokonaan heidän herransa olemassaolosta. Ylipäänsä he hoitivat jonkinlaisina ministereinä ansiokkaasti kukin hallitushaaraansa, mutta ymmärsivät myös yhtä hyvin kuin roomalaiset maaherratkin taidon itse hyötyä valtion kustannuksella. Ja koskapa he olivat juonitteluilla päässeet valtaan, heidän täytyi käyttää samoja keinoja siinä pysyäkseen.

Kuuluisa satiirikko Iuvenalis osoittaa puoli vuosisataa myöhemmin inhoaan noita notkeita kreikkalaisia kohtaan, jotka pesiytyivät kaikkiin ylhäisiin taloihin Roomassa.

Mitäpä alaa olisi ollutkaan, johon tuollainen kuokkavieras ei ollut pystyvinään! Jok'ainoa heistä oli todellinen tuhattaituri:

reetori, oppinut mies, matemaatikko, maalari, noita, lääkäri, auguri, klovni ja parturi — kaikkehen pystyy nälkiynyt helleeni. Jos pyysit, lensi hän pilviin.

Mutta roomalaiset olivat kylliksi tyhmiä joutuakseen haltioihinsa kaikista näistä esityksistä, olivatpa ne kuinka kehnoja tahansa:

Kuikelokaula jo kansan on mielestä Herkules uljas, niskassansa mi voi Antaion, maajätin, kantaa, ääntä se kiittävi piipittäväistä, mi kiekuvi niinkuin kukko, mi kiimassaan nokin höyhentää kanakultaa.

Kaikkein pahinta on kuitenkin, että roomalainen itse pitää näiden liehakoivien muukalaisten imartelua ja osanottoa täytenä totena. Kaikkihan on vain näyttelemistä. Kansa

ilvehtijäks on muuttunut. Nauraissas hohotellaan vastahas, kosteat jos ovat silmäsi, itkua taasen teeskennellään.

Roomalaiset olivat nyt siinä määrin helleeniläistyneet, että »he alati solkkasivat kreikkaa» ja rupesivat pitämään kreikkalaisia paheitakin muotiasiana.

Nähdä on sietämätön tämä helleenistynyt Rooma.

runoilija huudahtaa.

* * * * *

Tehtyämme tämän syrjähypyn palaamme jälleen Claudiuksen hoviin. Siellä tie valtaan kävi keisarin nuoren puolison _Messalinan_[141] kautta, sillä Claudius oli kuin vahaa hänen käsissään. Messalina on tehnyt itsensä historialliseksi kuuluisuudeksi siveettömänä hirviönä. Kaikkien kauniiden nuorukaisten, jotka hän vain keksi, täytyi myöten tai vasten tahtoaan tulla hänen rakastajikseen. Kieltäytymistä seurasi kuolema. Ainoastaan ottamalla osaa hänen orgioihinsa voi päästä valtion korkeimpiin virkoihin. Hän muutti Claudiuksen palatsin yhdeksi ainoaksi suureksi porttolaksi; vieläpä kerrotaan, että hän yöaikaan valepuvussa meni yleisiin porttoloihin ja otti siellä vastaan kenen tahansa.

Mutta vaikka koko Rooma tiesi ja puhui hänen hurjasta irstailustaan, puolisolla ei näytä olleen siitä aavistustakaan. Ken, kuten muuan kaartinprefekti, koetti avata keisarin silmät näkemään, mitä hänen loistosaleissaan tapahtui, aiheutti siten vain oman turmionsa. Sama kohtalo vartosi jokaista ylhäistä naista, jossa Messalina vainusi piilevän kilpailijan tai vastustajan. Erikoisesti hän vihasi Caligulan sisaria Agrippinaa ja Iuliaa ja kaikkein syvimmin viimemainittua siksi, että hän oli nuori ja uskalsi uhmata keisarinnaa. Hänet Messalina sai tuomituksi maanpakoon siveellisyysrikoksesta ja pian sen jälkeen raivatuksi tieltään.

Messalina edusti hovissa tahdonvoimaa. Ettei Claudiuksesta tästä huolimatta tullut _täydellinen_ nolla, johtui hänen tarkasta säästäväisyydestään ja oikeamielisyydestään siihen määrään, mihin hänen vähäinen kykynsä riitti. Verot laskeutuivat jälleen normaalisten olosuhteiden mukaisiksi, vaikka useita suurenmoisia rakennustöitä suoritettiin, ja minkäänlaatuisista kiristyksistä ei kuultu enää puhuttavan. Miellyttävä piirre oli myöskin se, että Claudius koetti tehdä lopun druidien julmasta jumalanpalveluksesta, jossa ihmisuhrit olivat tulleet pääasiaksi. Painavin syy siihen, että keisari ryhtyi tähän asiaan oli kyllä poliittista laatua: kelttiläisen papiston vallan murtaminen. Claudius valvoi myöskin suurella mielenkiinnolla oikeudenkäyttöä ja hoiti mielellään itse korkeinta tuomio-oikeutta. Mutta hänen pahahenkensä, Messalina, peloitteli heikkoa puolisoansa ja sai hänet veritekoihin, jotka herättivät eloon muiston Caligulan julmasta hallituksesta. Messalina ymmärsi tällöin vedota eräänlaiseen julmuudenvaistoon vanhassa turhimuksessa, jota huvitti esim. tutkia kuolevien gladiaattorien ilmeilyä ja joka nautti uhriensa oikeudenkäytön pidentämisestä piinallisen pitkäpiimäisillä muodollisuuksilla.

Mutta tapahtui useita kertoja, että hän hajamielisyydessään pyysi luokseen henkilöitä, jotka hän päivää aikaisemmin oli tehnyt päätä lyhemmiksi, ja ihmetteli, miksi kutsutut olivat sellaisia unikekoja, etteivät ottaneet vaaria ajasta.

24-vuotiaana kyllästymätön Messalina rakastui todella ensimmäisen kerran elämässään. Hänen intohimonsa esine oli muuan nuori ja kaunis konsuli. Messalina ympäröi hänet ruhtinaallisella loistolla ja tahtoi välttämättömästi mennä hänen kanssansa naimisiin. Ja eräänä päivänä, jolloin Claudius oli poissa Roomasta, hän käytti tilaisuutta hyväkseen pannakseen hääjuhlallisuudet toimeen. Mutta petetty aviomies sai Ostiassa tietää, mitä oli tekeillä pääkaupungissa. Hän käsitti, että oli kysymys hänen valtaistuimestaan ja elämästään.

Äskennaineet ja heidän irstas seurueensa olivat juuri viettämässä hurjia orgioita. Bakkhanaalisessa huumauksessa keisarinna tanssii alastomana, vain pantterinnahka päällänsä, liehuvin hiuksin toisten kevytmielisten naisten ja nuorukaisten keskellä heilutellen thyrsossauvaansa vieri vierellä uuden puolisonsa kanssa, joka esiintyy Bacchuksena. Silloin kuuluu äkkiä huuto, että keisari on tulossa. Morsiuspari ja häävieraat pakenevat kauhu kasvoillansa, mutta Claudiuksen kostava käsivarsi saavuttaa heidät kaikki. Kaikkien on kuoltava, Messalinankin.

Claudius oli tällä välin alkanut vahvistaa itseään voimakkaalla aterialla. Sen kuluessa hän sai tietää, että Messalina ei enää ollut elävien joukossa. Ilmoitus ei tehnyt häneen juuri huomattavaa vaikutusta, ja sitä mukaa kuin viini alkoi vaikuttaa, hän unohti kaikki tyynni.

* * * * *

Vähän tämän jälkeen Claudius meni uudelleen naimisiin veljensätyttären Agrippina nuoremman, Caligulan kauniin sisaren kanssa, jota naista Messalina oli aina kieroon katsellut ja toivonut voivansa valmistaa tälle saman kohtalon kuin hänen sisarelleen Iulialle. Agrippina, joka oli ollut tätä ennen kaksi kertaa naimisissa, ei ollut juuri hänkään tunnettu hyveen esikuvaksi. Hänen ainoa tarkoituksensa menemällä kolmannen kerran naimisiin oli raivata tie valtaistuimelle pojalleen _Nerolle_, joka oli syntynyt hänen ensimmäisestä avioliitostaan. Ja hän ajoikin pian tahtonsa perille — siinä kuten kaikessa muussakin. Hänen onnistui syrjäyttää keisarin oma poika Messalinan kanssa, _Britannicus_, joka oli saanut nimensä isänsä brittiläisistä saaman »voiton» johdosta. Agrippina käytti hyväkseen kaikkia tilaisuuksia saattaakseen Britannicuksen varjoon Neron rinnalla. Hän järjesti niin, ettei Britannicus saanut tilaisuutta näyttäytyä kansalle, niin että tuskin tiedettiin, oliko hän enää elossa. Heikkoa miestään hän hallitsi yhtä täydellisesti kuin Messalinakin oli tehnyt. Keisarin tarvitsi ainoastaan _katsoa_ jotakin toista naista tai sanoa häntä kauniiksi, kun jo Agrippina heti käski, että tämä oli raivattava tieltä tai lähetettävä maanpakoon. Tällaista tapahtui hyvin usein, sillä valtaistuimella istuva oppinut herra oli hyvin heikko kauniille naisille, kuten jalolle viinille ja keittotaidon herkuille. Kun Agrippinan onnistui saada Nero naitetuksi Claudiuksen ja Messalinan tyttären Octavian kanssa, oli Neron asema kruununperillisenä tehty niin lujaksi, että Agrippina ei enää tarvinnut Claudiusta rinnallaan. Ja varminta oli sitäpaitsi päästä hänestä kuitiksi — voisihan hänelle muuten käydä samoin kuin Messalinallekin. Muutamat vanhan keisarin päihtyneenä lausumat vihamieliset sanat ilmaisivat, että hän alkoi katua, että Britannicus oli saanut väistyä Neron tieltä.