Part 28

Ensiksi keisari rauhoittaa Seianuksen täydellisesti, tuudittamalla hänet siihen uskoon, että hän annattaa senaatilla kaartinprefektille tribuunin vallan tehden hänet täten kanssahallitsijakseen. Eräänä päivänä vuonna 31 huhutaan, että kirje odotettuine nimityksineen on saapunut Caprin saarelta. Eräs kaartinupseeri onkin aivan oikein saapunut keisarillinen kirjelmä mukanaan. Rajattoman tärkeytensä tunnon täyttämällä Seianus astuu senaattiin.

Uhri on mennyt satimeen.

Keisarin kirje luetaan julki. Se on loputtoman pitkä ja tyyliltään mahtipontinen, eikä kukaan voi käsittää, mihin se tähtää, ennenkuin on päästy loppuun. Siitä selvenee, että mahtava kaartinprefekti on huomattu valtiopetokseen syylliseksi ja että hänet on pantava vankilaan vartioitavaksi.

Tuntui kuin salama olisi iskenyt korkeaan kokoukseen. Seianus istui paikallaan kuin huumaantuneena. Vielä silloin, kun asianomainen konsuli tuli hänen luokseen vangitakseen hänet, hän kysyi: »Onko tosiaankin kysymys _minusta_?» Mutta kaikki se viha, jonka sortunut nousukas oli itseänsä vastaan herättänyt, purkautui tällä hetkellä vastustamattomalla voimalla koko senaatin taholta. Kuten aina, herjasivat nyt häntä räikeimmin ne, jotka olivat häntä ennen liehitelleet. Ja matkalla vankilaan katkeroitunut kansanjoukko heittäytyi hänen päällensä, repi rikki hänen vaatteensa ja löi häntä kasvoihin.

Kaartinupseeri, joka oli tuonut keisarin kirjeen, oli tällävälin ehtinyt ryhtyä neuvotteluihin pretoriaanien kanssa ja ilmoittanut heille, että Tiberius oli erottanut Seianuksen ja nimittänyt hänet kaartin päälliköksi. Antaakseen upseerille aikaa järjestää kukistuneen seuraajakysymyksen Tiberius oli kirjoittanut kirjeensä niin monisanaiseksi. Runsaat rahalahjukset saivat sotilaat vakuutetuiksi siitä, että sopivinta oli totella uutta prefektiä.

Jo samana päivänä senaatti julisti äsken vielä kaikkivaltiaan Seianuksen kuolemantuomion, ja hänen ruumiinsa annettiin ärtyneille kansanjoukoille, jotka kolmena päivänä laahasivat sitä ympäri Rooman katuja ja heittivät sen sitten Tiberiin.

Kaikki kuvapatsaat, jotka nöyrästi mateleva kansa oli pystyttänyt kaikkivaltiaan keisarinsuosikin kunniaksi, kumottiin ja lyötiin rikki. Iuvenalis omistaa muutamassa satiirissaan seuraavat säkeet tälle uudelle esimerkille kaiken katoavaisuudesta:

Köysin kiskotahan kumohon nyt kunniapatsaat. Liekit hulmuavat, kun palkeet puhkuvat uuniin; pää, jota palvottiin viel' äsken, hehkuvi, räiskyy. Seianus suuri. Kas tuosta, mi maailmass' oli toiseks mahtavin, tehdään pannuja nyt, pala, kolpakko, malja.

Mutta kuinka olisikaan käynyt, jos Seianuksella olisi yhäkin ollut myötäinen onni?

Mutta jos aavistamattaan surmattu keisari oisi, Seianus oitis huudettu keisariks' ois koko kansan riemuitessa.

Sillä tämä kansa ei ollut enää pitkään aikaan huolehtinut muusta kuin »leivästä ja miekkailuleikeistä», runoilija lisää.

Koko Seianuksen sukulais- ja ystäväpiiri tuhoutui hänen kanssansa ja hävitettiin perin pohjin. Hänen viattomat lapsensakin saivat kärsiä kuolemanrangaistuksen isän syntien vuoksi. Lastensa ruumiit nähdessään äiti joutui kuvaamattoman epätoivon valtaan. Tiberiukselle osoittamassaan kirjeessä hän tälle ilmaisi, että Seianus oli suunnitellut keisarin oman pojan murhan. Kirjoitettuaan kirjeen hän surmasi itsensä.

Tämän perästä Tiberius menetti kokonaan tasapainonsa. Oltuaan tähän asti voiman jättiläinen — hänestä tuli nyt intohimon titaani. Pitkän elämän aikana tukahdutettu ihmisinho purkautuu nyt tulivuoren voimalla levittäen ympäriinsä kuolemaa ja hävitystä. Harhakuvitelmat ja ihmishalveksunta ovat murtaneet ne padot, jotka hän on niin suurella vaivalla rakentanut huonompaa minäänsä vastaan. Nyt hän on kauhea. Nyt ei hänestä ole kukaan minkään arvoinen, ei kukaan ansaitse elää. Repikööt vain toisensa palasiksi! He ansaitsevat korkeintaan ivanaurua osaksensa. Maailmaa halveksivasta erakosta on tullut piru ihmishahmossa.

Jo viisi vuotta on nyt 72-vuotinen keisari oleskellut Caprin saarella. Tänne, Napolinlahden helmeen, hän on paennut edustusvelvollisuuksiaan, jotka hänen erakkoluonnettaan vaivasivat, paennut vallanhimoisia naisia, jotka hovissa juonittelivat, paennut ihmisiä.[136] Sen jälkeen hän ei enää koskaan kyennyt pakottautumaan astumaan Seitsemän kukkulan kaupunkiin. Valkeasta marmorihuvilastaan ylhäällä Caprin viiniäkasvavilla kallioilla on hänellä edessään maailman ihanimpia näköaloja yli kirkkaansinisen Napolinlahden Vesuvius taustanaan. Mutta tokkohan erakko tuolla ylhäällä huomaakaan luonnon kauneutta horjuessaan nyreissään ympäriinsä? Onkohan hänen sielussaan enää sijaa muulle kuin pahoille ajatuksille? Hänen käskystään keisarilliset kaleerit kiitävät Roomaan viemään uusia veriuhrimääräyksiä. Ja senaattorit tottelevat sokeasti, sillä kukin toivoo siten voivansa torjua kuoleman uhan oman päänsä päältä. Ilmiantojärjestelmä raivoaa yhä verisempänä Roomassa — yhä hurjemmin koston raivottaret repivät erakkopoloisen sielua. Kerran sieluntuskat voittavat hänenkin ylpeytensä. Hän tuntee vastustamatonta tarvetta keventää sydäntään tunnustamalla onnettomuutensa. Senaatille osoittamassaan kirjeessä hän ilmaisee seuraavanlaisena tuskanparahduksena sen, mitä tuntee mies, joka on vajoamaisillaan mielipuolisuuden pimeyteen: »Mitä minun on teille kirjoitettava, neuvosherrat, tai kuinka minun on kirjoitettava, tahi mitä minun ylipäänsä ei pitäisi kirjoittaa tänä hetkenä? Rangaiskoot minua jumalat ja jumalattaret vielä pahemmilla tuskilla kuin niillä, joihin minä nyt joka päivä tunnen menehtyväni, jos sen tiedän!» — »On, niinkuin kuulisi», Viktor Rydberg sanoo, »tuskanhuudon kadotettujen valtakunnan esikartanosta.»

»Ilmiantojärjestelmä», Viktor Rydberg jatkaa, »liikkuu — kerran hyvin käyntiin päästyänsä — itsestänsä, saatanallisena ikiliikkujana. Jos Tiberius olisi ojentanut kätensä sitä hillitäksensä, se olisi temmannut hänet hammastensa väliin ja murskannut hänet.

Sillä aikaa kuin verilöyly jatkuu Roomassa yksitoikkoisena ja kaikessa kaameudessaan väsyttävänä, sen alkuunpanija hoippuu Caprin kallioilla. Saaren rannoille on vaikea purjehtia, vain pienet alukset voivat päästä maihin. Vartijat sulkevat jokaisen maihinnousupaikan ja tutkivat jokaisen saarelle saapuneen. Kun purje lähestyy auringossa kimaltelevan lahden yli, se tuo tullessaan syytekirjelmiä tai syytetyitä, joita keisari itse tahtoo kuulustella, tahi alus on hankkija, joka on Campanian nuorison keskuudesta keksinyt uuden saaliin keisarin luonnottoman paheen tyydyttämistä varten.»

Näin väitti kaupunkijuoru, jonka uskottavuutta meillä on kuitenkin suuri syy epäillä. Kuten tietty, ei ole aihetta, jota juomaveikot ja juorusisaret niin mielellään pohtivat, kuin sukupuoliasiat. Perusteellisesti rappeutunut, siveetön kaupungin roskaväki niin ylemmistä kuin alemmistakin kansanluokista ei voinut kuvitella muuta kuin että keisari käytti hyväkseen kauniin saaren yksinäisyyttä päästääkseen valloilleen ne paheet, joiden vallassa kaupungin roskaväki itse oli. Mutta onkohan uskottavaa, että mies, joka koko edellisen elämänsä aikana oli tullut tunnetuksi nuhteettoman siveästä elämästään, olisi seitsenkymmenvuotiaana äkkiä muuttunut siveettömäksi hirviöksi.[137]

* * * * *

Kauan odotutti elämän, erakon raskaimman kuorman poistaja itseään. Tiberius oli 78 vuoden vanha, siis Augustusta kaksi vuotia vanhempi, kun hän vuonna 37 veti viimeisen henkäyksensä. Kerrotaan, että häntä jo pidettiin kuolleena, kun hän ympäristönsä hämmästykseksi jälleen heräsi, mutta että Seianuksen seuraaja syöksähti esille ja tukahdutti hänet patjoilla.

Kauhea oli tuon maailmanhallitsijan elämänkulku, jonka kuvapatsaan edessä Viktor Rydberg lausuu kuuluisat sanansa: »Edessä oleva kuva ei ole alhaisen, mutta se on syvälle langenneen hengen, ja kun kuvan näkee, johtuu ajattelemaan taivaasta syöstyä arkkienkeliä.»

* * * * *

Tacitus on kuvannut Tiberiuksen vallanhimoiseksi ja julmaksi tyranniksi, luihuksi teeskentelijäksi ja hekumoitsijaksi. Tärisyttävän tragedian tavoin vaikuttaa hänen historiansa Tiberiuksesta ja muista »mielipuolista Cæsareista». Olisi kuitenkin epäoikeudenmukaista niinkin syyllistä miestä Unin Tiberiusta kohtaan unohtaa, että juuri se historioitsija, joka on voimakkaimmin vaikuttanut yleiseen mielipiteeseen vanhemmasta Rooman keisariajasta, oli kaiken keisariuden periaatteellinen vihollinen. Tacitus kuului tasavaltalaiseen oppositioon, ja häntä hallitsivat samat yksipuoliset puoluenäkökohdat kuin muitakin Rooman kaupungin ylimyksiä. Hän piti keisariutta välttämättömänä pahana, ja hänellä ei ollut ollenkaan kykyä nähdä välttämättömyyttä huolehtia _koko valtakunnan_ parhaasta, joka välttämättömyys oli prinsipaatin historiallinen oikeutus. Hänen psykologinen kuvaustaitonsa on ilmeinen, mutta itse asiassa henkevyydestään huolimatta ei aina vallan oikeaan osuvaa, riippuen ylimystön syvästä ennakkovastenmielisyydestä hallitsijaluonnetta kohtaan yleensä.[138]

Uudemman ajan kriitilliselle tutkimukselle on tuottanut paljon vaivaa hahmoitella oikeampi kuva keisari Tiberiuksesta. Ja joskin muuan tutkimussuunta on innoissaan joutunut Tiberiuksen historiassa ampumaan yli maalin koettaessaan palauttaa »sankarinsa» kunniaa, niin on kuitenkin historiallinen kritiikki saanut aikaan sen, että Tiberiuksen kuva esiintyy nykyisin miellyttävämpänä kuin Tacituksen kirjoittamassa elämäkerrassa. On viitattu useampiin ristiriitaisuuksiin Tacituksen teoksessa. Tiberiusta kohtaan tuntemansa inho on hänet saattanut tekemään ylimalkaisia johtopäätöksiä, jotka ovat suorastaan ristiriidassa niiden tapahtumain kanssa, joita hän itse esittää. Erittäinkin huomattava on se seikka, että Tiberius on odottamattoman useassa majesteettirikosjuttu-tapauksessa armahtanut syytetyt. Muuan Tiberius-tutkija on laskenut, että näin on tapahtunut tasan puolessa niistä tapauksista, joista Tacitus on kertonut. Näyttää suorastaan siltä, kuin ei kukaan olisi tullut tuomituksi yksistään valtiopetoksesta, vaan ainoastaan siinä tapauksessa, että hän oli tehnyt jonkin raskasluontoisen rikoksen sen ohella. Kyseenalaista on, eivätköhän useimmat syytteet majesteetinrikoksesta johtuneet matelevan senaatin alamaisesta innosta. Korkean neuvoston into — tanskalainen historioitsija Tuxen sanoo älykkäässä Tiberiuksen historian tutkielmassaan — »meni niin pitkälle, että melkeinpä jokainen ylhäistä miestä vastaan nostettu kanne oli kaunisteltava lisäsyytteellä valtiopetoksesta.»

Aivan toisenlaisen kuvan saa Tiberiuksesta, kun Tacituksen historiasta erottelee kaikki hänen väitteensä, että Tiberius _ajatteli_ ja _tahtoi_ niin tai näin, ja pitää yksinomaan kiinni siitä, mitä sama kirjailija kertoo hänen tosiaankin _tehneen_. Tacituksella on nimittäin piintynyt halu selostaa kaikki Tiberiuksen teot pahimmin puolin ja nähdä hänen parhaimmissakin teoissaan vain teeskentelyä. Lisäksi poistuu monta mustaa tahraa, jos tarpeellisen varovasti suhtautuu Tacituksen esitykseen Rooman kaupungin juoruista, mitä »uskottiin» ja mitä »yleensä puhuttiin».

On myöskin huomattava, että ne Tiberiuksen _oman ajan_ kirjailijain todistukset, jotka ovat säilyneet, ovat Tiberiukselle yksinomaan edullisia. Tacitushan kirjoitti keisarikuvauksensa kokonaista vuosisataa myöhemmin.

Tacituksen historiankirjoitusta ylipäänsä arvosteltaessa täytyy myöskin ottaa huomioon hänen suorastaan kauhistavan terävä katseensa huomaamaan varjopuolia luonteissa ja olosuhteissa, jotka olivat hänelle outoja, kun hänellä sitävastoin ei ollut kykyä nähdä elämän valoisia puolia. Mikä perusoleellinen eroavaisuus onkaan hänen ja Liviuksen välillä historioitsijana! Livius kirjoitti suuret teoksensa _ilolla_. Ensimmäisestä rivistä viimeiseen hän ylpeyttä tuntien piirtelee Rooman kansan sankaritekoja ja kuvailee, kuinka valtakunnasta kehittyi maailmanvalta. Tacitus sitävastoin suorittaa historioitsijan työtänsä _raskaana velvollisuutena_, tuntien ilmeistä vastenmielisyyttä kuvailemaansa kehitystä kohtaan.

Hänen historiankirjoituksensa harhautui myöskin siihen yksipuolisuuteen, että hän näkee tapaukset ja henkilöt pääkaupunkilaisnäkökannalta ja osoittaa piintyneen pääkaupunkilaisen välinpitämättömyyttä »maaseutuun» ja provinsseihin nähden. Jos häntä olisi kiinnostanut tämä merkityksellinen Rooman valtakunnan osa, niin hänen käsityksensä keisariajasta olisi vallan toisenlaatuiseksi kirkastunut. Hän olisi Seitsemän kukkulan kaupungin ulkopuolella älynnyt yksinkertaisempia, turmeltumattomampia tapoja, keksinyt onnellisempia ihmisiä kuin Roomassa ja sen lähimmässä ympäristössä. Hän olisi silloin myöskin voinut antaa selityksen sille tosiasialle, että keisarius voi kestää huolimatta pitkästä sarjasta keisarihirviöitä.

Mitä taas Suetoniuksen keisarielämäkertoihin, tämän ajan historian toiseen päälähteeseen, tulee, niin ne ovat suurimmalta osaltaan vain semmoisia kaupunkijuoruja, jollaisia etelän kansat ovat kaikkina aikoina ihastuksella keksineet ja panneet kiertämään, jos juttu vain oli hauskan pisteliäs. Oliko siinä sitten hiventäkään totta, se ei merkinnyt juuri mitään.

Tiberius ei ollut julma, verenhimoinen peto, jollaisena häntä niin kauan on pidetty — hän oli päinvastoin läpeensä ankaran velvollisuudentuntoinen hallitsija. Hän ei varmastikaan ollut pohjaltaan julma eikä kova, mutta hän kuuluu sen lajin ihmisiin, joita mielellään nimittäisi _kovan onnen lapsiksi_, jotka levittävät ympärilleen kylmän tuntua ja huokuvat hyytä, missä esiintynevätkin. Tällaisten ihmisten jäljissä kevään kukkaset kuihtuvat ja hento oras lakastuu — kaikki elämänilo kuolee heidän läheisyydessänsä. Mitä korkeammassa asemassa he yhteiskunnassa ovat, sitä enemmän onnettomuutta tuottaa heidän pelkkä persoonallisuutensa — elähdyttivätpä heitä kuinka hyvät aikomukset tahansa. Tokkopa kukaan on innokkaammin pyrkinyt toteuttamaan sitä, mitä piti oikeana, kuin Ruotsin Kustaa IV Adolf; mutta miten voittamatonta sisäistä kylmyyttä tämä mies levittikään ympärilleen! Tyhjyyden ja ikävyyden kuilu oli aina hänen ja hänen ympäristönsä välillä, jäätävä tyhjyys, joka tunki lähimpien omaistenkin luihin ja ytimiin. Jos paisutamme tämän hänen olemuksensa puolen jättimäiseksi ja lisäämme siihen Eerik XIV:n sairaalloisen epäluuloisuuden, niin saamme kokonaiskuvan Tiberiuksen luonteesta. Kuinka raskasta oli elää hänen aikanaan, hänen tuskaa levittävän persoonallisuutensa painon alaisena, siitä on selvimpänä todisteena niiden monilukuisuus, jotka tekivät itsemurhan välttääkseen joutumasta tuomituiksi valtiopetosrikoksesta. Oikea itsemurhakulkutauti raivosi Roomassa Tiberiuksen ja hänen lähimpäin seuraajiensa aikoina.

Kenties hänen elämänsä olisi saanut kokonaan toisen suunnan, jollei häntä olisi nuoruudessaan pakotettu hylkäämään naista, jota hän rakasti. Hän ei unohtanut koskaan tätä väkivaltaista sekaantumista hänen sielunelämäänsä. Kun hän kerran kohtasi rakastamansa naisen, täyttyivät näköjään muuten niin tunteettoman miehen silmät kyynelistä.

Kirjallisuutta tähän kappaleeseen:

Edward Spencer Beesly, Catiline, Clodius and Tiberius.

L. Feytag, Tiberius und Tacitus.

Adolf Stahr, Tiberius.

Eduard Pasch, Zur Kritik der Geschichte des Kaisers Tiberius.

J.C. Tarver, Tiberius the tyrant.

S.L. Tuxen, Kejser Tiberius (Kirjallisuusviittein.)

H. Willenbücher, Tiberius und die Verschwörung des Sejan.

Tähän ja seuraavaan kappaleeseen:

G.R. Sievers, Studien zur Geschichte der römischen Kaiser.

J.P. Weisse, Populaere Forelaesninger over Tiberius og Nero.

Dr. Wiedemeister, Der Cäsarenwahnsinn der Julisch-Claudischen Imperatorenfamilie.

Harald Wägner, Förryckta Caesarer.

CALIGULA.

Maailma päästi helpotuksen huokauksen, kun tieto levisi, että Caprin vanha erakko oli viimeinkin eronnut maailmasta. »Leijona on kuollut», huudahteltiin, ja ilouhrit savusivat yli koko Italian. Riemu oli sitäkin suurempi, kun siihen sekoittui ilon tunne siitä, että Rooman keisariksi tuli kansalle rakkaan Germanicuksen poika. Germanicuksella ja Agrippinalla oli nimittäin kolmaskin poika ja tämä oli ymmärtänyt suhtautua Caprin kauheaan erakkoon niin hyvin, että Tiberius salli hänen elää ja tekipä hänet ottopojakseenkin. Tämä poika on tunnettu _Caligulan_ nimellä, ja nimi merkitsee »pikku saapasta». Näin Germanicuksen leirin sotilaat häntä piloillaan nimittivät siksi, että hänen äidilleen oli johtunut mieleen pukea poika pieniin sotilassaappaisiin.

Roomalaisten hallitsijanvaihdoksesta aiheutunut ilo kesti muutamia kuukausia. Sitten he rupesivat huomaamaan joutuneensa ojasta allikkoon. Caligula oli viimeinen huonontunut vesa Julius Cæsarin sukua. Iulian ja Antoniuksen turmeltunutta verta virtasi hänen suonissaan. Hänen kalpeanlihavat, kuoppasilmäiset, velttopiirteiset kasvonsa ja päälakensa, joka tuli kaljuksi jo nuoruusvuosina, olivat kauhistavan selvä todiste veltostuneesta luonteesta ja salaisista paheista. Caprin vanha ihmisvihaaja oli nähnyt hänen lävitsensä ennustaessaan: »Tällä pojalla tulee olemaan kaikki Sullan paheet, mutta ei yhtään hänen hyveistään.» Mutta poika ryömi koiran tavoin tyrannin edessä ja vähäisintäkään mielenliikutusta tuntematta otti vastaan tiedon äitinsä ja veljiensä kauheasta lopusta — välipä muulla, kunhan hän vain itse oli pelastanut nahkansa.

Kun nyt tämä orjaluonne aivan äkkiä 25-vuotiaana pääsi maailman herraksi, hän päästi joka suhteessa ohjakset höllälleen. Säästäväinen Tiberius oli koonnut suunnattomia summia, mutta ei kuitenkaan niin määrättömästi, ettei Caligulan liene onnistunut tuhlata niitä yhdeksässä kuukaudessa.

Mutta tyranni täytti kassan jälleen säätämällä uusia veroja ja tuomitsemalla suuressa mittakaavassa rikkaita alamaisiaan kuolemaan majesteettirikoksesta. Kerran hän huvikseen julisti kuolemantuomion hetkisessä enemmälle kuin neljällekymmenelle syytetylle; ja kun hänen puolisonsa heräsi päivällislevoltaan, Caligula voi kerskailla niillä suunnattomilla summilla, jotka hän oli »ansainnut» puolison nukkuessa. Eräästä valtiopetoksesta kuolemaantuomitusta kerrotaan, että kun osoittautui, ettei mies ollut likimainkaan niin rikas kuin oli luultu, keisari sanoi: »Hän on pettänyt minua — minun puolestani hän olisi voinut elääkin.»

Caligula pysyi koko elinikänsä »häijynä poikana, joka on saanut maailman ja ihmiset leikkikaluikseen ja pitelee niitä hillittömän ilkivaltaisesti», käyttääksemme Viktor Rydbergin kuvaavia sanoja. Hän ei lyönyt laimin ainoatakaan tilaisuutta osoittaakseen, kuinka hän nautti ajatuksesta, että kaikki oli hänelle luvallista. Kun hän suuteli vaimoaan tai rakastajatartaan kaulalle, oli hänellä tapana tuumailla: »Niin ihastuttava niska! — Vain sana minulta ja se lyödään poikki.»

Kerran, kun teatteriyleisö ei osoittanut hänelle kylliksi suosiotaan, hän lausui kauniin toivomuksen, että Rooman kansalaisilla olisi vain yksi kaula, niin että hän voisi katkaista kaikilta päät yhdellä kertaa. Tiberiuksella oli ollut lapana sanoa: »Oderiut, dum probent (Vihatkoot minua, kunhan vain tunnustavat minun olevan oikeudenmukaisen)!»

Caligulan mielilause oli: »Oderint, dum metuant (Vihatkoot, kunhan pelkäävät)!» Ja peilin edessä hän harjoitteli ottamaan oikein kauhuaherättäviä ilmeitä. Tiberiuksen hirmuhallitus oli julmaa ja harkitsevaa, Caligulan ilkivaltaista. Tiberius kärsi sieluntuskia, hän oli traagillinen hahmo valtaistuimella. Caligulassa ei inhimillisyys kehittynyt koskaan niin pitkälle, että hänelle olisi juolahtanut mieleenkään tuntea minkäänmoisia omantunnon nuhteluita rikoksistaan.

Hänet valtasi rajaton ylimielisyys, jonkinlainen hulluus, jota on nimitetty »keisarihulluudeksi». Viktor Rydbergin tavoin kuitenkin kysyy, eiköhän kuritushuone pikemmin kuin sairaala olisi ollut tämän pelkurimaisen orjaluonteen hoitopaikka. Niin selvästi kuin mahdollista hän oli Tiberiuksen edessä osoittanut, että hän tosiaankin voi pitää itsensä aisoissa, jos joku kykeni pitämään häntä pelon vallassa. Niihin aikoihin oli useitakin, jotka juonittelivat kukistaakseen hänet. Seianus muiden muassa, mies, joka oli niin monelle tuottanut turmion, koetti houkutella häntä varomattomiin lausuntoihin. Mutta Caligula oli ovelampi heitä kaikkia. Se ei totta tosiaan osoita mielenhäiriötä.

Kun Caligula pääsi keisariksi, hän ei kärsinyt, että kukaan oli hänen, maailmanvaltiaan yläpuolella. Hän hakkautti päät kaikilta kuuluisilta jumalkuvilta, jotka sai käsiinsä, ja jalostutti ne sen sijaan omilla kasvonpiirteillään. Itselleen hän rakennutti loistavan temppelin, esiintyi vuorotellen Iuppiterina tai Bacchuksena, välistä Iunona tai Venuksena ja seurusteli toverillisesti ja luontevasti kaikkien jumalien kanssa. Capitoliumissa hän piti usein Iuppiterin kanssa kahdenkeskisiä salaperäisiä neuvotteluja ja antoi kaimansa uhkaavalla äänellä kuulla, että tämän herruus oli pian oleva lopussa. Vain silloin, kun jyrisi ja salamoi, hän näyttää pitäneen viisaimpana tunnustaa kilpailijansa ylivallan.[139]

Kerran hän sattui kysymään eräältä kuuluisalta murhenäyttelijältä: »Kuka sinusta on suurempi, Iuppiter vai minä?» Kun puhuteltu ei kyennyt hämmästyksissään heti vastaamaan, Caligula ruoskitutti häntä. Kun mies raukka rukoili armahdusta, keisari kiitteli hänen äänensä kaunissointuisuutta, sen ilmaistessa _todellistakin_ tuskaa!

Olihan Caligula itse jumalallista syntyperää, koska hän äidin puolelta polveutui Æneaan pojasta Iuluksesta, jonka isänäiti oli Venus. Poistaakseen sen häpeän, minkä alhaissukuinen Agrippa oli aiheuttanut hänen sukupuulleen, sanotaan hänen väittäneen, että hänen äitinsä Agrippina oli syntynyt sukurutsauksesta Augustuksen ja Iulian kesken. Ja koska sellainen jumalten jälkeläinen kuin hän itse ei luonnollisesti voinut löytää mistään arvokasta puolisoa, niin hän Iuppiterin esimerkin mukaan eli yhdessä oman sisarensa kanssa. Faaraoitten tavan mukaan hän olisi mennyt tämän kanssa lailliseenkin avioliittoon, jollei sisar olisi äkkiä kuollut. Vainajan Caligula julistutti jumalattareksi.

Hänen länsimaisen käsitystavan mukaan luonnoton käytöksensä voi tosin yhtä hyvin johtua hänen kaiken egyptiläisen ihannoimisestaan kuin läpeensä turmeltuneesta aistillisuudestaan, kuten roomalaiset sen käsittivät. Hänen uskotuin miehensä oli egyptiläinen, ja palvelijoiksi hän valitsi pelkästään egyptiläisiä. Heti valtaistuimelle noustuaan hän liitti valtionuskontoon Isiksen palveluksen, jonka temppelin Tiberius oli hävittänyt ja kuvapatsaan heitättänyt Tiberiin. Hänen ihanteenaan oli hovinsa muuttaminen aleksandreialaiseksi hoviksi, jonka keskellä hän itse, kuten faarao, rehentelisi jumalallisena majesteettina. Caligulan käsissä prinsipaatti oli muuttumaisillaan _itämaalaiseksi hirmuvaltiudeksi_.

Näin Caligula jatkaa nopeasti lisäytyvää despoottiluonteiden sarjaa, jonka alkoivat Marius ja Sulla ja jota jatkoi Tiberius. »Täysvaltaisina kuten itse kohtalo», Birt sanoo, »he tahtoivat hallita maailmaa, mutta he olivat myöskin enimmäkseen oikullisia kuten kohtalo.»

Sittenkuin Caligula oli menettänyt jumalattarensa, hän vähän väliä vaihtoi puolisoa. _Yhtenä_ vuotena hän ehti mennä kolme kertaa naimisiin ja yhtä monta kertaa erota. Hänen himokkaisuuttaan Suetonius on kuvannut tilanteessa, joka muistuttaa itämaisten sulttaanien menoja. Sellaisia naisia, joiden kanssa Caligula halusi päästä suhteisiin, oli hänellä tapana pyytää päivällisille miehinensä. »Lojuvassa asennossa hän kävelytti heitä ohitsensa ja katseli heitä tarkoin — hänellä ei ollut kiirettä enempää kuin orjien valitsijoilla. Mutta milloin tahansa hän voi jättää seuran ja kutsua kanssansa sen naisen, joka häntä eniten miellytti. Hetkisen kuluttua hän palasi ja kaikkien kuullen yksityiskohdin ylisteli kysymyksessä olevan naisen suloja tai moitti hänen puutteitaan.»

* * * * *